Anne Frank

Anne Frank kirjoitti säännöllisesti päiväkirjaa noin kahden vuoden ajan. Päiväkirja antaa ainutlaatuisen katsauksen hänen ja muiden juutalaisten eloonjäämistaisteluun miehitetyssä Hollannissa.

© Ullstein Bild/ All Over Press

Päiväkirja oli Annen paras ystävä

Natsien juutalaisvainot pakottivat Anne Frankin perheineen maan alle vuonna 1942. Natsien saappaiden kaiku kaduilla ei kuitenkaan tuottanut teini-ikäiselle Anne Frankille suurinta päänvaivaa, vaan hänen äitinsä.

perjantai 8. heinäkuuta 2016 teksti Jeppe Nybye

Eräänä toukokuisena aamuna vuonna 1940 alankomaalaiset heräsivät lentokoneiden moottorien jylyyn. Maahan hyppäsi tuhansia saksalaisia laskuvarjojääkäreitä, joilla oli käsky ottaa haltuunsa strategisesti tärkeät kohteet. Hitlerin armeija yllätti nukkuvan maan täysin. Pian saksalaiset pyyhkäi­sivät yli koko Alankomaiden sen heikosti varustetun armeijan yrittäessä tuloksettomasti taistella vastaan.

Kaksi vuotta saksalaisten miehityksen jälkeen – 5. heinäkuuta 1942 – 13-vuotias Anne Frank lekotteli kotinsa verannalla lepotuolissa ja nautti Amsterdamia hellivästä auringonpaisteesta. Yhtäkkiä hänen sisarensa Margot tuli hänen luokseen. ”SS:ltä on tullut isälle käsky saapua kuulusteltavaksi”, Margot kuiskasi kiihtyneenä. 

He molemmat tiesivät, että se tarkoitti lähettämistä keskitysleirille. ”Tietenkään hän ei lähde”, Margot rauhoitteli pelästynyttä pikkusiskoaan. Heidän isänsä Otto Frank oli jo kuukausia valmistellut perheen pakoa.

”Äiti meni van Daaneille [kuten Anne nimitti van Pelsejä päiväkirjassaan] kysymään, voimmeko siirtyä huomenna piilopaikkaamme. Van Daanit aikovat tulla mukaamme. Meitä on siellä sitten seitsemän”, Margot jatkoi.

Kun äiti Edith Frank hetken kuluttua palasi kotiin, hän lähetti tytöt huoneeseensa, jotta aikuiset saivat puhua rauhassa. Huoneessa Margot tunnusti, että kutsu ei itse asiassa ollut osoitettu heidän isälleen vaan hänelle itselleen. ”Säikähdin uudestaan ja aloin itkeä. Margot on vasta kuusitoista. Miksi he haluavat lähettää niin nuoria tyttöjä yksinään pois? – – Mihin me voisimme piiloutua? Kaupunkiin? Maalle? Johonkin taloon, majaan? Milloin, kuinka, mihin...?” kirjoitti Anne myöhemmin päiväkirjaansa.

Tytöt alkoivat kuumeisesti pakata tavaroita koululaukkuihinsa. Ensimmäiseksi Anne laittoi laukkuunsa syntymäpäivälahjaksi saamansa päiväkirjan. Sillä aikaa heidän vanhempansa ottivat yhteyttä toimistossa työskenteleviin ei-juutalaisiin ystäviinsä, jotka olivat lupautuneet toimittamaan heille muun muassa vaatteita ja ruokaa. 

LUE LISÄÄ: Tutustu Anne Frankin taloon

Frankin ja van Pelsin perheet sekä Fritz Pfeffer piileskelivät merkityn rakennuksen takaosassa.

© Polfoto

Seuraavana päivänä aamunkoitteessa perhe lähti kohti piilopaikkaa. Taivaalta valuvassa kesäsateessa töihin kiiruhtavat työläiset loivat sääliviä katseita kävelijöihin, joiden vaatteisiin kiinnitetyt pakolliset keltaiset tähdet kertoivat heidän olevan juutalaisia.

Annella oli päällään muun muassa useat housut, kesämekko sekä talvi- ja kesätakki. Myös muut perheenjäsenet olivat vetäneet päälleen useita vaatekerroksia, sillä yksikään juutalainen ei uskaltanut liikkua kaupungilla julkisesti matkalaukun kanssa. Kotona sängyt oli jätetty petaamatta ja aamiaistarvikkeet pöydälle.

Annen vanhemmat olivat useiden kuukausien aikana kuljettaneet mahdollisimman paljon irtaimistoa ja vaatteita tulevaan piilopaikkaan, joka sijaitsi osoitteessa Prinsengracht 263 samassa rakennuksessa kuin Otto Frankin hyytelöimisainetta valmistava Opekta-yritys. 

Liiketilojen takana oli salainen siipi, jonne oli sisäänkäynti kolmannesta kerroksesta. Kaksikerroksisen piilon alempi kerros oli varattu Frankin perheelle, ja toinen kerros Hermann ja Auguste Van Pelsille ja heidän Peter-pojalleen.

Salaisen siiven ullakolle oli varastoitu tarvikkeita kuukausiksi. Piilopaikka sijaitsi Opektan varaston yläpuolella, eikä varastotyöläisille ollut kerrottu, että rakennuksessa aiottiin piilotella juutalaisia. Piileskelijöiden olikin pysyttävä hiirenhiljaa työpäivien aikana. Muinakin päivinä ja vuorokaudenaikoina heidän oli oltava hyvin varovaisia.

”Me olemme jopa kieltäneet Margotia yskimästä öisin, vaikka hän on vilustunut pahasti ja hänen on nieltävä suuria annoksia kodeiinia”, Anne kirjoitti. 

Anne Frankin teinikapina alkoi

Anne tottui nopeasti piilopaikan yksitoikkoiseen arkeen. Päiväjärjestykseen kuului kotitöitä, ranskan kielioppia ja ”inhottavia laskutehtäviä”. ”Tunnen olevani pikemminkin hyvin erikoisessa täysi­hoitolassa viettämässä lomaa”, Anne kirjoitti piileskelyn alkuaikoina.

Tilanne muuttui kuitenkin nopeasti, kun Anne alkoi kapinoida äitiään vastaan. ”Voi, en kestä äitiä sellaisina hetkinä, ja minäkin olen hänelle vieras. Se on helppo huomata, koska hän ei edes tiedä vielä, mitä ajattelen kaikkein taval­li­sim­mista asioista”, alakuloinen Anne kirjoitti päiväkirjaansa yhden ankaran riidan jälkeen. 

Lokakuussa 1942 Anne riiteli jälleen äitinsä kanssa niin, että he lopulta itkivät. ”Kerroin isälle vihdoin, että pidän hänestä paljon enemmän kuin äidistä. Siihen hän sanoi, että se menisi kyllä ohi, mutta en usko sitä.”

Kolmen kuukauden kuluttua yksityisyyden puutteesta kärsivän Annen ärsytyskynnys oli olematon. Hän otti lähes joka päivä yhteen joko äitinsä tai jonkun van Pelsin perheen jäsenen kanssa. Erimielisyydet sysättiin kuitenkin syrjään iltaisin, kun salahuoneiston asukkaat kokoontuivat radion ympärille kuunte­lemaan BBC:n lähetyksiä. 

Niissä ker­rottiin, että Saksan turvallisuuspoliisi Gestapo pidätti jatkuvasti juutalaisia. ”Me oletamme, että useimmat murhataan. Englannin radio puhuu kaasulla tappamisesta”, Anne kirjoitti. ”Kuvittelen iltaisin pimeässä hyvien, viattomien ihmisten kulkevan edessäni itkevine lapsineen. Yhä vain eteenpäin, pari miestä komentaa heitä, he ovat lyötyjä ja kidutettuja ja raahautuvat eteenpäin.”

Anne Frank jakoi huoneensa uuden tulokkaan kanssa

Juutalaisten tilanteen kiristymisen vuoksi Frankit ja van Pelsit päättivät marraskuussa 1942 tarjota piilopaikan vielä yhdelle ihmiselle. Pian huoneistoon muutti hammaslääkäri Fritz Pfeffer, joka oli naimisissa kristityn kanssa. ”Hienoja uutisia”, Anne kommentoi tapahtumaa päiväkirjassaan. Oli päätetty, että hän jakaisi huoneensa itseään lapsirakkaaksi kuvailleen tulokkaan kanssa.

Kymmenen päivän jälkeen Anne ei kuitenkaan voinut enää sietää Pfefferiä, ja tunne oli ilmeisesti molemminpuolinen. Anne kirjoitti, että Pfeffer ”onkin osoittautunut mitä vanhanaikaisimmaksi kasvattajaksi, joka esittää kilometrin pituisia saarnoja käytöstavoista”.

”Tämän kaiken kyllä vielä kestäisi, jos herra ei olisi aivan kauhea kielikello, joka valitsee kaiken lisäksi äidin kantelujensa vastaanottajaksi”, Anne kirjoitti raivoissaan. Kaksikko ei pystynyt solmimaan rauhaa edes öiksi: Pfeffer motkotti Annelle kehottaen tätä kääntämään kylkeä hiljempaa, ja usein Anne herätti kuorsaavan Pfefferin, joka hänen mielestään kuulosti henkeä haukkovalta kalalta.

Jos Pfeffer ei valvottanut Annea, niin tyttö heräsi öisin liittoutuneiden pommikoneiden korviahuumaavaan meluun. ”Minä en ole kadottanut pelkoani kaikkea ampumista tai pommikoneita kohtaan, ja makaan melkein joka yö isän sängyssä hakeakseni sieltä turvaa”, kirjoitti Anne. Hän tärisi peloissaan ja rukoili isäänsä sytyttämään valon, vaikka tajusi, että se oli vaarallista, koska valo paljastaisi heidän piilonsa.

27. huhtikuuta 1943 britit kylvivät Amsterdamiin jälleen palopommeja. Ilmahyökkäykset Saksan hallussa oleviin kaupunkeihin vain lisääntyivät. ”Minulla on mustat renkaat silmien ympärillä pelkästä unenpuutteesta”, totesi Anne, joka söi mielialansa kohottamiseksi päivittäin valeriaanatabletteja.

Niukka ravinto vain pahensi tilannetta. Keväällä 1943 talon ruokalistalla oli pitkään vain kuivaa leipää, pinaattia ja isoja perunoita, jotka olivat jo niin pahentuneita, että maistuivat imeliltä. 

Maihinnousu sai Anne Frankin perheen toivon heräämään

Syyskuussa 1943 ulkomaailmasta saatiin kuitenkin vaihteeksi hyviä uutisia: Italia oli antautunut ehdoitta. Salaisessa siivessä kuunneltiin radiota, josta kaikuivat Britannian ja Yhdysvaltojen kansallis­laulut ja Kansainvälinen.

Alankomaissa mikään ei muuttunut. Syyskuun lopulla 1943 saksalaiset julistivat, että Amsterdam oli puhdistettu juutalaisista. Tuhansia juutalaisia oli jo lähetetty tuhoamisleireille tai odottamaan vuoroaan Westerborkin kylässä sijaitsevalle internointileirille, joka oli Alan­ko­maiden juutalaisten viimeinen pysäkki ennen kuoleman­leirejä. Anne ei aavistanut itsekin matkaavansa pian karjavaunulla Auschwitziin.

6. kesäkuuta 1944 BBC aloitti lähetyksensä sanoilla ”This is London... London calling, maihinnousu on alkanut, I repeat, maihinnousu on alkanut”. Salaisessa siivessä uutinen otettiin ensin vastaan epäuskoisesti. Vasta kun tieto oli toistettu useita kertoja ja kenraali Eisenhower oli vielä vahvistanut tiedon, piileskelijät alkoivat pohtia, olisiko sodan loppu ja kauan odotettu vapaus lähellä.

”Kuin ystävät olisivat tulossa”, kirjoitti nyt 14-vuotias Anne päiväkirjaansa. Margot suunnitteli jo palaavansa kouluun syyskuussa.

Anne iloitsi ajatuksesta, että pääsisi vihdoin ulos. Hänestä tuntui, että hän eli ilkeiden ja äreiden ihmisten keskellä, jotka eivät pitäneet hänestä. Hän oli väsynyt kuulemaan, miten ihmiset puivat hänen persoonaansa. Hän tunsi, että hänessä oli kaksi puolta. Hän tiesi, että jos hän vain pystyisi kuuntelemaan omaa hyvää puoliskoaan, hän tulisi paremmin toimeen muiden kanssa.

1. elokuuta 1944 Anne kirjoitti: ”Ah, minä haluaisin kyllä kuunnella sitä, mutta se ei onnistu. Jos olen hiljainen ja vakava, jokainen ajattelee, että se on jotakin uutta komediaa – – etsin jälleen keinoa tulla sellaiseksi kuin hyvin mielelläni haluaisin olla ja sellaiseksi, jollainen voisin olla, jos... maailmassa ei asuisi ketään muita ihmisiä.” Tähän päättyy hänen päiväkirjansa.

SS tunkeutui Anne Frankin piilopaikkaan

4. elokuuta Otto Frank oli juuri opettamassa Peterille englantia, kun Prinsengracht 263:n eteen pysähtyi auto ja portaista alkoi kuulua askelia.

Huoneistoon tunkeutui SS:n ylikersantti Karl Josef Silberbauer turvallisuuspalvelun miesten kanssa. Hän määräsi luovuttamaan heti kaikki arvoesineet, ja Frank totteli. Asukkaat käskettiin autoon, jossa he joutuivat odottamaan useita tunteja, kunnes heidät lopulta vietiin kuulusteluihin ja sieltä Westerborkiin. 

3. syyskuuta 1944 Westerborkista lähti matkaan yksi sodan viimeisistä juutalaiskuljetuksista Auschwitziin, jossa kuoli noin 1,1 miljoonaa ihmistä. Yksi junassa mukana olleista oli Anne. Hänet on merkitty luetteloihin juutalaisena numero 309, ”syntynyt 12.6.29, työtön”.

Kun puna-armeijan joukot toisen maailmansodan loppupuolella tammikuussa 1945 saapuivat Auschwitziin, sotilaat löysivät sieltä hengissä enää noin 7 000 nälkiintynyttä, likaista ja syöpäläisten vaivaamaa ihmistä. Anne Frank ei ollut heidän joukossaan. Hänet ja hänen sisarensa Margot oli siirretty kolme kuukautta aiemmin Bergen-Belseniin, jossa he molemmat menehtyivät lavantautiin. Anne kuoli maaliskuun alussa 15-vuo­tiaana, ja hänet on luultavasti haudattu johonkin alueen joukkohaudoista.

Vangeille koitti vapaus vain muutama viikko Annen kuoleman jälkeen brittisotilaiden tultua leiriin 12. huhtikuuta 1945. Tuolloin leirissä oli tuhansien löyhkäävien ruumiiden joukossa noin 55 000 vielä nipin napin hengissä olevaa vankia.

Suurin osa lainauksista Anne Frankin teoksesta Päiväkirja. 

Bergen Belsen

Bergen-Belsenin keskitysleiriin saapuneet brittisotilaat kauhistuivat oloja, joita juutalaiset joutuivat kestämään. Anne Frank kuoli leirissä.

© Scanpix/Granger

Vain Otto Frank selvisi sodasta

Otto Frank

Otto Frank

Pidätyksen jälkeen piilopaikan asukkaat lähetettiin Auschwitziin, jossa perheenjäsenet erotettiin toisistaan. Kahdeksasta asukkaasta vain Otto Frank selvisi hengissä. Sodan jälkeen hän asettui asumaan Sveitsiin ja päätti julkaista tyttärensä päiväkirjan.

Anne Frankin puhkeava seksuaalisuus oli liikaa hänen isälleen. Otto Frank sensuroi mielestään moraalisesti arveluttavia kohtia ennen kuin kirjoitukset julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 1947. 

Tavallisen murrosikäisen tavoin Anne oli kiinnostunut sukupuoliasioista ja kirjoitti niistä melko paljon. Otto Frank poisti myös maininnat Annen kiivaista hyökkäyksistä esimerkiksi äitiään kohtaan vaimonsa ja muiden salahuoneistossa asuneiden muiston kunnioittamiseksi. Anne kirjoitti äidistään usein alentuvasti, mutta ymmärsi myös tämän kannan ja katui omia tekojaan. Kirjoitusten koko sisältö julkistettiin vasta Otto Frankin kuoltua vuonna 1980. 

Ehkä sinua kiinnostaa...