Tower Bridge

Insinööri John Wolfe-Barry jäi yksin vastuuseen Tower Bridgen rakentamisesta, kun hänen esimiehensä kuoli yllättäen rakennustöiden aikana.

© Wikimedia

Tower Bridge pelasti Lontoon

Kauppa ja teollisuus olivat kasvaneet 1800-luvun Lontoossa siinä määrin, että kaupungin infrastruktuuri ei enää pysynyt perässä. Ratkaisu oli Tower Bridge – uusi, mahtava silta Thamesin yli.

tiistai 21. kesäkuuta 2016 teksti Bine Iversen

Kuningatar Viktorian ajan Lontoossa riitti kuhinaa. Kaupunkiin saapui päivittäin suuria purjelaivoja siirtomaista Thamesin rannan kauppahuoneiden laitureille. Kasvava teollisuus loi kaupunkiin vaurautta ja työpaikkoja, mutta se synnytti myös lisää liikennettä. Erityisesti ruuhkat kasvoivat lautoilla ja silloilla yhä suurempien ihmis- ja tavaramäärien kulkiessa edestakaisin Thamesin yli. Joesta oli tullut kaupungin kasvun pullonkaula.

Varsinkin East Endin alue kaupungin itäpuolella kasvoi räjähdysmäisesti, mutta itäisin silta joen yli oli vanha London Bridge, jota pitkin kulki päivittäin yli 100 000 jalankulkijaa ja 20 000 ajoneuvoa. Ihmiset ja tavarat pakkautuivat sellaisiksi ruuhkiksi, että yrittäjiltä, poliitikoilta ja tavallisilta kaupunkilai­siltakin alkoivat mennä hermot. Kaikki olivat sitä mieltä, että jotain oli tehtävä.

Siltahanke sai osakseen vastustusta

Parlamentti asetti komitean pohtimaan asiaa vuonna 1876. Lontoon kaupunginarkkitehti Horace Jonesin mukaan parasta olisi rakentaa uusi yhteys joen yli läheltä vanhaa kuninkaanlinnaa, Toweria. Loput hän jätti poliitikkojen ratkaistavaksi, sillä uusi yhteys Thamesin yli oli hanke, johon liittyi valtavasti ristiriitaisia intressejä.

Itäisestä yhteydestä joen yli hyötyisivät ennen kaikkea kaupungin kauppahuoneet, mutta ne eivät missään tapauksessa halunneet joen yli siltaa, joka rajoittaisi suurten valtamerilaivojen kulkua Thamesilla.

Virkamiehet ehdottivat lauttayhteyttä, joka olisi kaupunkilaisille ilmainen, mutta liikenne kasvoi niin nopeasti, että lautat olisivat jääneet pian pieniksi.

Joukko teollisuusyrityksiä ehdotti tunnelia. Se ei rajoittaisi jokiliikennettä sen enempää rakennus- kuin käyttövaiheessakaan. Raskaalle liikenteelle eli hevosvaunuille tunneli olisi kuitenkin ongelmallinen, mutta tunnelin kannattajat esittivät, että hevoskärryt voitaisiin kuljettaa alas tunneliin ja sieltä jälleen ylös erityisellä hissillä. 

Kokeneiden asiantuntijoiden avulla he yrit­tivät selittää parlamentille hevosten tottuvan nopeasti hissikyyteihin. Komitea ei silti vakuuttunut asiasta, eikä tunnelin kannattajien auttanut muu kuin antaa periksi.

Vuonna 1885 parlamentti päätti, että joen yli rakennetaan silta. Kauppahuoneet eivät kuitenkaan noin vain hyväksyneet sillan rakentamista, ja ne saivat hankkeesta säädettyyn lakiin maininnan siitä, että ne olivat oikeutettuja korvauksiin, jos silta tai sen rakentaminen haittaisi niiden toimintaa.

Parlamentti päätti tutustua muiden Euroopan satamakaupunkien kokemuksiin silloista. Kööpenhaminalainen virkamies kutsuttiin Lontooseen kertomaan tanskalaisten kokemuk­sista, ja komitea paneutui myös siltahankkeisiin Alankomaissa, Belgiassa ja Skotlannissa.

Towerin sillan eli Tower Bridgen suunnitteli lopulta Lontoon kaupunginarkkitehti Horace Jones. Hänen ehdotuksessaan oli aineksia muista kaupunkisilloista, ja siinä hyödynnettiin uusinta tekniikkaa. Hän ehdotti läppäsiltaa, jonka runko ja läpät rakennettaisiin uudesta materiaalista, teräksestä. Se oli kevyttä ja vahvaa mutta sen käytöstä silloissa ei ollut vielä paljon kokemusta.

Parlamentti hyväksyi Jonesin innovatiivisen suunnitelman, jota tuki myös siltahankkeissa aiemminkin mukana ollut insinööri John Wolfe-Barry. Sekä kekseliäisyyttä että kokemusta tarvittiinkin hankkeessa, jossa tuntui lähes mahdottomalta täyttää kaikki vaatimukset.

GALLERIA: Seuraa Tower Bridgen syntyä

Tower Bridgen rakentaminen viivästyi

Poliitikot toivoivat, että silta sopisi arkkitehtonisesti ympäristöönsä. Rakennettavan uuden sillan piti siis jotenkin muistuttaa keskiaikaista Towerin linnaa, vaikka siinä toisaalta piti olla nykyaikaisia hienouksia, kuten hissejä ja sillankannen avattavat läpät, joiden ansiosta suuret purjelaivat pystyisivät yhä kulkemaan joella. 

Sillan rakennuspaikka oli yksi maailman kiireisimmistä satama-alueista, ja Thamesissa oli vahva virtaus sekä suuret vuorovesivaihtelut. Siltikään rakentaminen ei saanut häiritä laivaliikennettä!

Jossain vaiheessa ehdotettiin, että sillalle tehtäisiin myös paikat tykeille, jotta sitä voitaisiin käyttää sotilaal­lisiin tarkoituksiin. Ehdotus hylättiin, mutta muuten Jonesin ja hänen kanssaan työskentelevän arkkitehti George D. Stevensonin oli muokattava piirustuksiaan moneen kertaan poliitikkojen vaatimusten muuttuessa. Lopulta kymmenen vuotta parlamentin komitean asettamisen jälkeen prinssi Edward laski sillan peruskiven 21. kesäkuuta 1886.

Insinööri Wolfe-Barrylle oli alusta asti selvää, että valtava hanke oli pilkottava pienemmiksi kokonaisuuksiksi. Sillan pilarit rakennettiin yksi kerrallaan, ja kasuunit, jotka pitivät veden poissa rakennuskohteesta, oli rakennettava osissa. Kahdesti vesi murtautui kasuuneihin, jolloin sukeltajien oli korjattava ne ja vesi oli pumpattava pois.

Tapahtui muutakin odottamatonta. Kuukauden kuluttua töiden alkamisesta Horace Jones kuoli, ja Wolfe-Barry ja Stevenson jäivät vastaamaan sillan rakentamisesta.

Rakennustöissä tuli jatkuvasti viivästyksiä, sillä kun siltaa rakennettiin pienissä osissa, kaikki tarvikkeetkin hankittiin, kuljetettiin ja varastoitiin pienissä erissä. Saadakseen kurottua aikataulua kiinni Wolfe-Barry teetti rakennustöitä myös öisin. Vuonna 1889 rakennushanke oli kuitenkin jo niin paljon aikataulusta jäljessä, että hänen oli pyydettävä parlamentilta lisäaikaa. Suun­niteltu neljä vuotta ei ollut riittänyt, ja poliitikot suostuivat jatkamaan rakennusaikaa.

Tower Bridge kasattiin osista

Kun perustukset olivat paikoillaan, alkoi sillan ylempien osien rakentaminen. Teräsrakenteet ja osa niittaustyöstä tehtiin Glasgow’ssa, mistä osat tuotiin Lontooseen junalla. Paikan päällä teräsosista kasattiin kumpaankin siltapilariin neljä jäykistettyä teräspylvästä.

Sillan päiden välille rakennettiin viisi metriä leveä väliaikainen puusilta. Puusilta tarjosi työläisille suhteellisen hyvät työskentelyolosuhteet, eivätkä työkalut ja rakennusmateriaalit päässet putoamaan sieltä lukuisien siltatyömaan ali kulkevien veneiden päälle.

Tower Bridge oli muutenkin 1800-luvulla suhteellisen turvallinen työpaikka, sillä työmaalla kuoli vain kahdeksan rakentajaa. ”On ilo todeta, että olemme menettäneet minimaalisen vähän ihmishenkiä ottaen huo­mioon sillan koon”, Wolfe-Barry totesi.

Kun tornien teräsrakenteet olivat valmiit keväällä 1892, oli aika siirtyä seuraavaan vaiheeseen: korkealla tornien välillä kulkevaan kävelytasoon, jota jalankulkijat voivat käyttää myös sillan läppien ollessa auki.

Läheiseltä London Bridge -sillalta katsojat saattoivat seurata, kuinka rakentajat etenivät molemmista torneista korkeuksissa toisiaan kohti. Kumpaankin torniin rakennettiin kaksi hissiä, joiden avulla jalankulkijat pääsivät puolessatoista minuutissa katutasosta 44 metrin korkeuteen.

Teräsrunko oli käytännössä valmis lokakuussa 1892. Silloin modernin sillan oli aika saada uudet vaatteet, jotta se muistuttaisi goottilaista linnoitusta. Horace Jonesin suunnitelmissa sillan läpät liikkuivat ketjujen varassa kuten vanhoissa laskusilloissa ja tornit oli verhottu tiilillä. Wolfe-Barry kuitenkin arvioi, että sillan liikkuvat osat olivat liian painavia ketjuille eikä tiiliverhoilu olisi riittävän kestävää sillan torneihin.

Ketjujen sijaan siltaan rakennettiin hydraulinen nostokoneisto, ja tiilien sijaan Stevenson päätti verhoilla teräsrakenteet graniittilohkareilla. Teräsrakenteiden tapaan myös graniittilevyt työstettiin puolivalmiiksi jo ennen kuin ne lähetettiin Lontooseen. 

Nyt työ eteni tekniikan kehityksen ansiosta suunniteltua joutuisammin, kun kiviä saatettiin hitaan käsityön sijaan työstää hioma­koneilla. Graniitti antoi sillalle Towerin linnaan sopivan ulkoasun, mutta sillä oli myös käytännön tehtävä: se suojeli terästä ruostumiselta.

Rakennustyömaalla ei ollut paljon tilaa säilyttää kiviä, mutta onneksi tornit saatiin nopeasti rakennettua kahden kiskoilla kulkevan höyrykäyttöisen nosturin avulla.

Silta keräsi kiitosta ja kritiikkiä

Talvella 1893 Thamesilla kohosi viimein uljas uusi silta jykevine kivitor­neineen. Tornit muistuttivat ilmeeltään Towerin linnoitusta, mutta silta oli niin valtavan kokoinen, että se sai vanhan kuninkaanlinnan näyttämään lähes pienoismallilta. Monet arkkitehdit kri­tisoivat siltaa myös siitä, että oli histo­rian vääristämistä rakentaa moderni terässilta, joka näytti keskiaikaiselta kivirakennelmalta.

Wolfe-Barry vastasi sanomalla, että jos entisaikain arkkitehdeille ja insinööreille olisi tarjottu terästä, hekin olisivat käyttäneet sitä. Hänen mielestään silta oli kaunis riippumatta siitä, oliko sen uumenissa teräsrakenne vai ei.

”Emmehän me ajattele ihmisen luurankoakaan ihaillessamme miehen tai naisen kauneutta”, sanoi Wolfe-Barry. Suurin osa lontoolaisista oli yhtä ihastuneita siltaan kuin sen pääinsinööri.

Sillan avajaisissa 30. kesäkuuta 1894 kaupungin pormestari saattoi prinssi Edwardin seurueineen yli koko sillan, jotta he voisivat ihailla kaupungin uudelta maamerkiltä aukeavia upeita näkymiä. Kruununprinssi julisti ensin sillan avatuksi ja käynnisti sitten nostokoneiston. Se toimi täydellisesti, ja sillan läpät nousivat lähes pystysuoraan parissa minuutissa.

”Täten julistan Tower Bridgen avatuksi jokiliikenteelle”, lausui prinssi.

Lontoo oli saanut sillan, joka muistutti ulkonäöltään menneisyydestä mutta raivasi tekniikallaan ja toimivuudellaan tietä tulevaisuuteen.

Ehkä sinua kiinnostaa...