Nuoret natsit ottivat lippuvalansa vakavasti ja halusivat kuolla sankareina.

© Scanpix

Hitlerjugend piti pintansa Normandiassa

Normandian maihinnousun alettua 16 000 innokasta Hitlerjugend-nuorta lähetettiin taistelemaan liittoutuneiden mahtavia hyökkäysjoukkoja vastaan. Nuorukaiset pantiin puolustamaan Caenin kaupunkia, ja he pitivät pintansa 33 päivän ajan.

perjantai 3. maaliskuuta 2017 teksti Else Christensen

Taivaalta kuuluva lentokoneiden jyly päätti vihdoin viikkokausien odotuksen ja valmistelut. Upseerit huusivat käskyn: ”Maastoutukaa!”, ja sotilaat etsivät suojaa mistä saivat. 

Liittoutuneet olivat tulleet, ja taistelut saattoivat alkaa. 17-vuotias rynnäkkösotilas Hellmuth Pock katsoi yläpuolellaan lentäviä koneita ja huomattuaan niissä saksalaiset tunnusmerkit hyppäsi pystyyn käsiään heilutellen.

Pian muut seurasivat perässä ja hurraahuudot alkoivat kaikua ilmassa.

Lentäjät vastasivat kallistellen koneitaan puolelta toiselle. Heistä huokuva lupaus voimasta ja päättäväisyydestä innosti maassa hihkuvia nuorukaisia. He uskoivat vuorenvarmasti torjuvansa liittoutuneiden maihinnousun helposti.

Sumu peitti Normandian vihreitä kukkuloita ohuena harmaana huntuna, kun Hellmuth Pock tovereineen kesäkuun 6. päivän aamuna 1944 ajoi kohti rannikkoa. 

12. SS-panssaridivisioona Hitlerjugend, jossa oli upseerit ja aliupseerit mukaan lukien 20 540 miestä, 148 tankkia ja 333 muuta ajoneuvoa, oli tulikasteensa edessä.

Sotilaat odottivat innostuneen jännityksen vallassa pääsevänsä tositoimiin ajaakseen vihollisen takaisin sinne, mistä se oli tullutkin.

Kaikki olivat onnellisen tietämättömiä siitä, mikä heitä odotti, sekä niistä syistä, joiden takia he yleensä olivat päätyneet rintamalle.

Edellisvuoden Stalingradin taistelujen jäkeen armeija oli kärsinyt miespulasta, ja miesten taistelumoraali oli alkanut heiketä. 

Saksan sodanjohto osasi odottaa liittoutuneiden maihinnousua Ranskaan, mutta sillä ei ollut varaa irrottaa sotilaita ankarasti taistelevalta itärintamalta. 

SS:n ehdottama ja Hitlerin nopeasti hyväksymä ratkaisu oli perustaa uusi SS-divisioona vapaaehtoisista, vuonna 1926 syntyneistä, vasta 17-vuotiaista Hitler-Jugendin jäsenistä. 

Saksa uskoi natsi-ideologiaa uhkuvasta nuorisojärjestöstä löytyvän innokkaita ja motivoituneita nuorukaisia, jotka uhrautuisivat halukkaasti isänmaansa puolesta – tykinruokaa, joka ei valittaisi. 

12. SS-panssari-divisioona julistettiin taistelukuntoiseksi 1.6.1944. 

© Bundesarchiv

Voitontahto oli vahva

Saksan joukkoja tulvi kaikkialta: panssaroituja miehistönkuljetusvaunuja, kuorma-autoja ja moottoripyöriä vyöryi kohti rannikkoa. Viholliskoneita ei näkynyt. Pock uskoi, että Luftwaffe oli tehnyt niistä selvää.

Hitlerjugend-divisioonan ensisijainen tehtävä oli puolustaa Caenin kaupunkia. Se sijaitsi 14 kilometriä rannikolta, johon maihinnousu tehtiin, ja sieltä oli hyvät liikenneyhteydet muualle Ranskaan, joten se oli tärkeä strateginen liikenteen solmukohta. 

Tehtävän oletettiin olevan helppo, sillä liittoutuneet olivat selvästi saksalaisia heikompia, ainakin niin nuorille oli kerrottu. Pockin mielessä välähti, että taistelut saattoivat olla jo ohi heidän ehtiessään perille. Ajatella, jos niin kävisi – mikä sietämätön ajatus!

Pockin yksikkö pysähtyi hetkeksi erääseen risteykseen, jossa se tapasi muita saman divisioonan yksiköitä. 

Pock katseli haltioituneena täydellisesti naamioituja ajoneuvoja, jotka näyttivät ohi vyöryessään liikkuvilta pensailta. Teräskypärien alta näkyvät nuoret kasvot säteilivät odotusta ja itsevarmuutta.

”Onnea, toverit!” Pock huusi ja heilutti ohi ajaville. Kun hänen oma yksikkönsä jälleen lähti liikkeelle, hän on varma upeasta voitosta, joka heitä odotti ehkä jo seuraavan viljasta aaltoilevan kukkulan takana.

Puolenpäivän aikaan edessä oleva näky oli toisenlainen. Hellmuth Pock tovereineen katseli epäuskoisina vääntyneitä metalliromuja tienposkessa ja yritti arvailla, mitä ajoneuvoja palaneet metalliluurangot olivat olleet. 

Kranaatteja ja muita ammuksia lojui maassa siellä täällä saksalaisten sotilaiden ruumiiden joukossa. Liittoutuneiden pommittajat olivat iskeneet murskaavalla voimalla.

Panssaroidun miehistönkuljetusvaunun avonaisesta takaluukusta pilkistivät sotilaan jalat ja alavartalo. Järkytyksekseen Pock huomasi, että miehen yläruumis oli palanut tunnistamattomaksi. 

Pock huomasi ajattelevansa, että toivottavasti mies oli kuollut armolliseen luotiin ennen kuin joutui liekkien ruuaksi.

Kauempaa alkoi kuulua lentokoneiden jylinää, ja hetken kuluttua vihollisen koneet olivat heidän kimpussaan. Pock avasi tovereineen tulen, mutta sillä ei näyttänyt olevan vaikutusta. 

Hämmentyneenä Pock katseli, miten kaikki koneet jatkoivat matkaansa. He eivät onnistuneet ampumaan yhtään alas, eikä savujuovaakaan näkynyt osuman merkkinä.

”Emme voi noille kirotuille koirille mitään”, yksi Pockin tovereista huomautti turhautuneena viholliskoneiden kadotessa horisonttiin. 

Nuoret sotilaat olivat oppineet aseenkäsittelytaitoja Hitlerjugendissa.

© AKG-images

Vankina palavassa tankissa

19-vuotias Alois Morawetz oli 3. panssarikomppanian nuorin komentaja. Hänen panssarivaununsa olivat madelleet kaksi päivää pitkin maastoa yrittäen vältellä vihollisen lentokoneita. 

Liittoutuneet olivat nousseet maihin kolme päivää aiemmin ja edenneet sen jälkeen nopeasti valloittaen joukon pikkukaupunkeja Caenin länsipuolella. 

Nuoret saksalaissotilaat olivat luottaneet Luftwaffen vahvuuteen, mutta tosiasiassa se oli surkeassa kunnossa eikä kyennyt kunnolla tukemaan maajoukkoja. 

Morawetz tunsi kuitenkin olevansa onnekas, sillä vaikka hänenkin yksikkönsä oli joutunut suoraan tulitukseen, kukaan ei ollut vahingoittunut.

Osasto oli matkalla kohti Norreytä, yhtä niistä pikkukaupungeista, jotka divisioonan oli määrä vapauttaa liittoutuneiden miehityksestä. Tankit lähestyivät kaupunkia ratapengertä pitkin. 

Sitten Morawetz kuuli kuulokkeistaan käskyn: ”Wartesaal, kääntykää vasemmalle”. ”Wartesaal” oli Morawetzin komppanian tunnus. Hän kuittasi käskyn, välitti sen tankeille ja kääntyi vasemmalle penkereeltä. 

Tankkinsa tornista hän näki yli aukeiden peltojen ja niittyjen. Aurinko oli korkealla taivaalla, ja kaikkialla näytti hiljaiselta ja rauhalliselta. Morawetz ryömi sisälle panssarivaunun torniin ja sulki luukun.

Kuului valtava rysähdys. Koko tankki tärisi kuin sitä olisi hakattu valtavalla lekalla ja pysähtyi sitten äkisti. Morawetz huomasi kauhistuneena, että tankki oli tulessa. Rätinästä päätellen konekiväärien ammukset paloivat. 

Morawetz yritti aukaista tornin luukun, mutta se oli juuttunut kiinni. Puolipimeässä hän huusi ampujaa ja kuljettajaa, mutta oli selvää, että kukaan ei voinut olla hengissä palavan tankin sisällä.

Morawetz yritti toistamiseen työntää luukkua auki, mutta sai sen vain raolleen. Hänen alapuolellaan liekit alkoivat pian nuolla tornia. Epätoivoisena hän kamppaili avatakseen jumiutuneen luukun ja onnistuikin lopulta tuuppaamaan sen auki. 

Valoa tulvi sisään kranaatinräjähdysten ryskeen säestämänä. Komppania oli joutunut vihollisen tappavaan tykistötuleen. Morawetz hyppäsi tankista ja juoksi muutaman metrin, kunnes kaikki pimeni ja hän kaatui maahan.

Kun Morawetz tuli jälleen tajuihinsa, joka puolella hänen ympärillään oli palavia saksalaistankkeja. Hän haparoi epävarmasti jaloilleen ja alkoi hoippua kohti lääkintämiestä, joka oli sivuvaunullisen moottoripyöränsä luona parinsadan metrin päässä. 

Joka puolelta saapui paikalle sotilaita, joiden univormut ja kasvot olivat palaneet. Vihollisen jalkaväen tulitus jatkui.

Lääkintämies viittoi Morawetzille, jotta tämä istuisi moottoripyörän sivuvaunuun, ja sitten he kaasuttivat pois paikalta. Morawetzilla oli vielä onnea matkassa. 

Hitlerjugend omillaan

Epäonnistunut vastaisku, jossa Morawetzin yksikkö oli mukana, kävi saksalaisille kalliiksi. Heillä ei ollut enää varaa menettää tankkeja.

Hellmuth Pock määrättiin keskellä yötä korjaamaan panssarivaunua, jonka ohjauslaitteisto oli vaurioitunut. Tankin sisällä ilma oli vielä lämmin ja ummehtunut pitkän kuuman päivän jäljiltä. Haparoidessaan pimeässä tietään Pock osui johonkin märkään ja tahmaiseen.

”Komentajamme kuoli, hänen päänsä leikkautui irti. Täällä on aika sotku”, panssarivaunun ampuja selitti lähes anteeksipyydellen.

”Ei se mitään. Et sinä sille mitään voi”, Pock vastasi. Hän ei tiennyt, mitä muutakaan sanoa. Vaitonaisena hän yritti pyyhkiä käsiänsä. Ulkoa kuului kranaattitulen kumu.

Viisi vuorokautta kestäneiden taistelujen jälkeen saksalaiset oli ahdistettu nurkkaan. Liittoutuneiden ylivoima oli liian suuri. Caenin edustan puolustuslinja piti vielä, mutta saksalaiset olivat vaikeuksissa. 

Liittoutuneiden pommikoneet pitivät huolen siitä, että panssarivahvistukset eivät päässeet saksalaisten avuksi.

Seinen pohjoispuolella odotti 15. armeija virkeine jalkaväkidivisioonineen, mutta Hitler kieltäytyi lähettämästä sitä taisteluun. 

Hän oli vakuuttunut, että maihinnousu oli harhautusta, jolla yritettiin peitellä varsinaista, suurempaa operaatiota, eikä hän halunnut uhrata resursseja Caenissa pulassa olevien joukkojen avuksi. 15. armeija saisi odottaa, kunnes todellinen hyökkäys alkaisi.

Hitlerin päätös sinetöi Hitlerjugend-divisioonan kohtalon. Se valmistautui nyt puolustamaan Caenia viimeiseen asti. 

Matalat juoksuhaudat muutettiin linnoitetuiksi asemiksi, jotka vahvistettiin ratapölkyillä. Liittoutuneiden jatkuvista hyökkäyksistä huolimatta nuoret sotilaat tekivät sitkeästi vastarintaa.

Saksalaisten kenttäsairaalat täyttyivät nopeasti haavoittuneista ja kuolevista. Lääkintäupseeri Friedrich Zistler makasi haavoittuneena Hitlerjugend-sotilaan vieressä. 

Nuori mies oli saanut morfiinia ja oli lähes tiedottomassa tilassa, mutta välillä hän voihki tuskissaan ja mumisi käsittämättömiä sanoja. 

Myös Zistler oli morfiinin vaikutuksen alaisena, mutta kerran hän kuuli nuoren sotilaan selvästi ensin kutsuvan äitiään, sitten hourailevan jotakin Saksasta.

Ennen kuin Zistler vajosi taas uneen, hän pohti mielessään nuorukaisen sekavia sanoja. Kun hän heräsi, poika oli kuollut. 

Hitlerjugend-divisioona taisteli urheasti ylivoimaisia vihollisjoukkoja vastaan.

© Waffen SS

Kirottu totuus

Untersturmführer Karl-Heinz Gauch käynnisti moottoripyöränsä. Tien varrella lojui pommien tekemien kraatereiden ja kranaatinkuoppien välissä puhelinlankoja yhtenä sotkuna. 

Pelloilla lukuisat turvonneet ruumiit lemusivat paahtavassa auringossa. Gauch ajoi läpi kylän, joka vaikutti lähes autiolta. Ne harvat ihmiset, joita hän näki, hiipivät ympäriinsä luimistellen kuin elävien katseita välttelevät aaveet.

Oli 25. kesäkuuta, ja Caen oli edelleen saksalaisten hallussa. Sen ympäristössä saksalaiset kuitenkin menettivät kaupungin toisensa jälkeen, ja heidän puolustuksensa alkoi rakoilla. 

Gauch lähetettiin etsimään pataljoonaa, johon esikunta ei ollut saanut yhteyttä. Sen olisi pitänyt olla rintamalla noin 10 kilometrin päässä Caenista. Gauch oli merkinnyt pataljoonan komentokeskuksen sijainnin tarkkaan karttaan.

Kun Gauch oli lähes perillä, hän joutui yhtäkkiä tulitukseen. Nopeasti hän pysähtyi, tönäisi moottoripyöränsä kumoon ja lähti juosten etsimään suojaa tulitukselta.

Komentokeskus oli oikeastaan maakuoppa, jonne kuljettiin syvän onkalon kautta. Kun Gauch pudottautui kuoppaan rysähtäen, hänen aiheuttamansa ilmavirta sammutti kuoppaa valaisseen ainoan kynttilän. 

Pimeydestä kuului hiljaista kiroilua, sitten sytytettiin tulitikku, ja pian kynttilä lepatti taas. Huohottaen Gauch lateli nimensä ja arvonsa ja pyysi sitten selitystä siihen, miksi pataljoona ei ollut ollut yhteydessä muuhun divisioonaan. 

Ilma tuntui käyvän vähiin, ja Gauch haukkoi henkeä vilkuillen ympärillään olevia upseereita.

Miehet olivat ruokkoamattomia ja pesemättömiä, ja hämärässä heidän silmänsä näyttivät tuijottavan syvältä kuopistaan. Komentava upseeri, hoikka mustatukkainen mies, tarttui Gauchin käsiin ja katsoi häntä pistävästi.

”Lähettini eivät ole päässeet läpi. Kertokaa esikunnalle, että olemme surkeassa jamassa ja meidän on saatava välittömästi apua. Pystyn tuskin enää pitämään asemiamme.”

Upseeri otti kartan ja yritti sen avulla selvittää toivotonta tilannetta. ”En mahda mitään. Tappiot ovat liian suuret. Se on kirottu totuus.”

Upseeri puhui kiihkeästi ja hengästyneesti. Tuon tuosta räjähdys ulkona sai kynttilän liekin lepattamaan. Ilmoituksia virtasi sisään: ”Ammukset ovat loppumassa; komentava upseeri haavoittunut; menetimme tankin.” 

Lopulta mustatukkainen upseeri tarttui kenttäpuhelimeen ja lähes kirkui: ”Pitäkää asemamme!

Tapahtui mitä tahansa!” Hänen äänensä särkyi. Gauch oli nähnyt tarpeeksi, ja hän nousi lähteäkseen. ”Älkää unohtako, Gauch. Älkää unohtako meitä”, upseeri aneli kiihkeästi.

Seuraavana päivänä pataljoona joutui perääntymään asemistaan. Liittoutuneet tiesivät, että Hitler oli lopulta vapauttanut vahvistuksia alueelle, ja pari iskukykyistä panssaridivisioonaa oli matkalla. 

Niinpä ne panostivat kaikkensa vallatakseen Caenin ennen vahvistusten tuloa. Se, mitä Gauch oli nähnyt, oli vain alkusoittoa liittoutuneiden suuremmalle hyökkäykselle. 

”Tuo tankki on tuhottava!”

Sadat Sherman-tankit jyräsivät eteenpäin. Liittoutuneiden operaatio Epsomiksi ristimä hyökkäys oli täydessä käynnissä ja jyräsi kaiken alleen. Kun tankit saapuivat St. Manvieun kaupunkiin, saksalaiset tiesivät odottaa pahinta. 

Jos panssarivaunut pääsisivät kaupungin puistoon, jossa saksalaisten komentokeskus oli, ne voisivat vallata vielä ehjänä säilyneen sillan ja edetä suoraan Caeniin johtavalle päätielle. Seuraukset olisivat tuhoisat.

Saksalaiset olivat koonneet puistoon koko käytettävissä olevan miehistönsä, ja jopa kirjurit olivat asemissa puiden välissä, kun ensimmäinen yksinäinen Sherman-tankki rullasi kohti puiston sisäänkäyntiä, johon se pysähtyi.

”Tuo tankki on tuhottava!” huusi komentava upseeri.

Emil Dürr, 24-vuotias Hitlerjugend-divisioonan Unterscharführer kuuli käskyn ja päätti toimia. Hän otti mukaansa panssarinyrkin ja juoksi kohti tankkia. Hän laukaisi aseen lähietäisyydeltä, mutta ammus ei lävistänyt tankkia. 

Samassa Dürr tunsi konekiväärin luotien osuvan rintaansa. Kivusta välittämättä hän juoksi hakemaan toista panssarinyrkkiä. Nyt hän suuntasi sen kohti tankin telaketjuja ja sai tällä kertaa täysosuman. 

Tankki oli pysäytetty, mutta se oli edelleen toimintakykyinen. Vihollisen tulitus vei myös Dürriltä jalat alta, ja hän ryömi takaisin juoksuhautaan. Hän sieppasi sieltä mukaansa magneettimiinan ja lähti taas.

Muut huusivat Dürrille, että tämä vuosi verta, mutta mikään ei pidätellyt häntä. Horjuen hän riensi takaisin tankille luotien viuhuessa ympärillään, ja tankin luona hän kiinnitti miinan panssariin. Sitten hän perääntyi hoippuen juuri, kun miina räjähti. Tehtävä oli suoritettu.

Viimeisillä voimillaan Dürr raahautui suojaan, jossa pari sotilasta tarttui häneen ja veti hänet makuulle maassa olevaan painanteeseen. Hänen rintakehästään ja jaloistaan vuosi verta, mutta hän oli tajuissaan ja ajatteli selkeästi. 

Hän pyysi savukkeen ja tyynyn, jolle laskea päänsä. Tyynyä ei löytynyt, mutta hänen toverinsa ujuttivat kaasunaamarin hänen päänsä alle. Dürr veteli tyynenä henkosia savukkeestaan ja silitti toisella kädellään ruohomätästä.

”Vihollista ei saa päästää puistoon”, hän sanoi. ”Veisittekö rakkaat terveiseni vaimolleni ja pikkuiselle. Pitäkää heistä huolta. Älkää olko suruissanne. Ei ole mitään syytä murehtia...”

Sitten savuke kirposi hänen sormistaan, ja hänen rintakehänsä nousi ja laski viimeisen kerran; nyt oli muiden vuoro taistella.

Elävänä haudatut

Saksan vahvistukset saapuivat 28. kesäkuuta, mutta liian myöhään. Verilöyly lähestyi Caenia vääjäämättä.

Heinäkuun 7. päivän iltana Leo Freund tovereineen etsi suojaa tunnelista kaupungin ulkopuolella sijaitsevasta kivilouhimosta. Päälle satelevat liittoutuneiden pommit saivat tunnelin katon vavahtelemaan uhkaavasti. 

Kun Freund pohti, kannattaisiko sittenkin juosta ulos ja etsiä suojaa jostakin muualta, pommi putosi aivan tunnelin ulkopuolelle. Se aiheutti kivivyöryn, joka tukki uloskäynnin. 

He olivat loukossa luolassa, läpitunkemattomassa, tukahduttavassa pimeydessä. Joku miehistä alkoi huutaa, ja toinen otti komennon ja yritti rauhoitella tovereitaan. Hän ehdotti tyynesti ja asiallisesti, että he alkaisivat kaivaa ulospääsyä vuorotellen.

Niiden, jotka eivät olleet kaivuuvuorossa, piti olla puhumatta hapen säästämiseksi.

Freund makasi hiljaa kylmällä kivilattialla. Ajan ja tilan taju katosi pimeässä. Hän oli varma, että kukaan heistä ei selviytyisi loukosta elävänä. Sitten yhtäkkiä kuului huuto: ”Valoa!” Raikasta ilmaa virtasi sisään. 

Kun sotilaat vetivät kiihkeästi ilmaa keuhkoihinsa, he kuulivat nimiään huudettavan jostakin yläpuolelta. Sitten heidät vedettiin ylös yksi kerrallaan. Freund joutui hallitsemattoman tunteenpurkauksen valtaan. Hän itki ja nauroi yhtä aikaa ja syleili onnellisena tovereitaan.

Liittoutuneet olivat jo kuukauden yrittäneet turhaan vallata Caenia. Huoli siviiliväestöstä oli vielä pidättänyt liittoutuneiden ylijohtoa pommittamasta kaupunkia raunioiksi, mutta 7.

heinäkuuta sen kärsivällisyys oli lopussa. 467 raskasta pommikonetta pudotti 2 500 tonnia pommeja Caeniin. Iskussa kuoli 3 000 ranskalaista siviiliä ja tuntematon määrä saksalaisia.

8. heinäkuuta liittoutuneiden maavoimat valtasivat kaupungin.

Seuraavana päivänä Hitlerjugend-divisioonan ylin komentaja SS-brigadeführer Kurt Meyer veti viimeiset joukkonsa kaupungin keskustasta. Caenin esikaupungissa olevasta linnoitetusta asemapaikasta hän löysi joukon sotilaitaan syvässä unessa.

Kasvot likaisten kypärien alla näyttivät painuneilta, vanhemmilta ja karaistuneimmilta kuin sen ikäisillä pojilla olisi pitänyt olla. Jokainen nuorista sotilaista oli ravisteltava hereille, niin uupuneita he olivat. 

He olivat taistelleet viikkokausia lepäämättä, ja nyt heidän voimansa olivat lopussa. Komentajansa käskystä he kuitenkin nousivat ja lähtivät liikkeelle, ja marssikolonna kulki hoiperrellen ja unisena läpi savuavien raunioiden poispäin kaupungista. 

Caenin puolustaminen kävi yhä toivottomammaksi, ja osa nuorista SS-sotilaista antautui.

© US Army

Jäähyväiset toverille

Kivilouhimo, jossa Leo Freund tovereineen oli, oli Hitlerjugend-divisioonan taka-asema. Siellä olleen yksikön oli määrä suojata perääntymistä. Kaikki tiesivät, että liittoutuneet saattoivat tulla milloin tahansa, ja tunnelma oli jännittynyt.

Yksi ryhmänjohtajista, nimeltään Richter, kutsui Freundin luokseen ja sanoi, että hän uskoi kuolevansa tänään. Hän pyysi Freundia huolehtimaan, että hänen perheensä saisi hänen henkilökohtaiset tavaransa. 

Freund vastasi toivovansa samaa Richteriltä siinä tapauksessa, että hän puolestaan kaatuisi. Miehet erosivat veistellen vielä katkeranhilpeästi siitä, kumpi mahtaisi kuolla ensin.

Kun kranaatteja alkoi sinkoilla heidän ympärilleen, Freund riensi asemapaikkaansa, jossa hän kertoi muille Richterin synkästä aavistuksesta. Ennen kuin hän oli ehtinyt lopettaa tarinaansa, juoksuhautaan syöksyi sotilas. 

Tämä kertoi, että Richter oli saanut osuman ja kaatunut. Freund ryömi ulos juoksuhaudasta samaan paikkaan, jossa hän oli juuri jutellut Richterin kanssa. Siellä tämä makasikin kuolleena.

Freund pystyi ajattelemaan vain yhtä asiaa: Richterin piti saada kunnon hautajaiset. Hän kantoi parin toverinsa kanssa ruumiin syvemmälle kivilouhimoon. Ylhäältä kuuluvat huudot kertoivat vihollisen lähestyvän.

Nuorukaiset vilkaisivat toisiaan ja alkoivat sitten kaivaa kovaa kivistä maata. He riisuivat kypäränsä ja aseensa, jotta työ sujuisi nopeammin, ja ahersivat ähisten. Yhtäkkiä Leo Freund jäykistyi: jokin oli hullusti. 

Kun hän kääntyi, hän tuijotti suoraan pieneen joukkoonsa suunnattuihin kiväärinpiippuihin. Ryhmä englantilaisia seisoi parinkymmenen metrin päässä liikkumatta ja jännittyneinä, valmiina ampumaan.

Sinnikkäästi Freund kumppaneineen jatkoi kaivamista odottaen joka hetki aseiden alkavan laulaa ja tuntevansa luotien tunkeutuvan lihaansa. Myös he kuolisivat tänään. Se oli varma.

Kaivaminen kesti tovin, mutta lopulta he laskivat Richterin matalaan hautaan. He kasasivat haudan päälle pienen kummun ja tekivät kahdesta tikusta ristin, jonka pystyttivät kivien väliin. 

Lopuksi he ristivät kätensä ja lausuivat rukouksen. Sitten he nostivat katseensa ja olivat valmiit ottamaan vastaan, mitä tuleman piti.

Englantilaiset seisoivat aseet tanassa mutta eivät tehneet mitään. Ilmeisesti pieni harras tilaisuus oli tehnyt heihin vaikutuksen.

Freund kurottutui hyvin hitaasti ottamaan kypäränsä ja kiväärinsä. Sitten hän lähti tovereidensa kanssa kohti kivilouhimon uloskäyntiä vilkaisemattakaan englantilaisten suuntaan.

Ulkona nuorukaiset pinkaisivat juoksuun ja säntäsivät vauhdilla muiden 12. SS-panssaridivisioonan Hitlerjugendin nuorten perään.

Leo Freund selvisi hengissä sodasta, kuten myös Helmuth Pock, Karl-Heinz Gauch ja Alois Morawetz. Heidän entinen upseerinsa Hubert Meyer käytti heidän kirjallisia kuvauksiaan osana Hitlerjugend-divisioonasta kertovaa kirjaansa

Ehkä sinua kiinnostaa...