Suomalaiset tuhoavat divisioonia

Pahimmin kävi Neuvostoliiton 163. divisioonalle, joka yritti päästä joulukuun alussa poikittain Suomen halki päämääränään Pohjanlahti. Perille päästyään se olisi katkaissut Suomen kahtia ja sulkenut maayhteyden Ruotsiin.

Mannerheimin täytyi luottaa ratkaisevan taistelun käynnistyessä aloitteelliseen reservinupseeriin Hjalmar Siilasvuohon, joka komensi 17 000:n kevyesti aseistautuneen sotilaan joukkoa.

Suomalaiset polttivat lähitienoon talot maan tasalle ennen kuin 163. divisioona ehti Suomussalmelle. Sitten kaikki sinne johtavat tiet suljettiin niin, että koko vihollisdivisioona jäi saarroksiin.

Neuvostoliiton 44. divisioona lähestyi samaan aikaan Suomussalmea kaakosta. Sen oli tarkoitus tuoda tuoreita joukkoja saarretun 163. divisioonan tueksi. Suomalaiset pysäyttivät 44. divisioonan etenemisen kaadetuilla puilla ja toistuvilla hyökkäyksillä 40-kilometrisen kolonnan sivustoilta. Sitten suomalaiset kävivät 163. divisioonan kimppuun.

Divisioonan hajaantuneet joukot yrittivät paeta 28. joulukuuta metsiin idän suuntaan. Suomussalmelle jäi paljon venäläistä sotamateriaalia, kuten panssarivaunuja, tykkejä, kuorma-autoja ja ammuksia, joita Hjalmar Siilasvuo käytti 44. divisioonan tuhoamiseen.

Paleltuneet ja lamaantuneet venäläissotilaat eivät enää edes haaveilleet hyökkäämisestä. He tuijottivat koko valveillaoloajan lumisiin metsiin, joissa tarkka-ampujat väijyivät. Suomalaiset hiihtivät kerta toisensa jälkeen kolonnan sivuilla heittäen käsikranaatteja ja polttopulloja tankkeihin ja ampuen samalla venäläisiä.

Suomalaiset tuhosivat määrätietoisesti divisioonan suuret kenttäkeittiöt, jotka oli helppo havaita paksun savun perusteella. Kun kenttäkeittiöt oli tuhottu, yhä suurempi joukko neuvostosotilaita joutui selviämään 40 asteen pakkasessa ilman lämmintä ruokaa.

Suomalaiset pilkkoivat kolonnan pieniksi ryhmiksi, joita kutsuttiin moteiksi. Kylmä ja nälkä lamaannuttivat motitetut venäläisoukot liki taistelukyvyttömiksi.

Tilanne oli 6. tammikuuta 1940 niin epätoivoinen, että 44. divisioonan komentaja antoi käskyn, jonka mukaan sotilaat olivat oman onnensa nojassa. Tuloksena oli paniikki. Pakenevat sotilaat talloivat toisiaan kuoliaaksi, ja vain 700 pääsi karkuun hengissä.

”Emme nähneet suomalaisia”

Historioitsijoiden arvion mukaan Suomussalmen 48 000 neuvostosotilaasta kuoli yli 25 000. Määrä oli 30-kertainen suomalaisten tappioihin verrattuna. Pakenevilta sotilailta jäi mittava sotasaalis: 65 panssarivaunua, 400 kuorma-autoa, 6 000 kivääriä, miltei 300 konepistoolia ja valtava varasto ammuksia.

Suomalaiset ryhtyivät kuulustelemaan nääntyneitä neuvostosotilaita.

Miksi ette yrittäneet murtautua ulos?

”Yritimme tietenkin hyökätä ja avata etenemisreitin, mutta se oli kuin pään hakkaamista seinään”, vastasi ketjussa tupakkaa polttanut venäläisupseeri.

”Emme nähneet suomalaisia ollenkaan. Usko tai älä, mutta ensimmäiset näkemäni suomalaiset olivat ne, jotka vangitsivat minut. Heitä oli silti joka puolella, ja jos joku meistä lähti leiristä, hän lähti varmaan kuolemaan”, upseeri selitti suomalaiselle tulkille.

Tuhotun 44. divisioonan epäpätevä kenraali pääsi pakenemaan tuntematonta reittiä Neuvostoliittoon, ja hän joutui sotilastuomioistuimeen. Syytteenä oli 55 kenttäkeittiön menettäminen, ja syylliseksi todettu kenraali teloitettiin.

Stalin raivostui

Neuvostoliiton johto eli kovassa hermopaineessa. Suurvalta oli maailmalla naurunalainen, ja sen uskottavuus oli uhattuna. Stalin ojensi kenraaleitaan:

”Puna-armeijan sotilaallinen voima on Neuvostoliiton kansallisen turvallisuuden tae. Neuvostovastaiset imperialistiset voimat saavat uutta intoa, jos joudumme kamppailemaan pitkään
lyödäksemme heikon vastustajan.”

Kansalaisille syötettiin propagandaa, jolla selitettiin, miksi Suomi nöyryytti voittamatonta puna-armeijaa. Sääolot ja vaikea maasto olivat vain osa selityksistä. Neuvostoliittolaisille väitettiin, että Yhdysvallat tuki Suomea tuhannella parhaalla lentäjällään ja että Mannerheim-linja oli vahvempi kuin Ranskan maineikas Maginot-linja Saksan rajalla.

Vain noin sadan betonisen ja puisen bunkkerin puolustuslinja oli todellisuudessa melko alkeellinen. Bunkkerit olivat niin kaukana toisistaan, että niiden välistä pääsi hyökkäämään tankeilla. Meretskov ei ollut huomannut tätä vaihtoehtoa.

Stalin vaihtoi jouluna tehottoman Meretskovin ystäväänsä Semjon Timosjenkoon. Uusi ylipäällikkö huomasi heti Meretskovin taktiikan surkeuden. Pohjois-Suomen metsien valtaamisen sijaan kaikki voimat olisi keskitettävä Karjalan kannakselle, joka oli reitti Helsinkiin.

Timosjenko siirsi alueelle tammikuussa puolen miljoonan sotilaan tuoreet joukot. Mannerheim-linja piti murskata maan tasalle. Uusi taktiikka perustui raakaan voimaan. Tehokkuus oli tarpeen, sillä Stalin halusi ratkaista talvisodan ennen kuin Ranska ja Britannia ehtisivät lähettää joukkojaan Suomeen.

Myrsky nousee

Karjalan kannaksen tulimyrsky alkoi 1. helmikuuta. Neuvostoliiton raskas tykistö moukaroi suomalaisten asemia tuntikausia, ja taivas pimeni pommikoneista. Murskaava hyökkäys vain
voimistui seuraavina päivinä. Maaperä myllääntyi metrien syvyyteen, ja raskaat betonibunkkerit räjähtivät kappaleiksi. Maailmassa ei ollut koettu yhtä voimakasta tykistökeskitystä sen jälkeen, kun saksalaiset hyökkäsivät 1916 Verduniin. Suomalaisilla ei ollut paljon mahdollisuuksia. Vihollinen liikkui näkyvästi, mutta tykkejä ei päästy juuri käyttämään. Suomalaiset joutuivat suojautumaan, kunnes vihollinen oli keveiden aseiden kantaman sisäpuolella.

Suomalaiset eivät uskaltaneet sytyttää edes nuotiota, sillä se olisi vetänyt tykkitulen heti puoleensa. Sotilaat palelivat ensimmäistä kertaa nälissään, mutta he pitivät epätoivoisella rohkeudella pintansa vielä 12 vuorokautta. Sitten neuvostojoukot pääsivät Mannerheim-linjan läpi ja kykenivät etenemään kahden ja puolen kuukauden viivytyksen jälkeen.

Suomen joukot vetäytyivät väliaikaiselle puolustuslinjalle, joka oli rakennettu kiireessä muutama kilometri lännemmäksi. Puna-armeija kuitenkin ahdisteli Suomen puolustusasemia ankarasti.

Viimeinenkin toivo ulkomaisen avun ehtimisestä hiipui. Apua ei tullut, ja Suomen oli pakko solmia rauha Neuvostoliiton kanssa 13. maaliskuuta 1940. Rauhansopimus merkitsi Suomelle 57 000 neliökilometrin aluemenetyksiä.

”Saimme sen verran maata, että voimme haudata kuolleemme”, venäläinen kenraali totesi kuivakkaasti.

• Edellinen Sivu 2 / 2