Ranskan kuningasperhe vangittiin Varennesin maalaiskylässä heidän ehdittyään olla vapaalla jalalla 24 tuntia. Ludvig XVI oli palvelijan asussa, ja kruununprinssi oli puettu tytöksi.

© Bildarchiv Preussischer Kulturbesitz

Ludvig XVI lähti epätoivoiseen pakoyritykseen

Ranskan kuningas oli istunut kotiarestissa Pariisissa kansan vankina kaksi vuotta, kun hän päätti paeta kaupungista ja palauttaa valtansa. Ludvigin paon järjesti ruotsalainen kreivi, jonka uskottiin olevan kuningatar Marie Antoinetten rakastaja.

maanantai 8. tammikuuta 2018 teksti Svante Karlsson & Torsten Weper

Ranska/1791. Elettiin kuohuvia vallankumouksen vuosia. Porvaristo vaati poliittista valtaa, köyhät protestoivat ruuan kalleutta vastaan ja aatelisto yritti kynsin hampain pitää kiinni saavuttamistaan etuisuuksista. Ludvig XVI pelkäsi sisällissotaa eikä siksi vastustellut, kun kansalliskokous otti vallan vuonna 1789.

Kamaripalvelija astui seitsemältä aamulla Ludvig XVI:n makuukamariin herättämään kuningasta. 

Kun palvelija avasi vuodetta peittävät verhot, hän huomasi, että kuningas ei ollutkaan sängyssään.

Palvelija riensi 6-vuotiaan kruununprinssi Ludvig Karlin huoneeseen, mutta tämäkin oli kadonnut, ja kuningatar Marie Antoinettea herättämään menneet hovineidot huomasivat, että hänenkin vuoteensa oli tyhjä.

Pian keskellä Pariisia sijainneen Tuileriesin palatsin käytävillä kaikuivat huudot kuninkaan paosta. Kuninkaallinen perhe oli asunut palatsissa vankina aina siitä asti, kun kuningas oli kaksi vuotta aiemmin syösty vallasta ja hänet oli pantu kotiarestiin. 

Ludvig XVI:n ainoa tehtävä oli enää allekirjoittaa valtaa pitävän kansalliskokouksen laatimat lait.

Nyt Ludvig oli paennut mukanaan kuningatar ja lapsensa, prinsessa Marie Thérèse ja kruununprinssi Ludvig Karl.

Hätäkellot soivat kaikkialla kaupungissa, ja palatsin edustalle kerääntyi kiihtynyt ihmisjoukko huutamaan kuninkaan vastaisia iskulauseita. Yhdentoista maissa kansalliskokous lähetti miehiä pakenevien kuninkaallisten perään.

Samaan aikaan kuningasperhe istui ylellisten vaunujen kyydissä lähes sadan kilometrin päässä Pariisista. Tunnelma vaunuissa oli korkealla.

”Kaikki näyttää sujuvan hyvin. Jos meidät yritettäisiin pysäyttää, se olisi jo tehty”, pohti palvelustytöksi pukeutunut kuningatar. 

Määränpää, kuninkaalle uskollinen Montmédyn varuskuntakaupunki lähellä Itävallan Alankomaiden eli nykyisen Belgian rajaa, oli vielä kaukana, mutta ruotsalaiskreivi von Fersenin pakosuunnitelma näytti onnistuvan.

Rakastunut kreivi

Euroopan komeimmaksi mieheksikin mainittu kreivi Axel von Fersen oli oikea naissankari, jolla oli valloituksia joka sormelle, mutta tavatessaan vuonna 1783 kuningatar Marie Antoinetten hän oli mennyttä miestä. 

Kun kuningatar ja kuningas siirrettiin asumaan Tuileriesin palatsiin, von Fersen livahti aina tilaisuuden tullen vartijoiden ohi kohottamaan onnettoman ja kansan halveksiman kuningattaren mielialaa.

”Hän on oikea hyvyyden enkeli, sankarillinen herkkyydessään. En koskaan ole ollut näin rakastunut”, von Fersen kirjoitti sisarelleen Sophielle Ruotsiin.

Von Fersen alkoi laatia hallitsijaparin kanssa pakosuunnitelmaa Ludvigin viemiseksi turvaan Montmédyyn. Siellä kuningas kokoaisi joukkonsa, joiden avulla hän kukistaisi vallankumoukselliset.

Ensi töikseen von Fersen osti mukavat kuuden hengen vaunut. Virallisesti ostaja oli ”paronitar de Korff”, joka tekaistun tarinan mukaan tarvitsi vaunuja matkustaakseen Venäjälle.

Peitetarina oli uskottava, sillä tuohon aikaan ylimystö teki mieluusti pitkiä matkoja halki Euroopan. Von Fersen hoiti myös muut järjestelyt. 

Matkalla Montmédyyn hevoset pitäisi vaihtaa säännöllisin välein, ja kreivi sopi asiasta 12 postiaseman kanssa. Lisäksi matkan varrelta Ludvigin saattajiksi tulisi kuninkaalle uskollisia sotilaita, joille ilmoitettaisiin tapaamispaikat. 


Vaikka hovi kuhisi vakoojia ja pako vaati paljon apureita, kreivi von Fersen onnistui salaamaan suunnitelman. Kuvissa tapahtumien kolme päähenkilöä – klikkaa nuolia.

Lähtöhetki keskiyöllä

Valmistelut tehtiin salassa, koska vallankumouksellisilla oli vakoojia myös Tuileriesin hovissa. Epäröivä kuningas lykkäsi lähtöään useita kertoja, mistä oli aina ilmoitettava kaikille odottaville postiasemille ja apureille. Lopulta pakohetki lyötiin lukkoon: lähtö olisi kesäkuun 21. päivän vastaisena yönä 1791.

Kuningatar herätti molemmat lapset hieman ennen puoltayötä. Kruununprinssi mukisi hieman vastaan joutuessaan pukemaan ylleen tytön vaatteet. 

Sitten Axel von Fersen saapui palatsiin vaunuajuriksi pukeutuneena ja ohjasi lapset ja kotiopettajattaren hankkimiinsa pieniin vuokravaunuihin.

Kotiopettajattaren piti esittää paronitar de Korffia ja kuninkaan tämän palvelijaa. Kuningas hiipi vihreässä palvelijan­takissa pimeän palatsin halki ja tapasi alakerrassa kaksi uskollista henkivartijaansa, jotka olivat piiloutuneet kaappiin. 

He seurasivat kuningasta von Fersenin vuokra­vaunuihin, joissa odotti myös kuninkaan sisar Elisabeth.

Viimeisenä huoneestaan poistui Marie Antoinette. Kuullessaan vartijan askeleet hän piiloutui ja odotti, kunnes oli taas hiljaista. Lopulta hän löysi upseerin, joka saattoi hänet ulos palatsista.

Kuusihenkinen pakoseurue oli koossa tunnin alkuperäistä suunnitelmaa myöhässä. Von Fersen ajoi vaunut kaupungin ulkopuolelle, missä isommat vaunut odottivat piilossa. Kenenkään näkemättä kaikki siirtyivät toisiin vaunuihin.

Hevoset vaihdettiin ensimmäisen kerran Bondyn postiasemalla noin 20 kilometriä Pariisin ulkopuolella, ja siellä vastahakoinen von Fersen joutui jättämään hyvästit kuningattarelle. 

Hän olisi halunnut ajaa vaunuja koko matkan, mutta kuninkaan kunnia olisi kärsinyt liikaa, jos heidät olisi pelastanut Marie Antoinetten rakastajaksi uskottu mies. 

”Näkemiin, madame de Korff”, huusi von Fersen hyvästiksi niin, että posti­asemalla kaikki varmasti kuulivat.

Von Fersen livahti yön aikana rajan yli, mutta vaunut joutuivat vaikeuksiin. Hevoset kompuroivat vähän väliä huonoilla ja pimeillä teillä, ja valjaat hajosivat. 

Korjaustyöt katkaisivat matkan moneen kertaan, ja kun vaunuja ei kuulunut, niitä seuraavassa tapaamispaikassa odottavat sotilaat luulivat paon taas lykkääntyneen ja vetäytyivät odottamaan seuraavaa yritystä. Näin Ludvig joutui jatkamaan matkaa ilman saattajia.

>> Ranskan vallankumous: Näin eteni Ranskan verisin kansannousu

Kuningas tunnistettiin

Hienot vaunut herättivät huomiota, mutta mitä kauemmas Pariisista päästiin, sitä huolettomammin Ludvig suhtautui varotoimiin. 

Fromentièresissa hän nousi vaunuista puhumaan talonpoikien kanssa. Muut olivat suunniltaan huolesta, mutta kuningas vakuutti, että syytä huoleen ei ollut ja että he olivat jo täysin turvassa.

Kahdeksalta illalla vaunut pysähtyivät hetkeksi Sainte-Menehouldiin. Sikäläinen postimestari Jean Baptiste Drouet oli innokas vallankumouksen kannattaja, ja hänestä seurueen miespalvelijan turpeat kasvot, leveä leuka ja suuri nenä näyttivät oudon tutuilta.

Ranskalaiskolikoihin oli painettu kuninkaan sivukuva, ja Drouet alkoi epäillä, että palvelija olikin Ludvig XVI. Kun sitten sanansaattaja pian toi Pariisista tiedon kuninkaan paosta, Drouet lähti seurueen perään.

Keskiyön tienoilla vaunut saapuivat Varennesin kylään. Seurue etsi kiihkeästi virkeitä hevosia ja saattajia, joiden piti olla odottamassa. Kuninkaan sotilaat jyskyttivät ovia apua kysellen, mutta heidän käskettiin mennä tiehensä.

Sillä välin myös Drouet oli ehtinyt Varennesiin. Hän etsi kansalliskaartin, ja pian kylässä soitettiin hälytyskelloja.

Kuninkaan vaunut pysäytettiin ja matkustajat vietiin kaupungin yrttikauppiaan taloon. Vanha mies, joka oli kerran nähnyt kuninkaan Versaillesissa, tuotiin tunnistamaan häntä. Kun vanhus näki palvelijan, hän lankesi polvilleen ja huudahti: ”Oi, kuninkaani!”

”Olette oikeassa”, kuningas huokaisi, ”olen todellakin kuninkaanne.” 

Peitetarina Venäjälle matkaavasta paronitar de Korffista oli paljastunut.

Kaikki olivat kiihdyksissä ylhäisestä vieraasta, olihan tämä kaikesta huolimatta ”kuningas Jumalan armosta”. 

Jos Ludvig XVI olisi ollut toiminnan mies, hän olisi kenties vielä voinut pelastaa henkensä valikoimalla sanansa oikein, mutta tapansa mukaan hän ei saanut mitään aikaiseksi.

Varennesin asukkaat olivat varovaisen kohteliaita, koska noihin aikoihin, kun kansalliskokous saattoi muuttaa mieltään päivittäin, ei koskaan voinut olla varma, miten piti toimia. 

Seuraavan aamun valjetessa kyläläisten asenne oli kuitenkin huomattavasti viilentynyt, ja kansalliskaartin sotilaat pakottivat kuninkaan palaamaan Pariisiin.

Nöyryyttävä paluumatka kesti neljä päivää, ja kansaa kokoontui teiden varsille pilkkaamaan palaavaa kuningasta. 

Paon jälkeen kuningas ja kuningatar vietiin takaisin Tuileriesiin. Paluumatka kesti neljä päivää, ja teiden varsille kerääntyneet alamaiset huusivat loukkauksia kuningasparille.

© Histoire-image

Haluatko lukea lisää Ranskan vallankumouksesta?

Tilaa Historia-lehti täältä

Von Fersenin sydän särkyi

Epäonnistuneen pakoyrityksen jälkeen Marie Antoinette sai salaa toimitettua kirjeen Axel von Fersenille. 

”Käytän tämän tilaisuuden kertoakseni, että rakastan teitä”, kuningatar kirjoitti ja kysyi osoitetta, johon voisi lähettää von Fersenille kirjeitä. Hän lisäsi, ettei haluaisi elää, jollei voisi pitää yhtyettä mieheen.

Von Fersen käynnisti tarmokkaat diplomaattiset neuvottelut Euroopan valtioiden kanssa, mutta turhaan. Kukaan ei halunnut ottaa riskiä ja auttaa Ranskan hallitsijaparia.

Von Fersen pääsi vielä muutaman kerran salaa Tuileriesin palatsiin mutta ei kyennyt pelastamaan Marie Antoinettea ja kuningasta. 

Tammikuussa 1793 kansalliskokous päätti teloittaa kuninkaan giljotiinissa. Kymmenen kuukautta myöhemmin oli kuningattaren vuoro.

Uutinen kuningattaren kuolemasta syöksi Axel von Fersenin epätoivoon.

”Olin häneen niin kiintynyt, että olisin antanut henkeni hänen edestään, mutta nyt häntä ei enää ole. Tuskani on sanoinkuvaamaton”, von Fersen kirjoitti sisarelleen murheen murtamana.

Historioitsijat kiistelevät siitä, olivatko kuningatar Marie Antoinette ja kreivi von Fersen todella rakastavaisia. Pitäviä todisteita asiasta ei ole. 

Lue lisää

Antonia Fraser: Marie Antoinette – Rejsen, Aschehoug, 2006. Stanley Loomis: Marie-Antoinette og grev Fersen, Gyldendal, 1973. Christopher Hibbert: The Days of the French Revolution, Harper Perennial, 1999.

Ehkä sinua kiinnostaa...