Sheridanit oli rakennettu kestämään maahanlasku, mutta silti välillä tuli ongelmia.

© US Army

Vietnamin sodan tehoase olikin surmanloukku

M551 Sheridan -panssarivaunu oli teknisesti verraton, se oli kevyt ja nopea ja varustettu uudenaikaisella asejärjestelmällä. Sen alumiinipanssarointi kuitenkin merkitsi, että miehistön oma henki oli koko ajan vaarassa.

perjantai 14. heinäkuuta 2017 teksti Claus Cancel

Sotilaat olivat harmissaan ja ylikersantti suorastaan vihainen, kun kolme M551 Sheridan -panssarivaunua ja kuusi panssaroitua miehistönkuljetusvaunua käynnistivät dieselmoottorinsa. 

Miehet lähtivät liikkeelle Yhdysvaltojen Fort Defiancen tukikohdasta Etelä-Vietnamissa. 

Heidän piti edetä Kambodžan ­rajalle vailla tulitukea ja väijyä siellä pohjoisvietnamilaisia sotilaita, jotka ylittäisivät maantie 246:n yön pimeydessä.

Luutnantti Cambri ei myöskään ollut tilanteesta iloinen, mutta hän lohdut­tautui ajattelemalla kolonnan kolmea Sheridan-vaunua. 

Niiden 152 mm:n tykit olivat pelottavia aseita, ja Cambrin esimiesten mukaan jo kahdessa sellai­sessa oli riittävästi tulivoimaa pitämään kokonainen 500–800 vihollissotilaan pataljoona aisoissa siihen asti, että vahvistukset saapuisivat paikalle.

Kun miehet olivat päässeet asemiin, heidän ei auttanut muu kuin odottaa. Yhden maissa yöllä Cambri sitten heräsi korvia huumaavaan meteliin. 

Hänen ­ampujansa seisoi miehistönkuljetus­vaunun katolla puristaen sormellaan raskaan konekiväärin liipaisinta. 

Cambri pisti päänsä luukusta ja näki, että heitä lähestyi kaksi riviä pohjoisvietnamilaisia sotilaita. Etumaiset olivat jo pinkaisseet viidakkoon ja valmistautuivat hyökkäykseen.

Cambri määräsi radiokypäränsä kautta yhden Sheridaneista avaamaan tulen. 

Panssarivaunun miehistöllä oli kohde tähtäimessä, ja 152 mm:n tykki oli ladattu M625-kranaatilla, joita kutsuttiin ”mehiläispesiksi”, koska räjähtäessään ne sinkosivat sisuksistaan 10 000 suri­sevaa neulanterävää metallipiikkiä. ­Ihmisjoukkoon ammuttu mehiläispesä oli erittäin tuhoisa ase.

Tykki ei kuitenkaan inahtanutkaan, ja kaikki pohjoisvietnamilaiset ehtivät viidakon suojiin. Cambri karjui uudestaan Sheridanin ampujalle käskyn laukaista kranaatti. 

Ampuja vastasi, että hän yritti kyllä, mutta vaunun uudenaikainen elektroninen laukaisujärjestelmä ei vain toiminut.

Cambri kiroili menetettyä tilaisuutta panssarivaunun miehistön yrittäessä korjata vikaa. Puolen minuutin kuluttua tykin ohjauspaneelissa paloi lopulta vihreä valo. 

Kranaatti ampaisi pamahtaen Sheridanin tykinsuusta, ja voimakas rekyyli hyppäytti vaunun etupään irti maasta. 

Suurin osa kranaatin 10 000 ­piikistä iskeytyi tyhjälle maantielle tai ­viidakon puiden runkoihin korkealle pohjoisvietnamilaisten sotilaiden päiden yläpuolelle.

Myös kaksi muuta Sheridania oli lopulta saanut suunnattua tykkinsä oikeaan suuntaan, ja puolen tunnin ajan ne syytivät kranaatteja viidakkoon. 

Tankkien ­tulivoima riitti pelästyttämään viholliset ja sai heidät kääntymään ympäri ja pakenemaan paikalta.

Aamun valjettua yhdysvaltalaiset lähtivät tutkimaan yöllisen tulituksen jälkiä ja löysivät kahdeksan kuollutta pohjoisvietnamilaista sotilasta. Tappiot olisivat voineet olla valtavan paljon suuremmat, jos vain Sheridanin tykki olisi toiminut ajoissa. 

Yhdysvaltalaiset sotilaat sanoivat usein ironisesti, että oli turvallisempaa istua Sheridanin päällä kuin sisällä.

© US Army

Sota piti voittaa Kambodžassa

Edellä kuvatut tapahtumat helmikuussa 1970 eivät olleet ensimmäinen eivätkä viimeinen kerta, kun Yhdysvaltojen uusi panssarivaunu osoittautui epäluotet­tavaksi armottomassa aasialaisessa viidakkosodassa.

Helmikuussa 1970 yleinen mielipide Yhdysvalloissa oli kääntynyt Vietnamin sotaa vastaan. 

Kaukana kotoa käytävä sota oli viidessä vuodessa vaatinut jo 47 000 yhdysvaltalaissotilaan hengen, eikä voitto Pohjois-Vietnamin armeijasta ja etelän kommunistisista Vietkong­sisseistä ollut lähelläkään. 

Armeijan ­ylimmälle johdolle ja presidentti Nixonille olikin käynyt selväksi, että jos Etelä-­Vietnamin olemassaolo haluttiin turvata, sotatoimia olisi laajennettava naapurimaihin Kambodžaan ja Laosiin, joissa ­sijaitsevista tukikohdista ja varastoista Pohjois-Vietnamin joukot toimittivat aseita Vietkong-sisseille.

Kaksi kuukautta Cambrin kokemuksen jälkeen 20 000 yhdysvaltalaista ja 30 000 etelävietnamilaista sotilasta ­tunkeutui Kambodžaan – ja mukana oli taas uusia, epäluotettavia Sheridan-pans­sarivaunuja. 

Tarkoitus oli aiheuttaa ­pohjoisvietnamilaisiille niin paljon vahinkoa, ettei heistä enää olisi uhkaa eikä Etelä-Vietnam enää tarvitsisi yhdysvaltalaisjoukkoja avukseen vaan nämä voi­taisiin vetää kotiin. 

Valitettavasti vain Sheridaneista ei ollut niin suurta apua kuin oli kaavailtu. 

Uudistukset johtivat ongelmiin

Sheridanit oli suunniteltu uraauurtaviksi, uuden ajan panssarivaunuiksi. Kehitystyö oli alkanut 1950-luvun lopulla vastauksena Neuvostoliiton amfibitankki PT-76:lle, ja ajan kuluessa suunnitteli­joiden kunnianhimo sen kuin kasvoi. 

Yhdysvaltalaiskenraalit halusivat saada käyttöönsä kevyen panssarivaunun, joka pystyisi ylittämään jokia ja järviä ja joka voitaisiin tarvittaessa jopa pudottaa kohdealueelle ilmasta, jos Yhdysvaltojen joukot olisivat hätää kärsimässä.

Kylmän sodan aikana Yhdysvalloilla oli vähemmän panssarivaunuja kuin Neuvostoliitolla, mutta Yhdysvallat uskoi, että vaunujen tekniset ominaisuudet ja liikuteltavuus korvaisivat määrän. 

Niinpä Sheridanin suunnittelussa pidettiin tärkeänä, että se voitaisiin pudottaa suoraan taistelualueelle kuljetuskoneesta. 

Lisäksi siitä piti tulla ensimmäinen panssari­vaunu, joka voisi liikkua niin maassa, ­vedessä kuin ilmassakin.

Vaunu rakennettiin aivan uudenlaisen asejärjestelmän ympärille. 

Tavallisten kranaattien lisäksi Sheridanin tykillä voitiin ampua myös Shillelagh-ohjuksia, jotka voitiin ohjata laukaisun jälkeen ­tarkasti kohteeseensa ja jotka pystyivät tuhoamaan jopa raskaasti panssaroidut neuvostotankit. 

Sheridanista piti tulla kevyt panssarivaunu, josta olisi silti vastusta myös raskaalle sarjalle.

Ajatus oli periaatteessa hyvä. Kun Sheridanilla piti tuhota pienempiä vaunuja tai bunkkereita, sen tykki ladattiin perinteisillä panssarintorjunta­kranaateilla. 

Jos vastassa sen sijaan oli raskaasti panssaroitua kalustoa, tykillä voitiin ampua Shillelagh-ohjuksia. Ampuja ohjasi ohjuksen infrapunasignaalin avulla kohteeseen, joten se osui tarkasti, vaikka kohde olisi laukaisuhetkellä liikkeessä.

Käytännössä aseistuksen kanssa ilmeni kuitenkin lukuisia ongelmia.

Auringonvalo ja ohjuksen jättämä savu häiritsivät ohjuksen infrapunaohjaussignaalia, ja ­toisaalta Sheridan oli niin kevyt, että tykin laukaisun rekyyli nosti vaunun keulaa usein metrin verran maasta. 

Sen ­lisäksi, että miehistö oli vaarassa katkoa luitaan, moinen täräys sekoitti usein herkän elektroniikan, ja kun sähköjärjestelmä oli käynnistettävä uudestaan, vaunu oli minuuttitolkulla pois käytöstä kesken kiivaiden taistelujen.

Hercules-kuljetuskoneet laskivat ­Sheridan-tankit maahan lentäen vain parin metrin korkeudessa 250 kilometrin tuntinopeudella.

© US Army

Heikkouksia oli joka alueella

Tykki ei suinkaan ollut Sheridanin ainoa ongelma. Vaatimus siitä, että Sheridanin tuli olla kaikin puolin uudenlainen, johti lukuisiin ongelmiin jo panssarivaunun testausvaiheessa.

Esimerkiksi Sheridanin ammusten tuli olla armeijan moderneimmat. 152 mm:n tykin kranaatin hylsy olikin messingin sijaan pahvia, jonka piti palaa laukaisussa pois niin, ettei miehistölle ei jäisi kranaatin laukaisun jälkeen riesakseen polttavan kuumia hylsyjä. 

Usein pahvihylsyistä jäi kuitenkin putkeen hehkuvia kappaleita, ja vaarana oli, että vaunun ammusvarastoon pudotessaan ne räjäyttäisivät koko vaunun taivaan tuuliin. Niin kävikin testausaikana 1966–1967 kolmesti.

Pahempaa oli kuitenkin luvassa. Kun ensimmäiset valmiit Sheridanit lopulta rullasivat liukuhihnalta, Yhdysvaltojen armeijan testausyksikkö totesi, että ­niissä oli ”ongelmia turvallisuudessa, huollettavuudessa, kestävyydessä ja käytettävyydessä”. 

Ne olivat kovia sanoja: Sheridan oli reputtanut joka osa-alueella.

Tuotantoa General Motorsilla jatkettiin kaikesta huolimatta, ja Sheridaneja valmistui yksi toisensa jälkeen. 

Kenraalikunta pelkäsi, että jos tuotanto keskeytettäisiin, he menettäisivät uuden panssarivaunun määrärahat. 

Vähitellen poliitikoillekin silti valkeni, että Sheridan oli ongelmatapaus, ja eräskin vaikutusvaltainen kongressin jäsen kutsui sitä ”miljardin dollarin munaukseksi”.

Arvostelu kovensi paineita ottaa vaunu käyttöön. Eräs henkilö, johon paineet erityisesti kohdistuivat, oli kenraali Creighton Abrams, joka oli ajanut Sheridanin tuotantoa vuodesta 1966. 

Abrams oli vuonna 1968 nimitetty ­Yhdysvaltojen Vietnamin-joukkojen komentajaksi, ja nyt kun General Motorsin tehtaan pihalla Clevelandissa seisoi 1 500 uutta panssarivaunua, hän käytti asemaansa hyväkseen saadakseen Sheridanit Vietnamiin. 

Ohjukset jätettiin kotiin

Sheridan ei selvästikään soveltunut Vietnamin oloihin. Sen nopeus meni hukkaan mutaisessa maastossa, eikä sen pudottaminen lentokoneesta onnistunut keskellä viidakkoa. 

Uusi Shillelagh-ohjusjärjestelmä olisi tehokas panssarivaunuja vastaan, mutta Vietkong-sissit ja Pohjois-Vietnamin armeija eivät juuri panssareita käyttäneet vaan tekivät pääasiassa yllätyshyökkäyksiä jalkaisin.

Niinpä Sheridaneja oli hieman muokattava ennen niiden käyttöönottoa Vietnamissa tammikuussa 1969. 

Ohjukset saivat jäädä kotiin, ja niiden sijaan mukaan otettiinkin mehiläis­pesäkranaatit jalkaväkeä vastaan.

Kenraali Abramsin onneksi Sheridanien tulikaste sujui paremmin kuin kukaan osasi odottaa. Se tapahtui Saigonin pohjoispuolella lähellä tärkeää yhdysvaltalaistukikohtaa Long Binhiä.

Kaksi Sheridan-panssarivaunua oli ajettu asemiin tiesululle, ja yöllä kello 2.30 havaittiin yhtäkkiä varjoja edempänä tiellä. 

Vaunujen voimakkaat valonheittimet sytytettiin, ja varjojen suuntaan ammuttiin kaksi mehiläispesäkranaattia. 

Kun yhdysvaltalaiset seuraavana aamuna tutkivat yön jälkiä, he löysivät 125 kuollutta pohjoisvietnamilaista sotilasta.

Sheridanit ja varsinkin mehiläispesät olivat saapuneet Vietnamiin ajoissa ­osallistuakseen Yhdysvaltojen kahteen viimeiseen suureen ponnistukseen: hyökkäyksiin Kambod­žaan ja Laosiin. 

Sheridan oli kuolemanloukku

Kambodžaan (1970) ja Laosiin (1971) hyökkäämisen tarkoituksena oli pre­sidentti Nixonin sanoin sodan ”viet­namisointi”. Tavoitteena oli heikentää Pohjois-Vietnamin armeijaa ja Vietkong-sissejä niin, että Yhdysvallat voisi vähitellen vetää kaikki joukkonsa Vietnamista.

Sodanjohto ei kuitenkin luottanut kovin vahvasti Etelä-Vietnamin ­armeijan taistelukykyyn, joten se suunnitteli Kambodžassa ja Laosissa tehtävät iskut maiden kautta kulkevalle Vietkongin huoltolinjalle, niin sanotulle Ho Chi Minhin huoltotielle. 

Yhdysvallat arvioi, että lähellä Vietnamin rajaa odotti valmiudessa yli 40 000 pohjoisvietnamilaista sotilasta, ja suuri osa Vietnamiin tuoduista 500 Sheridanista oli tarkoitus vyöryttää heitä vastaan. 

Yhdysvaltalais­sotilaat eivät riemuinneet, vaan he kaipasivat vanhoja ja vakaita M48 Patton -panssarivaunuja.

”Kun yritin vaihtaa Sheridanini ­M48:siin tai edes vain panssaroituihin miehistönkuljetusvaunuihin, esimieheni pillastuivat täysin”, kertoi kapteeni Speedy historioitsija Keith Nolanin mukaan.

”Se oli politiikkaa: täytyy kuulemma opetella hyödyntämään uutta järjestelmää. Ja paskat! Se oli katastrofi. 

Aina sitä samaa: kaikki järjestelmät näyttävät olevan kunnossa, mutta tykki ei laukea. ­Lisäksi miinat räjäyttivät reikiä Sheridanien pohjaan ja iskivät siitä suoraan tulta vaunujen kranaatteihin. 

Miehistö joutui hengittämään tulistuneita kaasuja, jotka tuhosivat keuhkot. Kuolema tuli parin päivän päästä.”

Kun Yhdysvaltojen ja Etelä-Vietnamin joukot vetäytyivät Kambodžasta parin kuukauden kuluttua, presidentti Nixon sanoi operaation olleen ”koko sodan menestyksekkäin”. 

Todellisuu­dessa se oli kuitenkin osoittanut selvästi, että Etelä- Vietnam ei pystynyt yksin puolustautumaan vihollista vastaan.

Myös Sheridanit olivat epäonnistuneet. Tykkiongelmien lisäksi niiden moottorit vaativat jatkuvaa huoltoa. 

Jäähdytysjärjestelmä ei kestänyt kuumaa ja kosteaa ilmastoa, ja viidakon muta ja karike tukkivat ilmanvaihtojärjestelmän. 

Pahin ongelma oli alumiinipanssarointi, joka ei tarjonnut riittävää suojaa tankin ajaessa maamiinan yli.

”Paiskauduin kokonaan ulos ohjaa­mosta tankin etuosan päälle”, kertoi pans­sarivaunun kuljettaja Gross hänen vaununsa ajettua miinaan Kambodžassa.

”Putosin maahan ja lähdin juoksemaan. Panssarivaunu paloi kuin helvetintulessa, ja sitten sen ammukset alkoivat räjähdellä villisti. 

Ensin konekiväärien ammukset, sitten kranaatit. Kun vaunuun jäänyt ampuja kiskottiin ulos, suurin osa hänen ihostaan oli palanut ja hän oli sokissa. Menin aivan pois tolaltani. 

Yritin kyllä pysyä rauhallisena, mutta en voinut muuta, kun näin ystäväni sillä ­tavoin palaneena.” Kokemus oli niin ­järkyttävä, ettei Gross enää koskaan kavunnut panssarivaunuun.

Miinat eivät olleet ainoa uhka Sheridanin heikolle panssaroinnille. Alumiini ei myöskään suojannut kovin tehokkaasti pohjoisvietnamilaisten RPG-singoilta. 

Jos sellaisen ammus osui lähelle Sheridanin tykkitornia, kävi usein niin, että pahvipeitteiset kranaatit syttyivät tuleen ja sytyttivät muut ammukset. 

Tuli synnytti niin kuumia lämpö­tiloja, että panssarivaunun alumiininen alusta pehmeni, jolloin teräksinen tykkitorni ”vajosi” tankkiin. 

Lyttyyn sulaneet Sheridanit tien poskessa eivät suinkaan olleet mikään harvinainen näky.

Maamiinat ja sinkoammukset tuhosivat Vietnamiin lähetetyistä 500:sta ­Sheridanista yli 300. 

Miehistön toden­näköisyys pelastautua palamaan syttyneestä Sheridanista oli niin pieni, että tankki sai sotilaiden suussa lisänimen ”Paholaisen panssarivaunu”.

Yhdysvallat käytti Vietnamissa keskimäärin yli 100 000 tonnia ammuksia kuukaudessa.

© AP/Polfoto

Rakettiammukset tekivät tuhoja

Sheridanien heikkous sinkotulituksessa kävi selvästi ilmi vuonna 1971 operaatio Lam Son 719:ssä Laosissa. 

Toisin kuin edellisvuonna Kambodžassa, tällä kertaa yhdysvaltalaisjoukot vain raivasivat tien Etelä-Vietnamin ja Laosin väliselle rajalle, ja etelävietnamilaiset saivat edetä loput 40 kilometriä Laosiin yksin Yhdysvaltojen antaessa vain ilmatukea.

Etelävietnamilaisten piti hyökätä viidakkokaupunki Tcheponeen ja Ho Chi Minhin huoltotielle ja osoittaa pärjäävänsä ilman yhdysvaltalaisten apua. 

Heidän offensiivinsa pysähtyi kuitenkin jo parin päivän kuluttua. 

Pohjoisvietnamilaisten vastarinta oli paljon voimakkaampaa kuin oli odotettu. Vaikka taisteluja käytiin kolme viikkoa, etelävietnamilaiset eivät edenneet juuri minnekään. 

Lopulta he saivat vallattua kaupungin, mutta se onnistui vain yhdysvaltalaisten Huey-­helikopterien ansiosta.

Sittemmin osoittautui, ettei Tcheponella edes ollut juuri strategista merki­tystä, sillä pohjoisvietnamilaiset olivat muuttaneet Ho Chi Minhin huoltotien reittiä niin, ettei se enää kulkenut kaupungin kautta.

Etelä-Vietnam julisti kaikesta huolimatta valtauksen menestykseksi ja ilmoitti, että sen sotilaat vedettäisiin pois Laosista. 

Vetäytyminen sujui kuitenkin vielä huonommin kuin kaupungin valtaus. Vihollissotilaat hiipivät kaikkia harjanteita pitkin aivan Etelä-Vietnamin joukkojen tuntumaan niin, etteivät yhdysvaltalaiset uskaltaneet pommittaa näitä pelätessään osuvansa aseveljiinsä. 

Pakokauhu valtasi pian etelävietnamilaiset, ja vetäytymisestä tuli varsinainen tulihelvetti.

Tilanne ei juuri parantunut, kun joukot pääsivät Vietnamin rajalle, missä Vietkong vaani päätien varrella. 

Yhdysvaltalaiset antoivat vihollisen tiiviin tulituksen takia 12 kilometriä pitkälle päätielle rajalta Khe Sanhin tukikohtaan lisänimen ”Ambush Alley” eli ”Väijytysväylä”, sillä koskaan ei voinut tietää, milloin seuraava raketti iskisi.

Tilanteen vakavuus paljastui muun muassa Yhdysvaltain merijalkaväen sotilaalle Robert Spurgeonille hänen kysyttyään toiselta sotilaalta, millainen tilanne oli edempänä.

”Ne makaavat bunkkereissa tien reunalla ja antavat ensin meidän ajaa ohi. Sitten ne nousevat ja ampuvat meitä singoilla perseeseen! 

Helvetti, Spurgeon, sellaista ei ole missään muualla! Ne tulittavat meidän peräämme singoilla ihan niin kuin ne olisivat konekiväärejä!”

Ja se oli Sheridaneille liikaa. Niiden heikko panssarointi ei kestänyt lyhyeltä etäisyydeltä laukaistuja rakettiammuksia, ja hektisellä pakomatkalla panssarivaunuja syttyi palamaan siellä täällä. 

Kaikkiaan 8 750 etelävietnamilaista ja 253 yhdysvaltalaista sotilasta kaatui operaatiossa, joka jäi yhdysvaltalaisten viimeiseksi suureksi taisteluksi Vietnamissa.

Sheridan päätyi harjoitusmaaliksi

Vaikka Yhdysvallat jälkikäteen kehuikin Laosin-operaation olleen menestys, karvas tosiasia oli, että Etelä-Vietnamin joukot eivät pärjäisi ilman yhdysvaltalaisten apua. 

Tappio oli selvä, kun eteläviet­namilaiset joutuivat neljä vuotta myöhemmin antautumaan. He joutuivat seuraamaan voimattomina, kun Pohjois-Vietnamin joukot vyöryivät Saigoniin 30. huhtikuuta 1975.

Vietnamin sodan jälkeen Sheridaneja käytettiin vielä kahdesti sotatoimissa: ensin Yhdysvaltojen syöstessä Panaman diktaattorin Manuel Noriegan vallasta vuonna 1989 ja sitten Persianlahden sodassa 1990–1991. 

Sheridan ei tehnyt niissäkään suurta vaikutusta, ja Yhdysvallat menetti lopullisesti uskonsa Sheridaneihin.

Jo vuonna 1980 suurin osa Sheri­daneista oli viety armeijan harjoitusalueelle Kaliforniaan. Siellä niitä muokattiin muistuttamaan Neuvostoliiton T-80-panssarivaunuja, ja niitä käytettiin harjoituksissa vuoteen 2004 asti. 

Vallankumouksellisen M551 Sheridan -panssarivaunun tärkeimmäksi tehtäväksi jäi siis loppujen lopuksi toimia maalitauluna yhdys­valtalaisten panssarivaunumiehistöjen koulutuksessa.

Ehkä sinua kiinnostaa...