© Getty Images & Shutterstock

Rževin verilöyly vaati 1,5 miljoonaa uhria

Vuonna 1942 saksalaiset olivat edenneet vain 200 kilometrin päähän Moskovasta Rževiin, ja pääkaupungin puolesta pelkäävä Stalin määräsi puna-armeijan itsemurhahyökkäykseen. Saksalaisten puolustus osoittautui niin sinnikkääksi, että neuvostojoukot alkoivat pian kutsua Rževin aluetta lisänimellä ”lihamylly”.

torstai 3. marraskuuta 2016 teksti Therese Boisen Haas
Boris Gorbatševski kuuli upseerin huutavan: ”Valmiina! Lataa!” Jossain parisataa metriä hänen edessään ”Hitlerin pedot” makasivat yhä juoksuhaudoissaan, vaikka puna-armeija oli yrittänyt puskea heitä takaisinpäin jo kuukausia.


Nuori jalkaväen sotilas tiesi, mitä piti tehdä, mutta hän oli kuin paikoilleen jähmettynyt. Hän tunsi olonsa heikoksi ja puristi kivääriään.

Oli elokuu 1942, ja Gorbatševski oli Moskovan lähistöllä pienessä kylässä Rževistä lounaaseen pieneksi käyneen yksikkönsä kanssa. Hänen ympärillään oli divisioonallinen kaatuneita sotilaita.

Metsästä rymisti Neuvostoliiton panssarivaunuja, ja ilmassa kajahti ­aamun ensimmäisen kranaatin ääni. Rževin taistelu – tai ”lihamylly”, kuten puna-armeijan sotilaat sitä kutsuivat – oli taas käynnissä.

”Eteenpäin, seuratkaa!” huusi joku. Pelko sai hien valumaan noroina kypärän alta, mutta Gorbatševski pakotti ­itsensä jaloilleen. Sotilaat lähtivät etenemään rivissä karjuen venäläistä sotahuutoa: ”Uraa!”

Venäläisten ollessa puolimatkassa saksalaiset avasivat tulen. Ammukset rouhivat maastoa, ja niin eläviä kuin kuolleitakin sinkoutui multakokkareiden keskellä ilmaan tuskanhuutojen säestyksellä.

Sitten Gorbatševski kuuli pelottavan, ujeltavan äänen. Taivaalta syöksyi sireenit ulvoen pommikone. Se pudotti lastinsa, ja korviahuumaavat räjähdykset iskivät ilman Gorbatševskin keuhkoista. Pöllämystyneenä hän etsi turhaan taivaalta neuvostokoneita, joiden olisi pitänyt puolustaa ilmatilaa.

”Eteenpäin, helvetti soikoon!” karjui vielä hengissä ollut upseeri, ja niin Gorbatševski jatkoi syöksyään kohti surman suuta.

Jotkut hänen tovereistaan oksensivat juostessaan, jotkut itkivät. Gorbatševskin rivissä ei ollut enää montaa miestä jäljellä, kun hän yhtäkkiä paiskautui maahan. Häneen oli osunut kranaatinsirpale.

Neuvostoliitto oli kärsinyt massiivisia tappioita, mutta takaa vyöryi silti jälleen uusi aalto sotilaita. Ihmisiä oli taas lahdattu koko päivän, ja kovia kokeneen puna-­armeijan tappiot olivat ennätykselliset.


Gorbatševski oli vähitellen ymmärtänyt Stalinin ajatuksen: saksalaisten valtaama kieleke Moskovan lähellä oli tuhottava hinnalla millä hyvänsä.

Stalin määräsi salamahyökkäyksen

Viisi kuukautta aiemmin Neuvostoliiton diktaattori Josif Stalin oli puhunut Neuvostoliiton asevoimien ylijohdolle eli stavkalle.

Voitto Moskovassa 1941 ilahdutti yhä Stalinia, mutta yksi asia kiusasi häntä: saksalaiset olivat asettuneet asemiin vain parinsadan kilometrin päähän pääkaupungista ja Saksa piti nyt hallussaan noin 200 neliökilometrin aluetta Rževin kaupungin ympäristössä ”kuin osoittaen pistoolilla suoraan kohti Neuvostoliiton sydäntä”, kuten Stalin sanoi.

”Saksalaiset toipuvat vielä tappiostaan”, Stalin varoitti ylimpiä kenraaleja ja neuvonantajiaan. Hänen mielestään talvi olisi paras ajankohta saksalais­kielekkeen tuhoamiseen.

Moskovan voiton sankari, kenraali Žukov, yritti varovasti muistutella vakavasta ammus-, polttoaine- ja varuste­pulasta. Puna-armeijan voimat olivat ­vähissä, ja voitto oli vaatinut kohtuut­tomasti ihmishenkiä. Stalin ei kuitenkaan halunnut kuunnella.

”Meidän tehtävämme on estää sak­salaisia lepäämästä”, Stalin ilmoitti.


Hän määräsi nopean operaation, jossa saksalaisten kielekkeeseen hyökättäisiin samanaikaisesti kahdelta sivulta ja matkan varrella vallattaisiin kaikki ­menetetyt kaupungit, mikä estäisi saksalaisia hankkimasta täydennyksiä lähiseudulta. Saksan armeijalla eli Wehrmachtilla oli yhteensä 625 000 miestä, ja nyt Neuvostoliitto asetti heitä vastaan 688 000 miestä.

Neuvostojoukot sinnittelivät 14 kuukautta ylivoimaisia saksalaisia vastaan.
© Getty Images
10. tammikuuta 1942 kenraali Mihail Jefremov käynnisti hyökkäyksen Rževiin kaakosta samanaikaisesti kun 29. armeija hyökkäsi pohjoisesta. Saksalaisten nyrkkimäinen kieleke oli tarkoitus katkaista ranteen kohdalta.

Jefremov onnistui tunkeutumaan saksalaisten rintamalinjan läpi ja iskemään siihen 110 kilometrin kiilan ­Rževistä lounaaseen olevaan Vjazman kaupunkiin asti.

Hänen lähestyessään Vjazmaa hän sai karmaisevan viestin: saksalaiset olivat hyökänneet hänen jälkijoukkojensa kimppuun. Jefremov oli miehineen saarroksissa vihollislinjojen takana keskellä Venäjän talvea.

”Talvi oli epäinhimillisen kova. Lumi oli niin syvää, että siinä oli lähes mahdotonta kulkea, ja lumimyrskyt olivat jatkuvia. Silti meidän piti taistella, vaikka olimme saarroksissa ja meitä ammuttiin koko ajan”, kertoi sotilas Jevgeni Nizovtsev vuosia sodan jälkeen.

Päiväannoksen oli riitettävä neljäksi päiväksi, eikä haavoittuneiden hoitoon ollut riittävästi lääkkeitä. Pakkanen kiristyi 30 asteeseen, ja kun hevosia kuoli, sotilaat söivät niitä henkensä pitimiksi.

Kaiken kukkuraksi ammukset olivat loppumassa. Jefremov pyysi pääesi­kunnasta apua mutta turhaan. Kenraali Žukovin mukaan Jefremov oli itse syypää tilanteeseensa: hänen olisi pitänyt puolustaa jälkijoukkojaan paremmin.

Sekä Jefremovia että 29. armeijaa, jonka piti hyökätä ”ranteen” kimppuun pohjoisesta, pommitettiin ilmasta jatkuvasti. Saksan ilmavoimat eli Luftwaffe ­tuhosi jopa kenttäsairaalan, ja Stuka-pommittajat kylvivät kauhua.

”Niiden sireenien ääni ajoi meidät hulluuteen. Sen kuullessani jähmetyin välittömästi kauhusta. Öisin kuulin sen unissani – se oli kuoleman ääni”, ­kertoi hengissä selvinnyt sotilas Vladimir Karpov.

Saksa hallitsi ilmatilaa suvereenisti, ja tammikuun loppuun mennessä Neuvostoliiton 29. armeija oli menettänyt 80 000 miestä ja joutui vetäytymään.

”Joka ikisellä 29. armeijan hengissä selvinneellä oli paleltumia ja haavoja”, kertoi eräs sairaanhoidossa avustanut. 

Jefremov päätyi itsemurhaan

Myös Jefremovin tilanne paheni koko ajan, ja hänen saarretun armeijansa loppu näytti olevan lähellä. Stavkasta ei ­ollut apua, ja samoin vetoomukset ­Žukoville kaikuivat kuuroille korville.


”Njet! Ei vetäytymistä, ei apua ulko­puolelta. Etsikää muonaa ja ammuksia paikan päältä”, Žukov vastasi aina.

Jatkuvassa tulituksessa olevat nälkäiset sotilaat söivät puunkuorta, lunta ja juuria. ”Miehet imeskelivät pikkukiviä unohtaakseen nälkänsä”, kertoi tilanteesta selvinnyt Jevgeni Nizovtsev. ­”Jotkut yrittivät jopa syödä maata. Se oli kamalaa.”

Vasta huhtikuussa Žukov antoi luvan vetäytymiseen – mutta silloin oli jo liian myöhäistä. Jefremovin kovia kokeneet miehet eivät enää pystyneet marssimaan 150:tä kilometriä. Jefremov ei kestänyt ajatusta siitä, että hän joutuisi antautumaan saksalaisille, joten hän ampui itsensä pienessä metsikössä.

Saksalaiset järjestivät Jefremoville sankarihautajaiset. ”Taistelkaa yhtä urheasti Saksan puolesta kuin kenraali Jefremov taisteli Neuvostoliiton puolesta”, kehotti kenraali Model miehiään.

Žukov sen sijaan ei jäänyt suremaan yhtä kenraalia. Hän valmisteli Stalinin kanssa seuraavaa vaihetta offensiiviin, joka oli jo vaatinut 300 000 ihmisen hengen. 11. ratsuväkiarmeijakunta oli ollut saarroksissa helmikuusta lähtien, ja nyt sen luokse oli tarkoitus pudottaa laskuvarjosotilaita.

Huonot järjestelyt kuitenkin vesittivät suunnitelman, ja toukokuun aikana vain 1 663 miestä pääsi perille. 11. ratsuväkiarmeijakunta pyyteli lisää vahvistuksia, mutta niitä ei koskaan saapunut.

Niinpä 16 000 miehen oli pakko yrittää murtautua motista. Heidän pakoreitilleen kasautui hylättyjä ajoneuvoja, hevosenruhoja ja ihmisten ruumiita.

”Haavoittuneiden voihke oli sydäntä särkevää”, muisteli tiedustelija Vladimir Poljakov.

Neuvostoliitto uhrasi sotilaitaan

Samoihin aikoihin saksalaisupseerit saivat määräyksen Berliinistä: Hitler vaati, että Rževin kielekkeestä oli pidettävä kiinni millä hinnalla hyvänsä.

Napattujen radioviestien sekä vankien ja loikkareiden kuulustelukertomusten perusteella saksalaiset tiesivät, että metsät olivat täynnä sinne jätettyjä neuvostojoukkoja. 2. kesäkuuta 1942 saksalaiset käynnistivät operaatio Seydlitzin, jonka tehtävä oli puhdistaa alue.


Wehrmacht lähetti venäjää puhuvia sotilaita metsiin levittämään perättömiä tietoja, ja nälkäiset ja uupuneet neuvostosotilaat päätyivät kerta toisensa jälkeen saarroksiin.

Kun operaatio Seydlitz päättyi 12. heinäkuuta, 30 000 neuvostosotilasta oli otettu vangiksi ja 187 700 tapettu.

”Nyt meillä on mahdollisuus koota voimia ja rakentaa uudestaan yhtenäinen puolustuslinja”, totesi eräs saksalaiskenraali tyytyväisenä. Saksalaisille ei kuitenkaan jäänyt aikaa hengähtää.

Stalin aikoi kerta kaikkiaan ehdyttää saksalaisten voimat Rževissä.

Puna-­armeija oli nimittäin havainnut, että Saksa valmisteli hyökkäystä Stalin­gradiin, ja sitomalla mahdollisimman suuren määrän saksalaisjoukkoja Rževin kielekkeelle Stalin halusi varmistaa, ettei Saksan armeija voisi keskittyä täysin Stalingradiin.

Niinpä stavka päätti seuraavaksi tehdä yhdistetyn hyökkäys- ja harhautusliikkeen.

Puna-armeijan kesäoperaatio 1942 meni kuitenkin alusta asti pieleen. Kymmenen päivää satoi taukoamatta, ja sade muutti maaperän liejuksi. Kun ­Boris Gorbatševski heinäkuussa tuli rintamalle ja laskeutui juoksuhautaan, se oli puolittain veden vallassa.

Sotilaat kulkivat jatkuvasti likomärissä vaatteissa, ruokahuolto oli riittämätöntä ja kuume ja keuhkotaudit ajoivat puna-armeijan miehet heikompaan kuntoon kuin koskaan aiemmin.

Operaatiota kuitenkin jatkettiin. Illalla 29. heinäkuuta stavka varoitti radion kautta paikallisia, jotka yrittivät paniikissa evakuoida aluetta. Niinpä saksalaisille oli täysin selvää, mitä oli odotettavissa.

Päivää ennen hyökkäystä suurin osa puna-armeijan panssarivaunuyksiköistä oli juuttunut mutaan, ja jalkaväki juoksi yksin kohti vihollisen tulitusta.

”En ymmärrä Neuvostoliiton tapaa käyttää sotilaitaan”, kirjoitti eräs saksalaiskenraali. ”Heitä lähetetään taistelukentälle kuin lehmiä teurastettavaksi.”

”Ei askeltakaan taaksepäin”

Rževin lounaispuolella olevassa kylässä Gorbatševski sai kranaatinsirpaleen selkäänsä, mikä pelasti hänet lihamyllystä.


Haavoittuneiden sotilaiden turhautu­minen oli kenttäsairaalassa ilmeistä: he eivät ymmärtäneet, miksi kuolleita ei haudattu tai missä olivat lentokoneet, joiden olisi pitänyt suojella heitä. Kukaan ei kuitenkaan uskaltanut esittää näitä kysymyksiä ääneen upseereille.

Lääkintäjoukkoja rasittivat lisäksi päivittäin sotilaat, jotka olivat ampuneet itseään käteen tai jalkaan päästäkseen pois taisteluista.

Gorbatševski makasi teltassa, joka oli tupaten täynnä haavoittuneita. Hän yritti saada selville, miten taistelu, ­johon hän oli osallistunut, oli päättynyt ja miksi kylän valtaaminen oli niin tärkeää, mutta kukaan ei vastannut.

Hänelle selvisi kuitenkin, että Stalin oli antanut käskyn, joka muuttaisi sotilaiden painajaisen Rževissä todelliseksi helvetiksi.

Käsky numero 227 tuli tunnetuksi nimellä ”Ei askeltakaan taaksepäin”. ”Vetäytyminen tätä pitemmälle veisi maamme ja meidät itsemme tuhoon”, sanottiin käskyssä, joka sai Gorbatševskin kalpenemaan.

Käskyn myötä perustettiin pataljoonia, joiden tehtävä oli ampua jokainen oman armeijan sotilas, joka yrittäisi ­perääntyä, ja kaikkein pahimpiin Rževin taisteluihin lähetettiin vihollista vastaan rangaistuspataljoonia, joissa ­sotavangit, rikolliset ja loikkarit voisivat ansaita vapautensa, jos selviäisivät hengissä. Niin ei käynyt.

Stalinin epäinhimilliset miehistö­uhraukset tuottivat kuitenkin tulosta: kaikesta huolimatta puna-armeija eteni hitaasti, ja elokuun lopussa, kun vielä 300 000 sotilasta oli kuollut, se oli enää kuuden kilometrin päässä Rževistä.

Saksalaiset olivat ahtaalla, sillä Stalinin itsemurhataktiikka oli aiheuttanut heillekin valtavia tappioita. Samanaikaisesti etelässä saksalaisjoukot marssivat kohti Stalingradia, ja kun menossa oli myös Leningradin piiritys, saksalaisilla oli käytävänään kolme suurta taistelua itärintamalla yhtä aikaa.

Wehrmachtin resurssit oli venytetty äärimmilleen.

Saksalaiset konekiväärimiehet olivat valmiina kaikissa strategisissa paikoissa.
© sz photo/scanpix

Saappaat olivat ”Jumalan lahjoja”

Gorbatševskin parannellessa haavojaan puna-armeija polki paikallaan muutaman kilometrin päässä Rževistä. Saksalaiset pitivät kaupunkia ympäröiviä kyliä rautaisessa otteessaan, ja puna-armeija uhrasi tuhansia sotilaita saadakseen niistä edes yhden haltuunsa.

30. armeija yritti 20 päivän ajan taukoamatta samasta kohdasta erääseen kylään. Sitten komento siirtyi uudelle upseerille, joka hyökkäsi toiselta puolelta ja valtasi kylän kahdessa tunnissa.

Stalinin upseeristossa 1930-luvulla tekemien puhdistusten vuoksi upseereiksi nimitettiin esimerkiksi opettajia, joiden kokemukset kurinpidosta rajoittuivat koululuokkaan.

Lokakuussa Gorbatševski lähetettiin rykmenttiin, jossa hänestä tehtiin luutnantti. Hänen uusi esimiehensä toivotti hänet – humalassa – tervetulleeksi sanoen: ”Koita kestää parhaasi mukaan, mutta älä odota mitään apuja, koska taistelijoita ei ole enää jäljellä.”

Gorbatševskin joukkueessa oli vain 20 miestä, eikä sillä ollut edes perustarvikkeita. Yön pimeydessä he etsivät metsästä kuolleita saksalaisia, joilta he ottivat saappaat. Niistä käytettiin nimitystä ”Jumalan lahja”.

Päivät lyhenivät ja viilenivät, ja Gorbatševskin joukkue nukkui kosteissa maakuopissa romahtaneissa juoksuhaudoissa. Muutaman sadan metrin päässä saksalaiset olivat sähköistetyissä ja lämmitetyissä bunkkereissa.


Aamukuudelta saksalaiset söivät aamiaista ja alkoivat kahvin jälkeen huudella kovaäänistensä kautta: ”On aika tapella, ryssät!”

Marraskuussa Gorbatševskin joukkue saapui Volgan rannalle ja asettui saksalaisten jättämiin juoksuhautoihin, kun ”Hitlerin pedot” olivat vetäytyneet vastarannalle. Sieltä kaikui useita kertoja päivässä: ”Tulkaa meidän puolellemme! Me pidämme tulitaukoa huomis­aamuun asti. Kello 6.30 on aamiainen.”

Välillä puheenvuoro annettiin myös saksalaisten puolelle loikanneelle venäläiselle, joka kehui: ”Meillä on suklaata, juustoa ja kinkkua.” Toisinaan saksalaislentokoneet pudottivat paleleville puna-­armeijan sotilaille pornolehtiä.

Puna-armeijalta puuttui kaikkea tupakasta kypäriin, mutta nälkiintyneenäkin se puski eteenpäin – seurasihan sen perässä etenemisestä huolehtivia omia sotilaita, jotka tarvittaessa ampuivat perääntymistä yrittävät.

Gorbatševskin yksikkö ei kuitenkaan päässyt Volgan yli, sillä saksalaiset ­tulittivat jäälle pyrkijöitä armotta. Kun puna-armeija lopulta pääsi Rževin kaupungin rajalle, Gorbatševski vastaan­otti uudenvuoden 1943 Volgalla.

Puna-armeijan tykistö kärsi pahasta ammuspulasta. Kukin tykki laukaistiin keskimäärin vain kahdesti päivässä.
© Sputnik Images/Polfoto

Saksalaiset vetäytyivät hallitusti

Puna-armeija pommitti nyt Rževiä ­aamusta iltaan. Taistelut aaltoilivat kaupungissa, ja jokaisen talon valtaus vaati satojen neuvostosotilaiden hengen.

”Yhtäkään rakennusta ei enää tunnista neljän viikon taukoamattoman pommituksen jälkeen. Kaupungin sijaan edessämme on pelkkiä kraattereita”, kuvaili eräs saksalaiskenraali.

Kadut olivat täynnä ruumiita, ja haavoittuneiden määrä oli katastrofaalinen. Tilanne oli jämähtänyt paikoilleen.

Sitten saatiin uutisia saksalaisten tappiosta Stalingradissa, ja puna-armeijan toivo heräsi. ”Hitler ja hänen petonsa on pysäytetty!” kuului voitonriemuinen huuto, joka eteni kulovalkean lailla sotilaalta toiselle.

Murtumispisteessä olevat miehet täytti uusi usko voiton mahdollisuuteen. Nyt saksalaisille annettaisiin kuolinisku.

Rintaman toisella puolella saksalaiset valmistelivat hiljaisuudessa hallittua ­vetäytymistä.


Wehrmacht rakensi yön pimeydessä 800 kilometriä teitä, perusti uusia puolustuslinjoja parisataa kilo­metriä lännemmäs ja kuljetti Rževin kielekkeeltä pois kaiken tarvittavan. Se, mitä rakennuksista oli jäljellä, miinoitettiin, rautateitä räjäytettiin ja 60 000 neuvostoliittolaista pakkovärvättiin Saksan armeijan apujoukkoihin.

Vetäytyminen alkoi 1. maaliskuuta. Hitler oli sanonut haluavansa kuulla Volgan ylittävän sillan räjähtävän sak­salaisten lähtiessä Rževistä, joten räjäytyksen valmistelun lisäksi saksalaiset sotilaat asensivat väliaikaisen puhelinlinjan, ja pamaus toden totta kuultiin Berliinissä.

Stalin määräsi joukkonsa seuraamaan pakenevaa vihollista. Nähdessään tyhjät juoksuhaudat Rževin ulkopuolella he huusivat voitonriemuisina: ”Fritz on livistänyt!” 3. maaliskuuta ­puna-armeija saattoi viimein marssia kenenkään estämättä Rževin pommitetuilla kaduilla. Kaupungin 5 000 rakennuksesta oli jäljellä enää parisataa.

4. maaliskuuta 1943 stavka lähetti ­ainoan virallisen tiedonannon 15 kuukautta kestäneestä taistelusta. ”Pitkän ja ankaran taistelun jälkeen joukkomme ovat vallanneet Rževin takaisin”, ­sanottiin huomiota herättävän lyhyessä ilmoituksessa.

Siinä ei mainittu mitään virhearvioista eikä varsinkaan 1,5 miljoonasta neuvostosotilaasta, jotka antoivat henkensä Rževin lihamyllyssä.

Rževissä käydyt ankarat taistelut tuhosivat kaupungin käytännössä maan tasalle.
© Sputnik Images/Polfoto

Ehkä sinua kiinnostaa...