Vaara vaani kaikkialla. Saksalaiset pelkäsivät törmäävänsä norjalaisten konekivääriasemiin joka niemen, notkon ja saarelman takana ja suojautuivat tankkiensa taakse.

Norjan kohtalo: Churchill luovutti Norjan saksalaisille

Hitler halusi varmistaa, ettei Saksa joutuisi merisaartoon kuten ensimmäisessä maailmansodassa, ja päätti miehittää Norjan vuonna 1940. Myös liittoutuneet nousivat maihin Narvikissa, ja saksalaiset olivat pian valmiita peräytymään. Juuri silloin liittoutuneet päättivätkin vetäytyä Norjasta.

perjantai 26. maaliskuuta 2010 teksti Jan Ingar Thon ja Torsten Weper

Aamuyöstä 9. huhtikuuta 1940 norjalaiset panssarilaivat Eids­vold ja Norge olivat ankkurissa Narvikin edustalla. Ne olivat Norjan vahvimmat sotalaivat – ja vanhimmat, mitä millään laivastolla oli käytössään. Amiraali kutsuikin niitä lempinimellä ”vanhat kylpyammeeni”.

Yllättäen pimeydestä ilmaantui sulavalinjainen harmaa alus. Sitä seurasi toinen ja kolmas, kunnes kaikkiaan 10 huippumodernia saksalaista hävittäjää lipui Ofotfjordenia pitkin kohti Narvikia ja kahta vanhaa panssarilaivaa.

Saksalaisten lippulaiva Wilhelm Heidkamp lähetti veneen Eidsvoldille. Neuvottelija kertoi saksalaisten tulevan ystävinä ja toivovan norjalaisten antautuvan ilman taistelua. Eidsvoldin kapteeni Willoch ei kuitenkaan mennyt lankaan ja lähetti veneen takaisin. Hetkeä myöhemmin Heidkampilta ammuttiin punainen raketti, ja Willoch tiesi, mitä oli odotettavissa. ”Tykit valmiiksi! Nyt tapellaan, pojat!” hän huusi.

Vanha panssarilaiva lisäsi vauhtia ja alkoi kääntyä kylki kohti saksalais­hävittäjää. Ennen kuin se ehti kääntyä, kuului kolme räjähdystä. Saksalaisten torpedot olivat osuneet norjalaisaluksen
ammusvaraston paikkeille: Eids­vold painui pohjaan 15 sekunnissa ja aluksen 183 hengen miehistöstä 175 menehtyi jääkylmään veteen.

Räjähdykset kuultiin vuonon pohjukassa olevalla Norgella. Pian tuiskusta ilmestyi näköpiiriin tuntemattomia aluksia, ja Norge avasi tulen. Sen kranaatit eivät osuneet kohteeseensa, mutta kaksi saksalaisen Bernt von Armin -hävittäjän torpedoa osui Norgeen. Minuutin kuluttua sekin oli painunut pinnan alle vieden mukanaan 101 ihmishenkeä.

Kun panssarilaivat oli upotettu, Narvik oli käytännössä puolustuskyvytön. Kaupungin puolustuksesta vastasi eversti Konrad Sundlo, innokas norjalaisen natsipuolueen Nasjonal Samlingin jäsen, joka määräsi, ettei tulta saanut avata puoleen tuntiin. Sinä aikana saksalaiset ehtivät saada Narvikin hallintaansa.

Saksalaissotilaat valtasivat kaupungin ampumatta laukaustakaan, ja saksalaisosaston johtaja, kommodori Friedrich Bonte saattoi tyytyväisenä todeta, että hänen osuutensa laajasta operaatio
Weserübungista oli suoritettu. Narvik, ruotsalaisen rautamalmin kauttakulkukaupunki malmin matkalla Saksaan, oli varmistettu. Bonte painui punkkaan uupuneena myrskyisästä merimatkasta.

Saksalaisten yllätyshyökkäys

Operaatio Weserübungia edeltävien viikkojen ajan oli liikkunut huhuja mittavasta saksalaishyökkäyksestä. Niitä ei kuitenkaan otettu vakavasti. Edes yöllä 7. huhtikuuta, kun pohjoissaksalaisista tukikohdista lähti liikkeelle enemmän Saksan laivaston aluksia kuin koskaan aiemmin, eivät sen enempää pohjoismaalaiset kuin liittoutuneetkaan ymmärtäneet, mitä tuleman piti.

Kello 4.15 aamuyöllä 9. huhtikuuta saksalaiset iskivät yhtä aikaa useisiin strategisesti tärkeisiin kohteisiin Tanskassa ja Norjassa. Yllätys oli täydellinen. Saksa marssi Tanskan yli muutamassa tunnissa, ja Tanskan hallitus ilmoitti olevansa valmis yhteistyöhön miehittäjävallan kanssa. Saksalaiset olivat toivoneet samoin käyvän Norjassa, mutta antautumisen sijaan kuningas Haakon ja Norjan hallitus antoivat liikekan­nallepanokäskyn.

Norjassa taisteltaisiin, ymmärsi sak­salaisten komentaja kenraali Nikolaus von Falkenhorst, joka oli koko valtavan operaatio Weserübungin takana. Norja olisi valloitettava vaikka laakso kerrallaan, kunnes asukkaat ymmärtäisivät tilanteen vääjäämättömyyden.

Norjalaisten puolustustahto oli kova, mutta mahdollisuudet panna kampoihin olivat rajalliset. Sotilailla oli puutteita niin koulutuksessa kuin varusteissakin, ja maa oli käytännöllisesti katsoen valmistautumaton hyökkäykseen. Ainoa toivo oli, että liittoutuneet tulisivat Norjan avuksi.

Liittoutuneet kaaoksessa

Maihin Bjerkvikissä. Liittoutuneet eivät iskeneet suoraan Narvikiin vaan laskivat miehiä maihin Bjerkvikin kylään, missä saksalaisilla oli vain niukasti joukkoja.

Saksan hyökkäys 9. huhtikuuta sai liittoutuneiden sotilaalliset ja poliittiset johtajat tiiviisti neuvottelupöytään. Ranska ja Britannia olivat valmiita vastaamaan Saksan aggressioon, mutta ne eivät päässeet yksimielisyyteen siitä, miten se tapahtuisi. Briteillä oli alueella vahva laivasto, joten maihinnousu Norjan länsirannikolla houkutteli. Sen toteutuksesta oli kuitenkin useita näkemyksiä.

Britannian pääministerin Neville Chamberlainin mielestä Bergen, Trondheim ja Narvik piti vallata takaisin, kun taas Ranskan pääministeri Paul Reynaud halusi panostaa Narvikiin: ”Liittoutuneiden ensisijainen tavoite on pysäyttää Saksan malmikuljetukset. Välitön ja väkevä toiminta on välttämätöntä.”

Norjalaiset toivoivat, että liittoutuneet keskittäisivät joukkonsa tärkeään Trondheimin satamakaupunkiin. Trondheimissa oli myös lentokenttä, jolta lennätettiin täydennyksiä 640 kilometrin päähän pohjoiseen Narvikissa eristyk­sissä oleville saksalaisjoukoille. Trondheimin menetys jättäisi Narvikin saksalaisjoukot pulaan.

Keskustelut velloivat, ja uusia hyökkäyskohteita ehdotettiin ja sitten taas hylättiin. Huhtikuun puolivälissä lähetettiin lopulta kolme iskujoukkoa, joihin osallistui brittejä, ranskalaisia ja puolalaisia: Mauriceforce lähetettiin Namsosiin ja Sickleforce Åndalsnesiin, kumpainenkin tavoitteenaan Trondheimin takaisinvaltaaminen, ja kolmas, Rupertforce, jossa oli mukana 4 000 brittiä, 3 000 ranskalaista alppijääkäriä, 2 000 muukalaislegioonalaista ja 4 000 puolalaista, lähti suoraan kohti pääkohdetta Narvikia.

Operaatiot oli huonosti suunniteltu, joukkoja uudelleenohjattiin moneen kertaa, eivätkä varusteetkaan vastanneet olosuhteita tai olleet edes aina oikeissa paikoissa. Esimerkiksi Namsosiin matkalla olevilla oli mukanaan vain Narvikin kartta ja osa heidän varusteistaan – ja johtajistaan – lähetettiin Narvikiin.

Ensimmäinen isku Narvikiin

Ensimmäiset brittijoukot laskivat maihin 14. huhtikuuta Harstadissa Narvikista pohjoiseen, minne he perustivat tuki­kohdan. Joukoilla ei ollut raskasta aseistusta, kuten tykistöä tai ilmatorjunta-aseita, eikä pohjoisen olosuhteisiin sopivia varusteita: vaikka oli kevät, lunta oli vielä runsaasti, eikä briteillä ollut lämpimiä vaatteita, lumikenkiä eikä suksia.

Kun laivastopäällikkö lordi Cork nousi maihin käydäkseen tiedusteluretkellä, hän upposi syvään hankeen ja kadotti monokkelinsa. Kahden sotilaan oli vedettävä hänet ylös, ja hän kirjoitti raportissaan: ”Olen henkilökohtaisesti testannut lumen, ja siihen uppoaa helposti vyötäisiään myöten. Kaikkinainen eteneminen on uuvuttavaa.”

Vaikeuksista huolimatta Narvikiin päätettiin iskeä 24. huhtikuuta. Isku päättyi kaaokseen. Hyökkäyspäivänä puhkesi raju lumimyrsky. Brittien alukset ampuivat useita yhteislaukauksia, mutta lumentulon takia kukaan ei nähnyt, minne kranaatit osuivat. Briteillä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin keskeyttää maihinnousu – mikä olikin hyvä, koska kranaatit eivät olleet tehneet minkäänlaista vahinkoa saksalaisten asemissa.

Ranskalainen suunnitelma

Neljä päivää epäonnistuneen yrityksen jälkeen britit kinastelivat keskenään jatkotoimista. Laivastopäällikkö lordi Cork luotti brittilaivaston voimaan ja ehdotti uutta suoraa hyökkäystä Narvikiin. Maavoimien päällikkö kenraali Mackesy oli varovaisempi ja halusi armeijan saartavan Narvikin. Sotilashierarkiassa samanarvoisina he olivat pattitilanteessa.

28. huhtikuuta saatiin lopulta täydennyksiä, kun paikalle tuli ranskalainen ensimmäisen maailmansodan veteraani ja vuoristosotaan erikoistunut kenraali Antoine Bethouart. Hänellä oli mukanaan kolme pataljoonaa kärsimättömiä alppijääkäreitä, chasseurs alpins.

Bethouart asettui kinastelevien brittien väliin ja ehdotti kompromissia: Liittoutuneet laskisivat joukkoja maihin Bjerkvikin kylään, missä Saksalla oli vain heikko puolustus, ja sieltä liittoutuneet voisivat sitten edetä ja iskeä Narvikissa saksalaisten sivustaan. Puolalaisista koostuva osasto lähestyisi puolestaan Narvikia lounaasta ja norjalaisosasto koillisesta, ja kaiken aikaa brittilaivasto tukisi tulittamalla saksalaisia vuonolta.

Tähän suunnitelmaan kinastelevat britit saattoivat suostua, ja niin Narvikin taistelun valmistelut käynnistyivät.

Sodankäyntiä tunturissa

Sisämaassa 10 000 norjalaissotilasta oli ahtaalla. Saksalaiset saivat päivittäin täydennyksiä ilmasiltaa pitkin ja onnistuivat valloittamaan suuria maa-alueita Narvikin pohjois- ja itäpuolilta.

16. huhtikuuta saksalaiset hyökkäsivät norjalaisten asemiin Bjørnefjellin tunturialueella lähellä Ruotsin rajaa.

Saksalaisten tarkoitus oli varmistaa lopullisesti malmin kulku Ruotsista rautateitä pitkin Norjanmeren rannalle. Norjalaiset sinnittelivät muutaman tunnin, mutta lopulta heidän puolustuksensa petti ja Bjørnefjell menetettiin.

Heikosti koulutetut ja varustellut norjalaiset olivat lopen uupuneita. Vastoinkäyminen kuitenkin sisuunnutti heidät, ja kenraali Carl Gustav Fleischerin johdolla miehet alkoivat tottua sotilaselämään. Olennaista oli se, että he oppivat hyödyntämään taitojaan hiihtää ja toimia pohjoisen talvessa. Norjalaisista kouliutui pian kunnon vastus saksalaisille vuoristojääkäreille, ja toukokuun alusta he ryhtyivät etenemään hitaasti mutta vääjäämättä kohti Narvikia.

Saksalaiset yrittivät panna vastaan, mutta norjalaiset lähestyivät tunturi kerrallaan. 7. toukokuuta norjalaiset valloittivat strategisesti tärkeän ylängön, mistä näki alas Ofotfjordenille ja vuonon rannalla pilkottavaan Narvikiin.

Bjerkvikin taistelu

Hieman ennen puoltayötä 12. toukokuuta kenraali Bethouart seisoi risteilijä Effinghamin kannella. Se lipui yhdessä 14 muun aluksen kanssa tyynen Bjerangsfjordin poikki. Keskiyön hämärässä ranskalaiskapteeni katseli neljän muu­kalaislegioonalaisia kuljettavan maihinnousualuksen lähestyvän Bjerkvikiä. Kun alukset ja niiden lähes 500 miestä olivat rannassa, Bethouart antoi käskyn avata tuli. Tykinlaukausten paineaalto pyyhkäisi savukkeen hänen huuliltaan, ja muutaman sekunnin kuluttua kranaatit iskivät Bjerkvikiin. Yksi ensimmäisistä osuman saaneista kohteista oli kirkko, jota saksalaiset käyttivät ammusvarastona. Kirkko räjähti roihuavaksi liekkimereksi, ja tuli levisi nopeasti puurakennuksissa ympäri kylää.

Sitten maihinnousualusten muukalaislegioonalaiset ryntäsivät maihin. Sotilaiden kuuleman mukaan Bjerk­vikissä ei pitänyt olla siviilejä, mutta muukalaislegioonan korpraali Favrel huomasi, että tieto ei pitänytkään paikkaansa: ”Siitä tuli hirvittävä teurastus. Me tapoimme enemmän siviilejä kuin saksalaisia. Konekiväärit nakuttivat oviin ja ikkunoihin, minkä jälkeen jalkaväki ryntäsi paikalle, heitti kranaatteja ja tunkeutui taloihin, jotka olivat säästyneet tulelta. Kivääri kädessä vaelsin halki kauhistuttavan kärsimysnäytelmän, näin silpoutuneita ruumiita, kuolleiden lasten kaatuneita kehtoja ja verilammikoissa huohottavia haavoittuneita.”

Aamuyön vähitellen valjetessa liittoutuneet etenivät talosta toiseen saksalaisten vuoristojääkärien ampuessa joka kadunkulmasta kuulasuihkuja kone­kivääreillään. Kului tunteja, ennen kuin Bjerkvik oli liittoutuneiden käsissä. Se oli kuitenkin vasta alkua. Vielä oli vallattava Øyjord, joka oli portti Narvikiin.

Bethouart lähetti muukalaislegioonalaisia nopeasti kohti etelää. Lännestä lähestyi puolalaisia joukkoja, ja kaksi brittihävittäjää oli valmiina antamaan tykistötukea. Sitä ei kuitenkaan tarvittu. Bjerkvikin kauhut olivat ajaneet saksalaiset pakoon, ja muukalaislegioonalaiset pääsivät Øyjordiin kohtaamatta vastarintaa. Narvik oli saarrettu.

Churchill päätti vetäytyä

Narvik joutui kokemaan kovia. Sota teki tuhojaan Narvikissa, jota liittoutuneiden laivat tulittivat ja saksalaisten lentokoneet pommittivat. Ennen kuin saksalaiset pakenivat kaupungista 28. toukokuuta, he tuhosivat sataman, ja liittoutuneet räjäyttivät rautatien.

Britannian vasta nimitetty uusi pääministeri Winston Churchill heräsi puhelimen pirinään aamulla 15. toukokuuta. Vastatessaan hän kuuli Ranskan pää­ministerin Reynaudin huutavan linjan toisessa päässä hysteerisesti: ”Meidät on lyöty! Me olemme mennyttä!”

Viisi päivää aiemmin Saksa oli toteuttanut Hitlerin pitkään suunnitteleman salamahyökkäyksen Hollantiin, Belgiaan ja Ranskaan. 157 divisioonaa ylitti rajan, eikä mikään tuntunut voivan pysäyttää Saksan panssarijoukkoja. Kun liittoutuneet pakenivat mantereella koko rintaman matkalta, taistelu kaukaisesta Narvikista ei enää tuntunutkaan tärkeältä.

17. toukokuuta – Norjan kansallispäivänä – Churchill puhui sodanjohdolle: ”Meidän on arvioitava, syökö Narvik meiltä resursseja, joita tarvitsisimme omaan puolustukseemme.” Samana päivänä saksalaiset valtasivat Belgian pääkaupungin Brysselin.

Kolme päivää myöhemmin Churchill toisti tyytymättömyytensä Norjan tilanteeseen: ”On harkittava, onko meillä jotain voitettavaa, jos onnistumme itse miehittämään Narvikin. On selvää, että operaation sitomia joukkoja, aluksia ja kalustoa tarvittaisiin kipeästi toisaalla.”

23. toukokuuta sodanjohto Lontoossa sai raportin esikuntapäälliköiltä. Johtopäätökset olivat selvät: Narvik olisi vallattava, minkä jälkeen olisi suoritettava välitön vetäytyminen Norjasta. Liittoutuneet pelkäsivät verilöylyä, jos saksalaiset huomaisivat liittoutuneiden olevan lähdössä. Narvikin valtaus toimisi peite­operaationa vetäytymiselle.

Seuraavana aamuna lordi Cork vastaanotti määräyksensä, jotka oli pidettävä ehdottomasti salassa norjalaisilta. Britit ounastelivat norjalaisten antautuvan saman tien, jos nämä saisivat vihiä liittoutuneiden suunnitelmista vetäytyä Norjasta, mikä tekisi vetäytymisen paljon vaikeammaksi.

Brittikenraali Claude Auchinleckia kalvoi huono omatunto: ”Pahinta on joutua valehtelemaan kaikille salaisuuden säilyttämiseksi. Tilanne on erityisen vaikea norjalaisten suhteen, ja tunnen itseni halveksittavaksi elukaksi, kun meidän on oltava kuin olisimme jatkamassa taistelua vaikka todellisuudessa olemme juuri lähdössä.”

Narvikin vapautus

Narvikin valtauksen viimeinen vaihe alkoi keskiyöllä 28. toukokuuta. Maihinnousualuksia ei ollut paljon, joten miehiä piti siirtää Øyjordista useassa erässä. Oli elintärkeää saada ensimmäiset sotilaat huomaamatta vastarannalle pystyt­tämään sillanpääasemaa. Ylitys sujui hiljaisuuden vallitessa. Vasta kun alukset olivat aivan rannan tuntumassa, ilmaan ammuttiin punainen merkinantoraketti, ja Britannian laivasto alkoi tulittaa saksalaisten asemia.

Aluksi sotilaat rynnivät eteenpäin kohtaamatta juurikaan vastarintaa tykistötulituksen jälkeen. Sitten kuitenkin alkoivat vaikeudet.

Kaksi panssarivaunua, joiden piti osallistua hyökkäykseen, juuttui rantaliejuun. Norjalaiset ja ranskalaiset joukot sekoittuivat taistelun tiimellyksessä, eivätkä sotilaat ymmärtäneet toisiaan. Saksalaisten vastarinta voimistui, ja ryhmä saksalaissotilaita linnoittautui tunneliin, jonka kautta liittoutuneiden piti kulkea. Läpikulku onnistui vasta kun joukko muukalaislegioonalaisia sai raahattua tykin aivan tunnelin suuaukolle ja avasi tulen.

Saksalaiset ampuivat liittoutuneita kranaateilla, ja taistelu aaltoili pitkään edestakaisin. Jossain vaihessa näytti jopa siltä, että liittoutuneiden etujoukot saattaisivat jäädä eristyksiin maihinnousupaikasta. Liittoutuneiden linjat alkoivat horjua, ja monet lähtivät pakoon, mutta silloin kaiken keskellä kajahti yhtäkkiä huuto: ”A moi! La Legion!”

Se oli muukalaislegioonan kapteeni de Guittaud. Hän johti urheasti komppaniaansa eteenpäin, vaikka hänen päässään ammotti verta vuotava haava. Sen innoittamana norjalainen kapteeni Hanekamhaug kohotti pistooliaan ja uhkasi ampua jokaisen, joka ottaisi askelenkin taaksepäin. Rivit tiivistyivät, ja legioonalaiset puskivat kohti saksalaisten tulitusta. Pian 60 heistä oli jo kaatunut, heidän joukossaan kapteeni de Guittaud. Myös moni norjalainen kaatui, mutta yhä pystyssä olevat miehet jatkoivat sinnikkäästi, norjalaiset ja muukalaislegioonalaiset rinta rinnan. Metri metriltä he ryömivät eteenpäin.

Saksalaiset painostettiin yhä pienemmälle alueelle, ja lopulta saksalaisella majuri Hausselsilla oli Narvikissa enää 400 miestä jäljellä. Taistelu oli kestänyt seitsemän tuntia, kun Haussels lopulta määräsi saksalaiset jättämään Narvikin 28. toukokuuta kello 6.50.

Liittoutuneet vapauttivat kaupungin iltapäivällä. Kaupunkilaiset seisoivat kaduilla kiittämässä vapauttajiaan. ”Vanhat ja nuoret pyrkivät yhtä innolla tervehtimään sotilaita, puristamaan kättämme ja toivottamaan meidät tervetulleiksi”, muisteli norjalainen majuri Ivar Hyldmo.

Menetetty voitto

Narvikin taistelun jälkeen näytti olevan enää ajan kysymys, ennen kuin kaikki Saksan joukot Pohjois-Norjassa olisi voitettu. Ne oli ajettu pienelle alueelle Bjørnefjellin ympärille lähelle Ruotsin rajaa, ja Norjan 6. divisioona lähestyi niitä vääjäämättä.

Saksalaiset olivat joutuneet toteamaan tappionsa, ja rajan toisella puolella oli useita junia valmiudessa evakuoimaan joukkoja. Norjalaisten taistellessa kohti Bjørnefjelliä liittoutuneet alkoivatkin
yllättäen vetää joukkojaan rannikolta. Juuri kun norjalaiset valmistautuivat antamaan saksalaisille lopullisen kuoliniskun, tilanne keikahtikin toisin päin.

Norjan hallitus kokoontui viimeisen kerran Norjassa 7. kesäkuuta, päivää ennen suunniteltua iskua, ja totesi tilanteen toivottomaksi. Isku peruttiin, ja maa katsottiin käytännöllisesti katsoen meentetyksi. Kuningas Haakon puhui kansalle vielä samana iltana: ”Punnittuani tilannetta tarkoin olen tullut siihen vakaaseen käsitykseen, että minulla ja hallituksellani ei tämänhetkisissä olosuhteissa ole mitään muuta vaihtoehtoa kuin lähteä maasta voidaksemme toimia Norjan parhaaksi ulkomailta käsin.”

9. kesäkuuta viimeisetkin liittoutuneiden sotilaat lähtivät Norjasta. Samana päivänä Norjan joukoille annettiin demobilisaatiokäsky, jotta vältyttäisiin vangitsemisilta. Voitostaan jo varmoja olleet sotilaat vaihtoivat univormunsa siviilivaatteisiin, ja mieliala oli maassa.

”Oli elämäni surullisin hetki, kun näin poikien lähtevän kotiin. He vain tuijottivat minua kysyvin silmin eivätkä ymmärtäneet, mitä oli tapahtunut. He olivat taistelleet ja edenneet metri metriltä, viikko toisensa jälkeen, ja tiesivät yhtä hyvin kuin minä, että Bjørnefjell olisi puhdistettu saksalaisista parissa päivässä”, kertoi norjalainen everstiluutnantti sotilaiden tunnoista, kun ratkaisevaksi uskottu taistelu olikin peruttu ja miesten oli käsketty laskea aseensa.

Yllättävien käänteiden jälkeen Saksa oli lopulta onnistunut Norjan miehittämisessä, ja Narvik oli raunioina. Sen olivat tuhonneet brittilaivaston kranaatit, saksalaisten pommit ja kiihkeät katutaistelut. Kelmeä keskiyön aurinko paistoi enää nokisten raunioiden ylle.

Ehkä sinua kiinnostaa...