Vangin kirkko on ainoa alkuperäinen Skandinavian ulkopuolella oleva sauvakirkko.
© Black Amber & Shutterstock

Viikinkien katedraaleissa käytettiin nerokasta rakennustekniikkaa

Norjan sauvakirkot ovat jäljellä ajasta, jolloin kristinusko eli rinta rinnan viikinkien tapojen ja uskomusten kanssa. Ne ovat viikinkien perintöä puuhun veistettynä ja edustavat ainutlaatuisia rakennusteknisiä ratkaisuja.

perjantai 25. marraskuuta 2016 teksti Natasja Brostrøm
Torpon kylän asukkaat köyhässä Hallingdalissa tekivät ristinmerkin. Pitkään he olivat odottaneet, ja nyt heidän rukouksiinsa oli vastattu.


Vuonna 1160 valmistui laakson uusi kirkko, joka oli toden totta Jumalan ylistystä. 15 metrin korkuinen rakennus oli alueen korkein. Sen torni kurotti ylöspäin kuin taivaalliseen valtakuntaan asti.

Upea kirkko oli kokonaan puusta rakennettu.

Kirkon sisällä oli pilkkopimeää, sillä ikkunalasi oli liian kallista rahvaan kirkkoon köyhässä Norjassa. Kirkossa ei ollut edes avoimia ikkuna-aukkoja vaan vain pienet luukut räystäiden
alla estämässä lumen pyryttämisen kirkkokansan niskaan.

Kun seurakuntalaisten silmät tottuivat pimeyteen, he ihastelivat pitkänomaista kirkkosalia, jota kiersivät paksut puupylväät. Lattia oli tehty lankuista, joiden reunat oli veistetty niin, että ne sai lukittua tiiviisti yhteen.

Jos seurakuntalainen käänsi katseensa ylöspäin, hän näki kattorakennelmat huimaavassa 10 metrin korkeudessa. Siellä juuri oikeaan asentoon ristikkäin asetetut palkit tukivat kattoa ja rakennusta optimaalisesti.


Rakenteen ansiosta kirkko ei romahtaisi rajummassakaan myrskyssä. Katto oli jyrkkä, jottei lumi kasaantuisi katolle ja hajottaisi sitä painollaan.

Kansa parveili yli 60 neliömetrin suuruisessa kirkkosalissa, ja kuiskailu vaimeni hetkeksi, kun pappi sytytti alttarin kyntteliköt. Sitten huoneen läpi kävi kohahdus: kultaiset liekit muuttivat korkean kirkkosalin valomereksi. Kirkkokansa tunsi kylpevänsä taivaallisessa valossa kuin paratiisissa. 


Myös alttarin takana oleva kirkon kuori valaistiin. Kynttilöiden valossa näkyi selvästi kuorin takaosassa oleva lankku, johon oli kaiverrettu pitkiä, kauniita riimuja. Se osa seurakunnasta, joka osasi lukea, tiesi nyt, ketä kiittää uudesta Jumalan huoneesta. 

”Torolf rakensi tämän kirkon”, lankussa luki selvin riimukirjaimin kirjoitettuna.

Rakentaminen oli ryhmätyötä

Suunnilleen tällaisiksi historioitsijat kuvittelevat norjalaisen Torpon sauvakirkon vihkiäiset. Rakennusmestari Torolfia ei toki ollut yksin kiittäminen kirkon rakentamisesta. Tutkijat ovat erottaneet lankusta muitakin nimiä: ”Asgrim, Håkon, Erling, Pål, Eindride, Sjønde, Toralf. Tore kirjoitti, ja Olav.”

Tutkijat ovat tulkinneet nimet Torolfin rakennusporukaksi. Todennäköisesti rakennusmestari on sallinut kirjoittaa lankkuun oman nimensä lisäksi muidenkin kirkon rakentamiseen osallistuneiden miesten nimet.

Puukirkon rakentaminen oli suuri urakka, joka edellytti tietoa geometriasta sekä taitoa ja tietoa rakentaa ilman pultteja tai nauloja niin, että kirkon puumateriaali säilytti joustavuutensa
ja kestävyytensä.


Kaikki kirkon osat liitettiin yhteen tappiliitoksella: siinä puukappaleisiin veistetään lovia, joihin toisiin puuosiin veistetyt tapit sopivat täydellisesti.

Rakennusporukan piti olla kurinalainen ja yhteistyön piti olla saumatonta, kun työstetyt seinä- ja kattolaudat, niin sanotut sauvat, nostettiin telineille ja asennettiin.


Usein rakentajien piti pitää kokonaisia valmiita seiniä ja muita osia ylhäällä köysien avulla, kun muut tapittivat rakenteen varovasti paikoilleen.

Rakennusmateriaalia oli runsaasti saatavilla metsäisessä Norjassa, ja se oli myös halpaa. 1000-luvulla maa oli köyhä ja kivestä rakentaminen vaati kallispalkkaisia asiantuntijoita, usein ulkomaalaisia, jotka osasivat käsitellä raskasta kiviainesta ja muokata sen sopivaksi rakennuskiviksi.

Vain maan rikkaimmilla – kuninkailla, aatelisilla ja piispoilla – oli varaa kivirakentamiseen.

Sen sijaan Norjassa oli runsain mitoin taitavia laivanrakennukseen perehtyneitä puuseppiä, jotka osasivat työstää puuta erilaisilla työkaluilla.


Vain kaikkein taitavimmat heistä kuitenkin palkattiin rakentamaan tärkeitä sauvakirkkoja, sillä vaati valtavasti tietoa pystyä käsittelemään puuta niin, että rakennuksen pylväät, kaaret ja puupalkit sopivat täydellisesti yhteen.

Työ tehtiin vieläpä ilman sahaa, joka ei ollut vielä tuolloin yleistynyt Skandinaviassa.

Sauvakirkon rakennusmestariksi pääsy oli merkittävä saavutus, ja Torolf on todennäköisesti rakentanut monia muitakin kirkkoja kuin Torpon. Nykyään hänen nimensä tunnetaan myös Ålin kirkosta runsaan 11 kilometrin päässä Torposta.
Golin kirkko vuodelta 1200 on Norjan kansanmuseossa Oslossa. Kirkon omistaa
virallisesti Norjan hallitsija.
© Shutterstock

Vaikutteita tuli ulkomailta

Torpon kirkko oli vain yksi monista noihin aikoihin valmistuneista sauvakirkoista.


Sauvakirkkojen suosio oli seurausta kristinuskon leviämisestä, mutta norjalaisten käännyttäminen vei aikaa.

Vanhat jumalat, kuten Thor ja Odin, vaativat verta ja uhrilahjoja, kun uudessa uskonnossa korostettiin esimerkiksi lähimmäisenrakkautta. Jos viikingistä tuli kristitty, hänen piti muun muassa lopettaa ryöstöretket Euroopan rannikoille ja sen sijaan omaksua elämäntyyli, jossa hyvistä teoista sai palkinnoksi pääsyn paratiisiin kuoleman jälkeen.

Ristiriita uskon ja mammonan välillä sai monet viikingit empimään – liian pitkään, ajatteli Norjaa vuosina 995–1000 hallinnut kuningas Olavi Tryggvenpoika.


Olavi otti kasteen ollessaan ulkomailla, mutta kotipuolessa kansa ei ollut ylen innokasta kääntymään, joten kovemmat keinot olivat tarpeen.

Kronikoitsija Snorri Sturluson kertoo Heimskringla-nimisessä saagassa kansan käännytyksestä Trøndelagin alueella Keski-Norjassa.


Hänen mukaansa kuningas Olavi hajotti kirveellä Thoria esittävän puuveistoksen niin, että ”jumala putosi jalustaltaan”. Lisäksi kuninkaan miehet murhasivat paikallisen mahtimiehen, joka kieltäytyi luopumasta vanhasta uskostaan. 


Muille Trøndelagin asukkaille annettiin vaihtoehdoiksi teloitus tai kaste. Kuningas vielä varmisti uskonnon juurtumisen ottamalla paikallisista panttivankeja. Sturlusonin mukaan panttivangit uhattiin tappaa, jos joku kääntyisi takaisin vanhaan uskontoon.

Hieman rauhanomaisemmin käännytys tapahtui noin vuosina 1015–1028 hallinneen kuningas Olavi Pyhän aikana.


Irlannin-matkallaan kuningas oli kuullut kristinuskosta ja ottanut kasteen. Kun Olavi palasi kotiin noin vuonna 1015, hänellä oli mukanaan neljä piispaa ja useita pappeja, joiden tehtävänä oli käännyttää pakanallinen Norja.

Olavilla oli selvästi onni mukanaan, sillä kristinusko levisi vähitellen, ja pian Norjan laaksoja koristivat korkeista, ohuista ”sauvoista” rakennetut kirkot.


Noin vuodesta 1050 lähtien Norjassa vallitsi varsinainen rakennusbuumi, ja vain parissasadassa vuodessa kaukaisimpiinkin kyliin nousi sauvakirkkoja. Historioitsijat arvelevat, että 1300-luvun taitteessa, jolloin rakentaminen saavutti huippunsa, Norjassa oli 1 000–2 000 sauvakirkkoa.

Tarpeellinen tieto siitä, miten kirkko piti rakentaa, tuli kristittyjen lähetyssaarnaajien mukana. Heitä alkoi saapua 900-luvulla Norjaan viikinkien asutuksista Englannista ja Irlannista.


Maailman ehkä vanhin säilynyt puukirkko – noin 1 300 vuotta vanha Greenstead Church – sijaitsee Englannissa Essexin kreivikunnassa, joka kuului viikinkien maihin, Danelageniin.

Toisinaan myös norjalaiset toivat itse ulkomaanmatkoiltaan mukanaan uusia arkkitehtonisia ideoita. 

Sijainti oli tärkeä

Sauvakirkkoja ei pystytetty ihan minne tahansa, vaan rakennuspaikalla oli merkitystä. Suosituimpia paikkoja olivat idylliset joenmutkat ja mäet, joista oli näkymä laaksoon ja tuntureille.


Ratkaisevaa oli, että matkalaiset näkisivät kirkon jo kaukaa ja että kirkonkellot kuuluisivat kilometrien päähän.

Ensimmäiset sauvakirkot eivät olleet kovin onnistuneita, ja 1000-luvun kirkkojen jäljiltä tutkijat ovatkin löytäneet vain tolpankuoppia. Kirkot rakennettiin suoraan maanpinnan päälle, kuten monet tuon ajan taloista.


Kosteassa maassa tolpat mätänivät, ja muutaman vuoden kuluttua kirkot olivat niin huonossa kunnossa, että ne piti purkaa. 1100-luvulta alkaen siirryttiinkin uuteen rakennustapaan.

Rakentamalla kirkko kiviselle perustalle estettiin puun joutuminen kosketuksiin kostean maan kanssa.


Perustan piti olla vakaa, mutta sen kivet eivät saaneet olla liian tiiviisti kiinni toisissaan, jotta ilma pääsi kiertämään niiden välisistä raoista ja piti kirkon puun kuivana. Jo vanhassa Rooman valtakunnassa tunnettu idea pelasti monia kirkkoja mätänemästä pystyyn.

Seuraavaksi ryhdyttiin hankkimaan rakennuspuita. Tuon ajan puusepät eivät hyväksyneet mitä tahansa sinänsä kelpoa puuta.


Itseään kunnioittava rakennusmestari arvosti yhtä puuta ylitse muiden – jopa 30 metriä korkeaksi kasvavaa mäntyä. Vanhimmat niistä olivat uhmanneet Norjan ankaraa ilmastoa 300 vuotta ja kasvaneet hitaasti vahvoiksi ja sitkeiksi.

Kaadetut puunrungot jätettiin kuivumaan muutamaksi vuodeksi niin, että kaikki kosteus haihtui puusta läpikotaisin.

Männyn suurin vahvuus on niin sanotussa sydänpuussa. Se sisältää pihkaa, joka suojelee puuta lahoamiselta ja sieniltä. Jos puu ei joudu kosketuksiin sateen ja lumen kanssa, se kestää lähes ikuisesti.


Tämän osoittaa Numedalin 1100-luvun sauvakirkkojen tutkimus: Kattojen sisimmät lankut, jotka ovat olleet suojassa vedeltä ja auringolta, ovat edelleen kuin vastakaadetusta puusta.

Tuon ajan rakennusmestarit eivät ilmeisesti tunteneet kemiallisten prosessien yksityiskohtia, mutta he tiesivät, että mänty oli parasta, vankinta ja säänkestävintä puuta rakentamiseen.

Männyn pitkät, suorat rungot sopivat oivallisesti sauvakirkkojen rakennukseen
© Shutterstock

Tarueläimiä ja viikinkisankareita

Norjalaiset ottivat mallia ulkomailta myös kirkkojensa koristeluun. Yksi aihe tuotiin Englannista ja Irlannista: tarueläin, jolla oli pitkä, ohut kaula ja kapeat silmät.


Eläin muistutti siivetöntä lohikäärmettä, ja viikingit ihastuivat hahmoon niin kovasti, että siitä tuli vakituinen osa kirkkojen koristelua. Lohikäärme esiintyy ornamentiikassa, joka koostuu pitkistä nauhamaisista kuvioista.

Tyyli tunnetaan parhaiten Norjan vanhimmasta säilyneestä sauvakirkosta, Urnesin kirkosta, josta se on saanut nimensä, Urnes-tyyli.

Lohikäärme ei kuitenkaan ollut ainoa ”pakanallinen” motiivi. Kun Urnes rakennettiin, Norja oli hädin tuskin astunut viikinkiajasta.


Pimeinä talvi-iltoina kansa kertoi edelleen vanhoja viikinkitarinoita tulisijan ääressä, ja monet saagojen sankareista elivät vielä voimakkaasti kristittyjenkin norjalaisten mielikuvituksessa.

Näillä sankareilla koristeltiin myös sauvakirkkojen ovia ja tolppia. Papit sallivat pakanalliset aiheet, sillä he uskoivat, että näin siirtyminen viikinkien vanhasta uskosta kristinuskoon sujuisi kivuttomammin.

Kirkon versiossa esikristillinen lohikäärmeen surmaaja Sigurd Fafnesbane rinnastettiin kristittyjen lohikäärmeen surmaajaan Pyhää Yrjöön.

Hylestadin rauniokirkon säilyneisiin portaaleihin on noin vuonna 1200 kaiverrettu taru, jossa Sigurd surmaa lohikäärme Fafnirin. Teon ansiosta maailma puhdistuu kaikesta pahasta niin, että seurakunta voi turvallisesti astua voitetun pahan ohi Jumalan huoneeseen.

Jotkut tutkijat uskovat, että muualla päätyjä ja portaaleja koristavilla pelottavilla lohikäärmeenpäillä on sama pedagoginen merkitys. Joskus lohikäärme on kuvattu ihminen kidassaan.


Kirkko haluttiin esittää pakopaikkana, jonka ympärillä pahat olennot vaanivat saadakseen syntiset ja langenneet hampaisiinsa.

1100-luvun kuluessa koristelu muuttui leveämmiksi punoksiksi ja kukkaköynnökset syrjäyttivät ihmisiä ahmivat lohikäärmeet.


Asiantuntijat voivat usein määrittää sauvakirkon iän vain portaaleiden koristelujen perusteella.

Sauvakirkot uhmasivat säätä

Ajan mittaan kirkkojen rakennus koki myös muita muutoksia. Tutkijoiden mukaan useimmat vuosina 1150–1300 rakennetut sauvakirkot olivat pieniä neliönmuotoisia yksilaivaisia kyläkirkkoja.


1100–1200-luvulla rakennustyylistä tuli kuitenkin vähitellen rohkeampi, ja sauvakirkot alkoivat suurentua ja kohota kohti taivasta, joskus jopa 30 metrin korkeuteen.

Tolppien ja katon väliin veistettiin tueksi kaaria, ja seinät tuettiin ristikkäin asetetuilla laudoilla. Uudistusten ansiosta kirkot voitiin rakentaa entistä korkeammiksi.


Eurooppalaisten katedraalien vaikutus näkyi irrallaan seisovissa pylväissä ja sivulaivoissa.

Suuremmat kirkot tulivat paljon kalliimmiksi kuin yksilaivaiset kirkot. Työvoima maksoi enemmän, ja lisäksi tarvittiin enemmän rakennuspuuta.


1200-luvulla komea kirkko viesti ympäristölle, että laakso tai kylä voi hyvin ja että Norjan syrjäiset seurakunnat eivät olleet kaupunkilaisia huonompia.  

Sauvakirkot osoittivat konkreettisesti, että Odin ja muut vanhat jumalat olivat menettäneet
asemansa Pohjolassa.
© AKG Images

Rutto lopetti kirkkorakentamisen

Vuonna 1348 Osloon saapui rutto, ja kahdessa vuodessa epidemia levisi Norjan syrjäisimpiinkin kolkkiin.


Monet seudut lähes autioituivat, sauvakirkkojen rakennus lakkasi, ja monet kirkot hylättiin. Tutkijoiden mukaan pelkästään Numedalissa jopa neljä viidesosaa asukkaista sairastui ruttoon.

”Olin itse paikalla, kun Anund Helgesøn ennen kahdeksatta päivää joulun jälkeen kuoli suurena miehentappajatalvena”, kirjoitti Jon Præst Numedalista vuonna 1358.

 Vasta 1600-luvulla Norjan väkiluku oli kasvanut samalle tasolle kuin ennen ruttoa, eli noin 350 000:een.

Silloin ryöstely, vandalismi ja hoidon puute olivat jo rapistuttaneet monia sauvakirkkoja niin paljon, että ne purettiin. 


Koristeelliset kirkot olivat lisäksi jo käyneet vanhanaikaisiksi, kun yksinkertaisemmat ja koruttomammat puukirkot valtasivat alaa uskonpuhdistuksen jälkeen.

Vuonna 1650 jäljellä oli enää 270 vanhaa sauvakirkkoa. Nekin olisivat todennäköisesti hävinneet 1800-luvulla, jollei ryhmä kansallismielisiä norjalaisia, taiteilija J. C. Dahl etunenässä, olisi ostanut rappeutuneita rakennuksia.


Nykyään Norjassa on vielä 29 sauvakirkkoa, lähes tuhat vuotta pystyttämisensä jälkeen. 

Ehkä sinua kiinnostaa...