Saksalaiset sotilaat maihinnousupäivänä

Saksa oli ahdingossa itärintamalla, ja se joutui keskittämään joukkojaan sinne. Samaan aikaan liittoutu­neet valmistautuivat maihinnousuun lännessä. Saksan sodanjohto tiesi invaasion olevan tulossa, mutta he eivät tienneet sen aikaa ja paikkaa.

© Annet Mackie/HBO & imfdb.org

D-day saksalaisten silmin

Saksalaiset olivat odottaneet liittoutuneiden maihinnousua jo pitkään, ja nuoret saksalaissotilaat olivat viettäneet kuukausia Normandian rannikolle rakennetuissa bunkkereissa merelle tähyillen. Eräänä aamuna liittoutuneiden maihinnousulaivasto sitten ilmestyi horisonttiin. Saksalaiset avasivat tulen, mutta he tajusivat pian taistelun toivottomaksi. Lopulta heidän ainoa tavoitteensa oli selvitä seuranneesta verilyölystä hengissä.

perjantai 24. helmikuuta 2017 teksti Troels Ussing

Saksalainen korpraali Heinrich Severloh ei halunnut uskoa silmiään. Hän oli jo kuukausien ajan tähyillyt merelle asemapaikastaan Normandian tuulisella rannikolla näkemättä juuri muuta kuin harmaita aaltoja. 

Nyt, puoli kuuden aikaan aamulla 6. kesä­kuuta 1944, hän näki sen, mitä oli koko ajan pelännyt: pieniä tummia pistei­tä merellä niin kauas kuin silmä kantoi. 

20-vuotias Severloh ja hänen sotilastoverinsa puolus­tusasema Widerstandsnest 62:ssa tajusivat, että liittoutuneiden pelätty maihinnousu Manner-Eurooppaan oli alkamassa. 

Kaiken lisäksi näytti siltä, että sen kohteena olisi ranta, jolla Severlohin puolustusasema ja 13 muuta samanlaista suurta betonibunkkeria sijaitsivat.

”Tuon täytyy olla historian suurin armada; valtavia sotalaivoja on silmänkantamattomiin”, Severloh mietti. Sitten kaukaa kuuluva voimakas jylinä sai hänet havahtumaan ajatuksistaan:

”Ääni voimistui tasaisesti, kun valtava­ pommikoneiden parvi lensi suoraan meitä kohti kuin aaveet harmaalla taivaalla. Lopulta moottorien kumu voimistui painajaismaiseksi ukkosen jyri­näksi.”

Ensimmäinen pommi putosi vain noin 50 metrin päähän Severlohin bunkkerista ja nostatti ilmaan valtavan ryöpyn multaa ja kalkkikiveä. Saksalaiset heittäytyivät hädissään maahan tai kiiruhtivat bunkkeriin suojaan.

Vähän matkan päässä Severlohista 18-vuotias sotamies Franz Gockel oli juoksuhaudassaan ja kyyristyi peloissaan suojaan pommeilta puolalaisvalmis­teisen konekiväärinsä ylle. 

Ilma oli täynnä savua ja valkoista kalkkipölyä, joka kirvelsi nenää ja ratisi hampaissa. Gockelin kypärään ropisi hiekkaa.

Gockel räpytteli silmiään ja näki teräksenharmaiden vihollislaivojen päässeen jo niin lähelle rannikkoa, että ne pystyivät tulittamaan saksalaisten rannikkopuolustusasemia tykeillään. 

Tykkien suusta leimahteli oransseja ja punaisia lieskoja, ja pian nii­den ammukset iskeytyivät saksalaisten asemiin ja niiden ympärille. 

Gockel yritti rauhoittaa itseään rukoilemalla ääneen, mutta vihollinen vaikutti liian voittamattomalta. Gockelin päässä oli vain yksi ajatus: ”Minä en selviä tästä hengissä. En selviä tästä hengissä.”

Liittoutuneiden oli ylitettävä 500 metrin levyinen ranta saksalaisten tulittaessa sitä muun muassa MG42-konekivääreillä, joiden tulinopeus oli 1  200 laukausta minuutissa. 

© Barch 101l-291-1213-34.

Atlantin vallin piti estää maihinnousu

Vuoden 1943 lopulla Adolf Hitler ja hänen kenraalinsa olivat vakuuttuneita siitä, että liittoutuneet toteuttaisivat ­tulevana vuonna maihinnousun Manner-­Eurooppaan. Vain sen tarkka ajankohta ja paikka olivat arvoitus.

Saksalaisten rakentama puolustuslinnoitusten ketju, Atlantin valli, kattoi suuren osan Euroopan länsi­rannikkoa. 

Valli, joka oli Saksan ­sotapropagandan mukaan rakennettu ”fanaattisella tarmolla” ja oli ”miltei mahdoton valloittaa”, ei kuitenkin ollut niin voittamaton kuin Hitler ja hänen lähipiirinsä kuvittelivat.

Sotamarsalkka Erwin Rommel, joka oli marraskuussa 1943 saanut vastuulleen läntisen Euroopan rannikkopuolustuksen, ei pystynyt salaamaan turhautuneisuuttaan, kun hän kävi tarkastamassa Atlantin vallin puolustusvarustuksia. 

Rannikolla oli kyllä lukemattomia suuria ­betonibunkkereita ja konekivääriasemia, mutta niiden välissä oli suuria aukkoja. Niinpä Rommel määräsi alaisensa töihin.

Tuhannet saksalaiset sotilaat ja sota­vangit kaivoivat laskuveden aikana meren­pohjaan tuhansia kuoppia ja junttasivat niihin paaluja, joiden päässä oli miina. 

Rannikolle rahdattiin miehitetyistä Belgiasta ja Tšekkoslovakiasta tuotuja rautaisia panssari- ja muita esteitä, rantahiekkaan haudattiin miljoonia miinoja, ja rantatöyräille muutaman sadan metrin päähän vesirajasta kaivettiin juoksuhautoja. 

Rantakaistaleen puolustusvarustuksia ja esteitä alettiin kutsua ”Rommelin kuolemanvyöhykkeeksi”.

”Luulen, että pystymme voittamaan lännen puolustustaistelun, mikäli saamme riittävästi aikaa valmistautua. Uskon, että voimme torjua hyökkäyksen”, Rommel kirjoitti vaimolleen keväällä 1944.

Aika oli kuitenkin käymässä ­vähiin, sillä Saksan ylin valtion- ja sodan­johto uskoi liittoutuneiden hyökkäävän kesäkuussa. 

Rooseveltillä ja Churchillillä oli käytössään paljon enemmän joukkoja kuin Saksalla, ja liittoutuneiden sotilaat olivat paremmin koulutettuja. 

Suuri osa Saksan puolustusjoukoista lännessä oli kokemattomia sotilaita tai itäeurooppalaisia sotavankeja, jotka olivat välttäneet vankileirin suostumalla Saksan armeijan palvelukseen.

Saksalla oli Länsi-Euroopassa­ huutava pula myös sota­laivoista, sukellus­veneistä ja lento­koneista, mutta Hitler ja hänen propagandaministerinsä Joseph Goebbels eivät ­antaneet ­ankean todellisuuden lannistaa itseään.

”Me olemme valmiina! Ja jos viholliset tulevat, ­sotilaamme antavat heille opetuksen”, Goebbels pauhasi kuulijoilleen vain kaksi päivää ennen maihinnousua. Hitlerkin huokui optimismia joukoilleen Ranskaan lähettämässään viestissä:

”Urhoolliset sotilaat! Tiedän, että te kaikki olette valmiita taistelemaan kansamme onnellisen tulevaisuuden puolesta ja varmistamaan tuon tulevaisuuden. 

Riippumatta siitä, mihin viholliset iskevät, heidät murskataan. He eivät tule saamaan jalansijaa rannikolta, jota me puolustamme. Siksi voitto on meidän!”

Sekä Hitler että Goebbels erehtyivät.

LUE LISÄÄ: Lue kaikki D-daysta erityisartikkelista

Maihinnousu alkoi pommituksella

Severloh, Gockel ja heidän toverinsa liittoutuneiden Omaha Beachiksi nimeämällä rantakaistaleella eivät olleet yhtä voitonvarmoja kuin Hitler ja Goebbels, kun heidän niskaansa putosi puolessa tunnissa yli 10  000 kranaattia.

Noin kilometrin päässä Severlohista ja Gockelista panssarikorpraali Gustav Winter kyyhötti pienessä tuliasemassaan odottaen peloissaan liittoutuneiden pommituksen loppumista.

Winter ja hänen 17-vuotias tšekkiläinen apupoikansa olivat viime kädessä vastuussa siitä, ettei vihollinen pääsisi etenemään rannalta rantatörmälle. 

Heidän 50 millimetrin tykkiään suojasi joka puolelta muurattu kansi, eivätkä he siksi tienneet tarkkaan, mitä rannalla tapahtui. 

He eivät nähneet lainkaan taivasta ja saattoivat vain arvailla, mitä merellä oli meneillään. He kuulivat vain toistuvat räjähdykset ja ainoa, mitä he näkivät, oli niiden ilmaan nostattama tomu.

”Aina kun lähellä räjähti kranaatti, sen synnyttämä paineaalto tunkeutui tykkiasemaamme ja iski mahaan kuin nyrkki. Räjähdykset saivat korvani soimaan tauotta”, Winter muisteli. Hänen nuori apurinsa kyyristeli pelosta suunniltaan tykki­aseman kylmällä sementtilattialla.

Kun tulitus hetkeksi laantui ja meren yllä leijuva savu hieman hälveni, Severloh tovereineen näki satojen maihinnousualusten kyntävän Englannin kanaalin 1,5 metrin korkuisia aaltoja ja lähestyvän rantaa kovalla vauhdilla. 

Kello oli 6.15, kun Severloh syöksyi noin 15 metrin päässä olevaan viestibunkkeriin.

”Nyt se alkaa! Ne ovat pian maissa”, hän huusi ja juoksi sitten kiireen vilkkaa takaisin omaan bunkkeriinsa.

Suojaan päästyään Severloh varmisti, että raskas MG42-konekivääri oli tukevasti kiinni jalustassaan, ja hänen apurinsa alkoi syöttää aseeseen panosvyötä. Kumpikin tiesi, ettei ammuksia välttämättä ollut läheskään niin paljon kuin niitä päivän aikana tarvittaisiin. 

Tutustu saksalaisten bunkkeriin osoittamalla merkittyjä kohtia 

Hyökkääjät kahlasivat kuolemaan

Severloh katseli vihollisen Higgins-maihinnousualuksia sydän pamppaillen. Ne pujottelivat aalloilla kuin muurahaiset ja lähestyivät rantaa vääjäämättä. 

Useimpien saksalaisten tavoin Severloh ihmetteli vihollisen päätöstä hyökätä laskuveden aikaan. Laskuvedestä oli se hyöty, että maihinnousualukset välttyivät osumasta saksalaisten rantaveteen pystyttämiin porttiesteisiin ja paalumiinoihin. 

Varjopuolena oli kuitenkin se, että merijalkaväen sotilailla oli ylitettävänään lähes 300 metrin levyinen täysin aukea hiekkaranta, ennen kuin he pääsivät jyrkän rantatöyrään juurelle suojaan saksalaisten tulitukselta.

Puoli seitsemän aikaan ensimmäisten maihinnousuveneiden keularampit avat­tiin ja liittoutuneiden sotilaat loikkasivat yllättävän hyvässä järjestyksessä veteen. 

Vesi oli paikoin niin syvää, että hyökkääjät painuivat aluksi upoksiin, ja puoliksi uiden, puoliksi kahlaten he alkoivat pyrkiä kohti rantaa. 

Päästyään matalampaan veteen he järjestäytyivät jonoiksi aivan kuin kyse olisi ollut harjoituksesta. 

Saksalaiset eivät avanneet vielä tulta. He olivat saaneet käskyn olla ampumatta, ennen kuin viholliset olivat noin 400 metrin päässä rannasta ja vesi ulottui näitä suunnilleen polviin asti.

”Amerikkalaiset kahlasivat hitaasti aallokossa aseitaan ja reppujaan kantaen ja täysin suojattomina. Meille he toivat mieleen lampaat, joita oltiin viemässä teuraaksi”, Severloh kuvaili myöhemmin vaikutelmiaan.

Saksalaisilla oli bunkkereistaan 25 metrin korkuisen rantatöyrään laelta esteetön näkymä rannalle. Severlohin sormet syyhysivät päästä käyttämään MG42-konekivääriä, joka ampui yli 1  200 lau­kausta minuutissa ja jota saksalaiset kutsuivat ”Hitlerin sahaksi”.

”Piruparat”, mutisi Severlohin esimies Bernhard Frerking, kun amerikkalaiset lähestyivät 400 metrin rajaa.

Siinä samassa kaikissa Omaha Beachin puolustusasemissa ja konekivääripesäkkeissä kajahti säälimätön käsky:

LOS!” – Tulta!” Oli tullut aika pysäyttää vihollinen.

Maihinnousu alkoi verilöylyllä

Saksalaisten konekiväärit, kranaatinheittimet ja suurten puolustusasemien raskaat tykit jyrähtivät lähes samanaikaisesti ja alkoivat tulittaa rantaa niittäen suojattomia amerikkalaisia kuin heinää. 

Ammukset silpoivat raajoja ja repivät maihinnousualuksia, ja ilmassa lenteli sakeanaan irtirepeytyneitä raajoja ja maihinnousualusten puu- ja metalliosia. Heinrich Severloh antoi konekiväärinsä luotien pyyhkiä rantaa laajassa kaaressa:

”Näin veden pärskähtelevän luotien osuessa sen pintaan. Kun pärskeet lähestyivät amerikkalaissotilaita, he heittäytyivät veteen. Parin minuutin kuluttua rannalla vallitsi täysi paniikki.”

Severloh näki, kuinka amerikkalaiset yrittivät epätoivoisesti suojautua rannalle pystytettyjen korkeiden rautaesteiden, ”belgialaisten porttien” ja ”tšekkiläisten siilien” taakse. Samaan aikaan maihinnousualukset kuljettivat rannalle yhä uusia 30 sotilaan joukkueita.

”Kun maihinnousualukset lähestyivät rantaa, pidin silmällä niiden keularamppia ja aloin tulittaa heti, kun se laskettiin. 

Välillä annoin konekiväärin jäähtyä ja vaihdoin rynnäkkökivääriin, jolla saatoin ampua yksittäisiä sotilaita. En tiedä, kuinka monta miestä ammuin. Se oli kauheaa. Pelkkä ajatus tappamisesta sai minut melkein oksentamaan. Vesi maihinnousualusten ympärillä värjäytyi punaiseksi”, monista tapoistaan lisänimen ”Omahan peto” saanut Severloh kertoi sodan jälkeen.

Vähän matkan päässä Severlohin bunkkerista oli konekivääriasema, jossa 18-vuotias Franz Gockel oli tointunut vihollisen pommituksen aiheuttamasta ensijärkytyksestä ja tulitti kiivaasti puolalaisella konekiväärillään. ­

Välillä hänen oli annettava aseensa jäähtyä, jolloin hänellä oli aikaa seurata rannan tapahtumia:

”Rannalla virui kasapäin ruumiita ja uusia tuli koko ajan. Sitä oli vaikea käsittää.”

Sotilaiden virta rannalle ei tappioista huolimatta katkennut, sillä liittoutuneilla ei ollut pulaa miehistä – eikä kalustosta. 

Maihinnousun edetessä rannalle tuli sotilaiden lisäksi jatkuvalla syötöllä panssarivaunuja, amfibiotankkeja sekä rai­vaustraktoreita, jotka tarjosivat ­sotilaille suojaa saksalaisten tulitukselta.

Noin kello 10.30 Omaha Beachin matalan merivallin katveeseen oli kerääntynyt jo ­tuhansia liittoutuneiden soti­laita. 

Severloh ja Gockel näkivät, miten he rynnistivät raivaustraktoreiden ja Sherman-­panssarivaunujen takana miinoi­tetun hiekkarannan yli kohti korkeaa rantatörmää. 

Samoihin aikoihin nuoret saksalaiset taju­sivat, että heidän bunkkerinsa ammusvarasto tyhjeni vauhdilla. Heidän rohkeutensa alkoi toden teolla horjua.

Winter lamaantui kauhusta

Panssarikorpraali Gustav Winter ja hänen tšekkiläinen apurinsa joutuivat tositoimiin vasta, kun he kuulivat yhdys­valtalaisen Sherman-­panssarivaunun jyristävän ylös läheistä hiekkapengertä. 

Tykkinsä tähtäimen läpi Winter näki muutaman maanmiehensä pakenevan tuliasemastaan. Yhtäkkiä kuului voimakas räjähdys ja pakenevat miehet silpoutuivat riekaleiksi Winterin katsellessa.

”Hirveää! Minä en halua kuolla noin”, Winter ehti ajatella juuri ennen kuin Sherman-tankki pääsi penkereen laelle.

”Se oli minulle kauhea järkytys, sillä en ollut uskonut, että vihollinen pääsisi etenemään rannalta mihinkään. 

Aloin tulittaa panssarivaunua. Se oli helppo maali, sillä se oli suoraan edessäni ja sen keulaan oli maalattu suuri valkoinen tähti”, muisteli Winter. Ihmetyksekseen hän kuitenkin huomasi kranaattinsa kimpoilevan panssarivaunun suojapelleistä ja räjähtävän vasta kauempana.

Sherman-tankki vastasi konekivääritulella, joka rikkoi Winterin tykin putken ja lävisti hänen nuoren apurinsa rintakehän. Osumat hidastivat luoteja sen verran, etteivät ne kimpoilleet bunkkerin seinistä ja osuneet Winteriin.

”Tuo tšekkiläinen poika parka pelasti minun henkeni. Hän kuoli aivan minun viereeni. Se oli hirveää”, Winter kuvaili myöhemmin kauhukokemustaan.

Hiekkaharjanteelle nousi yhä enemmän vihollisen panssarivaunuja ja sotilaita, ja Winter tiesi, että hänen oli jätettävä pieni bunkkerinsa. 

Yhdellä yhdysvaltalaissotilaalla oli liekinheitin, ja hän suuntasi sen kohti panssarintorjunta-­asemaa, joka oli vain noin sadan metrin päässä Winterin pesäkkeestä. 

Pian liekinheittimen valtava lieska pyyhkäili panssarintorjunta-asemaa ja korvensi sen sisällä olevat miehet muutamassa sekunnissa.

Winter livahti ulos bunkkerinsa katossa olevasta luukusta ja kyyristyi bunkkerin taakse. Kauhukseen hän näki, että tutut hiekkadyynit olivat täynnä kranaattien tekemiä kuoppia ja kaikkialla lojui silpoutuneita ruumiita. 

Karmivan ­näkymän yllä leijaili räjähdysten ja tuli­palojen synnyttämä sankka savupilvi.

”Ranta oli oikea maanpäällinen helvetti”, Winter muisteli sodan jälkeen.

Winterin taistelutahto oli tiessään, ja hän vain istui katsellen välinpitämättömänä ohitseen juoksevia amerikkalaissotilaita. Vasta kolmastoista amerikkalainen huomasi Winterin ja suuntasi rynnäkkökiväärinsä piipun tämän päätä kohti.

”Hänen aseensa piipussa oli pistin, ja uskon, että hän olisi survaissut sen minuun, ellei lähellä olisi yhtäkkiä räjähtänyt kranaatti”, Winter pohdiskeli myöhemmin.

Vihollissotilaat jatkoivat matkaansa, ja Winter pani merkille, että monilla oli yhä yllään märät vaatteet. 

 Yhtäkkiä muuan toinen amerikkalainen huomasi Winterin, viittasi kädellään kohti rantaa ja potkaisi Winteriä takapuoleen niin, että tämä kieri hiekkapengertä alas rannalle. 

Siellä amerikkalaiset panivat hänet ­käsirautoihin ja taluttivat hänet muiden vangittujen saksalaisten luo. 

Winter katseli edessään avautuvaa lohdutonta näkyä. Aallot huuhtoivat rantaan kaatuneiden amerikkalaisten ruumiita, ja rantapenkereen juurella lojui kuolleita saksalaisia. Winter tiesi, ettei koskaan unohtaisi näkemäänsä:

”Me saksalaiset olimme aivan hiljaa, istuimme vain ja katselimme. Se näky imi rohkeuden urheimmastakin miehestä.”

Gockel ja Severloh pakenivat rannalta

Kello 13 liittoutuneet olivat tuoneet Omaha Beachille jo noin 19  000 sotilasta ja puskutraktorit raivasivat vauhdilla tietä panssarivaunuille. 

Vihollinen oli murtautumassa läpi Omaha Beachin itäpäässä, jossa Winterin bunkkeri oli, mutta kilometrin päässä lännempänä Franz Gockel oli yhä konekivääriasemassaan.

Vihollisen kranaatti oli tuhonnut Gockelin konekiväärin, ja hän jatkoi ampumista rynnäkkökiväärillä. 

Yhtäkkiä hän tunsi voimakasta kipua vasemmassa kädessään ja vilkaisi alas. Kauhukseen hän näki kahden sormensa silpoutuneen lähes irti ja roikkuvan vain jänteiden ­varassa. Haavasta pulppusi verta.

”Sinä senkin onnenpekka, tuo tarkoittaa, että pääset kotiin”, yksi Gockelin tovereista tokaisi hänen kompuroidessaan sisään komppanian bunkkeriin.

Gockelin käsi sidottiin ja hän sai luvan poistua etulinjasta. Nuorukainen pysytteli poissa pääteiltä, jotta ei törmäisi amerikkalaisiin, ja kulki kapeita metsä- ja peltoteitä pitkin. 

Lopulta vastaan tuli kuorma-­auto, jonka kuljettaja lupasi viedä hänet 15 kilometrin päähän Balleroyn sairaalaan. 

Matkan varrella Gockel katseli ulos kuorma-auton lavaa peittävän pressun raosta ja näki ensi kertaa, miten pahaa tuhoa liittoutuneiden pommitukset olivat saaneet aikaan.

”Pelloilla lojui lehmien raatoja, ja meidän huoltojoukkomme olivat kärsineet raskaita tappioita”, Gockel muisteli.

Kuorma-auto joutui pysähtymään usein, sillä palaneet saksalaiset kuorma-autot tukkivat monin paikoin tien ja tiellä ja ojissa virui saksalaisten ­sotilaiden ruumiita. Tuho masensi Gockelia, mutta ajatus kotiinpääsystä toi hänelle hieman lohtua.

Heinrich Severloh ei ehtinyt ajatella kotia, ja noin kello 14.30 hän tajusi ammustensa olevan lähes lopussa. 

Hän latasi MG42-­konekiväärinsä valojuova-­ammuksilla, jotka olivat aivan yhtä tappavia kuin ­tavallisetkin ammukset mutta jotka paljastivat hänen sijaintinsa viholliselle.

Seuraavan kymmenen minuutin aikana Severlohin bunkkerin lähelle osui neljä kranaattia, joiden räjähdys paiskasi Severlohin joka kerta maahan ja täytti bunkkerin savulla. 

Räjähdykset saivat Severlohin korvat soimaan, eikä hän kuullut tarkkaan, mitä ympärillä tapahtui. Sen hän ja muut bunkkerissa olleet saksalaiset kuitenkin tajusivat, että nyt oli viimeinen mahdollisuus paeta.

Severloh syöksyi kumarassa kranaattikuopasta toiseen suojaan vihollisen jatkuvalta tulitukselta. Jonkin matkan päässä hän jäi odottamaan tovereitaan, mutta vain yksi ilmaantui paikalle. Kaikki muut bunkkerissa olleet olivat kuolleet, myös Severlohin ystävä Bernhard Frerking.

Severlohin jokaista lihasta särki ja hänen kasvoissaan olevasta haavasta vuosi verta, mutta hän ei voinut pysähtyä. Hänen oli päästävä pataljoonan päämajaan, joka sijaitsi viiden kilometrin päässä Collevillen pikkukaupungissa.

Severloh ja hänen toverinsa joutuivat mutkittelemaan ja kiertelemään, jotta he eivät törmäisi amerikkalaisiin. Lopulta he pääsivät uupuneina päämajaan, jossa lääkintämies puhdisti ja sitoi Severlohin kasvoissa olevan haavan. 

Toivonsa miltei menettäneen korpraalin mieliala koheni hieman, kun hän kuuli sivummalta kahden upseerin välisen keskustelun.

”Odotamme tankkeja. Sitten potkimme amerikkalaiset takaisin merelle”, toinen upseereista totesi päättäväisesti.

Liittoutuneet rakensivat Normandian rannikolle väliaikaisia satamia joukkojen ja kaluston tuomista varten.

© Getty Images

Saksalaisten taistelu oli turhaa

Sen enempää Severloh kuin upseeritkaan eivät tienneet, miten suuressa ahdingossa Saksan joukot Normandiassa todellisuudessa olivat. 

Saksan panssarijoukot eivät kyenneet tulemaan rannikon puolustajien avuksi ja pysäyttämään vihollisen etenemistä, sillä liittoutuneiden laskuvarjojoukot olivat vallanneet monia tärkeitä siltoja ja teitä, ja vihollisen lentokoneet ja sotalaivat tuhosivat saksalaisten panssarivaunuja ennen kuin ne edes pääsivät rannikolle.

Ei ollut ihme, että saksalaisten taistelutahto alkoi horjua ”sodan pisimpänä päivänä”, joksi sotamarsalkka Erwin Rommel Normandian maihinnousun ­ensimmäistä päivää luonnehti.

Liittoutuneiden joukot valtasivat Collevillen jo ensimmäisenä maihinnousupäivänä. Heinrich Severloh maanmiehineen ehti kuitenkin paeta kaupungista ennen kuin amerikkalaisten Sherman-tankit vyöryivät sinne. 

Pakenevat saksalaiset suuntasivat pimeässä kohti etelää toivoen kohtaavansa matkan varrella omia joukkoja. 

Vain muutaman kilometrin taivalluksen jälkeen he olivat ylittämässä aukeaa niittyä, kun kone­kivääreiden kuulasuihkut pakottivat heidät heittäytymään suojaan maassa olevaan matalaan painanteeseen.

”Tajusimme, että sota oli ehtinyt edellemme. Olimme pieni, eksynyt joukko miehiä vailla ilman kunnollisia aseita ja toivoa. Siellä me makasimme vihollisen saartamana kosteassa maakuopassa maail­man laidalla”, Severloh kuvaili myöhemmin saksalaisten ankeita tunnelmia.

Yön edetessä toivottomuus valtasi ­Severlohin mielen:

”Olivatko kaikki taistelut, uhraukset ja raa’at kuolemat olleet turhia? Ajatukseni kääntyivät Frerkingiin, ja tajusin kyynelten valuvan pitkin turvonneita kasvojani. Kaikki oli ohi.”

Aamun valjetessa Severloh ja hänen kanssaan pakomatkalla olleet saksalaiset nousivat ylös, kohottivat kätensä ilmaan ja lähtivät kävelemään kohti viereistä peltoa, jossa amerikkalaiset jo odottivat heitä. Maihinnousun alkamisesta oli kulunut tasan 24 tuntia, ja sota oli Heinrich Severlohin osalta ohi.

Liittoutuneet rakensivat Normandian rannikolle väliaikaisia satamia joukkojen ja kaluston tuomista varten.

© Getty Images

Ehkä sinua kiinnostaa...