Saksan joukot murskasivat Ranskan puolustuksen vain parissa viikossa toukokuussa 1940. Salamasota yllätti täysin liittoutuneiden kenraalit, jotka odottivat asemasotaa ensimmäisen maailmansodan tapaan. Yhtäkkiä armeijan rippeet pitikin pelastaa.

© Getty Images & Shutterstock

Dunkerquen taistelu: jälkijoukot varmistivat brittien ihmevoiton

Britit evakuoivat 338 000 piiritettyä sotilasta Pohjois-Ranskasta vuonna 1940, ja laivasto keräsi kunnian ”Dunkerquen ihmeestä”. Hitler olisi kuitenkin luultavasti voittanut sodan, elleivät liittoutuneiden jälkijoukot olisi pidätelleet eteneviä saksalaisia lähes varmaa kuolemaa uhaten.

perjantai 14. huhtikuuta 2017 teksti Kasper Schlie

Vasta 28-vuotias brittikapteeni Marcus Ervine-Andrews tiesi aamukasteessa partioidessaan, että tehtävä oli lähes yli-inhimillinen. 

Hän oli Dunkerquessa kanavan rannalla puolustusasemissa kahdensadan lopen uupuneen britin kanssa, ja vastassa oli kokonainen saksalaisdivisioona. 

Juuri tuona aamuna 1. kesäkuuta 1940 hän totesi, että saksalaiset olivat aloittaneet hyökkäyksen koko linjan leveydellä. Jalkaväkeä yritti kanavan yli kumiveneillä joka kohdasta.

”Odottakaa, kunnes puhallan pilliin”, Ervine-Andrews huusi miehilleen. Hän antoi merkin saksalaisten päästyä kanavan puoliväliin, ja samassa brittien konekiväärit piiskasivat vettä.

Saksalaisia kaatui kasapäin, mutta raskaista tappioista huolimatta he lähettivät koko ajan lisää hyökkäysjoukkoja. 

Ensimmäiset hyökkääjät saivat ylitettyä veden paria tuntia myöhemmin, ja alivoimaiset britit perääntyivät. Ervine-Andrews tajusi, että hänen piti omalla toiminnallaan valaa uskoa alaisiinsa.

Seuraavat tapahtumat saivat Englannin kuninkaan myöntämään nuorelle kapteenille Viktorian ristin. 

Ervine-Andrews kiipesi ladon olkikatolle ja ampui tarkkoja laukauksia kiväärillään. Hän osui 17 saksalaiseen kunnes sai käsiinsä konekiväärin ja tulitti sillä niin raivokkaasti, että vihollinen joutui pysähtymään. Ervine-Andrews hyppäsi maahan vasta, kun latoa tulitettiin kranaateilla ja panssarintorjunta-aseilla ja olkikatto syttyi palamaan. Sitten hän vei miehensä turvaan.

Taistelusta oli pakko luopua, mutta kapteeni onnistui tehtävässään, sillä saksalaisia viivytettiin taas parilla elintärkeällä tunnilla. 

Samanlaisia yhteenottoja sattui koko ajan joka puolella Dunkerqueta, missä liittoutuneiden 40 000 sotilasta kävivät epätasaista kamppailua vihollista vastaan. 

He olivat saaneet käskyn taistella viimeiseen mieheen saakka Dunkerquen tuhon lykkäämiseksi niin, että koko brittiläinen siirtoarmeija sekä mahdollisimman monta ranskalaista ehdittäisiin evakuoida meritietä Doveriin.

Koko Britannian selviytyminen oli kiinni näistä eliittijoukoista: jos saksalaiset murskaisivat takajoukot ja kukistaisivat kaikki siirtoarmeijan ammattisotilaat, niin mikään ei estäisi Englannin kanaalin ylittämistä ja Lontoon valloitusta.

Takajoukot oltiin valmiita uhraamaan

Kenraali Erwin Rommelin johtamat panssaridivisioonat olivat tunkeutuneet Ranskan rajan yli vain 14 päivää aiemmin 16. toukokuuta. 

Lähes tuhat taisteluvaunua eteni massiivisen ilmatuen avustamana hurjaa vauhtia kohti rannikkoa, ja Rommel kirjoitti riemuissaan:

”Läpäisimme Maginot-linjan! En ole uskoa sitä todeksi. Tunkeudumme syvälle vihollisen alueelle.”

Saksalaiset ylsivät valtavalla pihtihyökkäyksellään Englannin kanaalin rannalle neljä päivää myöhemmin. 

He piirittivät jopa 500 000 brittiläisen siirtoarmeijan ja Belgian ja Ranskan sotilasta.

Saarretut joukot olivat vain viikko Rommelin läpimurron jälkeen lähellä täyttä romahdusta, mutta sitten brittitiedustelu sai siepattua viestin, joka antoi hieman toivoa: 

Saksa halusi keskeyttää hyökkäyksensä, jotta hajaantuneita joukkoja voitaisiin vahvistaa jalkaväellä.

Käsky oli kuin lahja ahdingossa olleen siirtoarmeijan johtajalle lordi Gortille, joka tarttui tilaisuuteen pelastaakseen joukkonsa: brittiläisten ja ranskalaisten sotilaiden piti vetäytyä kapeaa käytävää Dunkerquen satamakaupunkiin, mistä heidät laivattaisiin Englantiin ennen saksalaisten kynsiin jäämistä. 

Enemmistö briteistä kiirehti kohti satamaa, mutta 40 000 sotilaan takajoukko kääntyi saksalaisia vastaan pyrkien hankkimaan lisäaikaa vaativalle ja aikaa vievälle evakuointioperaatiolle.

Yhtenäisen puolustuslinjan perustamiseen ei ollut tarpeeksi miehiä, joten lordi Gort perusti 48 tunnissa useita vahvasti linnoitettuja suojavalleja maalaiskylistä, kartanoista ja silloista. 

Takajoukkojen sotilaat eivät vielä tienneet, että heidän edetessään 26. toukokuuta Casselin ja Le Paradis’n kaltaisiin maalaiskyliin heidän kenraalinsa olivat jo varmoja siitä, ettei enemmistö miehistä pääsisi kotiin. 

Se olisi tarpeellinen uhraus, joka pelastaisi siirtoarmeijan ja koko kansakunnan.

Saksalaiset päihittivät sodan alussa brittijoukot ylivoimaisesti, ja ne joutuivat perääntymään. Tela-ajoneuvot odottavat tässä Bren-konekivääreineen tulevaa taistelua.

© Getty Images

Kaksintaisteluja panssareita vastaan

Ranskalaisen Casselin kaupungin piti kuulua vahvimmin linnoitettuihin paikkoihin. Muurien ympäröimä kaupunki sijaitsi mäenharjalla, ja briteillä oli sieltä avoin näkymä keväisille pelloille – ja siten eteneviin saksalaisiinkin. 

Kaupungin torille saapuessaan britit saivat esimakua tulevista kauheuksista. Saksalaisten kranaatit olivat osuneet ranskalaisten saattueeseen, ja katukivillä lojui ruumiita ja kuolleita hevosia.

”Muista yhä kuolleen mustan ponin, joka lojui maassa turpa auki ja valkoiset hampaat irvistäen”, brittisotilas kertoi päiväkirjassaan.

Kaksi brittiläistä jalkaväkipataljoonaa ryhtyi heti vahvistamaan linnoituksia. 

Tiesulkuja ja panssarintorjunta-aseita sijoitettiin kolmelle kaupunkiin saapuvalle tielle, ja kaupunginmuuri miehitettiin. 

Lisäksi britit sijoittivat asemiaan edemmäksi pieneksi kehäksi noin kolmen kilometrin päähän kaupungista. Pienet taistelujoukot viivyttäisivät niistä saksalaisia mahdollisimman pitkään.

Kenraali von Rundstedt päätti 27. toukokuuta, että etulinja oli saanut levätä tarpeeksi uuden hyökkäyksen aloittamiseksi. 

Panssaridivisioona siirtyi nopeasti asemiin metsään Casselin lähelle, ja britit näkivät kaiken selvästi asemistaan kaupunginmuurilta. 

Kolme saksalaista taisteluvaunua irtosi metsänreunasta kohti kaupunkia, ja panssarintorjuntatykkiä muurilla johtanut Harry Munn tiesi, että hänen piti toimia heti.

”Näin vaunujen lähestyessä selvästi liput, joissa oli hakaristi”, Munn kirjoitti myöhemmin.

Munn laukaisi ensimmäisen kranaatin vaunujen ollessa 600 metrin päässä, ja ne vastasivat tuleen. 

15 kranaattia ehti kimmota sekä kaupunginmuurista että panssareista, kunnes Munn pysäytti yhden tankin tuhoamalla sen telaketjut. 

Saksalainen miehistö yritti paeta peltojen poikki englantilaisten luoteja väistellen. Seuraava panssarivaunu ei kestänyt Munnin panssarintorjuntaasetta senkään vertaa.

”Kranaatti porautui panssarin läpi ja räjähti vaunun sisällä niin, että se hajosi kappaleiksi. Kukaan ei selvinnyt”, Munn kertoo. Kolmas vaunu koki saman kohtalon.

Britit saivat taltutettua 24 panssarintorjuntatykillä saksalaisten ensimmäisen Casseliin suuntautuneen hyökkäysaallon, ja miehet saivat levätä hetken.

Piiritetyt ranskalaiset luovuttivat vasta ammusten loputtua.

© Getty Images & Shutterstock

SS syyllistyi sotarikokseen

Brittiläinen komppania sai itsemurhatehtävän 30 kilometriä Casselista etelään. 

Miesten piti puolustaa nelikulmion muotoista tilaa Le Paradis’n maalaiskylän ulkopuolella saksalaisen panssaripataljoonan hyökkäykseltä, ja he heräsivät ennen aamunkajoa kranaattien räjähdyksiin. 

Saksalaiset olivat parin kilometrin päässä tuhoamassa etuasemia. 19-vuotias viestimies Bob Brown piti tilalta yhteyttä etuasemiin, kunnes ne vaikenivat yksitellen. Epätoivoinen sotilas ehti soittaa Brownille.

”Pelini taitaa olla pelattu. Älä unohda minua”, hän huusi luuriin ennen taustalta kuuluvien räjähdysten voimistumista. Sitten yhteys katkesi.

Kaikki linjat olivat jo mykkiä, joten Brown juoksi itsekin tilan ulkomuurille ja liittyi siihen noin 130 britin ryhmään, joka ryhtyi kohta tulittamaan hyökkääviä saksalaisia. 

Tila oli jäämässä saarroksiin, mutta komppanianpäällikkö ei suostunut perääntymään.

”Muut sotilaat ovat sen varassa, että me jatkamme taistelua”, hän huusi miehilleen ja määräsi sitten sotapäiväkirjan, kartan ja salaiset asiakirjat heitettäviksi tilan lampeen. 

Ammukset olivat loppumaisillaan, ja miehille jaettiin viimeiset patruunat. 

Britit päättivät heiluttaa valkoista lippua ja astua esiin kädet pään päällä vasta, kun päärakennuksen katto syttyi palamaan ja romahti. 

He eivät tienneet marssivansa suoraan pelätyn SS-divisioona Totenkopfin miesten käsiin.

Henkiinjääneet eivät odottaneet kohtaavansa lempeitä saksalaisia, mutta Totenkopf-divisioonan kynsiin joutuminen ylitti pahimmatkin painajaiset. 

Saksalaiset hakkasivat aseiden perillä 99:ää aseetonta brittiä, ja pian paikalle tuli ryhmä kiihtyneitä SS-upseereja. 

Saksalaisten mukaan viholliset olivat käyttäneet kiellettyjä dumdum-luoteja ja ampuneet lääkintämiehiä. Se piti kostaa.

Pelokkaat sotilaat marssitettiin maatilan pihalle, missä heidät aseteltiin kahteen riviin. Vastapäätä odotti kaksi raskasta konekivääriä.

”Se oli pelottavin näky elämässäni”, sotamies Pooley muistelee.

Luotisuihkusta selvinneitä ammuttiin vielä päähän tai heidät pistettiin pistimillä hengiltä ennen saksalaisten poistumista. 

Pimeyden laskeutuessa kaksi miestä alkoi liikahdella ruumispinossa. Pooley ja hänen toverinsa olivat hengissä, tosin pahoin haavoittuneina. Miehet onnistuivat raahautumaan läheiseen sikolättiin, jonka mutaan he piiloutuivat.

He kuulivat yön mittaan vielä yhden henkiinjääneen huutoja, mutta eivät uskaltaneet yrittää pelastaa toveriaan pelätessään saksalaisten palaavan. 

Se oli viisaasti tehty, sillä pian kuului pistoolin laukaus, ja avunhuudot lakkasivat. Kaksikko selvisi lähipäivät syömällä raakoja perunoita ja juomalla sadevettä.

Joukkomurhan tapahtuessa muut takajoukot puolustivat Ypres’n ja Comines’n välistä kanavaa. Se oli luonnollinen vallitus estämässä saksalaisten etenemistä. 

Saksalaisten jalkaväki aloitti hyökkäyksen hiukan ennen päivän valkenemista, ylitti kanavan kumiveneillä ja pakotti britit perääntymään puolitoista kilometriä. 

Brittien päälliköllä ei ollut käytössään yhtään taisteluvaunua, joten hän määräsi epätoivoissaan aseistamattomat miehistönkuljetusvaunut ajamaan täyttä vauhtia kohti saksalaisia.

Osa saksalaisista meni paniikkiin ja pakeni konekivääriasemistaan, ja britit saivat torjuttua hyökkäyksen.

27. toukokuuta oli briteille pitkä ja verinen päivä. 

He joutuivat perääntymään kauttaaltaan, mutta sitkeä vastarinta toi vielä 7 669 brittisotilaalle tarpeeksi aikaa Dunkerquen satamakaupungista lähtemiseen.

Dunkerquesta pelastettiin Englantiin noin 338 000 liittoutuneiden sotilasta.

© Getty Images & Shutterstock

Brititi pakenivat Casselista

Britit kykenivät kaikkien hämmästykseksi pitämään asemansa Casselissa, mutta 29. toukokuuta kaikki resurssit oli jo käytetty. 

Kaduilla lojui ruumiita, valtaosa rakennuksista oli romahtanut ja henkiinjääneiltä olivat ammukset loppumassa. Prikaatin päällikkö Somerset kuuli vasta tuolloin, että rannikolla oli juuri meneillään valtava evakuointi.

”Tajusin silloin, että olimme uhrilampaita”, Somerset kirjoitti myöhemmin.

Somersetin 450 miestä saivat lopulta samana iltana määräyksen lähteä Casselista ja yrittää päästä Dunkerqueen jalan. 

Pitkä marssirivistö lähti yön pimeydessä matkaan pohjoisesta portista, mutta kuten odotettua, he eivät päässeet pitkälle. 

Britit joutuivat puolen tunnin kuluttua ankaraan tulisateeseen, ja he olivat voimattomia ilman raskaita aseita. Valtaosa kaatui, haavoittui tai jäi Somersetin tapaan vangiksi.

Brittien taustajoukkoja perääntyi koko käytössä olleen käytävän leveydellä Dunkerqueen. 

Valtaosa ohjattiin rantaan, mutta 4 000 sotilasta ryhmittyi uudelleen linnoittamaan 30 kilometriä pitkää puolustusrengasta kaupungin ympärillä yhdessä ranskalaisten kanssa. Heidän pitäisi pitää viimeisenä rintamana saksalaiset loitolla vähintään kolme päivää. 

Vasta 70 000 liittoutuneiden sotilasta oli evakuoitu ja lähes 300 000 – taustajoukko mukaan lukien – odotti yhä pääsyä turvaan.

Puolustusjoukot torjuivat seuraavina kahtena päivänä lukuisia hyökkäyksiä, ja samalla niin kala- kuin huviveneetkin seilasivat edestakaisin Ranskan ja Englannin välillä. 

Brittien Grenadier Guards -yksikkö jäi 31. toukokuuta tykistökeskitykseen Furnesissa itäisellä sektorilla.

Viestimies George Jones hakeutui turvaan kellariin kaupungin torin alle toveriensa kanssa. ”Joku löysi radion, ja noin kahden aikaan iltapäivällä kuulimme, että yli kolmannes joukoistamme oli evakuoitu”, Jones kertoo muistelmissaan.

”Olimme kaukana kuivalla maalla ja satimessa kaupungissa, joka romahti päällemme. Olimme todella yksinäisiä”, viestimies kirjoittaa kokemuksestaan.

Tuona hetkenä 31. toukokuuta Dunkerquesta oli evakuoitu noin 200 000 sotilasta, ja kaivattu käsky tuli samana iltana: yksikön piti lähteä kohti laivoja.

”Marssimme Furnes’sta tulipalojen valossa. Kompuroimme kivenmurikoiden, lasinsirpaleiden ja sotkuisten puhelinjohtovyyhtien yli, mutta pääsimme lopulta lähtemään”, Jones kirjoittaa.

Päivän sarastaessa 1. kesäkuuta uupuneet miehet tungeksivat rannalle ja liittyivät maanmiehiinsä. 

Kauas merelle saksalaisten tykkitulen kantamattomiin ankkuroituneet hävittäjät viestittivät kuitenkin pian, että miesten piti marssia takaisin kohti Dunkerquea.

”Kimppuumme hyökkäsi useita Messerschmitt-koneita”, sotamies muistelee. ”Haavoittuneet piti jättää niille sijoilleen, ja vuorovesi huuhtoi ruumiit pois.”

Tuntien odotuksen jälkeen valtaosa miehistä pääsi pelastusaluksen kyytiin.

Britit jättivät kaiken

  • 2 472 tykkiä Britit joutuivat hylkäämään jopa 60 prosenttia armeijansa tykistöstä paetessaan Ranskasta.
  • 445 taisteluvaunua Monet brittien menettämistä panssarivaunuista olivat onneksi vanhentuneita.
  • 63 879 ajoneuvoa Kuorma-autoista oli Dunkerquen jälkeen niin suuri pula, että armeija käytti jo hylättyjä busseja.
  • 20 548 moottoripyörää Moottoripyöriä käyttivät varsinkin tiedustelijat mutta myös lähetit, jotka veivät viestejä joukoille.
  • 68 000 tonnia ammuksia Ammushävikin korvatakseen britit joutuivat tuomaan paljon materiaalia siirtomaistaan.
  • 377 000 tonnia muonaa ja muita varusteita Britit yrittivät tuhota kaiken, mutta suuri osa varusteista päätyi silti saksalaisten käsiin.

Rintamakarkurit ammuttiin

”Lähdin viimeisenä sotilaana Dunkerquesta”, kuului myöhemmin 1. kesäkuuta rätisevästä radiosta neljä kilometriä satamakaupungin eteläpuolelta. 

Luutnantti Langley nauroi ääneen, kun hän kuuli virheellisen lausunnon. Jo 254 000 oli toki viety jo turvaan kanaalin yli mutta rannalla odotti yhä tuhansia miehiä, ja takajoukon 4 000 miestä puolustivat yhä Dunkerqueta. 

Langleyn yksikkö oli kerännyt hylättyjen asemien ammukset, ja he olivat valmiita taistelemaan viimeiseen saakka. 

Saksalaisten lopullisen hyökkäyksen lähestyessä osa miehistä menetti toivonsa. 

Luutnantti Langley oli saanut määräyksen ampua miehet, jotka yrittivät paeta, eikä kestänyt kauankaan, ennen kuin hän ja hänen esimiehensä näkivät tiellä laahustavan kapteenin.

”Kiväärimme laukesivat yhtaikaa”, Langley kirjoittaa. Pian paikalle tungeksi saksalaisia, ja britit ampuivat konekivääreillään. 

Langley ampui itse ullakkoikkunasta ja ehti osua viiteen saksalaiseen ennen kuin maailma pimeni hänen silmissään.

”Päälleni syöksyi lämmin aalto, pölyä ja kivenmurikoita”, Langley kirjoittaa. ”Kattoon oli osunut kranaatti. Ympärillä oli tyystin hiljaista, kunnes kuulin oman ääneni sanovan ’Minuun on osunut’”.

Luutnanttiin oli osunut lukemattomia sirpaleita, ja hänet evakuoitiin heti.

Brittien takajoukon jäänteet vetäytyivät illalla toinen kesäkuuta lopulta Dunkerquen keskustaan, ja tulvivat pellot sekä 40 000 sitkeästi taistellutta ranskalaista antoivat lisäaikaa pakenemiseen. 

Hiukan ennen iltayhtätoista matkaan lähtivät viimeiset 193 000 brittisotilaasta.

Brittien osa operaatiosta oli ohi, mutta ranskalaisten sotilaiden evakuoimista jatkettiin seuraavina päivinä. 

Saksalaiset yksiköt eivät olleet päässeet Dunkerquen keskustaan, joten pieniä määriä brittialuksia lähetettiin yhä öisin kaupunkiin. 

Saksalaiset valloittivat kaupungin 4. kesäkuuta aamupäivällä, mutta sitä ennen ehdittiin pelastaa Englannin kanaalin yli vielä 52 000 ranskalaista.

Yhteensä 11 000 brittiä ja ranskalaista sai surmansa Dunkerquen taistelussa, mutta 338 000 sotilasta pelastettiin jatkamaan sotaa Saksaa vastaan.

88 000 liittoutuneiden sotilasta jäi rannalle viimeistenkin pelastusalusten lähdettyä kohti Englantia. He joutuivat viettämään lopun sotaa saksalaisten vankileirissä.

© BPK/Scala Archives

Ehkä sinua kiinnostaa...