Japanilaisten fanaattisuus sai heidät juoksemaan suoraan konekiväärituleen.

© Alamy & Shutterstock

Toinen maailmansota: Japanilaisia teurastettiin Tyynenmeren saarella

Japanilaiset olivat edenneet Pearl Harborin jälkeen voitosta voittoon. He olivat päässeet Tyynenmeren Guadalcanaliin, jonne he aikoivat perustaa lentokentän. Yhdysvaltalaisten piti estää se, jotteivät liittoutuneiden elintärkeät huoltoreitit katkeaisi.

torstai 24. elokuuta 2017 teksti Esben Mønster-Kjær

Konekiväärien tasainen nakutus jatkui lakkaamatta koko yön. 

Kiväärien laukaukset katkoivat luotisateen rytmiä, ja tykistön kranaattien jysähdykset peittivät välillä kaiken muun alleen. 

Aseiden melskeeseen sekoittui ihmisten huutoa. Amerikkalaiset vaativat kiivaasti lisää ammuksia, ja japanilaiset karjuivat Banzai!-taisteluhuutoaan.

Harjanne oli jo japanilaisten ruumiiden peittämä, mutta heitä nousi rinnettä pitkin yhä lisää. 

Khakiin pukeutuneet pienet hahmot etenivät epäröimättä, ja luotisateen kaataessa suuren osan muut jatkoivat silmäänsä räpäyttämättä.

Monet harjanteen hiekkasäkkiasemia miehittäneet amerikkalaissotilaat menettivät hermonsa. 

Lamaantuneet miehet hoipertelivat pakoon melua ja kauhua. 

Kaikkia kuitenkin tarvittiin sinä syyskuisena yönä vuonna 1942, sillä tappio olisi tarkoittanut Guadalcanalin amerikkalaisjoukkojen täydellistä tuhoutumista.

”Menkää takaisin sinne, mistä tulitte!” yhdysvaltalainen majuri karjui. ”Japanilaisilla ei ole muuta kuin se mikä teiltä puuttuu: selkäranka!”

Merijalkaväen sotilaat pakotettiin takaisin asemiinsa jatkamaan teurastusta, ja pian heidän edessään ei enää seissyt vihollisia. 

Rinteessä näkyi vain kuolleita ja haavoittuneita japanilaisia.

Japanilaiset yrittivät uudelleen, mutta he eivät päässeet harjanteen yli. 

Vain kilometrin päässä oli amerikkalaisten lentokenttä Henderson Field. 

Alkeellinen lentotukikohta oli avain Guadalcanalin hallintaan ja siten koko Salomonsaarten lounaisen Tyynenmeren herruuteen. 

Kenraalien kartalla saari oli vain pieni piste, mutta yhdysvaltalaiset sotilaat kävivät siellä kuusi kuukautta lähes epätoivoista taistelua japanilaisia vastaan.

Merijalkaväen ensimmäisten joukkojen saapuessa Guadalcanalille vastarintaa ei ollut lainkaan. Seuraavat kuusi kuukautta olivat täynnä tragediaa, kuolemaa ja tuhoa.

© Shutterstock

Amiraali halusi oman taistelukentän

Japani eteni toisen maailmansodan alussa Tyynellämerellä voitosta voittoon. 

Keisarillisen laivaston päämajan amiraalit tunsivat olevansa voittamattomia, ja he päättivät huhtikuussa 1942 valloittaa myös Salomonsaaret. 

Japanilaiset aloittivat pohjoisesta ja etenivät saari saarelta kohti Guadalcanalia, jonne oli määrä perustaa lentokenttä. 

Japani halusi katkaista huoltoreitin Au­stra­lian ja Yhdysvaltojen länsirannikon välillä ja pitää amerikkalaisten näpit erossa Itä-Aasian raaka-aineista.

Washingtonissa huolestuttiin, kun tieto japanilaisten etenemisestä kohti Guadalcanalia saapui. 

Laivaston ylikomentaja Ernest King oli kaiken huolen keskellä myös jossain määrin tyytyväinen tilanteeseen.

Yhdysvaltojen presidentti Roosevelt ja Britannian pääministeri Churchill olivat sopineet juuri, että ensin murskattaisiin natsi-Saksa ja vasta sitten koittaisi tilinteon aika Japanin kanssa. 

King ei pitänyt tästä strategiasta, sillä laivasto olisi joutunut soittamaan toista viulua vuosikausia. 

King hamusi taistelukenttää, jossa kaikki olisi kiinni laivaston tulivoimasta ja kuljetuskapasiteetista.

King tähyili Salomonsaaria ihanteellisena tilaisuutena kyseenalaistaa ”Saksa ensin” -strategia. 

Hän voisi näyttää liioitteluun sortumatta, että seuraukset olisivat vakavia, ellei japanilaisten operaatiota estettäisi. 

Maajoukkoja komentanut armeijan ylikomentaja taipui, muttei antanut joukkojaan vastahyökkäykseen. 

Operaatiolle saatiin presidentin lupa, mutta sen pitäisi pysyä pienenä ja viedä vähän resursseja. 

Etkö vielä ole tilaaja? Näin saat lehden

  • Osta lehtipisteestä 9,95 eurolla.
  • Tilaa lehti. Esimerkiksi 3 numeroa hintaan 4,90 euroa.

Laivasto improvisoi kuivalla maalla

Amiraali King ei tiennyt vielä, missä Salomonsaarilla hän kävisi japanilaisten kimppuun. 

Ensi-iskun antaisi kuitenkin 1. divisioona, joka oli keväällä 1942 ainoa Kingin saatavilla ollut reservi.

Siihen saakka yksikkö oli toiminut vain läpikulkupaikkana muille amerikkalaisjoukoille, eikä sen voinut hyvällä tahdollakaan katsoa olleen taisteluvalmis.

Yksikön kenraali, Alexander Vandegrift, olikin hämmästynyt, kun hän sai määräyksen purjehtia Yhdysvalloista Uuteen-Seelantiin koko divisioonansa kanssa. 

1. merijalkaväkidivisioona oli vasta saapunut, kun amiraali King paljasti, että Vandegriftin pitäisi valloittaa Salomonsaarten Tulagi jo elokuun ensimmäisenä päivänä. 

Kenraalille ei jäänyt aikaa joukkojen valmisteluun, tiedustelutietojen keräämiseen vihollisesta tai hyökkäyksen kohteen maaston tutkimiseen. 

Hänen ja Tyynenmeren laivaston komentajien piti improvisoida kovalla kiireellä samalla, kun he anelivat Kingiltä lisäaikaa. Amiraali antoi kuusi päivää.

Seitsemäs elokuuta Tulagin ja suuremman naapurisaaren Guadalcanalin lähistöllä odotti hätäisesti koottu laivasto. Guadalcanal oli myös yksi kohteista.

Merijalkaväen sotilaat laskeutuivat maihinnousuveneisiin, jotka lähtivät muodostelmassa kohti saarta. 

Ensimmäinen amerikkalaisten lukuisista maihinnousuista oli alkanut.

Japanilaiset puolustivat pientä Tulagin saarta kiivaasti, mutta he kaikki kaatuivat verisen vuorokauden kuluessa.

Guadalcanalilla merijalkaväki ei kohdannut vastarintaa rannalla, ja amerikkalaiset pääsivät nousemaan maihin esteettä.

”Harvinaisen menestyksekästä”, Vandegrift kirjoitti raporttiinsa. ”Kaikki sujui helposti ja tarkasti. Aivan kuin se olisi ollut rutiiniharjoitus rauhan aikana.”

11 000 jäi viidakkoon

Läpäistyään kuusi kilometriä viidakkoa Vandegriftin miehet saapuivat Guadalcanalilla japanilaisten leiriin, joka oli hylätty. 

Suuri osa japanilaisista oli vain työmiehiä, ja he olivat paenneet rannikkoa edemmäksi ja jättäneet jälkeensä tonneittain varusteita. 

Amerikkalaiset tulisivat pian tarvitsemaan vihollisen riisiä ja linnoitustyökaluja, sillä Guadalcanalin rannikolla odotti ikävä yllätys.

Saarta vartioi kaksi amerikkalaista lentotukialusta, joiden lentokoneet torjuivat puolessatoista vuorokaudessa lukuisia japanilaisten ilmahyökkäyksiä. 

Taisteluissa menetettiin kuitenkin 21 alkujaan 99 hävittäjäkoneesta. 

Alusten amiraali säikähti, sillä hän piti aluksiaan tärkeämpinä kuin Salomon­saarten kohtaloa. 

Amiraali päätti 8. elokuuta vetää lentotukialukset taisteluista, ja maihinnousulaivastoa suojasi enää pieni hävittäjäsaattue. 

Miehistä ja varusteista oltiin ehditty saada maihin vasta murto-osa suunnitellusta.

Japanin laivasto iski samana yönä. Sotalaivat ilmestyivät pimeästä, upottivat neljä amerikkalaisten ja australialaisten risteilijää ja poistuivat. 

Savosaaren meritaistelu oli nöyryyttävä katastrofi. 

Tappio riisti kuljetusaluksilta niiden viimeisenkin suojan, joten niiden ankkurit nostettiin heti aamulla, ja laivat lähtivät Guadalcanalilta lähes ruumat täysinä. 

Kenraali Vandegrift jäi saarelle 11 000 miehen kanssa. Heillä ei ollut tarpeeksi muonaa, lääkkeitä tai piikkilankaa.

Amiraali Kingin toive joukkojen saamisesta Salomonsaarille oli toteutunut. 

Kenelläkään ei ollut kuitenkaan suunnitelmaa siitä, miten miehet selviäisivät näännyttävässä tropiikissa tai puolustautuisivat, kun japanilaiset päättäisivät panna kovan kovaa vastaan.

Amerikkalaiset keskittivät voimansa lentokentän kiitoradan viimeistelyyn, ja se ympäröitiin puolustusasemilla. 

Työ oli edennyt 20. elokuuta niin pitkälle, että Guadalcanal sai omat ilmavoimansa, joihin kuului 31 hävittäjää ja yksi pommikone.

”Nyt ne paskiaiset saavat tulla kokeilemaan!” jenkkisotilas riemuitsi. Juuri niin japanilaiset tekivätkin vain muutamaa tuntia myöhemmin.

M3 Stuart -taisteluvaunujen tuominen Guadalcanalille oli ensimmäinen kerta, kun liittoutuneet käyttivät tankkeja viidakossa.

© Don Millsap

Japani vastasi

Japanin sotajohto ei suhtautunut Guadalcanalin tilanteeseen kovin huolestuneesti, sillä he pitivät merijalkaväen maihinnousua vain pienenä kokeiluna. 

Yksittäinen vajaan 2 500 miehen rykmentti määrättiin purjehtimaan paikalle ja karkottamaan amerikkalaiset.

Tehtävää hoitamaan lähetettiin eversti ja rykmentin komentaja Kiyanao Ichiki. 

Hän oli kokenut sotilas, joka esiintyi mielellään jalkaväen taktiikoiden asiantuntijana. 

Ichiki ­luotti omiin kykyihinsä ja miestensä ylivoimaan, kun vastassa oli taistelutahdottomia amerikkalaissotilaita. 

Hän antoi määräyksen hyökätä heti, kun ensimmäinen kolmannes rykmentistä oli päässyt maihin amerikkalaisten lentokentän itäpuolelle. 

Ichiki hyökkäsi japanilaisten tuttuun tapaan yöllä, mutta puroa ylittäessään japanilaiset jäivät ristituleen. 

Amerikkalaisten konekiväärit ja tykit tuhosivat koko ensimmäisen hyökkäysaallon. 

Eversti Ichiki vastasi ampumalla kranaatinheittimillä ennen kuin lähetti miehensä uuteen rynnäkköön. 

Verilöyly jatkui auringonnousuun, ja aamun valjetessa osuminen tuli amerikkalaisille koko ajan helpommaksi.

”Kuka tahansa olisi osunut niihin typeriin paskiaisiin. He seisoivat pystyssä! He eivät ymmärtäneet edes yrittää ryömiä eteenpäin”, muisteli yhdysvaltalainen konekivääriampuja myöhemmin.

Merijalkaväen sotilaat ihmettelivät niin japanilaisten alkeellista taktiikkaa kuin heidän fanaattista haluaan uhrautua.

”En ole kuullut koskaan tällaisesta taistelusta”, Vandegrift kirjoitti raporttiinsa, ja jatkoi: ”Nämä ihmiset eivät suostu antamaan periksi. 

Haavoittuneet odottivat, että tulisimme auttamaan. Sitten he räjäyttivät itsensä ja kaikki lähelle tulleet kappaleiksi käsikranaatilla.”

Laivasto joutui anelemaan apua

Eversti Ichikin tappion jälkeen Japanin sotajohto päätti koota iskuvoimaisen yksikön, joka ajaisi amerikkalaiset pois Guadal­canalilta. 

Yhdysvaltojen ja Japanin joukot ottivat seuraavina kuukausina kiivaasti yhteen viidakossa, ja jalkaväen yläpuolella käytiin ilmataisteluja, kun japanilaiset pommikoneet hävittäjäsaattueineen saapuivat toistuville pommituslennoilleen. 

Jatkuvat tappiot koettelivat molempien maiden ilmavoimia, mutta amerikkalaiset kykenivät edes tekemään hätälaskuja tukikohtansa lähelle. 

Japanilaiset olivat merellä kaukana kotoa, ja monen kohtaloksi koitui Tyynimeri.

Aallot nielivät myös lukemattomia aluksia, jotka toivat täydennyksiä epäsuotuisaan aikaan ja törmäsivät ylivoimaiseen viholliseen. 

Laivastot kilpailivat ympäröivän merialueen hallinnasta, ja molemmat osapuolet menettivät useita kallisarvoisia lentotukialuksiaan.

Amiraali Kingille kävi selväksi, että hän oli saanut paljon enemmän kuin oli keväällä toivonut. 

Kamppailu Guadal­canalista söi niin paljon resursseja, ettei laivasto selvinnyt enää tehtävästä yksin. 

Olosuhteet pakottivat hänet anelemaan armeijalta miehiä ja lentokoneita, jotka voisivat korvata saaren kovia kokeneet joukko-osastot. 

Hänen onnekseen Guadalcanalista oli tullut yhdysvaltalaislehdistölle niin merkittävä merisodan symboli, ettei vetäytyminen tullut enää kysymykseen. 

Yleinen mielipide pakotti presidentin tukemaan täydennysten lähettämistä.

Japanin sotilaalliset strategit uskoivat tällä välin yhä, että amerikkalaisilla oli saarella vain vähän miehiä ja niin heikko puolustus, että riittävän voimakas isku ajaisi heidät mereen. 

Kaikki oli valmista ratkaisevaan taisteluun.

Japanin lopullinen hyökkäys

Japanilaisilla oli lokakuussa 1942 Guadalcanalilla 20 000 miestä. 

Tiedusteluraporttien mukaan miehiä oli kaksi kertaa enemmän kuin amerikkalaisia, joten oli hyökkäys saattoi alkaa. 

Lukemat eivät kuitenkaan pitäneet paikkaansa: todellisuudessa amerikkalaisilla oli 23 000 sotilasta puolustamassa sillä välin hyvään kuntoon saatua lentokenttää.

Japanilaisten hyökkäys alkoi 13. lokakuuta. Kaksi taisteluristeilijää purjehti pitkin rannikkoa kohdistaen amerikkalaisiin siihen saakka pahimman tulituksen: 

tukikohdassa tuhoutui 48 lentokonetta, ja suuria bensiinisäiliöitä haihtui savuna ilmaan.

Tuhoa täydennettiin viidakkoon piilotetuilla tykeillä, ja amerikkalaiskoneet pääsivät enää vain vaivoin ilmaan. 

Koitti hetki, jolloin Japanin jalkaväen sotilaiden piti tarttua tilaisuuteensa.

Hyökkäystä ei kuulunut. Japanilaissotilaat marssivat yhä viidakossa, sillä he olivat jääneet pahasti aikataulusta. 

Yksiköt saivat vain satunnaisesti yhteyden toisiinsa, sillä viidakon tiheä kasvusto katkaisi radiosignaalit, eikä hyökkäyksen ajankohtaa voitu muuttaa koordinoidusti. 

Suunniteltu hämäyshyökkäys alkoi rannikolla päivää liian aikaisin, ja japanilaiset kärsivät pahoja tappioita.

Amerikkalaisten rannikkovartijoiden radiot saivat virtaa auton akuista. 

© Getty images

Ratkaisun hetki

Japanilainen kenraali Masao Maruyama käynnisti päähyökkäyksen viidakosta vasta yöllä 25. lokakuuta.

Moni kohta suunnitelmassa oli pettänyt, mutta hän oli saanut 7 000 miestä viidakon läpi niin, etteivät yhdysvaltalaiset olleet huomanneet lähestymistä.

Rankkasade piiskasi taistelukenttää, kun japanilaiset valmistautuivat hyökkäykseen.

Sade vaimensi äänet, joita miehet pitivät viidakossa, kun he hiipivät pimeässä asemiinsa.

Etuvartioasemassa etulinjassa ollut amerikkalainen kersantti kuuli kuitenkin jotain.

”Eversti”, kersantti kuiskasi kenttäpuhelimensa luuriin.

”Välissämme on 3 000 japanilaista.”

”Oletko aivan varma?” kysyi eversti ­Puller, joka oli vastuussa vartioasemista.

”Täysin varma”.

Puller ehti tehdä hälytyksen juuri ennen kuin ensimmäiset japanilaisyksiköt aloittivat hyökkäyksen. 

He rynnistivät eteenpäin kivääriensä pistimet tanassa janoten voittoa. Joukkojen kohdistaminen oli pimeässä mahdotonta, joten taistelusta tuli sekasortoinen.

Edellisten taistelujen tapaan hyökkääjät kärsivät karmivia tappioita konekiväärien ristitulessa ja käsikranaattien räjähdellessä. 

Hyökkäysaalto toisensa jälkeen talttui verilöylyn melskeissä.

Sitten yhteen amerikkalaisten konekiväärin pesään juuttui patruuna. 

Japanilaiset huomasivat mahdollisuutensa ja rynnistivät eteenpäin. He tappoivat konekivääriaseman amerikkalaiset ja jatkoivat eteenpäin. 

Japanilaisten merkittävä läpimurto vaikutti olevan käden ulottuvilla. 

Kourallinen amerikkalaissotilaita onnistui kuitenkin sulkemaan puolustuslinjan hyökkääjien takana, ja uudet yritykset torjuttiin murhaavalla luotimyrskyllä.

Taistelu jatkui tuntikausia, ja Yhdysvaltojen merijalkaväen sotilaiden ammukset alkoivat ehtyä. 

He pyysivät radioteitse lupaa vetäytyä kauemmaksi turvaan.

”Teillä on pistimiä, eikö vain?” eversti Fuller kysyi vailla sääliä.

”Tietenkin, herra eversti.”

”Hienoa. Pitäkää asemanne”, kuului käsky ennen puhelun katkaisua.

Japanilaiset kärsivät paljon pahemmasta ammusten puutteesta, sillä monet miehistä olivat heittäneet kaikki varusteensa maahan viidakkomarssilla voimiaan säästääkseen. 

Osa heistä lähti taisteluun vain 15 patruunan kanssa.

Amerikkalaiset kykenivät puolestaan toimittamaan lisäjoukkoja ja varusteita uhanalaisiin puolustusasemiinsa.

Japanilaiset eivät onnistuneet enää tekemään läpimurtoa, ja päivän valjettua Vandegriftin reservit surmasivat viimeiset japanilaiset. 

Hyökkäys oli ollut uhkarohkeille japanilaisjoukoille taas yksi sotilaallinen katastrofi. Heitä kuoli yli kaksituhatta, kun amerikkalaisia kaatui 80.

Yli 25 000 japanilaista sotilasta kuoli Guadalcanalilla hyödyttömissä hyökkäyksissä ja kelvottomissa olosuhteissa.

© Shutterstock

Merijalkaväki sai kiitoksensa

Amerikkalaisten sitkeä puolustautuminen lokakuussa riitti Guadalcanalin taistelun voittamiseen. 

Japanin kenraalit ymmärsivät, että uudet operaatiot saarella koituisivat vain sotilaiden, lentokoneiden ja laivojen tuhoksi, eikä niitä ollut varaa menettää. 

Japanilaiset sotivat ­Guadalcanalilla enää puolustautuakseen. He puolustivat tavalliseen tapaansa asemiaan kuolemaan saakka. 

Pitkällisten viidakkotaistelujen jälkeen japanilaiset evakuoitiin tammikuussa 1943.

Kenraali Vandegrift merijalkaväkineen ei ollut enää tuolloin saarella. 

Armeija oli ottanut sotaretken johtoonsa, ja uupunut 1. merijalkaväen divisioona oli laivattu ansaitulle levolle Austra­liaan. 

Vandegrift osallistui muihin maihinnousuihin Tyynellämerellä ennen kuin matkusti vuonna 1944 ­Washingtoniin. Hänet oli nimetty merijalkaväen komentajaksi.

Guadalcanalin puolustaminen kuului kesän 1942 Midwayn taistelun kanssa Tyynenmeren sodan merkittäviin käännekohtiin. 

Japanilaisten sotaonni kääntyi ja heidän etenemisensä pysähtyi. Siitä käynnistyi amerikkalaisten pitkä sotaretki saari saarelta kohti Tokiota.

Merijalkaväkeä käytettiin lukemattomissa maihinnousuissa, ja palkinto tuli sodan jälkeen. 

Joukot irrotettiin laivastosta omaksi puolustushaarakseen armeijan, laivaston ja ilmavoimien rinnalle.

Lue lisää Guadalcanalin taistelusta

  • Samuel B. Griffith II: The Battle for Guadalcanal, University of Illinois Press, 2000
  • James D. Horn­fischer: Neptune’s Inferno, Presidio Press, 2012

Ehkä sinua kiinnostaa...