Rotabuggy – lentävä maastoauto

10 toisen maailmansodan mieletöntä asetta

Lue tästä kymmenestä oudoimmasta toisen maailmansodan aikana kehitetystä aseesta. Parhaimmillaan aseet olivat epäkäytännöllisiä, ja pahimmillaan ne saattoivat viedä käyttäjänsä hengen.

torstai 15. joulukuuta 2016 teksti Hans Henrik Fafner

1. Lentävä jeep

Britti-insinöörit istuttivat tavalliseen Willys-yhtiön maastoautoon pari roottoria ja kuvittelivat keksineensä uuden tehokkaan taistelukoneen. 

Toisin kuin helikoptereissa, lentävässä jeepissä roottoria ei pyörittänyt moottori vaan sen tarkoitus oli vain pitää laite ilmassa, kun sitä hinattiin tavallisella koneella. 

Sen jälkeen vetoköysi piti irrottaa, jotta ”Rotabuggy” pääsisi leijailemaan maahan ja ajamaan tuhottavaan kohteeseen.

Rotabuggyn prototyyppi valmistui vuonna 1943. Se lensi, mutta kun sen nopeus ylitti 60 kilometriä tunnissa, se alkoi värähdellä ja huojua niin pahasti, että laskeutuminen kävi vaikeaksi. Kehitystyötä jatkettiin, mutta lentävää jeeppiä ei koskaan otettu käyttöön.

2. Sotakyyhkyset

Vuonna 1944 yhdysvaltalainen käyttäytymispsykologi Burrhus F. Skinner esitti, että kyyhkysiä voitaisiin käyttää hyväksi ohjuksien laukaisussa. 

Hän sai Yhdysvaltojen armeijan vakuuttumaan ideansa toimivuudesta, minkä ansiosta se myönsi 25 000 dollaria hankkeeseen. Skinner kehitti rahoilla kapselin, joka oli tarkoitus sijoittaa ohjuksen kärkeen. 

Kapselissa oli kolme ikkunallista kammiota, johon kuhunkin sijoitettiin kyyhkynen. Tarkoituksena oli, että kun kyyhkyset havaitsisivat kohteen, ne alkaisivat naputtaa nokallaan ikkunaa. Ikkunat oli yhdistetty ohjausjärjestelmään, joka varmistaisi, että ohjus osuisi maaliinsa.

”Ongelmaksi muodostui se, että kukaan ei ottanut meitä vakavasti”, selitti Skinner myöhemmin, kun armeija jonkin ajan kuluttua hylkäsi hankkeen ”epäkäytännöllisenä”.

Nyt kannattaa tilata Historia-lehti

3. Hajoamaton tukialus jäästä

Kun sahanpurua sekoitetaan veteen ja annetaan seoksen jäätyä, saadaan erittäin kovaa materiaalia. Britti-insinööri Geoffrey Pyke kutsui keksimäänsä materiaalia pykreetiksi. 

Hän ehdotti, että siitä voitaisiin rakentaa laivojen runkoja, sillä kun materiaali olisi riittävän paksua, sitä eivät hajottaisi edes saksalaisten torpedot, ja brittilaivat saisivat purjehtia Atlantilla rauhassa.

Pyke haaveili rakentavansa Habakkuk-nimisen lentotukialuksen, jolla olisi pituutta jopa yli 1 200 metriä. 

Siitä piti tulla lähes neljä kertaa niin pitkä kuin maailman nykyisin pisimmästä lentotukialuksesta USS Nimitzistä. Britannian pääministeri Winston Churchill ihastui suunnitelmaan, mutta hankkeelle ei saatu hankittua yhdysvaltalaisten tukea, ja se hyllytettiin.

Sotakoirien harjoitusleiri Neuvostoliitossa Moskovassa 1931

4. Ompelukoneen neulat aseina

Briteillä oli vuosina 1941–1944 salainen projekti. Siinä kehitettiin pommia, joka maahan iskeytyessään olisi singonnut 30 600 neulaa ympäristöönsä. Brittitutkijoiden mukaan tarkoitukseen sopivat hyvin ompelukoneen neulat, jotka piti kastaa myrkkyyn.

Myrkyksi kaavailtiin pernaruttobakteereja, jotka saattoivat aiheuttaa kuolemaanjohtavan tartunnan, vaikkeivät ne olisikaan osuneet tärkeisiin elimiin. 

Hanke hylättiin lopulta epätaloudellisena: myrkkyneulat eivät pystyisi aiheuttamaan joukkotuhoa, sillä katot, seinät ja muut rakenteet suojaisivat saksalaisia niiltä.

5. Räjähtävät koirat

Neuvostoliittolaiset koirat tuhosivat 300 saksalaista panssarivaunua. Ainakin näin väitettiin neuvostopropagandassa. Tekniikka oli yksinkertainen. Ensin koirat opetettiin etsimään ruokaa taisteluvaunujen alta.

Sitten niitä pidettiin nälässä muutama päivä, minkä jälkeen ne laskettiin taistelukentälle räjähdyspanos selässä. Räjähteistä pisti esiin puukeppi, joka taipui ja räjäytti pommin, kun koira ryömi taisteluvaunun alle. 

Saksalaiset puolustautuivat koiria vastaan liekinheittimillä, kunnes asiassa tapahtui vuonna 1942 yllättävä käänne. Joukko nälkäisiä koiria villiintyi ja kävikin yhtäkkiä neuvostopanssarien kimppuun. Sen jälkeen tästä taistelutekniikasta luovuttiin.

6.Kauko-ohjattavat telaketjupommit

Saksalaiset valmistivat toisen maailmansodan aikana 7 564 Goliathia. Ne olivat pieniä kauko-ohjauksisia telaketjuajoneuvoja, jotka pystyivät kantamaan jopa sata kiloa räjähteitä. 

Koska niiden panssarointi oli heikko ja huippunopeuskin vain 9,6 kilometriä tunnissa, ne olivat helppo saalis viholliselle. Lisäksi vain 11,4 sentin maavaran vuoksi ne jäivät helposti kiinni maastoon. 

Saksalaiset lopettivat Goliathien valmistuksen lopulta ensisijaisesti siitä syystä, että niiden rakentaminen oli erittäin kallista. Goliathien parissa tehty työ tasoitti kuitenkin teitä muiden kauko-ohjauksisien aseiden kehittämiselle.

7. Kamikaze-lepakot

Yhdysvaltalaisilla oli suunnitelmissa pudottaa japanilaisiin kaupunkeihin laskuvarjoilla pieniä säiliöitä. Jokaiseen säiliöön piti laittaa lepakko, joka vapautuisi säiliön koskettaessa maata ja lentäisi sitten jonnekin puuhun tai taloon piiloon. 

Lepakoiden oli määrä kantaa ajastimella varustettuja 11 gramman palopommeja, jotka sytyttäisivät japanilaiset kevytrakenteiset talot.

Kamikaze-lepakoiden idean isä oli hammaslääkäri. Hän keksi suunnitelman ollessaan käymässä Carlsbadissa Kaliforniassa luolassa, jossa majaili iso lepakkoyhdyskunta, ja kuultuaan japanilaisten hyökkäyksestä Pearl Harbouriin. 

Huippusalainen hanke vaikutti toimivalta, mutta ennen kuin sitä alettiin toteuttaa, yhdysvaltalaiset olivat jo saaneet ensimmäisen ydinpommin valmiiksi.

Yhdysvaltalainen sotilas kuvasi japanilaisen palopommipallon ampumista alas Attussa Aleuteilla vuonna 1945.

8. Helppokäyttöinen käsikranaatti oli hengenvaarallinen

Yhdysvalloissa kehitetty BEANO T-13 -käsikranaatti oli aivan samankokoinen ja -painoinen kuin pesäpalloa muistuttavan baseball-pelin pallo. 

Koska baseball on Yhdysvaltojen kansallisurheilulaji, ajateltiin, että kuka tahansa yhdysvaltalainen kykenisi heittämään kranaatinkin riittävän kauas ja riittävän tarkasti oikeaan paikkaan. Käsikranaatin laukaisumekanismi oli kuitenkin niin herkkä, että osa kranaateista räjähti liian aikaisin.

BEANO T-13 tappoi ja haavoitti itse asiassa enemmän omia kuin vihollisia. 29. maaliskuuta 1945 se vedettiin käytöstä, ja käyttämättömät kranaatit tuhottiin.

9. Ilmapallo kantoi palopommeja

Japanilaiset eivät jääneet vihollisistaan jälkeen kekseliäisyydessä. Vuosina 1944 ja 1945 he lähettivät matkaan noin 9 000 ilmapalloa, jotka kuljettivat mukanaan palopommeja. 

Honshun saaren itärannikolta lähti sopivia suihkuvirtauksia, jotka kantoivat pallot Tyynenmeren yli Yhdysvaltoihin ja Kanadaan. Vahingot jäivät kuitenkin mitättömiksi. Yhdysvaltojen viranomaiset saivat tiedon vain 300 ilmapallosta. 

Historioitsijoiden arvioiden mukaan matkasta selvisi vain noin tuhat palloa. Perille päässeidenkin aiheuttama tuho oli pientä, ja se rajoittui usein asumattomille alueille.

Yhdysvaltalainen lehdistö noudatti hallituksen vaatimusta eikä kirjoittanut palloiskuista. Kieltoa rikottiin vain kerran, kun lehteen pääsi tieto Nebraskaan laskeutuneesta pallosta. Japanilaiset luopuivat hankkeesta, koska tulokset eivät olleet toivottuja.

10. Tuulitykki

Saksalaiset rakensivat laitteen, joka pystyi lähettämään paineilmasuihkun korkealle ilmaan. Kokeissa suihku pystyi puhkaisemaan 25 millimetrin paksuisen puulevyn 200 metrin etäisyydeltä. 

Tarkoituksena oli kehittää laitteesta tuulitykki, jolla ammuttaisiin vihollisen hävittäjiä. Laitteen heikkoudeksi osoittautui sen osumatarkkuus. 

Paikallaan pysyvään maaliin oli paljon helpompaa osua kuin ilmassa kiitävään lentokoneeseen. Yksi tykki sijoitettiin silti sodan loppuvaiheissa suojelemaan yhtä Elben yli johtavaa siltaa. Se ei tiettävästi osunut koskaan mihinkään.

Ehkä sinua kiinnostaa...