Venäjän talvi osoittautui liian ankaraksi niin Saksan sotakalustolle, varusteille kuin sotilaillekin.

© Scala/BPK

Sota itärintamalla: Operaatio Barbarossa

Saksan suurhyökkäys alkoi menestyksekkäästi, ja armeijakunnat etenivät salamavauhtia syvälle Neuvostoliittoon. Saksan joukkojen tiedustelijat olivat jo näköetäisyydellä Kremlin torneista, kun eteneminen pysähtyi. Hitlerin oli pakko tunnustaa tappionsa.

perjantai 24. maaliskuuta 2017 teksti Thomas Hebsgaard

Lokakuun 2. päivän vastainen yö vuonna 1941 oli tyyni ja lämmin. 

Saksalainen tykistön luutnantti Georg Richter näki asemastaan Desna­joen törmältä neuvostoliittolaisten asemiin. 

Edellisenä päivänä hän oli laskenut bunkkereita olevan kahdeksan. 

”Uskon, että hyökkäys käynnistyy huomenna. Käsitykseni mukaan se on tämän vuoden viimeinen suuri operaatio”, hän kirjoitti päiväkirjaansa.

Richter oli oikeassa. Kello 4.40 kaksikymmentä tykkipatteria alkoi tulittaa ­venäläisten asemia. Tykkitulta seurasi Junkers Ju 87 Sturzkampfflugzeugien eli Stuka-syöksypommittajien hyökkäys ”Jerikon pasuunoiden” soidessa. 

Stuka-pommittajien laskutelineissä oli sireenit, jotka kytkeytyivät automaattisesti päälle lentäjän aktivoidessa koneen siipien alla sijaitsevat syöksyjarrut. 

Sireenien ulvonnan oli tarkoitus pelottaa ja saada pommitettavat pakokauhun valtaan.

Stukat syöksyivät maaliaan kohti ­sellaisella nopeudella, että ­lentäjät menettivät usein tajuntansa syöksyssä syntyvien suurten g-voimien vuoksi, ja siksi koneissa tarvittiin automaattinen oikaisu pommitussyöksyn jälkeen.

Kun Stukien ulinaan ja tykkien jyskeeseen vielä lisättiin raketinheitinten ammusten tulivanat, savu ja ääni sekä satojen panssarivaunujen ja jalkaväen kuorma-autojen jylisevät moottorit, oli kuin helvetti olisi päässyt valloilleen.

Illalla Richter kirjoitti päiväkirjaansa: 

”Tämän pitäisi olla ohi ennen talven tuloa.” Hän oli vakuuttunut siitä, että hän oli todistamassa Neuvostoliiton kuolinkamppailua.

Ratkaiseva isku Moskovaan

Kun Hitlerin kommunismin vastaista ristiretkeä oli kestänyt kolme kuukautta, Keskustan armeijaryhmän panssarit olivat vallanneet Białystokin, Minskin ja Smolenskin edetessään kohti Moskovaa. 

Pohjoinen armeijaryhmä oli piirittänyt Leningradin, ja Etelän armeijaryhmä oli tehnyt historian suurimman motituksen ja ottanut Kiovan taistelussa yli 600 000 neuvostoliittolaista sotavankia. 

Saksan ­sodanjohto uskoi seuraavan iskun kaatavan Neuvostoliiton. 

Lopullisen iskun bolševismille antaisi operaatio Taifuuni, Moskovan valtaus ja puna-armeijan murskaaminen ennen talven tuloa.

Neuvostoliitto oli valmistellut pää­kaupungin puolustusta pitkään. ­

Heinä­kuun­ puolivälissä noin 200 000 neuvosto­­kansalaista, sekä miehiä että naisia, oli ­komennettu sadan kilometrin päähän Moskovasta länteen kaivamaan panssarihautoja ja rakentamaan satoja bunkkereita. 

Näin saatiin 170 kilometrin mittainen linnoitettu linja suojaamaan kaupunkia Saksan hyökkäykseltä.

Linnoitustyöt olivat kuitenkin vielä ­pahasti kesken, kun operaatio Taifuuni käynnistyi, ja vain puolet puna-armeijan Moskovan rintaman joukoista ehti ylipäätään puolustuslinjalle.

Vjazman ja Brjanskin taistelujen jälkeen Saksalla oli noin kolme miljoonaa neuvostoliittolaista sotavankia.

© Polfoto/Ullstein Bild

Neuvostorintama murtuu

30. syyskuuta käynnistyneen Saksan ­yllätys­hyökkäyksen kärjessä oli salamasodan isänä tunnetun kenraali Heinz Guderianin komentama Keskustan ­armeija­ryhmän toinen panssariarmeija. 

Guderianin johtamat panssaridivisioonat mursivat Neuvostoliiton puolustuksen ja etenivät nopeasti kohti Moskovaa. 

Loput Keskustan armeijaryhmän ­armeijat lähtivät kaksi päivää Schneller Heinzin eli ”Hoppu-Heinz” Guderianin panssareiden jälkeen.

Saksalaiset valtasi suoranainen voitonhuuma. Kuudessa päivässä Keskus­tan armeijaryhmä saavutti operaation ­ensim­mäisen tavoitteen ja käytännössä elimi­noi Moskovan puolustuksen Vjazma-Brjanskin kaksoistaistelussa. 

Saksalaiset motittivat 55 divisioonaa ja Brjanskissa, 26 divisioonaa Vjazmassa ja ottivat kaik­kiaan yli 660 000 sotavankia.

Kun neuvostojoukot huomasivat olevansa jäämässä mottiin, syntyi paniikki ja täysi kaaos, jossa jokainen ajatteli vain poispääsyä ennen motin sulkeutumista. 

Yksi sotilaista oli Boris Oreškin, joka tovereineen ryntäili paniikissa Vjasmaa ympäröivissä metsissä koko lokakuun 10. päivän vastaisen yön etsien ulospääsyä. 

Oreškin tovereineen törmäsi yhä uudestaan ja uudestaan saksalaisiin. Lopulta heidän oli antauduttava. 

”Yksi sotilas vei meidät kylään. Hän käveli meidän edellämme eikä pitänyt edes asettaan valmiina, koska hän oli niin varma siitä, ettemme kävisi hänen kimppuunsa. Tilanteemme toivottomuus oli minulle katkera pala.”

Oreškin oli onnekas. 

Hän selvisi hengissä sekä taistelusta että saksalaisten vankileiriltä. Toi­silla rintamasosuuksilla kokonaisia joukko-osastoja oli komennettu käymään täysin ­toivottomiin hyökkäyksiin saksalaisia vastaan. 

Lokakuun 11. päivän vastaisena yönä saksalaisen sotamiehen H. E. Braunin yksikkö sai vastaansa puna-armeijan hyökkäyksen toisensa jälkeen. Aamun­koitteessa hän ajatteli hyök­käysten olevan ohi.

Osa ”kaatuneista” oli kuitenkin vain esittänyt kuollutta ja hyppäsi yllättäen ylös ja lähti huutaen hyökkäykseen. 

Monet kaatuivat saksalaisten luoteihin, mutta loput tekivät rynnäkön saksalaisten asemiin. Ihmisiä tallautui kuo­liaaksi, hevosia laukkasi pillastuneena ympäriinsä ja Braunin ohi ajoi lukuisia kuorma-autoja, joiden lavat oli ahdettu täyteen neuvostosotilaita. 

Jalkaväki yritti pitää puoliaan päälle vyöryviä neuvostojoukkoja vastaan pistoolein, käsikranaatein ja ­jopa lapioin siihen saakka, että panssarvaunut ehtivät ­hätiin.

Noin 85 000 sotilasta pakeni Vjazman motista, Brjanskin motista pääsi ­pakoon vain 23 000 henkeä. Puna-­armeijan menetykset olivat käsittämättömän suuret. 

Virallisten laskelmien mukaan kuolleita, kadonneita tai vangittuja oli 658 279, mutta tappioiden ­sa­notaan todellisuudessa yltäneen miljoonaan henkeen. 

Myös aineelliset vahingot olivat valtavia ja suuret määrät sotakalustoa joutui saksalaisten käsiin.

15-vuotiaan Maria Denisovan koti­kylä sijaitsi keskellä kovimpia taisteluita. Kun taistelun äänet viimein laantuivat, hän kiipesi ulos kotitalonsa kellarista. 

"Kaikkialla oli ruumiita. Me kävelimme niiden päällä kuin ruumiista ladotuilla lattialankuilla. Vainajia oli vierekkäin ja päällekkäin.

 Jalattomia, päättömiä ja kädettömiä. Niiden päälle oli pakko astua, sillä missään ei ollut paljasta maata. Koko kylä oli ruumiita täynnä, samoin joen ranta. Sitä on kauhea muistella! ­Joessa oli niin paljon verta, että se näytti verivirralta.” 

Marian isä oli surmattu, ja haavoittunut äiti kuoli pian vammoihinsa. Kyläläisten oli pakko juoda veristä vettä joesta, sillä kaivoa ei ollut.

Stalin meni maan alle

Vjazma-Brjanskin katastrofin jälkeen Stalinille valkeni, että Moskovan puo­lustus ei ­välttämättä pitäisikään ja saksalaiset saattaisivat vallata Moskovan. 

Lokakuun 15. päivänä Stalin antoi käskyn siirtää tuhat tehdasta pääkaupungista itään ja ­lähetti hallituksen Moskovan Kremlistä yli 800 kilometrin päähän Kuibyševiin (nykyiseen Samaraan).

Koska Kremlissä ei ollut pommi­suojaa, Stalin otti päämajakseen Kirov­skajan (nykyisen Tšistyje prudyn) metro­aseman, joka oli poistettu käytöstä ja muutettu sodan ajaksi ­ilmavoimien päämajaksi. 

Raiteiden eteen oli asennettu vaneriseinät, ja kaikki junat ohittivat aseman pysähtymättä.

Kun Neuvostoliiton korkea-arvoisimmat virkamiehet ja puolueen napamiehet nousivat junaan ja lähtivät itään, kaupungin asukkaat luulivat Stalininkin jättäneen pääkaupungin. 

Kun koko johdon luultiin paenneen, evakuointi muuttui täydeksi paniikiksi. Ihmiset alkoivat ryöstellä myymälöitä ja ideologisesta katsantokannasta riippuen polttaa Stalinin kuvia ja puolueen jäsenkirjoja saksalaisten koston pelossa tai siitä riemusta, että luulivat päässeensä hirmuvaltiaasta. 

Virastojen tuntumassa tuulessa kieppui hiiltyneitä papereita, kun virkamiehet polttivat raskauttavia arkistoja.

Saksan hyökkäys hyytyi mutaan

Hallituksen siirtäminen itään oli saanut moskovalaiset pakenemaan lähestyviä saksalaisia paniikin vallassa, mutta saksalaisten eteneminen oli itse asiassa hiipunut. 

Kun ensilumi satoi ja suli pois, Moskovan ympäristön päällystämättömät maantiet muuttuivat sakeaksi kuravelliksi. 

Saksan sotilaat joutuivat ­nyt maksamaan siitä, että operaatio Barba­rossaa oli siirretty yli kuukaudella Balkanin sotaretken ongelmien vuoksi.

”Emme pääse etenemään, koska polttoaine on lopussa eikä täydennyksiä kuulu. Lumi on sulanut, ja tiet ovat entistäkin kuraisempia. 

Kenttäannoksia ei tule, ja me kykimme täällä loan ja saven keskellä”, Richter kirjoitti päiväkirjaan.

Mudassa möyriessään panssarivaunut kuluttivat kolme kertaa enemmän polttoainetta kuin muulloin. 

Tavallista suurempaa polttoaineenkulutusta ei kuitenkaan ollut osattu ottaa huomioon laskelmia tehtäessä. 

Jäljessä tullut jalkaväki ohitti panssarit ja muut moottoriajoneuvot. Moskovan puolustuslinja saatiin suurin ponnistuksin murrettua, mutta sitten eteneminen pysähtyi. 

Syysrospuutto ja täydennysten puute tekivät siitä mahdotonta.

Lokakuun lopussa Hitler antoi käskyn keskeyttää hyökkäys marraskuun 15. päivään saakka. Siihen mennessä maa jäätyisi kulkukelpoiseksi, ja hyökkäystä voitaisiin taas jatkaa.

Saksalaiset pystyttivät omankielisiä tien­viittojaan syvälle Venäjälle.

© Scala/BPK

Paraatimarssia rintamalle

Stalin sai pääkaupungissa vallinneen ­paniikin laantumaan, ja 19. lokakuuta hän ilmoitti, että jäisi Moskovaan. 

Vjaz­­man ja Brjanskin moteista paenneet ­sotilaat liittyivät Kaukoidästä ja Sipe­riasta pääkaupungin puolustukseen siirrettyihin ­reserveihin. Lisäksi 440 000 siviiliä aseis­tettiin puolustukseen.

Vallankumouksen 24-vuotispäivän kunniaksi 7. lokakuuta Punaisella torilla järjestettiin joukkojen ja kansalaisten taistelumoraalia kohottava paraati Saksan ilmavoimien uhasta huolimatta. 

Paraatista sotilaiden matka jatkuisi suoraan rintamalle.

Kamerat olivat paikalla hyvissä ajoin todistaakseen kansalle, että Stalin oli edelleen pääkaupungissa. 

Aamu­kahdek­sasta alkaen jalkaväenyksikkö toisensa jälkeen marssi kivetyn aukion halki, ­seuraavana tuli ratsuväki ja niiden jälkeen paraatin tähdet: puna-armeijan ­ylpeys, uudet, ylivoimaiset T34-panssari­vaunut.

Alokas Leonid Ševelev oli kuullut ­huhuja, joiden mukaan Stalin oli paennut pääkaupungista. 

Nyt Punaisella torilla marssiessaan hän näki Stalinin vastaanottamassa paraatia Kremlin muurilla Leninin mausoleumin kohdalla. 

Se sai Ševelevin marssimaan ”päättäväisesti kuin olisin lyönyt nauloja natsivihollisten arkkuihin”. 

Stalin lupasi sotilaille puheessaan, että Hitlerin Saksa ”tulee romahtamaan omien rikostensa painosta” puolessa vuodessa.

Saksan sotakone kärsii talvesta

Kahdeksan päivän kuluttua vallanku­mouksen vuosipäivän paraatista käynnistyi operaatio Taifuunin toinen vaihe. 

Keskustan armeijaryhmän kolmas pans­sari­­ryhmä lähti hyökkäämään koukaten Moskovan luoteispuolelta ja neljäs panssariryhmä kaakon puolelta.

Tavoite oli vallata Moskova ennen talven tuloa, mutta hyökkääjät olivat nälän heikentämiä, uupuneita, kylmissään ja syöpäläisten vaivaamia. 

Kova pakkanen aiheutti ­ongelmia niin miehille, aseille kuin kulkuneuvoillekin. Saksan sodanjohto oli laskenut, että Neuvostoliitto voitettaisiin ­nopeasti, eikä sotilailla sen vuoksi ollut kunnollisia talvivarusteita. 

Useimmilla Saksan sotilailla oli vain kesä­vaatteet, vaikka lämpötila laski usein miinuksen puolella.

Täit levittivät pilkkukuumetta, ja punatautiakin esiintyi. Punataudin aiheuttaman ripulin vuoksi sotilaat joutuivat tuon tuosta pyllistelemään pakkasessa housut kintuissa, mikä lääkäri Heinrich Haapen mukaan sai miesten ”ruumiinlämmön laskemaan liikaa heidän kuntoonsa nähden”. 

Haapen ratkaisu oli tehdä housuihin aukko. 

Palelevat saksalaissotilaat varastivat kylmissään paikallisten siviilien vaatteita ja saattoivat käydä taisteluun yllään useampia kerroksia naisten vaatteita.

Talven ennätyskovat pakkaset estivät Saksan ilmavoimia antamasta tukea maajoukoille. Stuka-syöksypommittajat eivät käynnistyneet yli kahdenkymmenen asteen pakkasessa lainkaan. 

Puna-armeijan koneet sen sijaan oli tehty kestämään paikallisia oloja. ”Ilmatila on täysin neuvostoliittolaisten hallinnassa”, valitti luutnantti Richter päiväkirjamerkinnässään marraskuun 26. päivältä.

Konekivääritkään eivät tahtoneet toimia pakkasessa, ja useissa yksiköissä pakkanen ja paleltumat tekivät enemmän tuhoa kuin vihollisen ammukset. 

Vain vankka usko siihen, että hyökkäys Moskovaan olisi sodan viimeinen taistelu, antoi saksalaisille voimia jatkaa.

Moskovan luoteispuolella neuvosto-armeija joutui hitaasti perääntymään. Vaikka Saksalla oli yliote, sen eteneminen oli tuskallisen hidasta. 

Puna-armeija piti asemansa mahdollisimman pitkään ja perääntyi hallitusti, kun Saksan ylivoima kävi liian suureksi. 

Vjazman ja Brjanskin taistelujen kaltaisesta paniikista ei ollut tietoakaan.

Joulukuun 4. päivänä Keskustan ­armeijaryhmän eteneminen pysähtyi. Moskovaan oli enää parikymmentä kilometriä, ja kaupungin tornit saattoi kuulaassa pakkassäässä nähdä kiikareilla. 

Operaatio Taifuuni oli kuitenkin kuivumassa kokoon. Saksan armeija ei enää pystynyt jatkamaan.

Sen sijaan puna-armeija oli valmis vastaiskuun. Moskovan rintaman komentajaksi oli siirretty Neuvostoliiton parhaimmistoon kuuluva kenraali Žukov ja pääkaupungin puolustukseen siirrettiin joukkoja Siperiasta ja Kaukoidästä. 

Neuvostoliiton kärsimistä massiivisista tappioista huolimatta Moskovan puolustuksen vahvuus oli nyt suurempi kuin operaatio Taifuunin alkaessa: sotilaita oli kolmannes enemmän, tykistöä kaksinkertainen määrä ja panssarivaunuja puolta enemmän. 

Saksalaisten Keskustan ­armeijaryhmä sen sijaan ei saanut minkäänlaisia täydennyksiä. 

Neuvostoarmeijalla oli lumipukuja ja talvivaatteita toisin kuin Saksan armeijalla

© Polfoto/Corbis

Saksalaiset ajettiin pakosalle

Žukovin vastaiskua toteuttamassa oli myös luutnantti Pavel Gudzin johtama 89. erillinen panssarijoukkue, johon kuului yksi KV- eli Klim Vorošhilov- ja kaksi ke­vyttä T-60-­panssarivaunua.

Joulukuun 5. päivän ­iltana Gudzin joukkue oli 30 kilometrin päässä Kremlin luoteispuolella. Gudz seisoi hangessa joen rannalla ja suunnitteli aamun hyökkäystä. 

Kohteena oli saksalainen 18 panssarivaunun komppania, joka oli pysähtynyt läheiseen Nefedjevon ­kylään. 

Gudz kävi ensin jalan tutkimassa paikkaa, ja sitten he ajoivat panssarivaununsa kylän laidalle. Tykkituli esti saksalaisia kuulemasta panssarivaunuja.

Gudzin joukkue hyökkäsi aamulla kello kahdeksan. Ennen kuin saksalaiset ehtivät reagoida, Gudz oli tuhonnut kahdeksan saksalaisten kahdeksastatoista vaunusta. Loput ajoivat ­raken­nusten taakse suojaan ja tulittivat sieltä. 

Gudzin KV sai 29 osumaa, mutta saksalaisten ammukset olivat liian heppoisia läpäi­semään KV:n 75 millimetrin vahvuisia panssareita. 

Saksalaisten jalkaväki ­hyökkäsi Gudzin KV:tä vastaan, mutta vaunun ampuja niitti hyökkääjät konekiväärillä. 

Kun puna-armeija avasi tykkitulen ja ­läheinen jalkaväen­yksikkö ehti apuun, saksalaisten oli ­paettava. 

Gudz ajoi KV:llään saksalaisia takaa niin kauan kuin ammuksia riitti. Hänet palkittiin uroteostaan mitalilla.

Žukovin vastaisku ­yllätti saksalaiset, sillä heidän tiedustelutietonsa joukkojen vahvuuksista eivät ­olleet ajan tasalla. ­

6. päivä saksalaiset tunnustivat, että heidän olisi peräännyttävä. 

Seuraavien kymmenen päivän aikana Saksa joutui luopumaan Moskovan luoteispuolen kaupungeista, ja etelässä Guderianin panssariarmeija pääsi hädin tuskin pakenemaan uhkaavasta motista.

Puna-armeijan tuoreissa täydennysmiehissä virisi toivo, kun he näkivät, miten riutuneita ja säälittävissä varusteissa saksalaiset olivat. 

Moskovajoen rannalta löytyi kuollut saksalaissotilas, joka oli kunnollisen päähineen puutteessa viritellyt itselleen korvaläpät rinta­liiveistä. Saksalaiset eivät olleetkaan voittamattomia eliittisotilaita.

Neuvostoliitto pakotti saksalaiset vähitellen perääntymään, eikä Saksa koskaan päässyt lähemmäs Moskovaa kuin se oli ollut 4. joulukuuta. 

Ehkä sinua kiinnostaa...