Räjäytysten ja poraamisen jälkeen rinteeseen voitiin ryhtyä työstämään tarkkoja piirteitä taltalla ja vasaralla.

Mount Rushmore: Taiteilija veisti vuoreen historiaa

Vuonna 1925 Etelä-Dakotan osavaltio palkkasi kuuluisan kuvanveistäjän luomaan monumentin matkailijoita houkuttelemaan. Mount Rushmoren valmistumista vaikeuttivat niin taloudellinen kriisi ja maailmansota kuin kuvanveistäjän mielenlaatukin.

maanantai 7. syyskuuta 2015

Kuvanveistäjä Borglum lumoutui Mount Rushmoresta

Kuvanveistäjä Gutzon Borglum oli lumoutunut. Oli syyskuu vuonna 1925, ja hän oli juuri kiivennyt ensimmäistä kertaa 1 745 metriä korkealle Mount Rushmore -vuorelle. Graniittinen vuori poikkesi kaikista muista. Sen pinta oli aaltoileva, aivan kuin se olisi jo hautonut sisällään henkilökuvia, jotka Etelä-Dakotan osavaltio oli siihen Borglumilta tilannut.

Vuoren huipulta avautuivat näkymät viiteen osavaltioon, ja sen alapuolella levittäytyi tuhansia neliökilometrejä metsien täplittämää maisemaa. Paikka oli täydellinen. ”Vain Kaikkivaltias voi estää minua saattamasta tätä työtä valmiiksi”, Borglum huokaisi.

Alkuvaiheen ihastus työhön vaihtui kuitenkin vielä monta kertaa vihastukseksi, sillä neljän Yhdysvaltojen kuuluisimman presidentin veistäminen vuoreen ei sujunut vailla vastoinkäymisiä. Halkeileva kivi, Yhdysvaltojen historian pahin talouskriisi ja uhkaavana häämöttävä maailmansota olivat vain joitain niistä harmeista, joiden kanssa Borglum joutui painimaan 16 vuotta kestäneen urakan aikana.

Mount Rushmoren kävijöistä kaavailtiin osavaltion pelastusta

Mount Rushmore ei ollut mikään itsestään selvä paikka mahtavalle monumentille, joka on nykyään yksi Yhdysvaltojen tunnetuimmista symboleista. Viitisenkymmentä vuotta aiemmin vuori ei ollut edes kuulunut vielä Yhdysvalloille, sillä vuodelta 1868 olevan asiakirjan mukaan sen piti kuulua ”ikuisesti” paikallisille sioux-intiaaneille.

”Ikuisesti” kesti kuitenkin vain siihen asti, että alueelta löytyi kultaa. Sen jälkeen alueelle vyöryi uudisasukkaita, ja pian siitä tuli kaikkein villeintä länttä: murhat, ryöstöt ja prostituutio olivat arkipäivää nopeasti nousseissa kaupungeissa, joiden kaduilla ja saluunoissa riehuivat muun muassa ”Wild Bill” Hickok ja ”Calamity Jane” Canary.

Tuo kaikki oli kuitenkin jo historiaa, kun Borglum saapui Etelä-Dakotaan 1920-luvun puolivälissä. Osavaltio oli rauhoittunut suorastaan tylsäksi, ja sinne kaivattiin lisää rahaa. Kultakaivokset seisoivat tyhjillään, eikä Etelä-Dakotalla ollut tarjota 1920-luvun lukuisille uusille autonomistajille juuri muuta nähtävää kuin kaunis luonto.

”Turistit väsyvät nopeasti kauniisiin maisemiin, ellei alueelle keksitä jotain muuta mielenkiintoista”, totesi osavaltion historioitsija Doane Robinson. Hän ehdotti, että johonkin alueen vuorista veistettäisiin monumentti, ja ryhtyi heti etsimään työlle sopivaa tekijää. Robinson otti yhteyttä Gutzon Borglumiin. joka oli jo hankkinut mainetta suurikokoisilla isänmaallisilla patsailla.

”Erittäin kiinnostunut ehdotuksesta. Fantastinen suunnitelma. Pitäkää siitä kiinni”, Borglum sähkötti vastauksena Robinsonin kirjeeseen elokuussa 1924.

Borglum joutui panttaamaan talonsa

Tanakka, kalju ja raskaiden kulmakarvojensa alta tuimasti tuijottava Borglum suorastaan uhkui päättäväisyyttä ja tahdonvoimaa. Sekä Robinson että senaattori Peter Norbeck olivat vakuuttuneita siitä, että hän oli juuri oikea henkilö tehtävään.

”Borglum on yksi suurimmista, ellei suurin kuvanveistäjä maailmassa”, Norbeck julisti lehdistötilaisuudessa ja vakuutti, että Borglum pystyi ”luomaan monumentaalisia teoksia, jotka säilyisivät ikiaikaisesti”.

Senaattorin kauniit puheet Borglumista eivät johtuneet yksin tämän taiteellisista ansioista. Borglumilla oli kuulemma hyviä suhteita rikkaisiin ja kuuluisiin presidenttejä myöten, ja ensimmäisellä vierailullaan Etelä-Dakotassa hän oli antanut ymmärtää, että hän voisi auttaa monumentin rahoituksen hankkimisessa. Hän oli maininnut kuin ohimennen, että hänellä oli runsaasti ystäviä, joilla oli ”pari miljoonaa dollaria ylimääräistä”.

Pian kävi kuitenkin ilmi, ettei Borglumin kerskailulle ollut katetta, sillä hänen lukuisat rahanpyyntökirjeensä jäivät vaille vastausta. Niinpä Borglumin oli pantattava talonsa voidakseen aloittaa työn.

Rahahanat aukesivat kunnolla vasta kun presidentti Calvin Coolidge oli houkuteltu lomalle Etelä-Dakotaan ja Borglum sai hänet ylipuhuttua osallistumaan töiden aloitusseremoniaan elokuussa 1927.

Presidentin vierailun herättämän innostuksen avittamana Etelä-Dakota sai nopeasti kokoon 42 000 dollaria, mikä teki Coolidgeen sellaisen vaikutuksen, että palattuaan Washingtoniin hän lisäsi Rushmoren valtion rahoitusta saavien hankkeiden joukkoon.

Siirrä hiiren osoitin punaisten pisteiden päälle, niin pääset lukemaan monumentin kuuluisista kasvoista.

Työ Mount Rushmorella vaati teräksisiä hermoja

Borglum aloitti työt lokakuussa 1927. Veistoksen oli tarkoitus esittää neljää presidenttiä – George Washingtonia, Thomas Jeffersonia, Abraham Lincolnia ja Theodore Rooseveltia – vyötäröstä ylöspäin, ikään kuin he olisivat juuri astumassa ulos vuoresta.

Syksyn mittaan vuorelle nousi kokonainen pieni kylä, jossa oli keittiöitä, ruokahuoneita ja käymälöitä työläisille sekä takomo, kahdeksan nostolaitetta ja suuria paineilmaporia varten tarvittava kompressori. Vuoren huipulla oli Borglumin toimisto sekä työtilat erityiselle mittamiehelle, joka varmisti nerokkaan järjestelmän avulla, että työ vuorenrinteellä eteni tarkasti kuvanveistäjän tekemän mallin mukaisesti.

Ensimmäisenä alettiin työstää Washingtonin päätä. Aluksi seinämästä irrotettiin suuria lohkareita dynamiitin avulla. Kiveen porattiin reikiä ja räjähteet valmisteltiin ja asetettiin paikoilleen aamupäivällä, ja räjäytykset tehtiin työntekijöiden ollessa lounaalla. Iltapäivällä valmisteltiin uudet räjäytykset, jotka tehtiin illalla päivällisaikaan.

Seuraavaksi työläiset poistivat paineilmaporilla lisää kiviainesta niin, että viimeistelyvaiheessa veistettäväksi jäi enää 15 sentin paksuinen kivikerros. Noin 40 kiloa painavat porat tärisivät voimakkaasti, ja niitä oli hankala käsitellä. Poraajan piti nojata jaloillaan seinään, tukea pora jalkojensa varaan ja nojata sitten taaksepäin tyhjän päälle valjaidensa ja nostolaitteen vain 1,5 sentin paksuisen kaapelin varassa.

Monet tottuivat pian poikkeuksellisiin työoloihin, mutta kaikkia pelko ei päästänyt otteestaan edes öisin. ”Tein sitä 3–4 päivää, ja heräsin öisin takertuen henkeni edestä sänkyni laitoihin, kun luulin olevani putoamaisillani rinteeltä”, kertoi yksi työntekijöistä.

Washingtonin kasvot vetivät matkailijoita Mount Rushmorelle

Hitaasti mutta varmasti Washingtonin kasvot alkoivat muotoutua vuoren seinämään, ja 4. heinäkuuta 1930 Borglum saattoi toivottaa ihmiset tervetulleeksi juhlistamaan teoksen ensimmäisen osan valmistumista Mount Rushmorella.

Monumentti herätti valtavasti kiinnostusta, ja seuraavien kuukausien aikana paikalle saapui kymmeniätuhansia uteliaita. Valtavan huomion innoittamana Borglum lupasi, että monumentti valmistuisi kokonaisuudessaan jo vuonna 1934. Niin ei kuitenkaan käynyt, sillä vuonna 1931 alkoivat vastoinkäymiset.

Alkuperäisen suunnitelman mukaan Washingtonin piti olla monumentin keskellä ja Lincolnin hänen vasemmalla ja Jeffersonin oikealla puolellaan. Jeffersonin työstäminen oli jo alkanut, kun Borglum vuonna 1931 lähti lomalle ja jätti työt apulaisilleen. Hänen palatessaan häntä odotti ikävä yllätys. Hänen uskottu apulaisensa Hugo Villa oli esimiehensä loman aikana keskittynyt lähinnä viinin lipittämiseen ja naisten naurattamiseen. Se oli heijastunut hänen työhönsä niin, että Jeffersonin otsa oli tullut hakattu aivan liian tasaiseksi ja nenä 15 senttiä liian lyhyeksi.

Borglum raivostui. Hän valitti virheiden näkyvän monen kilometrin päähän ja haukkui Villaa ”karkeista virheistä” ja ”tottelemattomuudesta”. Sitten hän ryhtyi kiukkuisena työstämään Jeffersonia uudestaan – tällä kertaa Washingtonin oikealle puolelle. Vasemmanpuoleinen, pilalle mennyt hahmo räjäytettiin pian taivaan tuuliin.

Jeffersonin kanssa tuli vielä muitakin ongelmia. Kun Borglum alkoi työstää hänen nenäänsä, hän havaitsi huolestuttavan murtuman oikean sieraimen kohdalla. Hän pelkäsi, että halkeamaan kertyisi vettä, joka jäätyisi ja tuhoaisi koko nenän. Niinpä hän päätti kääntää Jeffersonin kasvoja muutaman asteen kohti pohjoista niin, ettei halkeama osunut nenän kohdalle.

Borglum houkutteli presidentti Franklin D. Rooseveltin juhlistamaan Jeffersonin pään valmistumista vuonna 1936. Foto: AP/Polfoto

Kriisi pelasti Mount Rushmoren

Pian kävi selväksi, että Borglumilla oli pahempiakin ongelmia kuin Jeffersonin nenä. Lokakuussa 1929 tapahtunut New Yorkin pörssiromahdus oli vuodessa taittanut talouden nousukauden suureksi lamaksi. Yrityksiä kaatui, ja miljoonat ihmiset jäivät työttömiksi.

Jo Washingtonin kasvojen valmistumisjuhlissa arvostelijat olivat moittineet hallituksen avustuksia monumentille. Eräs toimittaja kirjoitti, että jos sellaisiin hankkeisiin syydettäisiin rahaa kriisiaikoina, ”saamme pian katsella lempeiden ja lohduttavien vuorten sijaan Yhdysvaltojen keskuspankin johtajan ankaria piirteitä”.

Moni muu oli samaa mieltä, ja pian Mount Rushmoren patsaiden rahoitus lopetettiin. Syksyllä 1931 Borglumin oli todettava, että rakennuskomissiolla oli enää viisisataa dollaria rahaa jäljellä mutta 16 000 dollaria velkaa. Työt pysähtyivät pian kokonaan. Ironista kyllä, vakava talouskriisi koitui lopulta monumentin pelastukseksi. Presidentti Herbert Hoover yritti saada vauhtia Yhdysvaltojen talouteen ja päätti vuonna 1932 osoittaa rahaa julkisiin hankkeisiin.

Siinä yhteydessä Mount Rushmoren patsaat saivat taas 100 000 dollarin määrärahan. Lisäksi vuorta ympäröivä alue julistettiin liittohallinnon luonnonsuojelualueeksi, mikä takasi, että sinne virtaisi rahaa jatkossakin. Niinpä työt Mount Rushmorella jatkuivat keväällä 1933 seistyään puolitoista vuotta.

Rahoitus oli nyt varmistettu, mutta muita haasteita riitti. Suurimmat niistä johtuivat Borglumista itsestään. Hänet tunnettiin ihmisenä, jonka kanssa oli vaikea tulla toimeen, ja potkut ja uhkailut olivat rinteillä arkipäivää.

Lisäksi Borglum tuhlasi surutta kaikki rahat, joihin hän pääsi käsiksi. Hän ei pitänyt rahankäytöstä mitään kirjanpitoa, ja hänen oma taloutensa oli käytännöllisesti katsoen kuralla.

Kirjanpito oli yhtä sotkua

Mount Rushmoren patsashankkeen raha-asioista vastaava John Boland suojeli pitkään Borglumia, mutta kun Borglumin sopimus piti uusia vuodelle 1938 ja kongressi alkoi esittää epämiellyttäviä kysymyksiä, hän ei enää voinut peitellä asioiden todellista tilaa.

”Varsinainen ongelma ei ole se, paljonko Borglum saa, vaan paljonko hän käyttää. Hän on tulojensa puolesta maan parhaiten palkattuja, ja kuitenkin hän on aina pennitön”, paljasti Boland.

Borglumin henkilökohtaisista ongelmista huolimatta Boland sai ylipuhuttua kongressin jatkamaan Borglumin sopimusta. Keväällä 1939 hanke sai siihen asti suurimman budjettinsa, jonka avulla pystyttiin palkkaamaan enemmän työntekijöitä kuin koskaan aiemmin.

Työt etenivät tasaisesti. Lincolnin kasvot olivat valmistuneet syyskuussa 1937, ja heinäkuussa 1939 vuorossa oli viimeinen presidentti, Theodore Roosevelt. Juhlapäivänä tulijoiden määrä yllätti kaikki: Mount Rushmorelle saapui kolmetuhatta autoa ja 12 000 ihmistä.

Borglumin kasvot tulivat kertaheitolla kaikille tutuiksi, ja sen jälkeen niitä käytettiinkin esimerkiksi päänsärkylääkkeen mainoksessa. Mainoskuvassa Borglum roikkui Lincolnin nenän vieressä ja vieressä oli teksti: ”Jatkuva poraaminen ja monet ongelmat aiheuttavat päänsärkyä. Hän kertoo: ’Minä otan aina Bromo-Seltzeriä päänsärkyyn. Se auttaa myös jännitykseen ja vatsakipuihin.’”

Mount Rushmoresta tuli yhtenäisyyden symboli

Päänsärkypillereille olikin käyttöä, sillä Borglum oli alkanut sairastella. Vuonna 1940 hän oli sairaalassa Colorado Springsissä ”pienessä toimenpiteessä ja toipumassa”, kuten hänen vaimonsa Mary kertoi. Huhut kertoivat kuitenkin Borglumin tilan olevan vakava, ja hänen kotiuduttuaan hänen vaimonsa palkkasi sairaanhoitajan pitämään miehestään huolta.

Liittohallitus, joka maksoi hankkeen kulut, painosti Borglumia tämän heikosta terveydestä huolimatta. Se vaati, että Borglumin piti kuvanveistäjänä itse viimeistellä kasvot ja että Borglumin piti julkistaa budjettinsa ja lopullinen aikataulunsa.

Borglum väisteli kysymyksiä, mutta helmikuussa 1941 oli selvää, että rahat olisivat loppumassa ja hänen olisi jälleen lähdettävä kerjuulle kongressiin. ”Uskon lujasti, että kansakunta on valmis kaikkiin kustannuksiin, jotka ovat välttämättömiä tämän työn loppuun saattamiseksi”, Borglum sanoi luottavaisena – mutta joutui palaamaan tyhjin käsin. Kongressi ei enää uskonut tyhjiä lupauksia.

Parin päivän kuluttua Borglum sai keuhkoveritulpan. Hän kesti vielä sen, mutta parin viikon päästä hän sai uuden keuhkoveritulpan, josta hän ei enää selvinnyt. Kaikki olettivat, että hanke päättyisi Borglumin kuolemaan. Hänen poikansa Lincoln kuitenkin ilmoitti aikovansa saattaa isänsä työn päätökseen. Tiukka rahatilanne pakotti hänet kuitenkin poikkeamaan isänsä alkuperäisestä suunnitelmasta: rahat eivät riittäneet siihen, että kaikki hahmot olisi toteutettu vyötäröstä ylöspäin, joten Lincoln tyytyi vain viimeistelemään päät.

Monumentti valmistui 31. lokakuuta 1941. Viiden viikon kuluttua Yhdysvallat liittyi toiseen maailmansotaan, ja isänmaallisuus roihahti. Monille yhdysvaltalaisille järkähtämättömästä vuoresta ja sen neljästä presidentistä tuli Yhdysvaltojen vahvuuden ja yhtenäisyyden symboli. Matkailijoita alkoi virrata Etelä-Dakotaan – ja virta jatkuu yhä. Vuosittain Mount Rushmoren monumentilla Etelä-Dakotassa käy yli kaksi miljoonaa ihmistä.

Lue lisää Mount Rushmoren 5-vaiheisesta rakennushankkeesta:

Ehkä sinua kiinnostaa...