Marie-Antoinette på skafottet

Mestauslavallakin Marie-Antoinette muisti käytöstavat. Viimeisiksi sanoikseen hän pyysi pyöveliltä anteeksi, että oli astunut tämän varpaille.

© Granger/Polfoto

Marie-Antoinette kuoli hylättynä

Kun Ranskan terrorihallinto syytti Marie-Antoinettea insestistä ja maanpetoksesta, hänellä ei ollut enää paljon menetettävää. Ranskan kansa vihasi häntä, hänet oli erotettu lapsistaan ja hänen miehensä oli mestattu. Kun hän joutui itse mestauslavalle, hänellä oli jäljellä enää arvokkuutensa.

perjantai 3. helmikuuta 2017 teksti Stine Overbye

Vallankumous ei koskaan nuku, eikä Tuileriesin palatsissa Pariisin sydämessäkään nukuttu elokuun 9. ja 10. päivän välisenä yönä vuonna 1792. Ranskan monar­kian kannattajien ja vallankumouksellisten välinen valtataistelu oli kärjistynyt, ja kuningatar ­Marie-Antoinetten pettymykseksi hänen puolisonsa Ludvig XVI näytti antaneen periksi.

Kuningas oli valmistellut linnaa puolustusta varten ja antanut sveitsiläiskaartilleen ohjeet taistella viimeiseen veripisaraan asti, mutta nyt, vihaisen kansanjoukon lähestyessä linnaa rummunpäristyksen säestämänä, kuninkaan rohkeus petti. Hän vaelsi levottomana linnan salista toi­seen osaamatta päättää, pitäisikö hänen taistella vai ei.

Ludvig XVI:n peruukki hapsotti, ja hänen violetti ­pukunsa oli nuhjuinen ja ryppyinen. Marie-Antoinette pystyi hädin tuskin katsomaan avutonta ja heikkoa miestään. Kiukun kyyneleet silmissään hän kehotti kuningasta menemään ulos ja vaatimaan sotilaitaan puolustamaan Ranskan kunnianarvoisaa kuningashuonetta ja hallitsija­parin kahta lasta. Kuningas teki työtä käskettyä, mutta sai sotilailtaan laimean vastaanoton.

”Vallankumoukselliset lähestyvät palatsia. Minä ajan kaikkien kunnon kansalaisten asiaa, ja mehän puolustaudumme urheasti, eikö niin?” kalpea kuningas puhutteli palatsin edustalla seisovia kaartilaisia.

”Eläköön kuningas”, jotkut sveitsiläiskaartilaiset vastasivat epäröiden. Suuri osa miehistä oli kuitenkin vaiti, ja palatsia puolustamaan määrätyt pariisilaiset kansal­lis­kaartin jäsenet huutelivat kuninkaalle ivallisesti.

Marie-Antoinette oli seurannut kohtausta ikkunasta, ja kun kuningas palasi nöyryytettynä kuninkaalliseen huoneistoon, hän menetti malttinsa.

”Hänen puheestaan oli meille enemmän haittaa kuin hyötyä”, kuningatar totesi happamasti seuraneideilleen.

Aamuseitsemältä palatsin edustalle oli kokoontunut jo suuri aseistautunut väkijoukko. Sisällä palatsissa kuninkaan neuvonantaja ­rukoili tätä pakenemaan ja viemään perheensä turvaan, ennen kuin oli liian myöhäistä.

”Teidän majesteettinne on turvassa vain kansallis­ko­kouksessa”, neuvonantaja vakuutti kuninkaalle

Siinä vaiheessa Marie-Antoinette puuttui keskusteluun. Hän kieltäytyi luovuttamasta kuningashuoneen tulevaisuuden kannalta ratkaisevalla hetkellä.

”Meillä on riittävästi sotilaita puolustautuaksemme, ja nyt on viimeinen hetki näyttää, ­kuka tätä maata hallitsee – kuningas vai kapinalliset”, kuningatar julisti päättäväisesti. Neuvonantaja ei kuitenkaan taipunut vaan selitti koko Pariisin nousseen kuningasta ja kuningasvaltaa vastaan.

”Jos jäätte tänne, vaarannatte aviomiehenne ja lastenne hengen ja omankin henkenne”, neuvonantaja varoitti. Kuningas istui apaattisena tuolissaan ja katsoi vuoroin neuvonantajaansa ja vuoroin vaimoaan, jonka posket hehkuivat kiihtymyksestä. Minuutit kuluivat, kunnes Ludvig lopulta teki päätöksensä.

”Lähtekäämme”, hän huokasi raskaasti, ja Marie-Antoinetten oli taivuttava kuninkaan päätökseen. Hän tarttui kahta lastaan kädestä ja seurasi vastahakoisesti puolisoaan ulos palatsista.

”Me palaamme kyllä pian”, kuningatar lohdutti linnaan jäävää hoviväkeään ja palvelijoitaan. Hän ei tiennyt, ettei koskaan enää astuisi Tuileriesin linnaan.

Sveitsiläiskaarti tapettiin, kun kansa tunkeutui Tuileriersin palatsiin elokuussa 1792.

Sveitsiläiskaarti tapettiin viimeiseen mieheen, kun kansa tunkeutui Tuileriersin palatsiin elokuussa 1792.

© Henri-Paul Motte

Tuhlariprinsessa suututti kansan

Tuileriesin linnasta oli vain parisataa askelta kansalliskokouksen rakennukseen, ja tuon lyhyen kävelymatkan aikana Marie-Antoinette joutui jättämään hyvästit ylelliselle elämälleen Ranskan yksinvaltiaan kuninkaan puolisona.

Marie-Antoinette oli tullut Ranskaan toukokuussa 1770 jätettyään kotimaansa Itävallan ja avioiduttuaan Ranskan kruununprinssin Ludvigin kanssa. 

Marie-Antoinette oli tuolloin vasta 14-vuotias ja Lud­vig vuotta vanhempi, mutta nuoruutensa ja ylhäisen syntyperänsä ­lisäksi heillä ei ­ollut mitään muuta yhteistä. 

Siinä missä pönäkkä Ludvig oli varautunut, epävarma ja syrjäänvetäytyvä, ­hänen sievä nuori morsiamensa suorastaan pulppusi elämäniloa ja energiaa.

Marie-Antoinetten lapsuus Itävallan keisarin hovissa Wienissä oli ollut hyvin vapaa ja epämuodollinen. Hän oli oppinut rakastamaan juhlia, riehakkaita huvituksia ja ­kepeää keskustelua. 

Kaikki tämä puuttui tyystin Ranskan kuninkaan hovista Versaillesin palatsista, joka sijaitsi noin 20 kilometriä Pariisin ulkopuolella. Versaillesissa ­kuninkaallisten elämä koostui toistuvista monimutkaisista rituaaleista, ja kaikkea sääteli tiukka hovietiketti.

Marie-Antoinette pakenikin aina tilaisuuden tullen Pariisiin, missä hän kävi ahkerasti teatterissa ja oopperassa – aina pukeutuneena uusimman muodin mukaisiin pukuihin. 

Hänen huikentelevaisuutensa ei miellyttänyt kaikkia, vaan Pariisin konservatiiviset piirit paheksuivat nuoren itävaltalaisen hillittömyyttä ja kansa alkoi vihata häntä.

”Miksi he vihaavat minua? Mitä minä olen heille tehnyt?” Marie-Antoinette kyseli ihmeissään mieheltään ja teki kaikkensa huolehtiakseen niistä alamaisista, joiden kanssa hän joutui tekemisiin. 

Hän ei esimerkiksi koskaan ratsastanut metsästysretkillä vehnäpelloilla ja antanut ratsunsa tallata viljaa, kuten hoviväellä oli tapana tehdä.

Kansa ei kuitenkaan piitannut tuon taivaallista prinsessan huomaavaisuudesta, ja tätä kuvattiin lentolehtisissä kevytkenkäiseksi lutkaksi, jolla oli lemmensuhteita niin vieraiden miesten kuin naistenkin kanssa.

Eniten kaunaa herätti Marie-Antoinetten tuhlaavaisuus. Kun hänestä oli tullut Ranskan kuningatar vuonna 1774, hän oli rakennuttanut Versaillesin puistoon pienoiskokoisen maalaiskylän, joka sai nimen Le Hameau. 

Siellä valkeat karitsat ja puhtoiset lehmät laidunsivat maalauksellisessa maisemassa, jonka keinotekoista maalaistunnelmaa pienoiskokoiset maatalot, mylly ja meijeri vielä korostivat. Jopa kuningattaren uskollisimpien tukijoiden mielestä Le Hameau osoitti huonoa makua.

”Kuningatar on tuhlannut omaisuuden saadakseen leikkikylänsä näyttämään sopivasti köyhältä. Nekin rahat ­kuningas olisi voinut käyttää oikeasti köyhien perheiden hyväksi ja rakennuttaa heille kunnollisia mökkejä nykyisten kammottavien röttelöiden tilalle”, jalosukuinen Bombellesin markiisikin paheksui.

Ranskan valtiontalous oli joutunut 1700-luvun puoli­välin tienoilla syöksykierteeseen, ja 1780-luvulla valtio oli vararikon partaalla. 

Hävityt sodat, siirtomaiden menettäminen ja tehoton hallinto olivat imeneet valtion kassan tyhjäksi, ja vaikka Marie-Antoinette lopulta alkoi hillitä ­kulutustaan ja pukeutua vaatimattomammin, hänestä tuli kansan silmissä Ranskan kurjistumisen symboli.

Vähitellen kriisi paheni, ja vuonna 1789 monet ranskalaiset olivat jo niin rutiköyhiä, ettei heillä ollut rahaa edes ruokaan. 

Köyhän kansa raivo kohdistui hoviin, joka eli ­yltäkylläisyydessä eristyksissä tavallisesta kansasta, ja lokakuussa 1789 pariisilaiset marssivat Versaillesiin vaatimaan kuninkaalta leipää. 

Siitä hetkestä lähtien Ranskan monarkia ja jopa kuninkaallisen perheen henki oli toden teolla uhattuna. 

Marie-Antoinette og Ludvig i Versailles

Kuninkaallisten elämä mullistui, kun heidät pakotettiin muuttamaan Versaillesista Pariisiin vuonna 1789.

© Corbis/Polfoto

Marie-Antoinette halusi taistella

Kun nälkäiset pariisilaiset saapuivat Versaillesiin, he eivät tyytyneet pelkästään valittamaan vaikeita olojaan. Tuhatpäinen joukko vaati kuningasta tulemaan Pariisiin ja asumaan perheineen alamaistensa keskuudessa.

Aivan Pariisin keskustassa sijaitseva Tuileriesin palatsi oli ollut tyhjillään yli sata vuotta, mutta nyt se valmisteltiin pikavauhtia asunnoksi kuninkaalliselle perheelle, jota vartioitiin vuorokauden ympäri. Ludvig, Marie-Antoinette ja heidän kaksi lastaan olivat käytännössä vankeja, ja kuningatar odotti kauhulla, mitä tuleman piti.

”Meitä vartioidaan kuin rikollisia, mitä on lähes mahdotonta kestää. On kamalaa joutua jatkuvasti pelkäämään, että rakkaille tapahtuu jotakin pahaa, emmekä voi mennä edes ikkunan ääreen ilman, että meille huudellaan hävyttömyyksiä. Kun käymme lasten kanssa kävelyllä, meitä solvataan”, kuningatar kirjoitti ystävälleen.

Kuningas uskoi vallankumouksen laantuvan omia ­aikojaan, mutta niin ei käynyt. Sen sijaan hänen valtansa mureni vähä vähältä, ja pian koko valtakunta oli sekasorron vallassa. 

Huolestunut Marie-Antoinette painosti puolisoaan ryhdistäytymään ja käyttämään arvovaltaansa, ­ennen kuin oli liian myöhäistä. Vaimonsa kehotuksesta Ludvig pyysi apua useilta Euroopan hallitsijoilta, ja kuningatar itse kirjoitti veljelleen, Saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisarille Leopold II:lle, ja pyysi tätä tuomaan joukkonsa Ranskan rajalle.

Marie-Antoinette myös neuvotteli salaa vallankumousjohtaja Honoré de Mirabeaun kanssa, joka oli yksi harvoista maltillisista äänistä yhä raivokkaammaksi käyvässä vallankumouksen kuorossa. 

Vaikka he olivat eri mieltä ­lähes kaikesta muusta, kumpikin halusi säilyttää monarkian. ­Yhteistyö loppui kuitenkin lyhyeen, sillä de Mirabeau kuoli äkillisesti huhtikuussa 1791. 

Pian tilanne ryöstäytyi hallinnasta, ja elokuun 10. päivän vastaisena yönä 1792 veren­himoinen kansanjoukko tunkeutui Tuileriesiin.

Turva osoittautui vain väliaikaiseksi

Ennen pakoaan Tuileriesin palatsista kansalliskokouksen rakennukseen Marie-Antoinette oli luvannut palvelijoilleen ja hoviväelleen palata pian. Pian kuningasperheen paon jälkeen 20  000 vihaista pariisilaista tunkeutui palatsiin, jossa alkoi ennennäkemätön verilöyly. 

Kapinalliset murhasivat silmittömästi niin palvelijoita kuin hoviväkeäkin, ja kuninkaan sveitsiläiskaarti tapettiin viimeistä miestä myöten. Tuileriesin valtaus merkitsi lopullisesti Ludvig XVI:n valtakauden päättymistä.

Kuningasperhe löysi kansalliskokouksesta vain väliaikaisen turvan, ja he joutuivat istuntosalin aitiosta kuuntelemaan, miten kansalliskokous lakkautti Ranskan monarkian ja määräsi kuningasperheen teljettäväksi Le Templen vankilaan, entiseen temppeliritarien linnoitukseen. 

Kello kuusi illalla elokuun 13. päivänä kansalainen Louis Capet, joksi vallankumoukselliset vallastasyöstyä kuningasta kutsuivat kapetingien hallitsijasuvun mukaan, Marie-Antoinette ja lapset nousivat viimeisen kerran kuninkaallisiin vaunuihin. 

Ajurit olivat saaneet ohjeet ajaa hitaasti ja kierrellä pitkin Pariisin katuja, jotta kansa saisi todistaa kuninkaallisten nöyryytystä. Pariisilaiset eivät kuitenkaan päässeet riemuitsemaan kuningattaren kustannuksella, sillä ­tämä istui vaunuissa ryhdikkäänä ja pää pystyssä. 

Kuninkaalliset tuotiin takaisin Pariisiin pakoyrityksen epäonnistuttua.

© Bridgeman

Väkivaltaisuudet yltyivät

Syksyn tullen kuninkaallinen perhe vietti yhä melko rauhallista vankilaelämää Le Templen muurien suojissa. 

Ludvig opetti seitsemänvuotiaalle Louis-Charlesille historiaa ja maantietoa, ja Marie-Antoinette kulutti aikaa pelaamalla sakkia, kirjomalla ja kertoilemalla 13-vuotiaalle Marie-­Thérèselle lapsuudestaan Itävallassa.

Olosuhteet vankilassa olivat kaukana siitä loistosta, johon perhe oli tottunut, mutta ruoka oli lähes yhtä hyvää kuin hovissakin, ja syrjäytetty kuningas herkutteli keitoilla, paistilla ja jälkiruuilla sekä punaviinillä ja jopa samppanjalla. 

Marie-Antoinette sen sijaan vain näykki ruokia, kiukutteli palvelijoille ja valitti, ettei voinut ottaa askeltakaan ilman perässä seuraavaa vartijaa.

Vankilaan ei saanut tuoda sanomalehtiä, mutta Marie-­Antoinette kuuli lehdenmyyjien huudot vankilan muurien takaa ja tiesi, että pappeja, aatelisia ja muita rojalistisym­patioista epäiltyjä vainottiin, teljettiin vankilaan ja jopa mestattiin giljotiinissa. 

Lisäksi moni kuningashuoneen kannattaja kuoli raivostuneen väkijoukon kourissa.

Eräänä syyskuisena päivänä vuonna 1792 vangittu kuningasperhe joutui kohtaamaan kauhut lähietäisyydeltä. Le Templen puutarhasta kuului meteliä. Kuninkaalle kerrottiin, että ­Marie-Antoinetten ystävä ja yli­kamarineiti Lamballen prinsessa Marie Thérèse Louise de Savoie-­Carignan oli murhattu ja hänen irtileikattu päänsä oli ­isketty seipään nenään. 

Nyt murhaajat halusivat esitellä ­irvokasta voitonmerkkiään kuningattarelle. Tämä kirkaisi ja vajosi lattialle. Hänen lapsensa näkivät ensimmäistä kertaa yleensä niin tyynen äitinsä menettävän itsehillintänsä ja osoittavan heikkoutta. 

Lamballen prinsessa nuijittiin kuoliaaksi, ja hänen runneltu ruumiinsa silvottiin.

© Léon-Maxime Faivre

Kirje johti kuninkaan kuolemantuomioon

Marraskuun lopulla vuonna 1792 vallankumoukselliset löysivät Tuileriesin palatsista puuarkun, joka sisälsi syrjäytetyn kuninkaan henkilökohtaisia kirjeitä. 

Arkku oli muurattu kuninkaan käskystä seinän sisään, mutta yksi hänen lähipiirinsä jäsenistä oli laverrellut, ja tasavaltalaisilla oli käsissään ­todisteita kuninkaan petturuudesta: tämä oli kirjoittanut naapurimaiden hallitsijoille ja pyytänyt heiltä apua vallankumouksen kukistamiseksi.

Kansan viha leimahti ilmiliekkiin, ja Marie-Antoinette alkoi aavistella pahinta. Hän ei pystynyt syömään tai nukkumaan, ja vähitellen hän kuihtui niin, että vaatteet alkoivat roikkua hänen yllään.

Joulukuussa 1792 vallankumoukselliset nostivat Lud­vigia vastaan maanpetossyytteen ja hänet erotettiin oikeu­denkäynnin ajaksi puolisostaan ja lapsistaan kerrosta alempana sijaitsevaan huoneeseen. 

Marie-Antoinette kuuli ­joka yö miehensä raskaat askeleet alakerrasta, mutta pari ei saanut tavata toisiaan kuuteen viikkoon.

20. tammikuuta 1793 Marie-Antoinette ja lapset saivat viimein tavata Ludvigin. Lehdenmyyjien huudoista Marie-­Antoinette tiesi, että tuomarien niukka enemmistö oli tuominnut Ludvigin giljotiiniin. 

Marie-Antoinette ryntäsi miehensä luo, pieni kruununprinssi takertui tiukasti ­molempien vanhempiensa käsiin ja prinsessa puhkesi kirkumaan hysteerisesti. Kuningas oli nelikon rauhallisin – hän oli hyväksynyt kohtalonsa ja oli valmis kuolemaan.

Tapaamisen jälkeen Marie-Antoinette ja lapset vietiin jälleen omaan yläkerran huoneistoonsa. Aamuyöllä kuningatar kuuli kerrosta alempaa sotilaiden saappaiden töminää ja oven pamauksen. 

Sitten vankilan pihalta kuului ­hevoskärryjen pyörien ääni, kun Ludvigia lähdettiin viemään mestauslavalle. Marie-Antoinette tiesi, että seuraavaksi saattaisi hyvinkin olla hänen vuoronsa. 

Viimeisinä kuukausinaan prinssi kieltäytyi puhumasta.

© Bridgeman

Äiti erotettiin lapsistaan

Marie-Antoinette oli varautunut vallankumoushallinnon hyökkäykseen, mutta se yllätti hänet silti. 

Heinäkuun 3. päivän vastaisena yönä sotilaat tulivat Marie-Antoinetten ja hänen lastensa luo ja veivät kahdeksanvuotiaan Louis-­Charlesin mukanaan. 

Syyksi kerrottiin se, että prinssin ­pelättiin yrittävän paeta, mutta todellisuudessa kruununprinssiä pidettiin uhkana tasavallalle.

Marie-Antoinette syleili poikaansa tiukasti, ja vaikka vartijat uhkasivat tappaa hänet, hän ei päästänyt poikaa ­sylistään. 

Hän irrotti otteensa vasta, kun vartijat uhkasivat tappaa ­Marie-Thérèsen. Tulevina öinä Marie-Antoinette kuuli poikansa itkevän lohduttomasti sellissään vankilan toisessa siivessä.

Kuukautta myöhemmin Marie-Antoinette erotettiin myös tyttärestään, kun sotilaat 2. elokuuta tulivat keskellä yötä ilmoittamaan, että kuningatar siirrettäisiin pahamaineiseen Conciergerien vankilaan. Vallankumoushallinto aikoi nostaa syyt­teen ”leskirouva Capetia” vastaan.

Marie-Antoinette seurasi sotilaita rauhallisena, mutta kävellessään matalasta oviaukosta hän löi päänsä oven­kamanaan. Kun yksi upseereista kysyi, oliko hän satuttanut itsensä, hän pudisti päätään ja vastasi vain tyynesti:

”Ei, mikään ei voi enää satuttaa minua.”

Siinä Marie-Antoinette erehtyi. Hän oli viettänyt lapsuutensa keisarin palatsissa ja asunut koko aikuisikänsä kuninkaanlinnassa, ja hän oli tottunut siihen, että palvelijoiden armeija oli koko ajan valmiina toteuttamaan hänen kaikki toiveensa. 

Nyt hänet suljettiin pieneen selliin, joka oli pimeä ja kostea kuin hautakammio, eikä hän saanut enää tavata lapsiaan.

Marie-Antoinette ei pelännyt kuolemaa, mutta hän kaipasi lapsiaan silmittömästi ja hypisteli jatkuvasti medaljonkia, jonka sisällä oli heidän hiuskiehkuransa. 

Jonkin ajan kuluttua vanginvartijat takavarikoivat medaljongin sekä hänen muutkin tavaransa: sormukset, itävaltalaisen kultakellon ja kirjontaneulat.

Marie-Antoinetten terveys heikkeni päivä päivältä, ja ilmeisesti hoitamattoman gynekologisen syövän aiheuttamat jatkuvat verenvuodot heikensivät häntä niin, että hän lopulta pystyi tuskin seisomaan. 

Kun ­kuningatar 70:n ­pimeässä sellissä vietetyn päivän jälkeen vietiin vallan­kumoustuomioistuimen eteen, hänen huulensa olivat liidunvalkoiset ja kalpea iho lähes läpikuultava. Harmaine hiuksineen ja valkeassa pitkässä puvussaan 37-vuotias ­kuningatar muistutti lähinnä aavetta. 

Marie-Antoinetten tytär Marie-­Thérèse

Marie-Antoinetten tytär Marie-­Thérèse luovutettiin Itävaltaan 17-vuotiaana vuonna 1795. Hänestä varttui vahva nainen, jota keisari Napoleon kutsui leikillisesti ”perheensä ainoak­si mieheksi”. Marie-Thérèse avioitui ­serkkunsa kanssa. Hän kuoli lapsettomana 72-vuotiaa­na vuonna 1851.

© Bridgeman

Kuolemantuomio oli ennalta päätetty

14. lokakuuta 1793 Marie-Antoinette vietiin oikeussaliin. Hän istui tuolissaan ryhdikkäänä ja katseli tyynesti paikalle kokoontuneita ihmisiä, jotka halusivat kuulla, mistä ­kuningatarta syytettiin. Lehdet olivat solvanneet häntä ”vitsaukseksi Ranskalle ja häpeäksi sukupuolelleen”.

Ilmeenkään värähtämättä Ranskan vihatuin nainen kuunteli syytöksiä, joita syyttäjä Antoine Fouquier häntä vastaan lateli: hänen väitettiin lähettäneen suuria rahasummia veljelleen Itävaltaan, juonineen vallankumouksellisten murhia, yllyttäneen Ludvig XVI:ta maanpetokseen, vehkeilleen vieraiden valtojen kanssa ja nimittäneen poikansa lainvastaisesti kuninkaaksi.

”Lisäksi moraaliton leskirouva Capet on unohtanut ­äidinvaistonsa ja luonnon asettamat rajoitukset ja irstaillut poikansa Louis-Charles Capetin kanssa”, Fouquier päätti syytelauselmansa voitonriemuisena. 

”Poika on myöntänyt äitinsä antautuneen kanssaan iljettäviin tekoihin, joiden ajatteleminen täyttää sielun kauhulla.”

Syytteiden lista vaikutti loputtomalta, mutta Marie-­Antoinettelle oli annettu vain yksi päivä valmistella puolustustaan. 

Hän ei saanut kutsua tuekseen yhtään ainutta todistajaa, kun taas syyttäjällä todistajia oli peräti 40. Fouquier kutsui 15 tuntia kestäneessä istunnossa oikeuden eteen todistajan toisensa jälkeen, ja kaikki he vakuuttivat Marie-­Antoinetten olleen Ludvigin tuhoisien päätösten ­takana. 

Useimmat syytteet perustuivat pahantahtoisiin valheisiin ja huhupuheisiin, eikä syyttäjällä ollut esittää konkreettisia todisteita niiden tueksi. Marie-Antoinette kiisti ponnekkaasti kaikki syytökset.

Marie-Antoinette puolusti itseään oikeudessa, mutta hänen kuoleman­tuomiostaan oli jo päätetty.

© Granger/Polfoto

Oikeudenkäynti jatkui seuraavana päivänä ja kesti 16 tuntia, mutta Marie-Antoinette sai koko aikana syödäkseen vain pienen kulhollisen keittoa. 

Hän vastasi kaikkiin syyttäjän kysymyksiin rauhallisesti, kunnes Fouquier nosti esiin ­insestisyytökset. Kuningatar vaikeni kuin muuri ja vasta, kun oikeuden puheenjohtaja vaati häntä vastaamaan, hän virkkoi halveksuen:

”Vaikenin vain siitä syystä, että ihmisluonto ei kykene vastaamaan tuonkaltaiseen äitiä kohtaan esitettyyn syytökseen.” Sitten hän kääntyi yleisön joukossa olevien naisten puoleen ja lausui kuuluvalla äänellä:

”Vetoan kaikkiin täällä läsnä oleviin äiteihin!”

Ensimmäisen ja ainoan kerran koko oikeudenkäynnin aikana paikallaolijat tunsivat myötätuntoa entistä kuningatartaan kohtaan. Naiset taputtivat Marie-Antoinettelle, moni heistä purskahti itkuun; jotkut jopa pyörtyivät ja heidät jouduttiin kantamaan ulos oikeussalista.

Kuulustelut jatkuivat aamukolmeen, jolloin lautamiehet poistuivat äänestämään tuomiosta. Tuntia myöhemmin he palasivat julistamaan tuomion, josta oli päätetty jo useita päiviä ennen oikeudenkäynnin alkua: Marie-Antoinette todettiin syylliseksi kaikkiin syytekohtiin ja hänet tuomittiin kuolemaan giljotiinissa.

Sitten kuningatar vietiin takaisin selliinsä, missä hän sai luvan sytyttää kynttilän. Sen himmeässä valossa hän kirjoitti kirjeen miehensä sisarelle Elisabethille.

”Minut on tuomittu kuolemaan. En pidä sitä häpeällisenä, sillä sitä se on vain rikollisille; ­minä puolestani saan pian liittyä veljenne seuraan. Olen syytön kuten hänkin ja toivon, että pystyn osoittamaan viimeisellä hetkelläni samanlaista rohkeutta kuin hän. Olen tyyni, koska omatuntoni on puhdas. Suren vain sitä, että joudun jättämään lapsiparkani. Tiedätte, että he ovat minulle kaikki kaikessa.”

Sen jälkeen Marie-Antoinette pukeutui valkoiseen aamu­pukuun, mustiin korkeakorkoisiin silkkikenkiin ja myssyyn. Hartioilleen hän kietoi ohuen hartialiinan.

Keittiöpiika suostutteli kuningatarta syömään jotain, mutta tämä kieltäytyi. ”Lapseni, minä en tarvitse enää mitään. Kaikki on ohi.” Hän muutti kuitenkin mielensä, kun piika kertoi, että ateria oli valmistettu varta vasten hänelle. ”Siinä tapauksessa, Rosalie, tuo toki lautanen tänne”, Marie-­Antoinette sanoi ja söi kohteliaasti pari suupalaa.

Vaatimattomasti pukeutunut riutunut Marie-Antoinette nousi mestauslavalle arvokkaasti kuin kuningatar konsanaan.

Vaatimattomasti pukeutunut riutunut Marie-Antoinette nousi mestauslavalle kuningattaren arvokkuudella. 

© Corbis/Polfoto

Tyynenä kohti kuolemaa

Conciergerien rautaportti avattiin lokakuun 16. päivänä 1793 kello 11, ja 38-vuotias Marie-Antoinette tuotiin ulos kalpeaan syysaurinkoon. 

Kädet selän taakse sidottuina hän käveli varmoin askelin pyövelin kärryille ja ­istuutui penkin virkaa toimittavalle lankulle.

Sadattuhannet pariisilaiset olivat kokoontuneet seuraamaan kuningattaren mestausta, ja vankilasta mestauspaikalle johtavan reitin varrelle oli sijoitettu 30  000 sotilasta. 

Väkijoukko taputti käsiään ja huuteli ivallisesti, mutta Marie-Antoinette ei välittänyt pilkasta. Hän istui ryhdikkäänä ja tuijotti eteensä halveksuva ilme kasvoillaan.

Kun pyövelin kärry kääntyi Vallankumouksen aukiolle, jossa giljotiini oli, aamusta asti odottanut väkijoukko kohahti ja vaikeni sitten. 

Vanhemmat komensivat lapsiaan olemaan hiljaa, kaupustelijat lakkasivat mainostamasta tuotteitaan ja mestauksia lähes työkseen seuraavat neulojanaiset laskivat kutimensa. Vain pyövelin hevosten ­kavioiden kapse kaikui aukiolla.

Kärry pysähtyi mestauslavan eteen, ja pyöveli tarjosi Marie-Antoinettelle käsivarttaan tueksi. Tämä kieltäytyi ja laskeutui kärrystä omin avuin. Hän kapusi tyynesti mestauslavalle, ja kun hän viimeisellä porrasaskelmalla astui ­vahingossa pyövelin varpaille, hän virkkoi kohteliaasti:

”Anteeksi, monsieur, se ei ollut tarkoitukseni.”

Sitten Marie-Antoinette asettui makaamaan lankulle, joka työnnettiin giljotiinin terän alle, ja hetkeä myöhemmin painava terä putosi ja katkaisi hänen kaulansa. Kello 12.15 pyöveli nosti Ranskan entisen kuningattaren pään hiuksista ja kohotti se yleisön nähtäväksi.

”Eläköön tasavalta!” ihmiset huusivat riemuissaan. ­Vihattu ”leskirouva Capet”, itävaltalainen muukalainen, joka ei koskaan ollut löytänyt paikkaansa Ranskan hovissa tai kansan sydämissä, oli kuollut.

Ehkä sinua kiinnostaa...