Ensimmäisessä maailmansodassa säästettiin ihmishenkiä käyttämällä koiria viestinviejinä.

Sotaeläimet

Palavia sikoja, pommeja kuljettavia koiria ja miinoja etsiviä rottia – ihminen on aikojen alusta lähtien käyttänyt sodankäynnissä eläimiä taistelutehtävissä ja viestinviejinä.

torstai 22. maaliskuuta 2018 teksti Kasper Nielsen & Boris Koll

Uutinen Julius Caesarin voitosta gallialaisista vuonna 52 eaa. sekä ilmoitus Napoleonin tappiosta Waterloossa vuonna 1815 välitettiin kirjekyyhkyjen avulla.

Palavia apinoita ja sikoja

Armeijat ovat käyttäneet kyyhkyjä sodankäynnissä vuosituhansia, ja monia muita eläimiä on hyödynnetty sotatehtävissä kokeiluluontoisesti. Roomalainen historioitsija Plinius vanhempi muun muassa kirjoitti sioista, joita lähetettiin taistelemaan vihollisen norsuja vastaan. Siat oli valeltu palavalla nesteellä ja sytytetty liekkeihin. Palavien eläinten tuskankiljunta ilmeisesti sai norsut pakokauhun valtaan.

Sodissa on käytetty kaikkia keinoja, vastenmielisimpiäkin. Kiinalaisen Song-dynastian perustamisen aikoina 900-luvun puolivälissä ihmisten välisen sodan uhreiksi joutuivat apinat. Apinat käärittiin olkiin, valeltiin öljyllä, sytytettiin palamaan ja ajettiin vihollisen leiriin, jossa ne aiheuttivat kaaoksen.

Eläintovereita myös kunnioitettiin

Vaikka eläimet ovat joutuneet kärsijöiksi monissa sodissa, nelijalkaisia ja siivekkäitä taistelutovereita on myös arvostettu ja kohdeltu kunnioittavasti. Sotahistoria tuntee monta tarinaa hevosista, koirista ja kirjekyyhkyistä, joiden toiminta on ratkaissut sotatilanteita.

Yksi mainetta sodassa saavuttanut eläin oli Aleksanteri Suuren hevonen Bukefalos, joka kantoi isäntäänsä yli 30 taistelussa aina hyökkäyksen kärjessä. Kiitollinen Aleksanteri perusti Bukefalia-nimisen kaupungin hevosensa kunniaksi.

Alla olevista linkeistä pääset lukemaan lisää eläimistä sodassa.

Juhdat: Kamelit raatoivat itsensä hengiltä

Britit käyttivät kameleita sekä kuormajuhtina että hyökkäysten eturintamassa.

Venäläiset ja brittiläiset eivät ymmärtäneet kamelien erityistarpeita ja ominaisuuksia vaan ajoivat kymmeniätuhansia eläimiä kuolemaan.

Kamelit ovat vankkoja eläimiä, joiden fyysiset ominaisuudet tekevät niistä hevosia ja muuleja parempia kuormaeläimiä aavikolla. Ne pystyvät tulemaan toimeen jopa viikon ilman vettä ja osaavat sulkea sieraimensa hiekkamyrskyssä. Nekin kaipaavat kuitenkin hyvää hoitoa.

Venäläinen kenraali Mihail Skobele otti vuonna 1877 mukaansa Turkin sotaan 12 000 loistokunnossa ollutta kamelia. Muutaman kuukauden kuluttua hänen voittoisa armeijansa palasi mukanaan enää yksi kameli – muut olivat menehtyneet Aasian kylmyydessä. Samoihin aikoihin britit taistelivat Afganistanissa, missä he menettivät 30 000 kamelia muutamassa vuodessa.

Britannian kamelijoukoissa Egyptissä ensimmäisessä maailmansodassa palvellut brittiläinen kirjailija Geoffrey Inchbald on kuvaillut, miten brittien autiomaassa kuormajuhtina käyttämiä kameleita kuoli joukoittain.

Hoitajiensa asiantuntemattomuuden vuoksi kamelit kärsivät monista sairauksista, kuten jalkasienestä. Kun niille tarjottiin rehu maasta eikä astiasta, ne hotkivat ruuan mukana niin paljon hiekkaa, että sairastuivat ähkyyn ja muihin mahavaivoihin.

Geoffrey Inchbald kirjoitti: ”Vain Jumala tietää, miten nämä ennen niin upeat eläimet joutuivat kärsimään, mutta ne eivät protestoineet normaalia enemmän vaan kestivät kaiken, kunnes romahtivat uupumuksesta. Kun katsoimme taaksepäin reittiä, jota olimme tulleet, saatoimme nähdä kaukaisuudessa lukemattomia kuolleita kameleita.”

Lepakkopommit: Atomipommi syrjäytti lepakot

Lepakot pujahtivat laskuvarjolla maahan pudotetuista säiliöistä ja lensivät eri suuntiin.

Tammikuussa 1942 yhdysvaltalainen hammaslääkäri Lytle S. Adams esitteli presidentti Rooseveltille idean, jonka hän uskoi saavan Japanin polvilleen: lepakkopommit.

Pommissa oli 26 koteloa, joissa jokaisessa oli 40 lepakkoa. Jokainen lepakko kantoi 20–30 grammaa napalmia, joka sytytettäisiin palamaan ajastimella. Lepakkosäiliöt pudotettaisiin laskuvarjoilla japanilaisiin kaupunkeihin 1 500 metristä, ja pudotessaan säiliöt avautuisivat, jolloin lepakot levittäytyisivät laajalle alueelle.

Teoriassa 10 lentokonetta voisi pudottaa yli miljoona lepakkoa. Suunnitelmaa testattiin myös käytännössä. Vapaaksi päästetyt Tadarida brasiliensis -lepakot lensivät polttoainesäiliön alle New Mexicossa ja aiheuttivat valtavan räjähdyksen.

Atomipommin kehitys pysäytti lepakkopommisuunnitelmat. Adams oli kuitenkin kuolinpäiväänsä asti vakuuttunut siitä, että hänen keksintönsä olisi vaikuttanut sodan lopputulokseen yhtä merkittävästi kuin Hiroshimaan pudotettu atomipommi.

Itsemurhakoirat: Pommikoirat hyökkäsivät tankkeihin

Ensimmäisessä maailmansodassa säästettiin ihmishenkiä käyttämällä koiria viestinviejinä.

Vuonna 1941 Neuvostoliitto otti kaikki keinot käyttöön pysäyttääkseen Saksan armeijan etenemisen – kuten pommeja kantavat koirat.

Idea oli syntynyt 1930-luvulla armeijan harjoitusleireillä, joilla koirat oli opetettu hakeutumaan panssarivaunun alle ja viemään sinne kidassaan miina. Miinä räjäytettiin joko kaukosäätimellä tai ajastimella niin, että koira ehti pakoon ennen räjähdystä.

Valitettavasti koirat usein hämmentyivät ja palasivat ohjaajansa luo viemättä miinaa. Taistelutilanteessa sillä saattoi olla kohtalokkaita seurauksia. Niinpä menetelmää muutettiin niin, että pommi laukesi koiran päästessä panssarivaunun luo, jolloin sekä panssarivaunu että koira räjähtivät.

Käytännössä menetelmässä oli monia puutteita. Ensinnäkin saksalaistankkien bensiininkatku sai koirat ymmälleen. Koulutuksessa oli käytetty neuvostotankkeja, jotka kävivät dieselillä, eivätkä neuvostoliittolaiset ottaneet huomioon sitä, että koirat toimivat pitkälti hajuaistinsa varassa.

Ei ole varmaa tietoa, montako saksalaista panssarivaunua neuvostokoirat onnistuivat tuhoamaan sodan aikana, mutta ensimmäisistä 30 koirasta vain neljä räjähti tankin alla.

Miinarotat: Rotat oppivat haistamaan miinat

Rotat saavat makupalan paikallistettuaan miinan.

Vuonna 1941 britit keksivät täyttää muoviräjähteellä kuolleita rottia, joika sabotoijat sitten veivät saksalaisten ammustehtaiden hiilivarastoihin. Kun rotat joutuisivat hiilen mukana uuniin, tehtaan höyrykattila räjähtäisi. Ensimmäinen rottatoimitus kuitenkin paljastui saksalaisille, jotka järjestivät mittavan etsinnän löytääkseen kaikki räjähdysalttiit jyrsijät. Näin brittien suunnitelma meni mönkään.

Venäläiset taas tartuttivat Stalingradin piirityksessä rottiin ihmiselle kuumetta, päänsärkyä ja uupumusta aiheuttavaa jänisruttoa ja päästivät niitä vihollisen linjojen taakse. Ainakin 50 000 saksalaista sai tartunnan.

Nykyään Mosambikissa belgialaiset ovat kouluttaneet rottia etsimään miinoja hajuaistinsa avulla. Rotat voivat haravoida sadan neliömetrin alueen puolessa tunnissa, kun miinanraivaajilta siihen kuluisi useita päiviä.

Viestinviejä: Kirjekyyhky sai mitalin

G. I. Joen mitalissa luki ”We also serve” eli ”Mekin palvelemme”.

Lintuja on käytetty viestinviejinä sodissa yli kolmetuhatta vuotta, mutta niiden merkittävintä aikaa olivat maailmansodat, joissa pelkästään liittoutuneilla oli käytössään yli 250 000 kirjekyyhkyä. Kyyhkyjen toimintaa pidettiin niin tärkeänä, että kirjekyyhkyn tappamisesta tai haavoittamisesta sai Britannian lain mukaan puoli vuotta vankeutta.

Kyyhkyjen arvostusta kuvaa myös se, että monia niistä palkittiin kunniamerkeillä. Esimerkiksi yhdysvaltalainen kirjekyyhky G. I. Joe lennätettiin vuonna 1946 Yhdysvalloista Britanniaan vastaanottamaan urhoollisuusmitali useiden korkea-arvoisten upseerien läsnäollessa.

G. I. Joe oli Italian taisteluissa toimittanut ennätysnopeasti tiedon vihollisen miehittämän kylän valtaamisesta. Jos se olisi ollut matkalla viisikin minuuttia kauemmin, Yhdysvaltojen pommikoneet olisivat tuhonneet kylän – ja siellä olleet sata amerikkalaissotilasta.

Šokkiase: Norsut levittivät kauhua

Norsujen piti tunkea läpi vihollislinjojen vastustamattomalla voimalla, mutta haavoittuneet norsut olivat vaaraksi niin viholliselle kuin omillekin.

Intialaiset käyttivät maastovarmoja norsuja taisteluaseina jo kahdeksannella vuosisadalla ennen ajanlaskun alkua. Euroopassa paksunahat esiintyvät sotahistoriassa vuonna 218 eaa., kun karthagolainen kenraali Hannibal otti norsuja mukaan sotaretkelle Alppien yli Italiaan. Alkuperäisistä 37 norsusta kuitenkin vain muutama pääsi perille, eikä norsuista siten ollut suurtakaan apua Hannibalille taisteluissa roomalaisia vastaan.

Taistelukentillä norsut herättivät kauhua. Ne pystyivät helposti tallaamaan jalkaväen sotilaita kuoliaiksi, mutta roomalaiset keksivät pian tehokkaan norsuntorjunta-aseen. Kun Hannibal vuonna 202 eaa. päästi 80 norsua roomalaisten joukkojen keskelle Zamassa Pohjois-Afrikassa, roomalaiset pelästyttivät ne torvensoitolla, jolloin valtavat eläimet pakenivat paniikissa takaisin karthagolaisten joukkoihin ja polkivat ne jalkoihinsa. Karthago hävisi taistelun.

Norsuilla ei koskaan ole ollut suurta merkitystä Euroopan sodissa, mutta britit käyttivät norsuja varusteiden kuljettamiseen Burman viidakossa vielä toisessa maailmansodassa.

Norsut olivat voimakas mutta osin hallitsematon ase. Pakokauhuun joutuneet norsut saattoivat paetessaan talloa omat joukkonsa jalkoihinsa.

Ehkä sinua kiinnostaa...