Zapatan kapinallisarmeijan varusteet ja aseistus olivat yleensä toivottoman vanhanaikaiset.

© Polfoto/Corbis

Meksikon Robin Hood johti veristä kapinaa

Emiliano Zapata halusi vain saada kylänsä maat takaisin ne ryöstäneiltä suurtilallisilta. Kapina kasvoi veriseksi kymmenen vuotta kestäneeksi taisteluksi oikeudenmukaisuuden puolesta.

perjantai 10. helmikuuta 2017 teksti Hans Henrik Fafner

Joukko miehiä oli odotellut tuntikausia maatilan edustalla Etelä-Meksikossa. 

Heidän johtajansa, kapinapäällikkö Emiliano Zapatan, oli määrä tavata hallituksen joukkojen eversti Jesús Guajardo. Guajardo oli luvannut Zapatalle siirtyvänsä miehineen tämän kapinallisjoukkojen puolelle.

Zapata tarvitsi kipeästi sotilaita ja ammuksia, sillä hän oli taistellut maauudistuksen puolesta jo yhdeksän vuotta.

Tilan portti avattiin. Yksi everstin miehistä ilmoitti, että sisällä oli tarjolla päivällinen ja kylmää olutta. 

Zapata karisti epäluulonsa, otti mukaansa kymmenen miestä ja ratsasti portista sisään.

Vastassa oli kunniavartio toivottamassa Zapatan tervetulleeksi. 

Se ampui kaksi laukausta ilmaan, mutta kolmannen laukauksen sotilaat suuntasivatkin kohti Zapataa. Hän oli ratsastanut presidentin virittämään ansaan.

Luodit lävistivät Zapatan, joka kuoli heti. Meksikon vallankumouksen suuri sankari oli poissa. 

Köyhiä alistettii

Vallankumouksen alkaessa kymmenen vuotta aiemmin diktaattori Porfirio Díaz oli ollut vallassa 34 vuotta. 

Hänen hallintonsa oli korruptoitunut, ja hän alisti surutta Meksikon maaväestöä ja teollisuustyöläisiä ja varmisti asemansa raivaamalla vastustajansa tieltään.

Kaupunkien teollisuustyöläiset elivät kurjissa olosuhteissa ja niin surkealla päiväpalkalla, että sillä tuli hädin tuskin toimeen. 

Maalla ei ollut sen helpompaa. Osa viljelijöistä omisti vielä maansa, mutta suurtilalliset ryöstivät röyhkeästi pienviljelijöiden maita. 

Jos joku protestoi, heidän kylänsä poltettiin tai ne hukutettiin veden alle. 

Sen jälkeen viljelijöillä ei ollut muuta mahdollisuutta kuin työskennellä suurtilallisille. 

Maatyöläiset joutuivat yleensä tekemään ostoksensa tilan kaupoissa kiskurihintaan. Heidän palkkansa oli niin pieni, että he usein velkaantuivat työnantajilleen ja päätyivät peóneiksi, palkkaorjiksi. 

Tilanomistajat kävivät myös työläisillään kauppaa keskenään, ja monet ottivat muitakin erivapauksia, kuten etuoikeuden viettää ensimmäinen yö työläistensä koskemattomien tyttärien kanssa.

Jos palkkaorja yritti paeta, hän sai peräänsä presidentin puolisotilaalliset rurales-poliisijoukot. Kiinni saadut saatettiin piestä kuoliaaksi esimerkiksi muille.

Veriset katutaistelut kuuluivat vallankumouksen kuvaan, ja sotilaiksi värvättiin myös naisia ja lapsia. 

© Polfoto/Corbis

Kohtalokas haastattelu

Meksikon kurjuudessa elävä kansa oli ollut Díazin hirmuvallan alla 32 vuotta, kun presidentti tuli itse epähuomiossa antaneeksi lähtölaukauksen vallankumoukselle. 

Vuonna 1908 häneltä nimittäin lipsahti yhdysvaltalaisen toimittajan haastattelussa, että Meksiko oli valmis demokratiaan. 

Samalla hän ilmoitti, että vuonna 1910 järjestetään avoimet presidentinvaalit, joihin hän ei itse osallistuisi, ja kehotti uusia presidenttiehdokkaita ilmoittautumaan mukaan.

Díaz ei tarkoittanut sanaakaan siitä, mitä oli haastattelussa sanonut, eikä hänelle luultavasti tullut mieleenkään, että kukaan todella rohkenisi haastaa häntä. 

Haastaja tulikin odottamattomalta taholta. 

Kapina alkoi kyteä

Francisco Madero oli heiveröinen, pukinpartainen mies. Hän oli kasvissyöjä, mystikko ja Meksikon rikkaimpiin kuuluvan perheen poika.

Madero uskoi olevansa meedio ja väitti kommunikoivansa säännöllisesti henkien, kuten 4-vuotiaana kuolleen veljensä, kanssa. 

Vuonna 1908 henget olivat ilmoittaneet Maderolle, että häntä odotti suuri kansallinen tehtävä.

Kotiseudullaan Madero oli nähnyt, miten Díazin poliisijoukot olivat hajottaneet mielenosoituksen raa'asti. 

Hän uskoi vakaasti, että henget halusivat hänen perustavan Meksikoon demokratian ja luovan köyhille paremmat olosuhteet. 

Hän osti omilla rahoillaan opposition lehtiä, joissa hän kuvaili näkemyksiään ja kertoi aikomuksestaan tulla Meksikon uudeksi presidentiksi. 

Maderon perhetaustan vuoksi Díaz ei voinut muitta mutkitta hankkiutua hänestä eroon kuten muista vastustajistaan.

Maderon lupaukset yhteiskunnallisista uudistuksista herättivät vastakaikua, ja kun hän vuonna 1910 matkusti maan halki, kansa otti hänet riemuiten vastaan. 

Díaz koki asemansa uhatuksi, ja hän pidätytti Maderon vaaleja edeltävänä päivänä syyttäen tätä kiihotuksesta aseelliseen kapinaan. 

Díaz jatkoi presidenttinä, mutta Madero oli jo sysännyt tapahtumat liikkeelle.

Naiset seurasivat usein miehiään vallankumoukseen joko huoltojoukkoina tai tarttumalla itsekin aseisiin.

© Polfoto/Corbis

Zapata oli kylän luottomies

Yksi Maderon vaalikamppailua kiinnostuneina seuranneista oli pienviljelijä Emiliano Zapata, joka oli valittu Morelosin osavaltiossa sijainneen Anenecuilcon kylän johtajaksi vain 31-vuotiaana.

Zapatan perhe kuului kylän vakavaraisimpiin, ja hänellä itsellään oli kymmenen muulia, joilla hän tarjosi kuljetuspalveluita. 

Hän oli pienikokoinen tummanpuhuva mies, jonka suonissa virtasi sekä valkoista että intiaaniverta. 

Hän pukeutui keikaroivasti ja käytti näyttävää sombreroa, mutta ulkoisesta olemuksestaan huolimatta hän oli vaatimaton ja rehti, ja kyläläiset kunnioittivat häntä suuresti.

Zapata tunnettiin myös ratsastustaidoistaan. 

Suositussa kansanhuvissa suljettiin villihevonen aitaukseen, missä charrot, meksikolaiset ratsastavat lehmipaimenet, ärsyttivät hevosta ja yksi mies yritti hypätä hevosen selkään. 

Hevosella ei ollut suitsia eikä satulaa, ja sen harja oli sidottu niin, että siitä ei saanut kunnollista otetta. 

Ratsastajan oli yritettävä pysyä selässä pelkästään jalkalihastensa voimalla. Kerrottiin, ettei kukaan Meksikossa päihittänyt Zapataa tässä lajissa.

Zapata kunnioitti isiensä maata ja oli valmis puolustamaan sitä. 

Hän oli nähnyt, miten tilanomistajat olivat sytyttäneet kokonaisia kyliä tuleen, ja tiesi, että olisi vain ajan kysymys, milloin myös Anenecuilco joutuisi alistumaan heidän valtaansa. 

Läheinen tila oli jo ryöstänyt suuren osan kylän maista, ja kyläneuvoston yritykset saada maat takaisin lakiteitse olivat epäonnistuneet.

Heille oli vain todettu, että asia oli kylän ja tilanomistajan välinen. 

Tilanomistajat olivat kehottaneet Anenecuilcon asukkaita istuttamaan viljansa ruukkuihin, sillä maataan he eivät saisi takaisin.

Zapata ryhtyi kapinajohtajaksi

Keväällä 1910 Zapatan mitta oli täysi. Hän kokosi 80 miehen armeijan, aseisti sen ja hankki kylän maat takaisin väkivalloin. 

Yllättävää kyllä, presidentin rurales-joukot eivät tulleet väliin. Tavallisesti he olisivat kukistaneet kapinoivat talonpojat nopeasti, mutta presidentti Díazilla oli muita ongelmia.

Anenecuilcon asukkaiden juhliessa voittoaan presidenttikandidaatti Madero oli onnistunut pakenemaan vankilasta Yhdysvaltoihin Teksasiin. 

Sieltä hän kirjoitti julistuksen, joissa hän ilmoittautui Meksikon lailliseksi presidentiksi ja ilmoitti vallankumoksen alkavan sunnuntaina 20. marraskuuta kello 18. Tuolloin Madero aikoi ylittää Meksikon rajan enonsa lupaaman neljänsadan miehen armeijan kanssa. 

Kun Madero tapasi enonsa, tällä olikin mukanaan vain muutama mies, ja pettyneenä Maderon oli luovuttava suunnitelmastaan. Meksikon kansa oli kuitenkin jo kuullut hänen viestinsä.

Vuonna 1919 Zapata houkuteltiin ansaan ja tapettiin. Pian sen jälkeen hänen armeijansa hajosi. Zapatan murhan oli järjestänyt Carranza, joka joutui itse vuoden päästä salamurhan uhriksi. Zapatan ruumista esiteltiin ihmisille Morelosissa. 

Kapinaliike laajeni 

Pohjois-Meksikossa sijaitsevassa Chihuahuan maakunnassa kapinalliset noudattivat Maderon kutsua 20. marraskuuta 1910. Etelässä talonpojat seurasivat puolestaan Zapatan esimerkkiä ja valloittivat maitaan takaisin.

Taistelut laajenivat, ja vuonna 1911 ne olivat levinneet jo 18:aan Meksikon 31 osavaltiosta. 

Díaz näki jääneensä tappiolle ja lähti maanpakoon Ranskaan.

Maderosta tuli presidentti, ja vallankumoukselliset laskivat aseensa. 

Zapata antoi täyden tukensa Maderolle, jonka sanat olivat innoittaneet häntäkin nousemaan suurtilallisia vastaan. 

Zapata oli varma siitä, että oikeudenmukaisuus vihdoin toteutuisi, ja hän ilmoittikin haastattelussa riisuvansa nyt joukkonsa aseista ja palaavansa viljelemään maitaan. 

”Minulle vallankumouksen ainoa tarkoitus oli kaataa itsevaltainen hallitus, ja se tavoite on nyt saavutettu.”

Maderon ja Zapatan välinen kiista

Pian kuitenkin osoittautui, että Diázia vastaan rinta rinnan taistelleiden Zapatan ja Maderon välillä oli paljon ratkaisemattomia erimielisyyksiä.

Maderon uudistussuunnitelmat olivat ylimalkaisia, eikä konkreettista maauudistusta, jonka puolesta Zapata oli taistellut, alkanutkaan kuulua. 

Tilanne näytti jämähtäneen paikoilleen. 

Monien muiden vallankumouksellisten tapaan Zapatasta tuntui, että hänen ihailemansa mies oli pettänyt hänet. Niinpä hän tarttui jälleen aseeseen. Madero toivoi, että miehet kaikesta huolimatta pääsisivät yhteisymmärykseen, ja lähetti vuonna 1911 edustajansa neuvottelemaan Zapatan kanssa. 

Tämä ei kuitenkaan taipunut sovitteluyrityksiin. ”Olen ollut Maderon uskollisin sissi. Mutta se on nyt ohi. Madero on pettänyt niin minut kuin joukkonikin, Morelosin kansan ja koko kansakunnan.”

Zapata pyysi lähettiä toimittamaan Maderolle viestin: ”Kerro hänelle tämä: Kuukauden päästä tulen Méxicoon 20 000 miehen kanssa. Silloin minulla on ilo mennä Chapultepecin linnaan (presidentinlinna), raahata hänet sieltä ulos ja hirttää hänet puiston korkeimpaan puuhun.”

Rauhanomainen ratkaisu ei ollut enää mahdollinen, ja taistelut syttyivät jälleen Morelosin osavaltiossa. 

Pian ne levisivät muihin etelän kaupunkeihin. Meksikon armeijalle nimitettiin uusi komentaja, Juvencio Robles.

Robles oli Díazin hallinnon aikana oppinut, miten kapinat kukistettiin kovalla kädellä, eikä Madero onnistunut pitämään häntä aisoissa. 

Robles saikin lisänimen ”soihtu” tavastaan polttaa maan tasalle kylät, joita hän epäili yhteistyöstä kapinallisten kanssa. 

Zapataa, joka aina teloitti vankinsa, sanottiin puolestaan ”etelän Attilaksi”.

Maderon valtakausi päättyi ajanjaksoon, jota kutsutaan nimellä decena trágica. Noiden kymmenen päivän aikana 9.–19. helmikuuta 1913 raakalaismainen kenraali Viktoriano Huerta kukisti Maderon joukot. 

Huerta, jonka lisänimi oli ”sakaali”, määräsi Maderon ammuttavaksi. 

Zapata kieltäytyi tunnustamasta Huertaa, joka otti seuraavaksi tavoitteekseen sisukkaan kapinajohtajan taltuttamisen. 

Zapatan toivoma maareformi ei toteutunut, mutta hän on innoittanut intiaaniväestöä taisteluun parempien elinolosuhteiden puolesta. 

© Polfoto/Corbis

Zapata petettiin

Huerta piti koko Morelosin siviiliväestöä Zapatan kannattajina ja suunnitteli polttavansa näiden kylät ja asuttavansa ne omilla kannattajillaan. 

Saatuaan vihiä asiasta sadat talonpojat päättivät liittyä Zapataan, joka joukkojensa vahvistuttua teki 23. huhtikuuta 1913 rohkean liikkeen ja hyökkäsi Huertan 500 miehen varuskuntaan Jonacatepecin kaupungissa. 

Kaupunki kukistui kolmessa vuorokaudessa, ja Zapata sai haltuunsa varuskunnan valtavat asevarastot.

Zapatan menestys etelässä antoi pontta Huertan vastaiselle kapinaliikkeelle pohjoisessa. 

Kapinajohtajat taistelivat sekä Huertaa että toisiaan vastaan, ja Meksiko muuttui sekavaksi sotatantereeksi. Maan talous romahti Huertan taitamattoman hallinnon seurauksena, ja tautiepidemiat ja nälkä koettelivat kansaa.

Huerta ymmärsi pelinsä olevan pelattu ja pakeni maasta 15. heinäkuuta 1914. Huertan jälkeen maan johtaja vaihtui tiheään, ja vasta vuonna 1917 kapinalliset pääsivät yhteisymmärykseen ja valitsivat yhteistuumin entisen kuvernöörin Venustiano Carranzan uudeksi presidentiksi.

Zapata oli pysytellyt erossa pohjoisessa käydyistä taisteluista jo pitkään. 

Hän oli asettunut Morelosissa sijaitsevaan Tlaltizapániin, jossa hän pyrki toteuttamaan visioitaan paikallisdemokratiasta ja tuotantovälineiden yhteisomistuksesta.

Zapata suhtautui aluksi presidentti Carranzaan toiveikkaasti. Kun tämän lupaamissa sosiaalisissa uudistuksissa ei kuitenkaan mainittu maauudistuksia sanallakaan, Zapata ryhtyi jälleen sotaan hallitusta vastaan.

Seuraavat kaksi vuotta olivat taas levotonta aikaa Morelosissa. Hallituksen joukkojen kimppuun hyökättiin jatkuvasti, eikä hallituksen virkamiesten henki ollut minkään arvoinen. 

Zapatan päästä luvattiin palkkio, mutta turhaan, sillä kansa kannatti nyt varauksetta legendaarista Zapataa.

Vuonna 1919 eversti Guajardo vangittiin palvelusaikana juopottelun takia. Zapata kirjoitti Guajardolle vankilaan ja pyysi tätä liittymään vallankumouksellisiin. 

Vartijat saivat kirjeen käsiinsä, ja Guajardolle annettiin kaksi vaihtoehtoa: joko hän virittäisi Zapatalle ansan tai hänet teloitettaisiin petoksesta. Guajardo valitsi ensimmäisen vaihtoehdon, ja 10. huhtikuuta 1919 Zapata joutui salajuonen uhriksi.

Seuraavana päivänä Zapatan ruumis asetettiin näytteille läheisen Cuautlan kaupungin torille. Ensin kansa ei uskonut sankarinsa kuolleen, mutta pian Zapatan joukot hajosivat ja hallituksen joukot valtasivat Morelosin.

21. toukokuuta 1920 presidentti Carranza sai surmansa salamurhan uhrina, ja uusi presidentti, entinen kapinajohtaja Álvaro Obregón, julisti vallankumouksen päättyneen. Zapatan toivomaa maareformia ei koskaan tullut.

Ehkä sinua kiinnostaa...