Tanskan juutalaiset pakenivat öisin Juutinrauman yli Ruotsiin täyteen ahdetuissa soutuveneissä ja kalastusaluksissa.
© Scanpix

Veneillä Juutinrauman yli: Juutalaisten joukkopako

Saksa kiristi otettaan miehitetystä Tanskasta syyskuussa 1943 ja alkoi suunnitella Tanskan juutalaisten lähettämistä keskitysleireihin. Tieto suunnitelmasta kuitenkin levisi, ja tuhannet juutalaiset päättivät paeta. Moni tanskalainen auttoi pakenevia juutalaisia, ja saksalaiset miehittäjätkin ummistivat joukkopaolta silmänsä.

perjantai 30. syyskuuta 2016 teksti Else Christensen
Poul Hannover seisoi kalastus­aluksen kannella tyrskyjen lyödessä laidan yli. Hän ja 21 muuta aluksen ­juutalaista matkustajaa olivat läpimärkiä ja tärisivät kylmästä, mutta he eivät valittaneet, sillä he olivat matkalla Itämeren yli Ruotsiin.

Siellä he olisivat turvassa Saksan salaiselta valtionpoliisilta Gestapolta, joka oli alkanut vangita Tanskan juutalaisia vietäväksi keskitysleireille.

Vaara ei kuitenkaan ollut vielä ohi. Saksan partioalukset vaanivat pimeässä, ja myrsky hidasti aluksen etenemistä. Tunnit kuluivat, ja Poul Han­nover alkoi jo epäillä, että kapteeni oli eksynyt. Reitti­ Falsterista Ruotsiin kulki läheltä Saksan rannikkoa. Mikäli heidät vangittaisiin, kaikki toivo olisi mennyttä.

Hannoverin perhe – Poul-isä, Inger-äiti sekä lapset Mette ja Allan – oli ­lähtenyt kotoaan Kööpenhaminan esikaupungista kolme päivää aikaisemmin. Siitä lähtien he olivat piiles­kelleet ja etsineet kyytiä­.

Kaikki Tanskan noin 8  000 juutalaista olivat samassa tilanteessa. Valtaosa heistä oli painunut piiloon 30. syyskuuta 1943 ja yrittänyt siitä lähtien löytää kei­noa paeta Tanskasta.

Myötäilylinja loppui

Kun Saksa oli miehittänyt Tanskan 9. huhtikuuta 1940, Tanskan hallitus oli valinnut yhteistyölinjan. Sen ansiosta­ tanskalaiset saivat yhä hallita maataan itse. Vastineeksi hallitus sitoutui takaamaan saksalaisten turvallisuuden muun muassa estämällä sabotaasiyritykset. Tanskan juutalaiset oli tuolloin jätetty rauhaan.

Myöhemmin, kun sota oli kääntynyt Saksaa vastaan, tanskalaisten vastarinta oli alkanut yltyä ja muuttua yhä näky­vämmäksi. Sabotaasiyritykset lisään­tyivät, ja työläiset alkoivat lakkoilla.

Saksa vaativat Tanskan hallitusta tukahduttamaan kapinoinnin, mikä olisi tarkoittanut muun muassa lakkoilun kieltämistä ja kuolemanrangaistusta sabotööreille. Tanskan hallitus kieltäytyi ja jätti ero­ilmoituksensa 29. elokuuta 1943.

Saksan miehitysvallan nokkamies Tanskassa oli valtakunnankomissaari Werner Best. Hän oli hoitanut vastaavaa virkaa myös Ranskassa, jossa hän oli toimittanut noin 42  000 juutalaista keskitysleireille ja ansainnut toimillaan pilkkanimen ­”Pariisin verikoira”.

Tanskassa Best oli kuitenkin valinnut yhteistyön, jonka ansiosta Tanskassa tarvittiin ainoastaan 20  000 sotilaan vahvuiset miehitysjoukot.

Lisäksi tanskalaiset suostuivat vapaaehtoisesti toimittamaan Saksaan niin paljon maataloustuotteita, että Saksa pystyi ruokkimaan niillä lähes kymmenes­osan 90 miljoonasta asukkaastaan.
Hannoverin perhe – Poul-isä, 13-vuotias Allan, 8-vuotias Mette ja Inger-äiti – pian sen jälkeen, kun he olivat paenneet Tanskasta Ruotsiin syksyllä 1943.
© landsmænd/Politikens Forlag/privatfoto

Best laati uhkarohkean suunnitelman

Werner Bestille yhteistyön kariutuminen oli katastrofi, joka saattaisi käydä Saksalle kalliiksi ja merkitä hänen oman uransa loppua. Niinpä hän päätti tehdä kaikkensa, jotta tanskalaiset poliitikot suostuisivat jatkamaan yhteistyötä miehittäjien kanssa ja rauha palautui­si ”malliprotektoraattiin”, jona Tans­kaa Saksassa pidettiin.

Best laati uhkarohkean suunnitelman,­ jolla hän uskoi voivansa voittaa sekä Hitlerin arvostuksen että tanskalaisten­ luottamuksen.

Suunnitelma perustui siihen, että Hitler päättäisi käyttää Tanskassa ­kytevää rauhattomuutta hyväkseen tehdäkseen selvää maan juutalaisista. ­Pitääkseen ohjakset omissa käsissään Best teki 8. syyskuuta aloitteen Tanskan juutalaisten siirtämisestä keskitysleireille.

Yhdeksän päivää myöhemmin Hitler hyväksyi Bestin suunnitelman, ja Best ryhtyi toteuttamaan sen toista osaa, jonka tarkoituksena oli tyynnytellä tanskalaisia ­poliitikkoja.

Hänen piti vain pitää huoli,­ etteivät ”puhdistukset” aiheuttaisi Tanskan juutalaisille vakavia seurauksia. Tämän hän aikoi varmistaa saksalaisen diplomaatin Georg Ferdinand Duckwitzin avulla.

Siitä lähtien, kun Best oli nimitetty Tanskan valtakunnankomissaariksi vuonna 1942, hän oli tukeutunut Tanskan hyvin tuntevaan Duckwitziin, joka oli asunut maassa pitkään ja viihtyi siellä hyvin.

Best myös tiesi Duckwitzin suhtautuvan kansallissosialismiin kriittisesti. Niinpä ei ollutkaan sattumaa, että Best 11. syyskuuta 1943 keskusteli suunnitelmastaan juuri Duckwitzin kanssa. Hän arveli, että Duckwitzin omatunto pakottaisi tämän kertomaan suunnitelmasta tanskalaisille, ja siinä hän oli oikeassa.

Duckwitz ryhtyi toimeen

”Asiat ovat siis edenneet niin pitkälle. Tiedän, mitä minun on tehtävä. Kuka voi ottaa vastuun jostakin sellaisesta?”

Duckwitz kirjoitti päiväkirjaansa. Hän matkusti Tukholmaan tapaamaan Ruotsin pääministeriä Per Albin Hanssonia selvit­tääkseen, olisiko Ruotsi valmis päästämään maahan juutalaisia pakolaisia Tanskasta.

Ruotsalaiset olivat koko sodan ajan myyneet rautamalmia Saksalle, mutta nyt, kun Hitler oli häviämässä sodan, he halusivat ottaa etäisyyttä Saksaan. Pääministeri Hansson lupasi, että Ruotsi ottaisi Tanskan juutalaiset pakolaiset vastaan.

Palattuaan Kööpenhaminaan Duckwitz näki, että tulevat juutalaisten pidätykset vaivasivat Bestiä. Tämä tunnustikin hänelle toivovansa, että hän voisi ”rakentaa Juutinrauman yli sillan, jota pitkin kaikki nuo ihmiset voisivat paeta Ruotsiin”.

Duckwitz tallensi Bestin sanat päiväkirjaansa ja mutta totesi, että ”mikään mahti maailmassa ei voi puhdistaa häntä [Bestiä] syyllisyydestä”.

Kun Best 28. syyskuuta ilmoitti Berliiniin aloittavansa juutalaisten pidätykset lokakuun 1. ja 2. päivän vastaisena yönä, Duckwitz sopi oitis tapaa­misesta Tanskan sosiaa­lidemokraattien johtajan Hans Hedtoftin kanssa.

”Nyt se alkaa! Ensimmäisenä yönä Saksan laivat ankkuroituvat Kööpenhaminan satamaan ja pääkaupunki eristetään. Puhelin­linjat katkaistaan ja juutalaiset revitään sängyistään vietäväksi Saksaan”, Duckwitz tokaisi välittömästi Hedtoftille tuhlaamatta aikaa kohteliaisuuksiin.
Saksalaiset rakensivat Kööpenhaminaan tiesulkuja, jotta juutalaiset eivät pääsisi
pakenemaan kaupungista. Useimmat juutalaiset olivat kuitenkin jo painuneet piiloon. 
© Frihedsmuseet/Nationalmuseet

Juutalaiset päättivät paeta maasta

Tieto tulevista pidätyksistä levisi juutalaisten keskuudessa nopeasti, ja pian se kantautui myös Titan-konetehtaan johta­jan Poul Hannoverin korviin. Pitkän unettoman yön jälkeen hän päätti paeta perheensä kanssa Tanskasta.

”Kerroin aikeistani lähimmille työ­tovereilleni. He olivat samaa mieltä siitä, että se oli ainoa ratkaisu”, Hannover kirjoitti päiväkirjaansa. Moni työtoveri tarjoutui auttamaan paon järjestämisessä.

”Yksi ryhtyi selvittämään mahdollisuutta lähteä veneellä Skovshovedista tai Tår­bækista, mutta molemmat vaihtoehdot osoittautuivat mahdottomiksi,” Hannover kirjoitti pettyneenä päiväkirjaansa. Itse hän otti yhteyttä erääseen vanhaan ystäväänsä, mutta siitäkään ei ollut apua.

Juutinrauman ylittäminen oli helpommin sanottu kuin tehty, sillä Tanskan juutalaiset eivät olleet ­varautuneet pakenemaan. He alkoivat kuumeisesti etsiä eri puolilta Sjællandia pikavenettä, kalastusalusta tai edes soutuvenettä, joka voisi kuljettaa heidät Ruotsiin.

Yhteydenotot veneiden omistajiin hoituivat useimmiten sukulaisten tai tuttavien välityksellä. Sopimukset laadittiin yleensä monien välikäsien kautta, minkä vuoksi ne olivat usein hyvin epämääräisiä.

Monet juutalaiset myös pelkäsivät, että heidän puhelimiaan salakuunneltiin, ja sen vuoksi he käyttivät puheluissa sala­kielisiä ilmauksia, joita he keksivät omasta päästään puhelun kuluessa.

Poul Hannover palasi töistä kotiinsa Em­drup Søhön, jossa niin ystävät kuin naapuritkin etsivät ratkaisua ongelmaan.

”Kotona vallitsi kaaos. Inger oli alkanut pakata – yksi pieni laukku kullekin – mutta koska emme tienneet, olimmeko lähdössä vai jäämässä, kaikki olivat aivan sekaisin”, Hannover kirjoitti piinaavista tunneista ennen lähtöä.

Viimein Hannover sai kuulla henkilöstä, joka lupasi kuljettaa hänen perheensä Ruotsiin. Matkan hinta oli yhteensä 12  000 kruunua, ja Hannover kieltäytyi tarjouksesta. Summa vastasi työläisen neljän vuoden palkkaa, eikä hän halunnut maksaa niin paljoa tuntemattomalle.

Toinen pakomahdollisuus sen sijaan vaikutti lupaavammalta. Sitä varten perheen oli matkustettava etelään Nykøbing Falsteriin. Siellä heitä olisi vastassa Talleruphus-niminen maanviljelijä, joka veisi heidät veneellä Ruotsiin. Kyyti maksaisi ”vain” 6  000 kruunua.

Ensimmäinen pakoyritys kariutui

Seuraavana aamuna, 30. syyskuuta, Hannoverit istuivat maitojunassa matkalla kohti Falsteria. Pikajunaan he eivät olleet uskaltaneet nousta, koska niiden kaikki matkustajat rekisteröitiin.

Matka sujui ongelmitta, mutta Talleruphusia ei näkynytkään asemalla, kuten oli sovittu. Kun Hannoverit lopulta löysivät Talleruphusin asemaravintolasta, hän vaikutti hämmentyneeltä.

Hän ei ollut uskonut, että Hannoverit todella tulisivat, ja alus, jonka hän oli väittänyt kulkevan säännöllisesti Ruotsiin, ei todellisuudessa ollut koskaan aikaisemmin ylittänyt Itämerta.

Hannoverit kuluttivat päivän raahaten laukkujaan ristiin rastiin Falsteria ja yrittäen olla herättämättä huomiota. Samalla he yrittivät keksiä, missä viettää seuraava yö ja miten päästä Ruotsiin.

Ensimmäinen ongelma ratkesi Titanin paikallisen edustajan avulla. Hän otti yhteyttä veljeensä, jolla oli maatila Lollandin saarella ja joka lupasi majoittaa Hannoverit yöksi.

Sillä välin suurin osa Kööpenhaminan juutalaisista oli painunut piiloon, osa ystäviensä luokse, osa talojen ullakoille ja osa jopa metsään. Ne, joilla oli suhteita, olivat kirjautuneet sairaaloihin väärillä nimillä.

Monet olivat luopuneet toivosta löytää venettä etukäteen ja suuntasivat Gillelejeen tai muihin Pohjois-Sjællandin kalastajakyliin siinä toivossa, että saisivat vuokrattua aluksen paikan päällä. Päivät kuluivat, ja kotoaan paenneiden juutalaisten määrä kasvoi satoihin.

Kukaan ei ollut osannut varautua pakolaistulvaan, mutta monet tanskalaiset kokivat velvollisuudekseen auttaa vainottuja maanmiehiään ja -naisiaan. Gillelejessä juutalaisia kätkettiin muun muassa kirkon ullakolle ja yksi­tyiskoteihin odottamaan venekyytiä Ruotsiin.

Neljä juutalaista sisarusta lähetti tämän kuvan isälleen kertoakseen, että he olivat päässeet turvaan.
© Frihedsmuseet/Nationalmuseet

Hannoverit joutuivat taas pettymään

Hannoverien yö maanviljelijän luona sujui rauhallisesti, ja seuraavana päivänä, 1. lokakuuta, Poul-isä vuokrasi auton, jotta perhe pääsisi Lollandista Falsterin itärannikolle Hesnæsiin. Talleruphus ­arveli, että sieltä he voisivat löytää venekyydin Ruotsiin.

Hannoverit odottivat Hesnæsissä metsänreunassa illan tuloa, kun heidän kohdalleen tielle pysähtyi auto.

”Autosta nousi Talleruphus sekä mies, jonka olin nähnyt edellisenä päivänä Nykøbin­gin asemalla. Hänen nimensä oli Goldstein ja hän kysyi, luotinko Talle­ruphusiin. Vastasin suoraan, etten ollut varma.”

Tunnit kuluivat, eivätkä Hannoverit enää jaksaneet odottaa kyytiä. Heidän piti löytää taas yösija mutta saksalaisten pelossa he eivät ­uskaltaneet kirjautua hotelliin. Sen sijaan he murtautuivat talveksi suljettuun lomakeskukseen.

”Annoimme lasten syödä loput ruuat, joita ei ollut paljon. Juotavaa ei ollut. Se oli kauhea yö. Pidimme vuorotellen vahtia, mutta venettä ei vain kuulunut”, Poul Hannover kirjoitti päiväkirjaansa.

Pidätykset alkoivat pääkaupungissa

Sillä välin juutalaisten pidätykset alkoivat Kööpenhaminassa. Iltayhdeksän aikaan kaupunkiin ajoi 50 Ge­sta­pon kuormaautoa. Pian sen jälkeen saksalaiset katkaisivat pääkaupungin puhelinyhteydet ja rakensivat joka puolelle tiesulkuja.

Apunaan Gestapolla oli paikallisia kätyreitä, osa heistä ­paikallisia vapaaehtoisia SS-miehiä, jotka tiesivät, missä kaupungin juutalaiset asuivat.

Pian Kööpenhaminan­ talojen porraskäytävis­sä kaikui saksalaisten sotilas­saappaiden kopina ja ovien paukutus. ­Sotilaita oli kuitenkin kielletty murtamasta ovia, mikäli asukkaat eivät avanneet niitä itse. Tällä käskyllä Best varmisti, että Gestapon vankisaalis jäi mahdollisimman pieneksi.

Gestapon joukot vangitsivat vain pienen joukon vastikään Neuvostoliitosta muuttaneita juutalaisia sekä noin 30 juutalaisen vanhainkodin asukasta, joista vanhin oli 102-vuotias nainen. Heidät kuljetettiin kovakouraisesti saksalaiselle Wartheland-höyrylaivalle, joka odotti lähtövalmiina Langeliniekajenin laiturissa Kööpenhaminan satamassa.

Jyllannissa ja Fynillä saksalaiset vangitsivat yhteensä 82 juutalaista, jotka tungettiin junan tavaravaunuihin ja vietiin Tšekkoslovakiassa sijaitsevaan Theresienstadtin keskitysleiriin. Sinne päätyivät myös Kööpenhaminassa vangitut.

 Vanhaan linnoitukseen perustettu Theresienstadt toimi väliaikaisena leirinä. 
© Frihedsmuseet/Nationalmuseet

Kyyti järjestyi vihdoin

Raskaan yön jälkeen 2. loka­kuuta Hannoverit menivät aamiaiselle Stubbekøbin­gissä ­sijaitsevaan Freys Hoteliin. Siellä he saivat selville, että hotellin omistaja suhtautui juutalaisiin myötämielisesti ja että hotellissa asui jo Goldsteinien perhe sekä muita pakoon pyrkiviä juutalaisia.

Veneen etsintä­ jatkui yhä, ja pakolaiset harkitsivat jopa aluksen ostamista. Päivemmällä Poul Hannoveria pyydettiin tulemaan paikalliseen kapakkaan, jossa häntä odotti nimettömänä pysytellyt mies.

Miehellä oli rinnassaan isänmaallisuudesta viestivä rintaneula, ja hän kertoi tuntevansa kalastajan, joka veisi kaikki 22 kyytiä etsi­vää juutalaista Ruotsiin 20  000 kruunulla.

Illalla Hannoverit sekä muut Freys Hoteliin ­kokoontuneet juutalaiset odottivat ­sateen ja tuulen pieksämällä lauttalaiturilla Grønsundissa. Kaksi kalastusalusta puksutti ohi, mutta kolmas ajoi laituriin ja poimi pakolaiset kyytiinsä. Vihdoinkin he olivat matkalla kohti Ruotsia!

Sillä välin tieto Freys Hoteliin kerääntyneistä juutalaisista oli kantautunut Gestapolle asti. Se järjesti hotellissa rat­sian, mutta juutalaiset olivat jo kaukana. Saman oli päätellyt valtakunnankomissaari Werner Best Kööpenhaminassa.

Hän raportoi Tanskan pidätyksistä Hitlerille ja ulkoministeri von Ribbentropille Berliiniin, mutta jätti mainitsematta ­pidätettyjen juutalaisten määrän:

”Tästä päivästä lähtien Tanska voidaan katsoa puhdistetuksi juutalaisista, jotka eivät enää voi laillisesti työskennellä tai oleskella maassa.”

Pakolaiset saapuivat Ystadiin

Matka myrskyävän Itämeren yli oli raskas. Ilma kannen alla oli tunkkainen ja öljynkatkuinen, ja Poul Hannover oleskeli mieluummin kalastus­aluksen kannella myrskyistä ja aalloista huolimatta. 12 tunnin kuluttua Ruotsin rannikko alkoi vihdoin häämöttää aaltojen lomassa.

”Ohitimme poijun, ja yhtäkkiä edessä avautui sata­man suuaukko. Kaikki muu unohtui, ja siinä samassa näimme laiturilla kaksi miestä heiluttamassa lakkejaan. ’Välkomna hit!’, ’Tervetuloa!’, he huusivat. En usko, että kenenkään silmät pysyivät tuolloin kuivina”, Hannover kuvaili tuloa Ystadiin.

Hannoverit pääsivät turvaan ensimmäisten joukossa. Valtaosa Tanskan juutalaisista odotti yhä kyytiä sukulaisten ja tuttaviensa luona, jotka vaarasta ja säännöstelystä huolimatta majoittivat heidät luokseen ja hankkivat heille ruokaa.

Päivien ja viikkojen kuluessa Tanskan itärannikolle syntyi laaja auttajien verkosto. Esimerkiksi muuan helsingøriläismies perusti ryhmän, joka auttoi lokakuun 1943 aikana 700 ­ihmistä Ruotsiin kalastusaluksilla. Ryhmää kutsuttiin viattoman kuuloisella peitenimellä ”Helsingørin ompeluseura”.

”Gestapo-Juhl” ei tuntenut armoa

Kaikki Tanskan juutalaiset eivät olleet yhtä onnekkaita. Vaikka Werner Best oli hillinnyt Gestapoa eivätkä Saksan partioveneet Juutinraumassa ja Itämerellä puuttuneet pakolaiskuljetuksiin, kaikki juutalaiset eivät päässeet pakenemaan.

Kaikkiaan 190 juutalaista pidätettiin ­pakomatkalla, useimmat heistä Gille­lejessä, jossa paikallisena Gestapo-päällikkönä toimi tanskalainen Hans Juhl.

Varhain aamulla 7. lokakuuta Juhl ­pakotti haudankaivajan antamaan hänelle kirkon avaimen ja pidätti 80 juutalaista, jotka olivat piileskelleet Gillelejen kirkon ullakolla. Vain yksi mies onnistui välttämään pidätyksen, sillä hän ehti kavuta piiloon kellotornin ulkopuolelle.

Hän hukkui myöhemmin ollessaan ylittämässä Juutinraumaa Ruotsiin. Saman kohtalon koki 22 muuta pakolaista.

”Ompeluseuran” jäsenet onnistuivat kuitenkin myös harhauttamaan Juhlia ilmoittamalla hänelle useita vääriä paikkoja, joissa muka piileskeli juutalaisia.

Tanskan juutalaisten vainoissa kuoli 47 ihmistä mukaan lukien 16 onnetonta, jotka valitsivat paon sijasta itsemurhan. Usea lapsi oli vähällä kuolla pakomatkalla, useimmiten siksi, että he alkoivat parkua kesken venematkan, jolloin muut veneessä olleet vaativat, että heidät piti vaimentaa tukehduttamalla. Yleensä viinaryyppy tai pilleri kuitenkin auttoi.

Kaikkiaan 7  742 Tanskan juutalaista onnistui pakenemaan vainoa Ruotsiin. Kun Hitler kuuli joukkopaosta, hän sai Duckwitzin mukaan raivokohtauksen. Raivoaminen ei kuitenkaan auttanut, ja Ruotsiin paenneet juutalaiset saivat odottaa sodan loppumista rauhassa.

Tanskalaisten pakolaisille antama apu herätti maailmalla paljon huomiota, mutta harva tiesi, että myös saksalaisilla oli osuutensa juutalaisten pelastumisessa.

Useimpien Tanskan juutalaisten tavoin myös Hannoverit palasivat kotiin Tanskan vapauttamisen jälkeen.

Werner Best ei onnistunut taivuttamaan Tanskan hallitusta yhteistyöhön, mutta hän sai pitää asemansa. Sodan jälkeen hän oli kuusi vuotta vankilassa ja toimi vapauduttuaan lakimiehenä.
G. F. Duckwitz palveli sodan jälkeen­ useita vuosia Länsi-Saksan suurlähettiläänä Tanskassa.

Ehkä sinua kiinnostaa...