Yhteensä 10 ihmistä kuoli The Dole Air Race-lentokilpailun yhteydessä vuonna 1927.
© Claus Lunau/Historie

Kilpalento Havaijille päättyi tragediaan

Pohatta James Dole lupasi vuonna 1927 purkitettuja ananaksiaan mainostaakseen mojovan päävoiton sille, joka lentäisi nopeimmin Kaliforniasta Havaijille. Mikään ei kuitenkaan sujunut suunnitelmien mukaan, ja kisasta tuli katastrofaalinen.

lauantai 7. tammikuuta 2017 teksti Thomas Hebsgaard
Arthur Rogersin valmistautuessa lähtöön omatekoisen Angel of Los Angeles -koneen ohjaamossa Anna-vaimo katseli häntä turvalliselta etäisyydeltä. Vaimo oli viettänyt aamunsa pakaten miehensä laukkuun kaikkea tarpeellista. 


Nyt Anna Rogers seisoi vaitonaisena hangaarin vieressä ja odotti nuoren miehensä nousukiitoa, kun naapuri hoiti heidän vasta puolivuotiasta tytärtään kotona esikaupungissa.

Angel of Los Angeles ei ollut vielä koskaan ollut siivillään. 


Nyt sen oli määrä tehdä neitsytlentonsa Vailin lentokentältä Los Angelesin liepeiltä Oaklandiin, josta Rogers lentäisi kohti Havaijia siihen mennessä merkittävimmän ja vaarallisimman lentokilpailun The Dole Air Racen osallistujana. Reitti kulki 3 800 kilometriä avomeren yllä, ja kirittäjänä oli 35 000 dollaria palkintorahoja.

Kilvan oli määrä alkaa neljä päivää myöhemmin 16. elokuuta 1927.

Koelento päättyi kohtalokkaasti

Angel of Los Angeles -koneen moottorin mylvintä yltyi huumaavaksi, kun Arthur Rogers painoi kaasun pohjaan ja lentokone lähti liikkeelle kiitoradalla.


Anna Rogersin vieressä seisoi pieni joukko tiukkailmeisiä miehiä. Heihin kuului Lee Bryant, joka oli ollut viikkoja Rogersin apuna lentokonetta rakentamassa.

Vajaa kymmenmetrinen yksitaso kiihdytti nopeasti vauhtiin vastatuuleen, kohosi ilmaan, vajosi taas hiukan ja nousi sitten moottori mylvien korkeuksiin. 


Kone kääntyi yhtäkkiä takaisin kohti kiitorataa kuin tehdäkseen kaarroksen, mutta sitten se kääntyi jyrkästi vastakkaiseen suuntaan ja nousi yhä korkeammalle ilmaan. 

Pelonväristykset puistelivat Annaa, kun kone kääntyi vain sekunteja myöhemmin taas kohti kiitorataa ja menetti korkeutta moottorin ulvoessa entistä äänekkäämmin.

Miehet ryhtyivät huutamaan ja juoksemaan kohti kiitorataa, kun kone uhkasi syöksyä maahan. Hetkeä myöhemmin kuului valtava rytisevä ääni, kun lentokone jysähti kiitorataan ja ponnahti vielä kerran ilmaan ennen kuin se katosi synkän savun ja pölypilven sekaan. 


Sen perässä roikkui pieni ja avuton hahmo, joka oli jäänyt koneeseen kiinni laskuvarjon naruista. Narut olivat juuttuneet kiinni lentokoneen pyrstöön.

”Arthur, Arthur!” Anna huusi rientäessään kohti koneen hylkyä. Hänen tyttärellään ei ollut enää isää.

Kun Arthur Rogers 12. elokuuta kokeili Angel of Los Angeles -konettaan, moottori syttyi tuleen ja Rogers syöksyi kuolemaan.

© San Diego Air & Space Museum

Toimittajat keksivät kilpailun

The Dole Air Racen käynnistymiseen oli vielä neljä päivää, mutta lentäjä Arthur Rogers oli silti jo kilpailun kolmas uhri. 


Kaksi muuta toiveikaista kilpailijaa oli törmännyt edellispäivänä kalliojyrkänteeseen ja heidän koneensa oli räjähtänyt.

Ajatus lentokilpailusta oli syntynyt paria kuukautta aiemmin havaijilaisen sanomalehden toimituksessa. 


Honolulu Star-Bulletin -lehden toimittajat Riley Allen ja Joe Farrington näkivät suuria mahdollisuuksia maailmanlaajuisessa lentohuumassa, jonka alan pioneeri Charles Lindbergh oli saanut aikaan lentämällä Atlantin yli Long Islandista Pariisiin toukokuussa 1927.

”Lindberghin Atlantin ylitys sai meidät oivaltamaan, että Tyynimeri on mahtava alue, joka vain odottaa ilmailun hyödyntämistä”, toimittajat kirjoittivat sähkeessään Havaijin vaikutusvaltaisimmalle miehelle eli ”Ananaskuningas” James D. Dolelle. 


Hän oli muuntanut Havaijisaariin kuuluvan Lanain jättimäiseksi ananasplantaasiksi, josta hän vei purkitettuja ananaksia lähes kaikkialle Yhdysvaltoihin. 

Allen ja Farrington suostuttelivat Dolea lupaamaan kilpailulle pääpalkinnon, sillä se olisi heidän mukaansa ”poikkeuksellinen mahdollisuus” markkinoida sekä Havaijia että Dolen ananaksia.

”Odotamme innolla myönteistä vastausta, jonka julkistamme mielellämme. Arvostamme nopeaa vastausta sähkeitse”, he päättivät viestin.

Dole piti ehdotuksesta. ”Tehdään siitä kunnon kisa”, hän sanoi vastauksessaan. Star-Bulletin julkaisi seuraavan uutisen 25. toukokuuta 1927 vain neljä päivää sen jälkeen, kun Lindbergh oli laskeutunut koneellaan Pariisiin:

”James D. Dole pitää Charles A. Lindberghin ainutlaatuista suoritusta Atlantin ylittäjänä alkusoittona tulevalle Tyynenmeren ylittävälle lentoliikenteelle ja lupaa 25 000 dollaria ensimmäiselle lentäjälle sekä 10 000 dollaria toiselle, joka lentää välilaskuitta Pohjois-Amerikasta Honoluluun vuoden kuluessa 12. elokuuta 1927 alkaen.”

Kukaan ei ollut lentänyt aiemmin niin pitkää matkaa.

James Dole perusti yrityksensä vuonna 1901. Dole Food Company on nykyisin maailman suurin hedelmiä myyvä yhtiö.
© Manu Antiques & Corbis/Getty Images

Opettaja halusi mukaan

Uutinen kilpailusta levisi kaikkialle Yhdysvaltoihin ja ruokki lukuisten ihmisten mielikuvitusta, sillä monet elättelivät haaveita lentämisestä.


22-vuotias opettaja Mildred Doran Flintin autoteollisuuskaupungissa Michiganissa oli jo pitkään unelmoinut karttakepin hylkäämisestä ja tulevaisuudesta juhlittuna ilmailun sankarittarena. 

Dole-kilpailusta kuultuaan Dora aneli ystäväpiiriinsä kuulunutta lentonäytöksiä sponsoroivaa menestyvää liikemiestä ilmoittamaan kisaan lentokoneen, johon hän mahtuisi matkustajaksi.

Ystävä nimeltä Bill Malloska myöntyi aneluun ja osti punavalkosinisen Buhl Airsedan -kaksitason. 


Kone sai Mildredin mukaan nimen Miss Doran, ja sen lentäjäksi valittiin 24-vuotias Augy Pedlar.

Sotilaiden varaslähtö

Yhteensä 15 joukkuetta lähetti edustajan aloitusjärjestyksen arvontaan kilpailukomitean luokse Oaklandiin 8. elokuuta 1927. 


Kaksi nuorta luutnanttia ehti kuitenkin riistää Dole-kilpailijoilta mahdollisuuden lentää ensimmäisinä Kaliforniasta Havaijille. Lester J. Maitland ja Albert F. Hegenberger laskeutuivat jo 26. kesäkuuta Wheeler Air Field -lentotukikohtaan Honolulun luoteispuolelle.

Postilentäjä ehti tehdä vielä saman kahta ja puolta viikkoa myöhemmin, kun hän teki suunnistajansa kanssa pakkolaskun piikkipensaikkoon Havaijisaariin kuuluvalle Molokaille.

Paria päivää ennen kilpailun lähtöä alkoi ilmaantua huonoja enteitä. Keskiviikkona 10. elokuuta kaksi kilpailijaa törmäsi kalliojyrkänteeseen San Diegossa, ja he menehtyivät liekkimereen. 

Monet mukaan ilmoitetuista koneista eivät myöskään läpäisseet vielä vaadittuja teknisiä turvallisuustarkastuksia.

Kilpailutoimikunnan oli neuvoteltava James Dolen kanssa, ja lähtöä päätettiin lykätä neljällä päivällä. Kaksi päivää myöhemmin kuultiin myös Arthur Rogersin traagisesta kuolemasta. 


Järjestäjät ja osallistujat pitivät kuitenkin päänsä, ja kilpailu päätettiin järjestää.

22-vuotias opettaja Mildred Doran järjesti kisaan nimikkokoneensa ja haaveili kuuluisuudesta.

© San Diego Air & Space Museum

Lähtö oli yleisömenestys

Lähes satatuhatta ihmistä virtasi Oaklandin pölyiselle lentokentälle aamupäivällä 16. elokuuta, kun lähtöpäivä oli lopulta valjennut. 


Kentällä oli kahdeksan konetta, jotka olivat selvittäneet teknisen tarkastuksen. Ensimmäisen koneen suunniteltiin nousevan pölyiseltä kiitoradalta kello 12, ja sitten lähtisivät muut kilpailijat minuutin välein.

Yleisön odotus purkaantui villiin riemuun, kun ensimmäinen kahdeksasta koneesta lisäsi kierroksia. Oklahoma oli Travel Airin kookas ja kömpelön näköinen yksitaso.


Pitkän matkan vaatimassa raskaassa polttoainelastissa ollut kone huristeli kiitoradalle ja nousi sitten ongelmitta ilmaan. Kisa oli alkanut!

Seuraava kone näytti edelliseen verrattuna kovin hauraalta. Se oli pieni hopeanvärinen yksitaso nimeltä El Encanto, joka oli koottu palveluksesta poistettujen laivaston lentokoneiden osista.

Koneen omistaja Norman Goddard omisti myös pienen lentoyhtiön, ja hän aikoi käyttää Dole-kilpailun mahdollisen pääpalkinnon uuden koneen ostamiseen lennostoonsa. Unelma murskaantui kuitenkin jo ennen koneen pääsyä ilmaan. 

Pieni kone mutkitteli levottomasti puolelta toiselle kunnes sen toinen siipi osui maahan ja irtosi. Ihmisille ei käynyt onnettomuudessa kuinkaan, mutta koneesta tuli kerralla entinen.

Seuraava lähtijäkään ei pärjännyt juuri paremmin. 


Breese-kone Pabco Pacific Flyer lähti niin hitaasti, ettei kiitorata riittänyt nousemiseen, joten lentäjän täytyi sammuttaa moottori ja antaa koneen vauhdin hidastua itsekseen.

Edellisistä poiketen Lockheed-kone Golden Eagle nousi siivilleen ongelmitta. Ilmaan pääsivät myös Miss Doranin Mildred Doran, Augy Pedlar ja heidän suunnistajansa, mutta vain hetkeksi.

Neljä konetta lähti kohti Havaijia

Vain hetki ilmaan nousun jälkeen 24-vuotias Pedlar totesi, ettei moottori ottanut kunnolla kierroksia. Hän kääntyi takaisin, laskeutui ja luovutti koneen mekaanikoille, jotka saivat selville, että sytytystulpissa oli jotain vikaa.

Hetkeä myöhemmin takaisin palasi myös toinen sillä välin lähtenyt kone. Lentäjä Bill Erwin laskeutui Dallas Spirit -yksitasolla, jonka runko oli keskeltä repaleina. 

Yleisö havaitsi pian horisontissa toisenkin väärään suuntaan lentäneen koneen, jonka perään piirtyi savuvana. 

Se oli suuri Travel Air -kone Oklahoma, joka joutui myös tekemään pakkolaskun Oaklandin lentokentälle.

Pabco Pacific Flyer -koneen lentäjä yritti päästä ilmaan kello 20 yli yksi, mutta turhaan. Kone mutkitteli ja pomppi kiitoradalla kunnes se lähti kiertämään kehää ja kaatui toiselle siivelleen. Pian paloautot kiisivät paikalle sireenit ulvoen.

Noin kolmen vartin kuluttua Mildred Doran kiipesi päättäväisesti uudelleen Miss Doraniin, joka oli sytytystulppien vaihtamisen jälkeen valmis uuteen lähtöyritykseen. 

Useat katsojat kertoivat myöhemmin nähneensä nuoren naisen kyynelehtivän, kun häntä autettiin lentokoneen kyytiin ja hän torjui suunnistaja Cy Knopesin ehdotuksen jäädä koneesta:

”Älä edes yritä Cy, tietenkin lähden taas mukaan.”

Miss Doran nousi uudelleen ilmaan hiukan kahden jälkeen. Täten neljä joukkuetta oli onnistunut nousemaan siivilleen kohti Havaijia. 

Miss Doranin ohella matkaan lähtivät taitolentäjä Art Goebel suurella sinisellä Travel Air -koneella Woolaroc, Lockheed-kone Golden Eagle Jack Frost ohjaimissaan sekä havaijilaisten oma suosikki, taito- ja turistilentäjä Martin Jensen, joka oli saanut hädin tuskin kerättyä tarpeeksi rahaa hankkiakseen maalatuilla kukilla koristellun Breese-koneen nimeltä Aloha.

Sekä El Encanto että Golden Eagle olivat metallirunkoisia, mutta vain Golden Eagle pääsi ilmaan Oaklandissa.

© San Diego Air & Space Museum

Havaijilaiset väistivät höyrylaivaa

Edessä oli pitkä ja vaativa lentomatka. Ensimmäisten 160 kilometrin matkalla oli odotettavissa sumua ja matalalla roikkuvia pilviä. 


Sitten pilvipeite vain sankkenisi hälvetäkseen vasta lähellä Havaijia.

Ilta pimeni yöksi noin kahdeksalta, ja aurinko pilkahtaisi esiin vasta puoli kuudelta seuraavana aamuna – jos lentokone olisi vielä silloin ilmassa.

Pilkkopimeässä ja tiheässä pilvipeitteessä lentäminen oli vaikeaa ja vaarallista. Kokeneimmankin lentäjän piti olla tarkkaavainen pitääkseen koneensa vaakatasossa ja koko ajan hallinnassa. 

Martin Jensen lensi matalalla ja keskittyi järkähtämättä kompassiin pitääkseen koneensa kurssissa, jonka suunnistaja Paul Schluter oli määritellyt ennen lähtöä. 

Hän näki SS Silver Fir -höyrylaivan aivan viime hetkellä puolitoista tuntia Oaklandista lennettyään. Jensen ehti juuri ja juuri nostaa koneensa laivan radiomaston yläpuolelle.

Goebelin Woolaroc ohitti höyrylaivan hetken kuluttua, ja sen suunnistaja Bill Davis kykeni kilpailun ainoana pitämään kurssin peilaamalla kahden lähettimen radiosignaaleja – mantereen Fort Scottin sekä Havaijisaarten Mauin – sekä tarkistamalla suunnan merellä olleiden alusten radioviestinnästä. 


Alusten sijainnit oli kerrottu kilpailijoille ennakolta.

Jäljempänä lensivät Augy Pedlar, Cy Knope ja Mildred Doran Miss Doranilla sekä paikallisia kalifornialaisia lentäjiä, jotka olivat lähteneet seuraamaan kilpailijoita alkumatkan rannikon lähistöllä. 


Pedlar istui etummaisena olkihatussaan, ja taempana istui Knope suunnistajan paikalla Doran vieressään. Nainen hymyili ja vilkutti muille koneille, jotka kääntyivät yksitellen kohti kotia.

Jensen menetti hallinnan kolmesti

Yö yli tuhannen kilometrin Tyynenmeren ylityksessä oli pimein, jossa Martin Jensen oli koskaan lentänyt. 


Pilvipeitettä ei läpäissyt yksikään valonvälke, jota olisi voinut hyödyntää koneen pitämiseksi vaakatasossa, eikä alkeellisista välineistä ollut paljon apua. Hänen piti nousta pilvipeitteen yläpuolelle, jotta hän saisi apua tähdistä.

Jensenin vatsaa kipristeli ja kurkku oli kuivana jännityksestä, kun hän veti ohjaussauvaa taaksepäin ja alkoi nousun kilometrien paksuisen pilvipeitteen ylle. 


Nousu tuntui kestävän ikuisuuden. Jensen huomasi yhtäkkiä moottorin äänten yltyvän ja koneen olevan kuin vapaassa pudotuksessa. Hän olikin putoamassa kohti merenpintaa!

Jensen oli menettänyt äkkiä suuntavaistonsa täysin pilvien uumenissa, mutta hän pysyi tyynenä ja turvautui manööveriin, jonka hän tunsi hyvin kokeneena taitolentäjänä: syöksykierteeseen.

Hän onnistui oikaisemaan syöksykierteen, mutta suuntavaisto katosi pian uudelleen eikä Jensen enää tiennyt, missä oli taivas ja missä meri. 

Hän menetti koneensa hallinnan peräti kolme kertaa ennen kuin hän sai sen lopulta oikaistua vain metrejä ennen merenpintaa. Sitten hän jatkoi lentoa pimeässä.

Yli satatuhatta ihmistä kertyi Oaklandiin seuraamaan kisan lähtöä. Vain neljä kahdeksasta koneesta pääsi ilmaan avauspäivänä.
© San Diego Air & Space Museum

Koko Havaiji odotti jännittyneenä

Martin Jensenin vaimo, Marguerite, tuijotti unettomana makuuhuoneensa kattoa Honolulussa. James Dolekaan ei saanut unta, ja yhtä rauhaton oli myös michiganilainen liikemies Bill Malloska, joka oli sponsoroinut Mildred Doranin, Augy Pedlarin ja Cy Knopen Miss Doran -lentokonetta.

Ensimmäiset katsojat lähtivät Honolulun lähistölle Wheeler Air Field -lentokentälle jo puolenyön jälkeen. 

Kentälle oli rakennettu tuoksi poikkeukselliseksi päiväksi katsomopaikkoja 30 000 nopeimmalle katsojalle, joita odotettiin saapuvan toivottamaan vastaan Kaliforniasta saapuvat ilmojen sankarit.

Honolululaisten sanomalehtien Advertiserin sekä Star-Bulletinin toimitusten edessä seisoskelivat kaikkein uteliaimmat saadakseen kuulla joitain uutisia toimittajilta, jotka odottivat toimituksessa radioviestejä kisaan osallistuvia lentokoneita mahdollisesti nähneiltä tai kuulleilta laivoilta. 


Yksittäiset alukset raportoivatkin usein kuulleensa lentokoneiden ääniä, mutta kukaan ei osannut sanoa mitään konkreettista siitä, kuka johti kisaa.

Suunnistaja ampui hätäraketteja

Art Goebelin kehoa kivisti joka puolelta miehen istuttua tuntikausia ahtaassa ohjaamossa, kun päivänvalo alkoi lopulta sarastaa. 


Suunnistaja Bill Davis heitti hänen takanaan savukranaatin koneesta tarkistaakseen tuulen suunnan ja voimakkuuden, jotta hän saisi pidettyä lentokoneen kurssissaan. 

Davis pelkäsi paniikinomaisesti, että lentokoneesta loppuisi polttoaine, kunnes hän erotti lopulta pikkuruisen epämääräisen läiskän horisontissa. Se oli Mauin saari.

Suunnistaja puhkesi spontaanisti huutamaan ja laulamaan, ja Goebel juhli maan näkymistä vaaputtamalla innostuneena koneen siipiä puolelta toiselle. 


Hetken kuluttua Davis jatkoi juhlintaa entistä näyttävämmin räjäyttelemällä hätärakettien varastonsa taivaalle melkoiseksi ilotulitukseksi.

Molemmat miehet ihmettelivät, kuinka autiolta Honolulu näytti ilmasta, kun he lensivät kaupungin yli. Sitten he saivat silmiinsä Wheeler Air Fieldin väenpaljouden. 


Sotilaskoneet nousivat tukikohdasta ilmaan toivottaakseen siniseksi maalatun Woolarocin tervetulleeksi akrobaattisilla taitolentotempuilla, ja eräs lentäjistä lensi aivan kilpailijoiden viereen ja nosti yhden sormen ilmaan näyttääkseen, että suuri sinirunkoinen kone oransseine siipineen oli ensimmäinen, joka saapui Havaijisaarille.

Goebel laskeutui riemuitsevan väenpaljouden silmien eteen oltuaan ilmassa 26 tuntia, 17 minuuttia ja 33 sekuntia. 


Kaksikko kipusi koneesta maan pinnalle tutisevin jaloin. ”Oh boy!” he toistelivat toisilleen kerta toisensa jälkeen. 

”Me onnistuimme, me teimme sen!” Goebel ja Davis katselivat vielä ympärilleen varmistaakseen, ettei kukaan kilpailijoista ollut paikalla, ja juhlivat voittoa vasta sitten: miehet olivat 25 000 dollaria rikkaampia.

Ihmisjoukko piiritti pian kaksi uskalikkoa, sillä kaikki halusivat onnitella voittajia ja puristaa heidän kättään. Ihmispaljouden läpi tunkeutui nuori nainen lyhyissä kiharoissaan. Nainen kysyi huolestuneella äänellä:

”Minun mieheni on Martin Jensen. Oletteko nähneet Martin Jenseniä?”

”Olen pahoillani, rouva Jensen”, Goebel vastasi.

”Emme ole nähneet vilaustakaan muista – emme ketään eilisen jälkeen.”

Bill Malloska pääsi myös lopulta Goebelin luokse ja toisti epäuskoisena: ”Ettekö ole tosiaan nähneet ketään muita?”

Kotirouva menetti toivonsa

Goebelille ja Davisille pidetyt tervetuliaispuheet olivat ohi ja nakkisämpylöiden myyjiltä olivat jo varastot loppumassa, kun Marguerite Jensenin ystävä Holly lähestyi hätääntynyttä lentäjän vaimoa, joka istui avuttomana penkillä kasvot käsiin haudattuina.

”Usko nyt, Maggie”, ystävä sanoi. ”Lentokone on tulossa, ja se voi aivan hyvin olla Martyn kone.”

”Se voi olla myös Golden Eagle tai Miss Doran”, Maggie mumisi vastaukseksi. 


Vasta kuultuaan yleisön huudon Marguerite Jensen uskalsi toivoa, että kone olisi hänen miehensä Aloha. 

Sitten keltainen kone laskeutui ja rullasi naista kohti. Tämä juoksi kohti konetta ja tunnisti miehensä hahmon ohjaamossa. Mies kohotti katseensa, hymyili ja ryhtyi irrottamaan kypärää ja lentäjänlaseja.

”Martin Jensen, missä olet oikein ollut?” Marguerite kysyi. Hänen miehensä kipusi koneesta alas ja sulki vaimonsa syleilyynsä silmät kyynelissä.

”Maggie Jensen”, mies lausahti. ”En ole koskaan eläessäni nähnyt niin helvetin paljon vettä!”

Kadonneita kilpailijoita ryhdyttiin etsimään Art Goebelin juhliessa voittoaan. Yhtäkään kadonneista koneista ei löydetty.
© San Diego Air & Space Museum

Kilpailu päättyi tragediaan

Aamupäivän kääntyessä iltapäiväksi hupeni toivo siitä, että muita lentokoneita enää saapuisi idästä. 


Miss Doran- ja Golden Eagle -koneissa oletettiin olevan polttoainetta enintään 30 tunnin lennolle. 

Ikävät ajatukset viiden kadonneen ihmisen todennäköisestä kohtalosta hillitsivät merkittävästi Honoluluun saapuneiden palkintojuhlallisuuksia. Laivasto määräsi seuraavina päivinä 40 alusta etsimään kadonneita Tyyneltämereltä.

Tilanne paheni entisestään vielä yhden kilpailijan koneen kadotessa. Bill Erwin sai lopulta Dallas Spirit -koneensa ilmaan kolme päivää muiden lähdön jälkeen ja lähti matkaan Oaklandista, mutta hän ei saapunut koskaan Havaijille.

Kadonneita koneita ei koskaan löydetty, ja kisa koitui kymmenen ihmisen kohtaloksi. Valtion etsintäkustannukset paisuivat peräti 69 miljoonaan dollariin, ja valtava summa herätti kansalaisissa suuttumusta. 

Dole sai kyllä kaiken sen huomion, jota toimittajat olivat luvanneet, mutta se ei ollut myönteistä.

Ehkä sinua kiinnostaa...