Itä- ja Länsi-Saksan raja oli tarkoin vartioitu. Kun kuumailmapallo kohosi, se loisti taivaalla kuin lyhty.

© Billedmontage: Getty images & Günter Wetzel

Perheenisät suunnittelivat hurjan ilmapallopaon DDR:stä

Kaksi miestä päätti paeta perheidensä kanssa DDR:stä eli Saksan demokraattisesta tasavallasta itse rakentamallaan kuumailmapallolla. Ensin heidän oli ostettava satoja metrejä kangasta ilman, että poliisi saisi asiasta vihiä. Vielä ilmassakaan pakolaiset eivät olleet turvassa, sillä heidän piti ylittää tarkasti vartioitu raja ja rajavartijoilla oli määräys ampua kaikki pakoa yrittävät.

torstai 9. maaliskuuta 2017 teksti Stine Overbye

Yksi aihe oli asialistalla aina, kun ystävykset Peter Strelzyk ja Günter Wetzel tapasivat: pako. 

He pohtivat sitä kuitenkin vain silloin, kun he saattoivat olla täysin varmoja, ettei kukaan pystynyt kuulemaan heitä. 

He keskustelivat paosta töissä, hörppiessään kylmää Rosen­bräu-olutta pubissa ja sunnuntai­retkellä perheidensä kanssa. 

Aina, kun he olivat kahden, puhe kääntyi siihen, miten he pääsisivät pakoon DDR:stä.

Vuonna 1978 Peter Strelzyk oli sähkömies, ja hänellä oli oma yritys. Hän oli naimisissa, ja hänellä oli kaksi lasta. 

Günter Wetzel taas oli koulutukseltaan muurari, mutta hänkin työskenteli Peterin sähköalan yrityksessä, ja myös hänellä oli vaimo ja kaksi lasta. 

Vaikka miehet olivat monin tavoin tyytyväisiä elämäänsä Itä-Saksassa, heitä tympi maan kommunistinen hallitus, joka tuntui sortavan kansalaisiaan järjestelmällisesti.

Kumpikin koki joutuneensa väärälle puolelle Saksojen rajaa, ja molemmat olivat suunnanneet televisioantenninsa kohti länsisaksalaisia kanavia. 

Joka kerta, kun he uppoutuivat niiden tarjontaan, he haaveilivat elämästä näkemässään maailmassa – maailmassa, jossa oli värejä ja yltäkylläisyyttä, jossa ihmiset pystyivät valikoimaan kauppojen hyllyltä, mitä halusivat, jossa kala ja liha eivät olleet harvinaista luksusta ja jossa esimerkiksi sukkien ostaminen ei vaatinut päivien koluamista tyhjissä kaupoissa.

”Länsi-Saksan television katsominen on kuin kutsuisi nälkäisen juhla-aterialle ja sitten kieltäisi häntä syömästä”, totesi Peter, joka ystävänsä Günterin tavoin unelmoi vapaudesta matkustaa minne halusi. 

He eivät kuitenkaan olleet keksineet, miten he pääsisivät ensin pois kotikaupungistaan Pössneckistä ja DDR:stä. Eivät ainakaan vielä.

Mielikuvituksellinen idea muotoutui

Tavanomaisin vaihtoehto eli rajan ylitys maata pitkin oli ollut pakko sulkea heti pois. 

Itä- ja Länsi-Saksaa erottava lähes 1 400 kilometriä pitkä raja oli yksi maailman parhaiten vartioiduista. 

Pohjoisesta etelään raja oli suojattu korkeilla aidoilla, piikkilangalla, miinakentillä ja vartijoilla, joilla oli käsky ampua kaikki pakolaiset. 

Pakoyritys sen läpi olisi silkka itsemurha. Sen sijaan Peter Strelzyk ja Günter Wetzel harkitsivat helikopteria tai pientä potkurikonetta.

”Mutta miten ihmeessä me voisimme saada käsiimme helikopterin tai lentokoneen? Kumpikaan meistä ei edes osaa lentää lentokonetta”, huokasi Peter, kun he puivat asiaa jälleen.

Ajatus paosta ilmateitse jäi kuitenkin itämään miesten alitajuntaan, ja 7. maaliskuuta 1978 idea iski kuin salama kirkkaalta taivaalta miesten istuessa lounastauolla.

”Entä jos rakennamme kuumailmapallon?” Günter kysyi.

”Kyllä, miksipä ei!” Peter nyökkäsi. Kummallakaan heistä ei ollut mitään käsitystä siitä, miten kuumailmapallo toimii, mutta se ei haitannut heitä tippaakaan. 

He olivat molemmat Pelle Peloton -tyyppiä ja rakastivat moottoreita, tekniikkaa ja näpertelyä, ja samana iltana he alkoivat kehitellä suunnitelmaansa eteenpäin Günterin olohuoneessa.

Miehet kumosivat Nordhäuser-snapsin toisensa perään, kun Peter luki tietosanakirjasta ranskalaisista Montgolfierin veljeksistä, jotka lähettivät kuumailmapallon ilmaan ensimmäisinä maailmassa vuonna 1783.

”Herranjestas, Günter… Jos he pystyivät siihen kaksi­sataa vuotta sitten, kyllä mekin pystymme siihen”, kuiskasi Peter innoissaan ja ojensi kirjan ystävälleen, jotta tämäkin pääsi tutkimaan uraauurtavaa ilmapallomatkaa esittäviä piirroksia. Ihastuksissaan ideasta miehet alkoivat hahmotella ilma-alusta, joka voisi kantaa heidät rajan yli.

Sadat metrit kangasta oli ommeltava yhteen vanhalla poljettavalla ompelukoneella.

© Günter Wetzel

Vaimot suhtautuivat ideaan epäillen

”Oletko aivan järjiltäsi?” Doris Strelzyk kysyi epäuskoisena, kun hänen miehensä myöhemmin samana iltana kertoi suunnitelmastaan.

”Miten taivaan tähden kuvittelet, että pystytte rakentamaan jättimäisen kuumailmapallon salaa kenenkään huomaamatta?” hän jatkoi.

Doris ei kuitenkaan tyrmännyt ideaa täysin. Myös Günter Wetzelin vaimo Petra suhtautui kuumailmapalloajatukseen epäillen, mutta hän kuunteli kärsivällisesti miestään, kun tämä luetteli syitä, joiden vuoksi heidän pitäisi paeta maasta mitä pikimmin.

”Tiedän hyvin, ettei meitä lännessäkään odota mikään paratiisi. Siellä voisimme kuitenkin tehdä kaikkea, mistä olemme haaveilleet. 

Voisimme matkustaa Italiaan, Espanjaan, minne vain. Tärkeintä tämä on kuitenkin meidän lapsillemme ja heidän tulevaisuudelleen. 

En halua mitään muuta niin kovasti kuin että he saavat kasvaa vapaassa maassa”, Günter selitti vaimolleen ja vakuutti samaan hengenvetoon, ettei kuumailmapallo ollut lainkaan vaarallinen, kun se vain rakennettaisiin oikein.

”Eivätkä rajavartijat pysty ampumaan meitä alas, sillä lennämme aivan liian korkealla heidän aseilleen”, Wetzel vakuutti. 

”Eikä meillä olisi hätää, vaikka he osuisivatkin. Muutama reikä kankaassa ei riitä pudottamaan palloa. Se vain jatkaa lentämistään”, hän painotti ja lisäsi vaimoaan rauhoittaakseen, että voisi kestää kuukausia ja jopa vuoden, ennen kuin kuumailmapallo saataisiin valmiiksi.

”Minä ja lapset lähdemme mukaan, jos todella uskot, että se toimii”, Petra sanoi epäröiden.

Salainen ompeluseura käynnistyi

Peter Strelzyk ja Günter Wetzel jatkoivat paon valmistelua puolisoidensa tuella. Maallikkoinakin heille selvisi nopeasti, että kuumailmapallon pitäisi olla huomattavan suuri, jotta se kantaisi neljä aikuista ja neljä lasta.

Heidän summittaisten laskelmiensa mukaan kuumailmapallon tilavuus pitäisi olla 2 800 kuutiota, mihin tarvittaisiin lähes tuhat neliömetriä kangasta. 

He arvelivat, että niin monen kangaspakan hankkiminen voisi olla vaikeaa.

Lähes joka päivä töiden jälkeen miehet ajoivat Peterin 18 vuotta vanhalla oranssilla Moskvitšilla etsimään kangasta lähiseudun kaupungeista, kuten Rudolstadtista, Saalfeldista ja Jenasta, mutta joutuivat aina palaamaan kotiin tyhjin käsin.

Vasta Gerassa heitä onnisti. He löysivät sieltä tavaratalosta laadukkaan tuntuista metrin levyistä ruskeaa kangasta.

”Onko tämä vedenpitävää?” Peter kysyi.

”Se ei ole vain vedenpitävää, sitä on myös mahdotonta myydä, ja siksi hinta on alennettu. Kuinka paljon te tarvitsette?” myyjä kysyi.

Peter vilkaisi hermostuneesti sivuilleen varmistaakseen, ettei heitä kuultu. ”850 metriä”, hän vastasi.

”850 metriä!?” toisti ällistynyt myyjä. ”Mihin te tarvitsette niin paljon kangasta?”

”Se tulee retkeilykerhollemme, aiomme tehdä siitä telttoja”, Peter vastasi ja maksoi pyydetyt 2 400 markkaa käteisellä.

Vasta, kun ilta pimeni, Peter ja Günter uskalsivat kantaa kangaspakat auton tavaratilasta Günterin kotiin Tuchmacherstraße 22:een, jonka makuuhuoneessa he ompelivat palloa seuraavien viikkojen ajan.

Günter oli lainannut anopiltaan vanhan poljettavan ompelukoneen, ja kun Peter leikkasi kangasta, Günter ompeli ompelemistaan, kunnes hänen kätensä ja jalkansa olivat aivan turtana. 

Joinakin päivinä ja öinä miehet paiskivat töitä 12 tuntia tauotta, ja Günterin vaimo oli jatkuvasti varuillaan, ettei kukaan päässyt tupsahtamaan kylään yllättäen.

”Ikävä kyllä meille ei nyt voi tulla sisään, meillä on remontti kesken ja on niin sekaista”, hän esteli, kun naapuri soitti ovikelloa.

Muutamassa viikossa Peter ja Günter saivat pallo-osan valmiiksi ja siirtyivät seuraavaan tehtävään: heidän oli rakennettava kori, johon mahtuisi kahdeksan matkustajaa. 

Heidän kaikkien oli ahtauduttava 140 x 140 senttimetrin tilaan. Keskelle piti jättää tila kaasupulloille ja polttimelle, jolla pallon ilma lämmitettäisiin. 

Polttimen näppärät miehet muokkasivat uunin hormista: pimennysverhot estivät hitsausliekin näkymisen ulos, ja poran ujelluksen he peittivät vääntämällä radion musiikin täysille. 

Yli 950 ihmistä menehtyi yrittäessään paeta DDR:stä. Yksi heistä oli luotisateeseen vuonna 1966 kuollut Willi Block.

© Getty Images

Ensimmäinen pallo oli susi

28. huhtikuuta 1978 yhdentoista aikaan illalla Peter ja Günter olivat valmiit kokeilemaan, täyttyisikö kuuma­ilmapallo ilmalla. 

He käärivät pallon kasaan, tunkivat sen autoon ja ajoivat kymmenen kilometriä etelään metsään, jossa he olivat nähneet korkeiden pinjojen ympäröivän aukion hyvässä suojassa uteliailta katsojilta. 

He olivat ainoat ihmiset kilometrien säteellä, eikä alueella ollut muita eläviä olentoja kuin kaniineja, jotka hyppivät esiin koloistaan, kun Moskvitš tulla huristeli paikalle.

Miehet levittivät ilmapallon maahan ja Günter piti sen suuta avoinna, kun Peter sytytti kaasupolttimen soihdulla. 

Kahden tunnin kuluttua, kun miesten sormet olivat jo aivan jäässä, pallo ei vieläkään näyttänyt täyttymisen merkkejä vaan pysyi lättänänä kuin epäonnistunut kohokas.

Miehet ajoivat pettyneinä kotiin, mutta pian toivo alkoi taas viritä.

”Meidän on ripustettava pallo puuhun ja lämmitettävä ilmaa alhaalta”, ehdotti Wetzel, ja niin miehet tekivätkin seuraavalla kerralla.

Miehet etsivät kuusen, joka oli niin korkea, että yli 20 metriä korkea pallo saatiin roikkumaan siitä vapaasti. 

He kävivät tarkkailemassa aluetta useiden päivien aikana varmistaakseen, ettei siellä liikkunut ketään. 

He havaitsivat, että aukion ohittavat junat lakkasivat kulkemasta puolenyön jälkeen ja että siellä tällä kumpuilevassa maastossa olevissa taloissa sammutettiin valot yhdentoista maissa.

Kun miehet lopulta uskaltautuivat testaamaan palloa, he käyttivät itse tekemäänsä puhallinta. 

Se koostui potkurista, jota pyöritti Günterin vanhan MZ-moottoripyörän 14 hevosvoiman moottori. Siihen oli yhdistetty vanhan Wartburgin äänenvaimennin.

Vaimot olivat tällä kertaa miesten mukana. Heidän tehtävänään oli pitää palloa auki alhaalta, kun miehet johtivat sinne kaasupolttimen lämmittämää ilmaa puhaltimella.

Tällä kertaa heidän onnistui saada palloon hieman eloa ja se lepatti jo lupaavasti, mutta heti, kun miehet sammuttivat kaasupolttimen ja puhaltimen, pallo tyhjeni ilmasta. Miehet tajusivat, missä vika piili: kangas ei ollut kyllin ilmatiivistä. 

Tieto tuntui musertavalta. Onneksi Petra oli tuonut mukanaan kotitekoista marjaviiniä, jolla salaliittolaiset lohduttautuivat pakatessaan palloa jälleen autoon. 

Kotiin palattuaan miehet alkoivat tuhota todisteita epäonnistumisestaan: he leikkelivät kankaan pieniksi paloiksi, jotka he sitten polttivat vähän kerrallaan Strelzykien kellarissa.

Jo kun miehet katsoivat, miten 2 400 markan kangas haihtui savuna ilmaan, he alkoivat suunnitella uutta yritystä. 

He aikoivat rakentaa uuden ja paremman pallon, ja jos he laittaisivat säästönsä yhteen, heidän rahansa luultavasti riittäisivät uuteen kankaaseen.

Kankaan metsästys alkoi alusta

Toukokuussa 1978 Peter ja Günter olivat taas tavaratalon kangasosastolla. He olivat ajaneet 150 kilometrin päähän DDR:n toiseksi suurimpaan kaupunkiin Leipzigiin ostamaan taftia, joka oli kevyttä ja liukasta kangasta.

Miehet selittivät olevansa Gerassa toimivan purjehduskerhon asialla ja tarvitsevansa 850 metriä taftia purjeisiin.

”Niin paljon meillä ei ikävä kyllä ole. Voimme kyllä hankkia sitä huomiseksi”, myyjä ilmoitti keskusteltuaan esimiehensä kanssa. 

Miehet eivät tienneet, mitä tehdä. He epäilivät paljastuneensa ja pelkäsivät joutuvansa pidätetyksi heti, kun he tulisivat hakemaan kangasta.

Toisaalta heillä ei ollut paljon vaihtoehtoja. Kun he sitten seuraavana päivänä palasivat tavarataloon, he saivat helpotuksekseen huomata, että paikalla ei ollut poliisin poliisia.

Miehet poistuivat tyytyväisinä 4 800 markkaa maksaneen kankaan kanssa, ja kotimatkalla he ostivat vielä vanhan mutta hyvin toimivan moottorin, jonka he aikoivat kytkeä ompelukoneeseen välttyäkseen polkemasta konetta.

Tällä kertaa pallo päätettiin ommella Strelzykien kotona, ja puuhiaan peitelläkseen miehet asettelivat talon ulkopuolelle ja sisälle maalipönttöjä ja tikkaita.

Salaliittolaisista oli kehittynyt taitavia ompelijoita, ja nyt työ edistyikin nopeasti. Ompelukone hurisi tasaisesti, uusi pallo alkoi muotoutua nopeasti, ja valmistumista edisti myös Strelzykien 14-vuotiaan pojan, Frankin, apu. 

Strelzykit olivat yrittäneet pitää hänet ulkona suunnitelmasta, mutta poika ei ollut huijattavissa. 

Hän oli huomannut, että isä vetäytyi jatkuvasti lukitun oven taakse, ja vanhemmat olivat joutuneet paljastamaan hänelle suunnitelman, vaikka he pelkäsivät, että poika lipsauttaisi salaisuuden koulussa. 

Strelzykin ja Wetzelin perheiden kolmannen pakoyrityksen oli onnistuttava, sillä viranomaiset olivat jo heidän jäljillään.

Toinen pakoliittolainen menetti uskonsa

Samoihin aikoihin Wetzelit alkoivat kuitenkin epäröidä ja vetäytyivät pakohankkeesta. He eivät enää uskoneet, että olisi mahdollista ommella pallo, joka kantaisi kahdeksan henkeä. 

Petra näki jatkuvasti painajaisia kuumailmapallon syöksymisestä maahan ja heidän kaikkien kuolemasta. 

Ahdistuneena aviopari kertoi päätöksestään Strelzykeille.

Yhteisymmärryksessä perheet päättivät olla jonkin aikaa tapaamatta toisiaan, jotta Strelzykien mahdollinen paljastuminen ei vaarantaisi myös Wetzelien elämää.

”Onnea kuumailmapallon kanssa”, Günter Wetzel toivotti ja puristi Peter Strelzykin kättä. ”Onnea matkaan”, hän toisti vielä vitkastellen Strelzykien ovella.

Strelzykien perhe alkoi elää kaksoiselämää. Ulospäin kaikki näytti jatkuvan ennallaan: perheen isä jatkoi sähkömiehenä, äiti työtään pankissa ja Frank ja hänen 11-vuotias pikkuveljensä Andreas ahkeroivat koulussa. 

Valtaosan hereilläoloajastaan Peter ja Frank puursivat suljettujen verhojen takana rakentaen palloa, koria ja kaasupoltinta, jotta kaikki olisi valmista ratkaisevan hetken koittaessa.

Se koittikin heinäkuun alussa 1979. Peter pysäköi auton keskiyön aikaan Unterlemnitzin kylän lähelle metsänlaitaan kauaksi valtateistä. 

Andreaksen nukkuessa takapenkillä muut alkoivat koota kuumailmapalloa. Sitten Peter käynnisti puhallinta varten MZ-moottorin.

Moottorin jyly kuulosti hiljaisessa yössä helvetilliseltä, ja Strelzykit vilkuilivat ympärilleen odottaen poliisien syöksyvän heidän kimppuunsa minä hetkenä hyvänsä.

Mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Kukaan ei vaikuttanut kuulevan korviahuumaavaa melua, ja Strelzykit rauhoittuivat vähitellen kuuma­ilmapallon täyttyessä. 

Se hohti yössä kuin jättimäinen lamppu ja olisi kohonnut Strelzykien ulottumattomiin, jos he eivät olisi kiinnittäneet sitä maahan köysillä ja neljällä puutapilla.

Pallo kohosi korkeuksiin

”Tulkaa nyt, kiireesti, lähdetään jo”, Peter Strelzyk hoputti. Hänen vaimonsa Doris herätti Andreaksen, ja uninen poika kömpi koriin ensimmäisenä. 

Hetkeä myöhemmin kaikki neljä kyyhöttivät kaasupullojen ympärillä, ja kaasupolttimen viheltäessä pimeydessä Frank ja Peter katkaisivat köydet. Kello oli 1.30 keskiviikkona 4. heinäkuuta, ja kuumailmapallon kohotessa hiljalleen ylemmäs perhe haki korissa toisistaan turvaa jännittyneinä ja täynnä odotusta.

Strelzykit näkivät allaan kylien katuvalot ja muutamien harvojen liikkeellä olevien autojen lyhdyt leijuessaan korkealla asvaltin yläpuolella. 

Kun Doris huomasi, että Andreaksen hampaat kalisivat kylmästä ja ehkä osaksi myös pelosta, hän otti pojan kainaloonsa ja vakuutti tälle kaiken olevan hyvin. 

Peter taas tuijotti herkeämättä poltinta varmistuakseen siitä, että sen liekki pysyi täsmälleen pallon suuaukon kohdalla.

Peter pelkäsi eniten sitä, että kangas syttyisi palamaan. Hän oli nähnyt mielessään useita kertoja, miten kori tippui maahan kuin kivi.

Peter vilkuili kellosta ajan kulumista: kymmenen, 15, 20 ja lopulta 25 minuuttia oli kulunut lähdöstä. 

Sitten kaikki alkoi mennä pieleen: noin kahden kilometrin korkeudessa pallo osui tiheään pilveen, jolloin kangas kastui silmänräpäyksessä ja muuttui entistä painavammaksi. 

Ilmapyörteet riepottelivat palloa niin, että se pyöri ympäri kuin karuselli. Peter pienensi heti liekkiä saadakseen pallon lentokorkeuden laskemaan.

Temppu onnistui, ja kaikki ehtivät huokaista helpotuksesta, kunnes he tajusivat, että pallo menetti yhä korkeutta.

”Isä, näen puita!” huusi Frank hädissään. Seuraavaksi he kuulivat oksien repivän kangasta, ja kori putosi yhä alaspäin. 

Kuuset onneksi hidastivat putoamista niin, että kori tömähti maahan melko pehmeästi. Matkustajat kömpivät hätäisesti jaloilleen ja yrittivät löytää ympäristöstä jotain, joka kertoisi heidän laskeutuneen Länsi-Saksan puolelle. 

Pimeydessä ei kuitenkaan näkynyt mitään, eikä Peter uskaltanut sytyttää heti taskulamppuaan, koska hän pelkäsi, että heidät havaittaisiin.

”Kuinka kauan olimme ilmassa?” hän kysyi.

”Tarkalleen 34 minuuttia”, Andreas vastasi vilkaistuaan kellonsa itsevalaisevaa taulua.

”Sitten olemme ehkä hyvinkin päässeet rajan yli. Odottakaa tässä, yritän selvittää, missä olemme”, isä käski ja katosi pimeään metsään.

Onnistuneen paon jälkeen perheet asettuivat vielä kuumailmapallon ahtaaseen koriin tiiviin tunnelman ikuistamiseksi.

© Ullstein/Polfoto

Sittenkin väärällä puolella rajaa

Kun Peter Strelzyk muutaman minuutin kuluttua palasi takaisin, hän näytti synkeältä. 

Hän oli löytänyt maasta tyhjän leipäpussin, ja pussissa luki, että leipä oli leivottu kansan omistamassa leipomossa Wernigerodessa DDR:ssä.

Vielä pahempaa oli, että perhe oli ajautunut vain kahdensadan metrin päähän ”kuolemanvyöhykkeestä” eli tarkasti vartioidusta idän ja lännen rajavyöhykkeestä, jossa kulki korkeita aitoja ja piikkilankoja ja jonne oli siroteltu miinoja. 

Länsi-Saksan televisiosta he tiesivät, että aidat oli varustettu SM-70-aseilla, jotka ampuivat automaattisesti ilmaan metallinsirpaleita, kun joku koski aitaa.

”Kuolemanvyöhykkeen” lähelläkään ei ollut turvallista oleskella. Siitä alkoi viisi kilometriä leveä ”turvavyöhyke”, jolla oleskeluun vaadittiin erikoislupa. Se oli täynnä lankoja, joihin kompastuminen aiheutti hälytyksen rajavartiostossa.

Peter odotti minä hetkenä hyvänsä kuulevansa helikop­terin äänen tai tuijottavansa kiväärin piippuun. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut. 

Kuin ihmeen kaupalla lähimpien vartiotornien vartijat eivät olleet havainneet pakoyritystä, ja perhe lähti palaamaan varovasti takaisin. 

He eivät kuitenkaan voineet ottaa pallon jäännöksiä mukaansa. Sydän pamppaillen ja aistit herkistyneinä Peter johti perheensä piikkipensaikkojen ja tiheän metsän halki, mäen yli ja suon halki sinne, mistä he olivat lähteneet.

”Varokaa! Hälytyslanka, älkää tallatko sen päälle”, Peter varoitti kerran toisensa jälkeen pakotetun rauhallisesti.

Lopulta kello kuusi aamulla perhe näki punakeltaisen varoituskyltin, jossa luki Grenze eli raja. Silloin he tiesivät päässeensä turvavyöhykkeeltä. Heiltä kesti vielä kolme tuntia päästä aukiolle, josta he olivat nousseet yöllä ilmaan. 

Auto oli edelleen siellä, minne he olivat jättäneet sen. Toinen ovi oli auki aivan kuin Doris olisi juuri nostanut Andreaksen takaistuimelta.

”Ei tällaista onnea voi ollakaan”, Peter huokasi. Hän ei kuitenkaan ollut vielä lainkaan vakuuttunut siitä, että pakoyritys oli jäänyt huomaamatta. 

Ehkä poliisi odotti heitä parhaillaan Pössneckissä.

Peterin huoli osoittautui kuitenkin turhaksi ja hän tunsi itsensä äärimmäisen helpottuneeksi, kun perhe ajoi Moskvitšillaan kotinsa eteen. 

Kaikki näytti koskemattomalta, kukaan ei ollut tehnyt talossa kotietsintää, ja uupuneinakin vanhemmat tajusivat vielä kaikeksi onneksi ilmoittaa perheen olevan sairaana ennen kuin heidän poissaoloaan alettiin ihmetellä työpaikalla ja koulussa.

Pakoa yrittäneitä alettiin etsiä

”Kansan poliisi pyytää apua” luki paikallisessa puoluelehdessä Volkswachtissa kymmenen päivää myöhemmin. 

”Nämä esineet jätettiin vakavan rikoksen tapahtumapaikalle.” Artikkelin kuva esitti muun muassa ilmapuntaria, taskuveistä ja Ruhla-merkkistä kelloa. 

”Tunteeko joku henkilön, jolle nämä esineet kuuluvat?” lehdessä kysyttiin ja pyydettiin ottamaan yhteyttä Geran poliisiin. Peter Strelzyk laski lehden pöydälle kädet täristen.

”Nyt he etsivät meitä”, Peter totesi. 

Artikkelissa ei kerrottu mitään rikoksen laadusta eikä mainittu rikkoontunutta kuumailmapalloa, mutta hän oli tunnistanut kuvan esineet välittömästi itsensä ja Günter Wetzelin omiksi.

Peteristä ja Doriksesta oli pitkään tuntunut, että heitä seurattiin, ja nyt maa alkoi toden teolla polttaa heidän jalkojensa alla. 

Puolikuolleena hermostuksesta Peter lähti käymään Wetzeleillä, ja heti, kun Günter näki artikkelin, hän kulautti ryypyn kurkustaan alas.

”Nyt on vain kyse siitä, kumpi on nopeampi: ne vai me”, Günter totesi kiihkottomasti. ”Emme voi perääntyä. Meidän on lähdettävä. Pian.”

Kaikki valmiina viimeiseen yritykseen

Syyskuun 16. päivänä 1979 kello 2.24 riemunkirjava 28 metriä korkea kuumailmapallo kohosi ilmaan mukanaan neljä aikuista ja neljä lasta. 

Palloon oli käytetty 1 250 neliömetriä kangasta, joka oli ostettu vaivihkaa pienissä erissä eri puolilta Itä-Saksaa.

Matka alkoi metsänreunasta läheltä Oberlemnitzia eli täsmälleen samasta paikasta, josta Strelzykien perhe oli vain kaksi kuukautta aiemmin noussut epäonnistuneelle lentomatkalleen. 

Tällä kertaa kaikki näytti lupaavammalta: taivas oli kirkas, tuuli puhalsi pohjoisesta Länsi-Saksan eteläosaan Baijeriin päin ja heidän uusi pallonsa oli suurempi ja kestävämpi kuin sen kaksi edeltäjää.

”Äiti, äiti, nostaako pallo meidät taivaaseen asti?” kysyi Wetzelien viisivuotias Peter-poika muutama minuutti sen jälkeen, kun kori oli irtautunut maasta.

Kukaan ei ehtinyt vastata hänelle, sillä samalla hetkellä tapahtui se, mitä aikuiset olivat pelänneet eniten: kaasupolttimen liekki alkoi osui pallon kankaaseen, joka leimahti tuleen. 

Pelästyneenä Peter Strelzyk tarttui vaahtosammuttimeen ja suuntasi sen kohti liekkejä. Hänen onnistui estää uhkaava katastrofi.

Palloon tuli vain vähäinen reikä, ja pallo jatkoi nousemistaan. Matkustajat pysyttelivät vaiti. 

Kun pallo oli viidentoista minuutin päästä saavuttanut noin kahden kilometrin korkeuden, Günter Wetzel rikkoi hiljaisuuden: ”Katsokaa alas! Alhaalla näkyy valoa. Ne etsivät meitä!”

Vartiotornien voimakkaat valot pyyhkivät rajaaluetta ja taivasta, mutta pallo oli aivan liian korkealla eikä valo yltänyt siihen. 

Pallo jatkoi vakaasti matkaansa ilman halki, kunnes kaasupolttimen liekki alkoi tukahtua ja lopulta sammui kokonaan. 

Miesten ei onnistunut millään saada sitä enää syttymään, ja ilman nostetta ilmapallo alkoi vääjäämättä vajota.

Kuumailmapallo menetti korkeutta nopeasti, kori keikkui puolelta toiselle uhkaavasti, ja yhtäkkiä kuusenoksat iskivät kasvoihin matkustajia, jotka yrittivät parhaansa mukaan takertua koriin ja pyykkinaruihin, joilla kori oli kiinnitetty palloon. 

Kori iskeytyi kovalla voimalla maahan ja oli kellahtaa kumoon. Lentomatka oli kestänyt 28 minuuttia, eivätkä perheet tienneet, kuinka pitkälle he olivat ehtineet.

”Olemmeko me lännessä?” Doris tiedusteli toiveikkaana, mutta muut eivät osanneet vastata hänelle. 

Äitien jäädessä lasten luo miehet lähtivät tutkimaan aluetta. Lähellä oli maatila, ja kun miehet keplottelivat ladon oven auki, he näkivät taskulampun valossa, että sisällä oli upouusi traktori, jonka merkki oli heille aivan tuntematon.

Miehet kuulivat auton lähestyvän tietä pitkin, mutta he eivät erottaneet, oliko se itäsaksalainen Trabant vai jokin muu. 

Auto jarrutti heidän kohdallaan, ja siitä astui kaksi poliisia. ”Olemmeko me lännessä?” Peter kysyi heti.

”Tottakai olette! Missä muuallakaan?” hämmästeli toinen poliiseista. Pakolaiset olivat vihdoin turvassa.

Mitä sitten tapahtui

Peter Strelzyk avasi paon jälkeen Baijeriin Bad Kissingeniin televisioliikkeen, mutta se meni konkurssiin. 

Hän työskenteli vuosia myös Sveitsissä. Nykyisin Peter ja Doris Strelzyk asuvat vanhassa talossaan Pössneckissä. Günter ja Petra Wetzel ovat jääneet asumaan Baijeriin.

Ehkä sinua kiinnostaa...