Lenin oli karismaattinen kansanjohtaja, jonka puheet keräsivät tuhansia kuulijoita.

© Bridgeman

Lenin teki vallankumouksen Venäjällä Saksan tuella

Lokakuun vallankumous ja keisarinvallan päättyminen laskettiin Neuvostoliitossa Leninin ja bolševikkien ansioksi. Koko kumous olisi kuitenkin saattanut jäädä toteutumatta ilman Saksan keisarikunnan taloudellista tukea.

tiistai 2. toukokuuta 2017 teksti Else Christensen

Höyryjuna puuskutti asemalle ja pysähtyi huokaisten. Junan matkustajia vastaanottamaan saapunut väki laiturilla peittyi höyrypilveen. 

Vaikka kello oli jo yli puolenyön, tuhansia venäläisiä tungeksi Suomen asemalla Petrogradissa eli nykyisessä Pietarissa. Ihmiset kurottelivat kaulaansa nähdäkseen junasta laiturille laskeutuvat matkustajat.

Ani harva tiesi, minkä näköistä miestä he odottivat. Erään pienikokoisen parrakkaan miehen ympärillä kävi kova kuhina. Hyörinästä päätellen tuo pää­laelta kaljuuntunut pikkumies oli Lenin – mies, joka oli luvannut siirtää vallan keisarilta kansalaisille ja panna kansan riistämiselle lopullisen pisteen. 

Ihmiset tungeksivat Leninin ympärillä, ja matkan rasituksista huolimatta hän nousi puhumaan kansalle tulevasta vallankumouksesta. Asemalle saapuneet työläiset ja ­merimiehet hurrasivat ja taputtivat Leninin puheelle. 

Taustalla politiikan kehäketut pudistelivat päätään. Lenin oli ollut maanpaossa viimeiset kymmenen vuotta eikä tämä siksi ollut heidän mielestään tilanteen tasalla.

Sosialistit olivat vuosikymmeniä turhaan yrittäneet saada keisaria suistettua vallasta. Lisäksi ensimmäinen maailmansota oli harventanut vallankumouksellisten rivejä, kun nuoret taistelukuntoiset miehet olivat joutuneet sotaan.

Tuona huhtikuun yönä vuonna 1917 ei näyttänyt mitenkään todennäköiseltä, että valta Venäjällä vaihtuisi vielä samana vuonna: vuotta myöhemmin keisari ei enää ollut vallassa, Venäjä oli vetäytynyt ensimmäisestä maailmansodasta, ja Neuvostoliitto oli syntymässä.

Venäjän vallankumous ei kuitenkaan ollut yksinomaan karismaattisen Leninin ansiota. Hän ja hänen johtamansa bolševikit saivat vuosina 1915–1918 yli 26 miljoonan markan edestä taloudellista ja aineellista tukea Saksasta. Summa vastaisi nykyrahassa lähes seitsemääkymmentä miljoonaa euroa.

Saksan bolševikeille antamasta tuesta on pitävät todisteet Britannian, Sveitsin ja Ruotsin tiedusteluorganisaa­tioiden, Preussin poliisin, Saksan ulkoministe­riön ja Venäjän arkistoissa. Ilman Saksan toimittamia räjähdysaineita, kuljetuskalustoa ja taloudellista tukea lokakuun vallankumous olisi monien asiantuntijoiden mukaan voinut jäädä toteutumatta.

Lenin ja keisari olivat epäsuhtainen pari

Keisarillisen Saksan tuki vallankumousjohtajalle saattaa kuulostaa epäuskottavalta, koska Leninin ja bolševikkien aate vastusti perinnöllistä valtaa ja syntyperään perustuvia etu­oikeuksia, joita keisarinvalta edusti puhtaimmillaan.

Saksan keisaria Vilhelm II:ta ­ja Venäjän keisaria Nikolai II:ta yhdisti sukulaisuus, mutta Leninillä ja Saksan keisarilla oli yhteinen tavoite: molemmat halusivat syöstä Venäjän keisarin vallasta.

Lenin halusi raivata Venäjän keisarin sosialistisen tasavallan tieltä, ja Vilhelm puolestaan havitteli liittävänsä Venäjän raja-alueita Saksaan.

Venäjä oli liittoutunut Britannian ja Ranskan kanssa, ja Saksa oli kahden ­vihollisen välissä. Päästäkseen ahdingostaan keisari Vilhelm oli valmis tukemaan Venäjän keisarinvaltaa vastustavia voimia, jotta nämä vetäisivät Venäjän ­sodasta. 

Saksan keisarin suunnitelma oli kaukaa haettu, mutta kuitenkin panostuksen arvoinen. Kun Venäjä olisi poissa pelistä, Saksa voisi keskittää joukkonsa sotimiseen länsirintamalla.  

LUE LISÄÄ: Venäjän vallankumouksen taustaa ja tapahtumat

Serkukset Nikolai II ja Vilhelm II joutuivat vastakkaisille puolille ensimmäisessä maailmansodessa.

© Corbis/Polfoto

Tilanne Venäjällä kiristyi

Venäjällä tyytymättömyys keisaria kohtaan oli kasvanut tasaisesti 1800-luvun lopulta saakka. Verisunnuntaina 22. tammikuuta 1905 ainakin sata ihmistä sai surmansa, kun keisari Nikolai II:n vartiokaarti tulitti pappi Georgi Gaponin johtamaa talvipalatsille vetoomusta tuomassa ollutta rauhanomaista kulkuetta. 

Ympäri maata syntyi mellakoita ja lakkoja, jotka tukahdutettiin väkivaltaisesti.

Vuonna 1912 Lenan kultakaivosten työntekijät Venäjän kaukoidässä menivät lakkoon. Keisarillisen armeijan sotilaat lähetettiin palauttamaan järjestys, ja nämä ampuivat lähes kaksisataa kaivosmiestä. 

Viranomaiset kieltäytyivät tutkimasta tapausta, mikä synnytti uusia lakkoja ja kasvatti kapinamielialaa. Saksan johdossa nähtiin, että yksinvaltiuden päivät Venäjällä olivat luetut. 

Kun löytyisi sopiva henkilö kapinan johtajaksi, kansa nousisi yhtenä rintamana keisaria vastaan, ja Venäjä irtautuisi sodasta.

Kaupunkien työväestön olot olivat ala-arvoiset ja työpäivät pitkästi yli kymmentuntisia, mutta palkka niin surkea, että se tuskin riitti edes vuokraan. Maaseudulla nähtiin suorastaan nälkää. ­Lakot ja ammattiliitot olivat ankarasti kiellettyjä, eikä kansalaisoikeuksista ­ollut tietoakaan.

Kun Venäjä vielä kärsi ensimmäisessä maailmansodassa raskaita miestappioita, sodan ja keisarin kannatus laski entisestään.

Kaikki poliittiset pyrkimykset vähentää keisarin valtaa tukahdutettiin ­välittömästi kovalla kädellä. Poliittinen vastarinta jäi voimattomaksi myös siitä syystä, että sosialistit ja liberaalidemokraatit kiistelivät keskenään siitä, mitä asiantilalle pitäisi tehdä, ja haaskasivat voimiaan ryhmittymien sisäisiin risti­riitoihin. 

Samaan aikaan vallanpitäjien käyttämien voimakeinojen ylilyönnit ­pahenivat pahenemistaan.

Pian vallankumousjohtajaksi sopiva mies ojennettiin saksalaisille kuin tarjottimella. Talvella 1914–1915, kun sota oli juuttunut asemasodaksi, Saksan ulkoministerille tuotiin kirje venäläiseltä ­sosialistilta, joka oli lähtenyt maan­pakoon vuonna 1905. 

Izrail Lazarevitš Gelfand, joka tunnettin paremmin peitenimellä Aleksandr Lvovitš Parvus, toimitti Saksalle valmiin suunnitelman vallankumouksen toteuttamiseksi Venäjällä ja Venäjän irrottamiseksi sodasta.

Ensimmäiseksi olisi saatava aikaan suurlakko ja mellakoita sekä sabotoitava tiet ja sillat, jotka johtivat kaupungeista rintamalle. Näillä toimilla estettäisiin ­sotatoimien jatkuminen ja tehtäisiin ­viranomaiset voimattomiksi. 

Kun Venäjän yhteiskunta olisi sekasorron vallassa, ­sosialistit ottaisivat johdon käsiinsä, ­pakottaisivat keisarin luopumaan vallasta ja solmisivat rauhan Saksan kanssa.

Suunnitelman toteuttamiseksi Saksalta haluttiin ­räjähdysaineita ja rahaa. Saksalaiset suhtautuivat Parvuksen suun­nitelmaan epäilevästi. Ulkoministeriötä lähestyivät tuon tuosta ihmiset, jotka vakuuttivat pystyvänsä sopivalla summalla järjestämään Ukrainan talonpoikien kansannousun, suurmielenosoituksen Petrogradissa tai kapinoita Mustanmeren laivastossa. 

Toistaiseksi Saksa ei ollut saanut sijoituksilleen vastinetta. Parvuksella oli kuitenkin valtti, ­joka muilta puuttui. Hänen mukaansa Saksalta haluttiin saada ”taloudellista tukea Venäjän sosiaalidemokraattien enemmistölle, jonka johtaja on tavattavissa Bernissä”.

Enemmistöllä Parvus tarkoitti Leninin johtamia vallankumousmielisiä ­bol­še­vikkeja, joiden nimitys tulee venäjän kielen enemmistöä tarkoittavasta ­sanasta. 

Enemmistöstä puhuminen oli lievästi sanottuna yliampuvaa, sillä bol­še­vikit olivat olleet enemmistönä vain sosiaalidemokraattisen liikkeen lehden toimituksen kokoonpanosta äänestet­täessä. Muuten bol­še­vikit oli tuolloin sosiaali­demokraattien vähemmistösiipi.

Ennen vallankumousta Lenin edisti aatetta ­ulkomailta käsin.

© Corbis/Polfoto

Parvus oli tavannut Leninin – tosin vain kerran – ja tämän aatteellisia kirjoituksia oli monistettu Parvuksen asunnossa sijainneella monistuskoneella.

Saksalaisille bol­še­vikit ja Lenin olivat kuitenkin toiveiden täyttymys, koska toisin kuin monet muut kumoukselliset ryhmät, bol­še­vikit halusivat lopettaa ­sodan mahdollisimman pian.

Lenin asui maanpaossa Keski-Euroopassa ja hänet tunnettiin yhtenä sosialismin johtavista teoreetikoista. Hänen vankkumaton vakaumuksensa ja henkilökohtainen sitoutuneisuutensa olivat vaikuttavia, ja Lenin-kortin vilauttaminen sai Saksan ulkoministeriönkin kiinnostumaan Parvuksen ehdotuksesta.

Niinpä Parvus lähti toukokuussa 1915 Saksan ulkoministeriön siunauksella tunnustelumatkalle Berniin, Sveitsiin. Bernissä Parvus tapasi Leninin tämän kantaravintolassa ja sai kutsun hänen asuntoonsa, jotta ­asioista voitaisiin keskustella rauhallisemmassa ympäristössä. 

Lenin torjui saksalaisten tarjouksen

Sekä Lenin että Parvus vakuuttivat jälkeenpäin, että keskustelut olivat päättyneet tuloksettomina. Huolimatta siitä, että kansan­taloustieteilijä ja marxismin tuntija Parvus oli vallankumouksen vankkumaton tukija, hän oli sosialistien parissa huonossa huudossa. 

Tähän olivat syynä muun muassa ­hänen erittäin tuottoisat asekauppansa Konstantinopolissa. Närää herättivät myös hänen aatteen miehelle sopimaton ylellinen elämän­tapansa sekä mieltymyksensä hyviin ­viineihin, paksuihin sikareihin ja iloluontoisiin vaaleaverikköihin.

Leninin oli maineensa säilyttämiseksi kieltäydyttävä sosialistien karsastaman Parvuksen tarjouksesta, ja niin hän ­omien sanojensa mukaan myös teki. ­Lenin selosti, miten ”saksalainen sosiaalisovinisti” Parvus oli saanut lähteä ­tapaamisesta ”häntä koipien välissä”. 

Ei tiedetä kaunisteliko Lenin totuutta vai onnistuiko Parvus saamaan yhteyden ­johonkuhun muuhun johtavaan sosia­listiin. 

Joka tapauksessa Parvuksen ­käynti Bernissä ei vaikuttaisi menneen hukkaan, sillä pian Bernin ­tapaamisen ­jälkeen Saksasta alkoi virrata rahaa, aseita ja räjähteitä Tanskan kautta Venäjälle.

Kööpenhamina oli sotavuosina varsinainen keinottelijoiden ja mustan pörssin kauppiaiden pesäpaikka. Parvus alkoi monien muiden tapaan myydä ­sotaan käyviin maihin kaikkea, mistä niissä oli pula. 

Yhdysvaltoihin, Britanniaan, Ranskaan ja Venäjälle kulki Tanskan kautta muun muassa jalometalleja, käytettyjä autoja, kalastusaluksia, konjakkia, kondomeja ja lääkkeitä.

Parvus palkkasi kirjanpitäjäksi puolalaissyntyisen Jakob Haneckin, joka oli aktiivinen sosialisti ja Leninin tuttu. Parvuksen yhtiön tilikirjat ovat periaatteessa kunnossa, mutta joukossa on summia, joista ei käy ilmi, mistä niissä on ­kyse. 

Näiden epämääräisten erien on epäilty ­olleen joko asehankintoja tai ­rahasiirtoja venäläisille bolševikeille.

Saksan ulkoministeriön asiakirjoista löytyy tieto, jonka mukaan Parvus lupasi Saksan keisarikunnalle vuoden 1915 ­lopulla järjestää Venäjällä vallankumouksen 20 miljoonalla ruplalla, nykyrahassa noin 25 miljoonalla eurolla. Muutamaa päivää myöhemmin hän sai kuitin ­mukaan ensimmäiset miljoona ruplaa. 

Lenin lähti kohti Venäjää

Saksasta saadut rahat käytettiin etupäässä propagandaan. Myös lakko­komiteat saivat rahaa Venäjän talouselämän painostamiseen. Tulokset jäivät ensi alkuun ­laihoiksi. 

Lakkoja syntyi vain muutamissa kaupungeissa, ja keisari pysyi tiukasti ­vallan kahvassa. Hiljalleen saksalaisten ­rahoittama propagandakoneisto alkoi kuitenkin tehdä tehtävänsä: sotilaita karkaili armeijasta ja kaupungeissa syntyi levottomuuksia. Lakot ja mielenosoitukset kävivät yhä yleisemmiksi, ja maaliskuussa 1917 aika oli viimein kypsä.

Keisarin luotettavimmatkin joukot tempautuivat mukaan vallankumouksen pyörteisiin. Sotilaat kieltäytyivät ampumasta mielenosoittajia, laskivat aseensa ja liittyivät mukaan. Keisari joutui luopumaan vallasta, ja Venäjälle asetettiin ­väliaikainen hallitus. 

Leninin odottama hetki oli koittanut, mutta hän oli pääsemättömissä Bernissä. Fyysisenä esteenä Sveitsin ja Venäjän välissä oli Saksa, jonka kanssa Venäjä oli edelleen sodassa.

Ranska ja Britannia olivat kieltäneet Leniniltä alueensa läpi matkustamisen, sillä molemmat maat uumoilivat Leninin irrottavan Venäjän sodasta valtaan noustuaan. ­

Tilanne oli Saksan kannalta kriittinen: jos Lenin ei ehtisi ajoissa Venäjälle, valta voisi päätyä Saksan kannalta epäedullisille tahoille, jotka halusivat Venäjän pysyvän sodassa. Mikäli Lenin ei pääsisi Venäjälle, Saksan investoimat miljoonat menisivät hukkaan.

Lenin alkoi itsekin olla kärsimätön: ”Meidän on mentävä, vaikka sitten ­helvetin läpi”, hän totesi lähimmille ­tovereilleen. 

Saksan ulkoministeriön asiakirjoista käy ilmi Parvuksen ja ­Saksan ratkaisu: Lenin matkustaisi sinetöidyssä junanvaunussa 31 poliittisen pakolaisen seurueessa Saksan halki, minkä jälkeen vaunu siirrettäisiin lautalla Ruotsiin ja sieltä matka jatkuisi junalla autonomisen Suomen läpi Petrogradiin. 

Leninin matkasta vaiettaisiin ja virallinen selitys olisi, että kyseessä oli ”erikoiskuljetus vanhaan kotimaahansa palaaville venäläisille”. Leninin ehtona junamatkalle oli, että junan matkus­­ta­jien passeja tai henkilöllisyyttä ei matkan aikana tarkasteta ja että Saksa vastaisi ruuan ja juoman toimittamisesta suljetun vaunun matkustajille.

Seitsemän vuorokautta kestävä henkisesti raskas matka alkoi 9. huhtikuuta 1917. Tilaa ja ruokaa oli niukasti, ja matkalaiset kävivät toistensa hermoille. Varsinkin Lenin, joka yritti työskennellä kirjoitustensa parissa, valitti matkaseuransa pitämästä metelistä. 

Kolmen vuorokauden junamatkan jälkeen seurasi tervetullutta vaihtelua, kun vaunu kuljetettiin lautalla Sassnitzista Saksasta Ruotsiin Trelleborgiin. Lautalla matkalaisia odotti yltäkylläinen juhlapöytä, ja isäntänä oli Parvuksen kirjanpitäjä ­Jakob Hanecki. 

Kun muut aterioivat, Hanecki ja Lenin vetäytyivät pohtimaan Venäjän ­tilannetta. Ruotsista matka jatkui jälleen junalla, ja neljän vuorokauden kuluttua Leninin juna saapui Petrogradiin.

Leniniä solvattiin maanpetturiksi

Lenin kuittasi Saksan avun toteamalla: ”Jos saksalaiset kapitalistit ovat niin hulluja, että auttavat meitä palaamaan ­Venäjälle, he kaivavat siinä omaa hautaansa”. Saksalaiset näkivät asian aivan toisessa valossa.

”Leninin pääsy Venäjälle on onnistunut. Hän toimii täysin toiveittemme mukaisesti”, kirjoitti Saksan tiedustelupalvelun edustaja Tukholmasta pääesikuntaan Berliiniin, kun Leninin juna oli päässyt perille. 

Saksalaisilla oli syytäkin olla tyytyväisiä Leniniin, joka alkoi välittömästi pitää palopuheita kuukauden verran vallassa ollutta väliaikaista hallitusta vastaan: ”Uusi hallitus ei ansaitse armoa sen enempää kuin vanhakaan. 

Kapitalistiselle luonteelleen ­uskollisena se jatkaa edeltäjänsä aloittamaa imperialististista ryöstösotaa.”

Saksan ulkominis­te­riössä myhäiltiin tyytyväisinä: ”Leninin propaganda näyttää tehoavan kansaan”, Saksan hallitukselle raportoitiin heinäkuun 5. päivänä vuonna 1917. Muutamaa päivää myöhemmin Saksan hallitus sai ­Venäjältä uuden viestin. ­”Lenin ja hänen joukkonsa tarttuvat pian ruoriin, minkä jälkeen syntyy rauha.”

Venäjän väliaikainen hallitus pelkäsi Leninin ottavan vallan, ja se yritti saada Leninin epäsuosioon. Yhteistyö Saksan kanssa oli mitä oivallisin ase Leninin mustamaalaamiseen. Leninin ja Saksan suhmuroinnit eivät olleet osapuolten yrityksistä huolimatta pysyneet salassa. 

Tieto oli päässyt leviämään jo Leninin ollessa lähdössä Sveitsistä. Juna-asemalle oli saapunut lähes sata henkeä osoittamaan mieltään. He ­huutelivat Leninille vihaisina ”sika”, ”kansankiihottaja” ja ”Saksan keisari maksaa sinun matkasi”. Leninin kannattajat yrittivät peittää ivahuudot laulamalla Kansainvälistä.

Kesällä 1917 väliaikainen hallitus yritti kuumeisesti todistaa Leninin ja Saksan keisarin välisen yhteyden, jotta Lenin olisi voitu tuomita maanpetturuudesta. Todistajia kutsuttiin kuulusteluihin, ja heiltä saatiin tietoja. 

Erään todistajan mukaan Leninin pääesikunnan edessä jaettiin rahaa ja kylttejä, joissa luki ”Alas väliaikainen hallitus” ja ”Alas rahavalta”. Nimi Jakob Hanecki putkahteli esiin yhtä mittaa, mutta Venäjän viranomaiset eivät pystyneet vedenpitävästi todistamaan Saksan taloudellista tukea bolševikeille. 

Lokakuun vallankumous

Samaan aikaan Venäjä oli joutunut lujille ensimmäisessä maailmansodassa. Saksalaiset olivat edenneet heinäkuusta 1917 lähtien voimallisesti, ja 3. syyskuuta 1917 Saksa sai vallattua Lat­vian pääkaupungin Riian, joka oli vain muutaman sadan kilometrin päässä Petrogradista. 

Saksan sodanjohto riemuitsi armeijan saavuttamista voitoista, mutta ulkoministeriössä oltiin sitä mieltä, että menestys oli vähintään yhtä paljon Leninin ja bolševikkien ansiota.

Elintarvikepula Venäjällä oli huutava, ja bolševikkien suosion kasvu oli selvästi havaittavissa Venäjän kaupungeissa ja armeijassa. Sotilaita karkasi rintamalta ja työläiset valtasivat tehtaita. 

Ehkäistäkseen sotilaiden joukkopakoa armeijasta väliaikaishallitus antoi käskyn vapauttaa kesän ­mellakoiden yhteydessä vangitut bolševikkijohtajat.

Leninin, joka oli elokuussa joutunut pakenemaan pidätyksen uhatessa Suomeen, oli jälleen aika palata Venäjälle. Lokakuun alussa hän saapui junanlämmittäjä Viléninä salaa Petrogradiin, jossa hän otti kapinan johdon käsiinsä.

Kansa nousi keisarinvaltaa vastaan: työläiset menivät lakkoon, maatyöläiset ottivat maat haltuunsa ja lukemattomat sotilaat karkasivat rintamalta liittyäkseen vallan­kumoukseen. 

7. marraskuuta 1918 (25. lokakuuta Venäjällä käytössä olleen juliaanisen kalenterin mukaan) valtakunta oli niin sekasortoisessa tilassa, että bolševikit ja vallankumouksen puolelle loikanneet sotilaat saattoivat ­ilman taistelua ­pakottaa väliaikaisen hallituksen luopumaan tehtävästään ja asettaa Leninin maan johtoon. 

Lokakuun vallankumouksen kolmivuotisjuhlallisuuksiin kuului suurkuvaelma Talvipalatsin valtauksesta. 125 balettitanssijan ja sadan ­sirkustaiteilijan näytöstä seurasi Petrogradissa satatuhatta katsojaa. (Kuva Sergei Eisensteinin elokuvasta Lokakuu vuodelta 1927).

© Corbis/Polfoto

Rauha tuli Venäjälle kalliiksi

Lenin ei solminut lopullista rauhansopimusta Saksan kanssa välittömästi, koska bolševikkien johtoasema oli riippuvainen muiden puolueiden ja ryhmien kannatuksesta eikä niiden piirissä oltu innostuneita ajatuksesta erillisrauhasta arkkivihollisen Saksan kanssa.

Rauhan jouduttamiseksi Saksan valtionvarainministeriö siirsi bolševikeille muutama päivä vallankumouksen jälkeen noin viisitoista miljoonaa Saksan markkaa, mikä vastaisi nykyrahassa noin neljääkymmentä miljoonaa euroa.

Rahat osoitettiin Saksan kanssa tehtävää rauhaa edistävään propagandaan.

Lenin ja Saksan keisari Vilhelm II pääsivät kumpikin viimein tavoitteeseensa, kun Saksan ja sen liittolaisten sekä Venäjän välille solmittiin rauha Brest-­Litovskin rauhansopimuksella maaliskuussa 1918.

Venäjälle sopimus oli raskas – se menetti Argentiinan kokoisen maa-­alueen, muun muassa Baltian maat ja Ukrainan, joissa asui kolmannes maan väestöstä, ja samalla suuret hiili- ja öljyvarannot sekä arviolta puolet maan teollisuudesta.

Keisarinvallan aika Venäjällä päättyi ­peruuttamattomasti 17. heinäkuuta 1918 Jekaterinburgissa, kun Jakov ­Jurovskin johtama teloitusryhmä ampui keisari Nikolai II:n, tämän vaimon Aleksandran ja perheen viisi lasta. 

Ehkä sinua kiinnostaa...