Hyökkäys alkoi Saksan kannalta lupaavasti. Sen panssarit vyöryivät vastustamattomalla voimalla syvälle Neuvostoliittoon. 

© Scala/BPK

”Operaatio Barbarossa” yllätti Stalinin

Saksa teki 3,6 miljoonan sotilaan voimin massiivisen yllätyshyökkäyksen Neuvostoliittoon kesäkuussa 1941. Vaikka Saksan salamasotataktiikka toimi aluksi loistavasti, valtava neuvostomaa osoittautui kuitenkin liian suureksi suupalaksi voitonvarmalle Saksan armeijalle.

tiistai 27. maaliskuuta 2018 teksti Thomas Hebsgaard

Taivas Saksan ja Neuvosto­liiton välisen demarkaatio­linjan yllä Puolassa oli vaale­ne­­massa keski­kesän aamuksi. Luutnantti Siegfried Knappe tunsi kuusimetsän tuoksun. 

Kello oli 3.14 ­aamuyöllä 22. kesäkuuta 1941. Aamu­n linnut virittelivät lauluaan.

Rauha oli vain näennäistä. Yö oli enimmäkseen kulunut sen varmistamisessa, että kaikki oli valmista hyökkäystä varten. 

Nyt sotilaat seisoivat valmiina ­ladattujen tykkien vieressä. Itämereltä Romaniaan ulottuvalla 1 800 kilometrin mittaisella linjalla miljoonat saksalaiset sotilaat odottivat hyökkäyskäskyä.

Hyökkäys käynnistyi kello 3.15. Luftwaffen lentokoneet suuntasivat puna-armeijan linjojen taakse, ja tykistö sai tulikomennon. Tuhannet Saksan tykit alkoivat tulittaa koko rintaman leveydeltä. Ilma oli sakeanaan mustaa ja keltaista savua ja ruudinhajua.

Tykkien jylinää kesti viisitoista minuuttia. Sitten laukaistiin merkinantoammus, joka valaisi seudun punaisella kajollaan. Knappen tykistöjaoksen osuus oli siltä erää lopussa. Seuraavaksi alkaisi jalkaväen hyökkäys, ja jalkaväen jälkeen tulisi operaatio Barbarossan kärki – ­Saksan pelätyt taisteluvaunut.

Yli kolmen miljoonaan Saksan, Ita­lian, Romanian, Slovakian ja Unkarin ­sotilaan hyökkäys Neuvostoliittoon oli kaikkien aikojen suurin sotilaallinen operaatio. 

Myös Suomen ja Neuvostoliiton välinen niin sanottu jatkosota alkoi 25. kesäkuuta. 


Kun taistelua oli kestänyt muutaman viikon, vaikutti siltä, että Saksan salamasotataktiikka johtaisi jälleen voittoon. Saksan panssaridivisioonat olivat tunkeutuneet syvälle vihollisen alueelle, ja ilma­voimien koneet hävittivät kaikki esteet ­etenevän armeijan tieltä. Kaupunki toisensa jälkeen antautui hyökkääjille.

Kesäkuun 22. päivänä Saksan armeijan pioneerijoukot korjasivat Puolan rajajoen Bugin sillat, jotta Saksan panssarit pääsisivät vaivattomasti Neuvostoliittoon.

© Polfoto/Ullstein Bild

Hitler halusi kitkeä kommunismin

Hitler oli jo vuosina 1925 ja 1926 ilmestyneessä kaksiosaisessa Taisteluni-­teoksessaan julistanut tavoitteikseen elintilan hank­kiminen idästä ja juutalais-bolševistisen järjestelmän kaatamisen.

Kun Neuvostoliitto olisi kukistettu ja sen slaavilaiset ali-ihmiset alistettu, ­Saksan arjalainen kansa voisi vapaasti levittäytyä idän viljaville aroille.

Operaatio Barbarossan valmistelu alkoi salaa kesällä 1940, jolloin Saksan ja Neuvostoliiton välillä oli voimassa sekä hyökkäämättömyyssopimus että sopimuksia taloudellisesta yhteistyöstä. 

Vaikka bolševistinen Neuvostoliitto ja kansallissosialistinen Saksa olivat ideologiset vastakohdat, 23. elokuuta vuonna 1939 solmittu Molotov-Ribbentrop-sopimus takasi hyökkäämättömyyden, ja sen salaisessa lisäpöytä­kirjassa itäinen ­Eurooppa jaettiin etupiireihin, joilla Stalin ja Hitler saattoivat laajentaa valtakuntiaan toisen puuttumatta asiaan.

Saksa saattoi sopimuksen turvin valloittaa Puolan ilman Neuvostoliiton vastareaktiota, mutta marraskuussa 1940 Hitler ei enää suostunut mihinkään Neuvostoliiton pyrkimyksiin Romanian, Suomen ja Bulgarian suhteen.

Molotov-Ribbentrop-sopimus raukesi, kun operaatio Barbarossa käynnistyi ja Saksa hyökkäsi Neuvostoliittoon 22. kesäkuuta 1941. 

Saksan tavoitteena oli tehdä bolševismista loppu ja raivata tieltään viimeinen este Euroopan herruudelle. Samalla Saksa saisi hallintaansa viljavan Ukrainan suuret raaka-ainevarat, Donetskin laajan sotateollisuuden ja Kaukasuksen loputtomat öljy­varat.

Sotaretken suunnittelu oli alkanut jo elokuussa 1940 nimellä Aufbau Ost, idän rakentaminen. Saksa oli vallannut Ranskan kuudessa viikossa huolimatta siitä, että Ranskan armeijan piti olla maailman vahvin. 

Saksan sotilasjohto uskoi, että Neuvostoliiton ­valloittaminen olisi vielä helpompaa – olisihan vastassa kansallissosialistisen rotunäkemyksen mukaan vain ”slaavilaisia ali-ihmisiä”.

Suomen talvisota oli vain vahvistanut ­Saksan sotilasjohdon näkemystä Neuvostoliiton ­armeijan heikkoudesta, kun Neuvostoliiton 30.11.1939 valtavalla miesylivoimalla aloittama hyökkäys ­Suomeen oli kääntynyt Neuvostoliiton ­kannalta katastrofiksi. 

Puna-armeijan hyökkäys oli kilpistynyt joulukuussa 1939 kaikilla rintamaosuuksilla Suomen torjuntataisteluihin, ja vasta Neuvostoliiton suurhyökkäys helmi- ja maaliskuussa 1940 läntisellä Karjalan kannaksella ja Viipurinlahdella oli saanut suomalaisten puolustuksen murtumaan.

Saksa oli operaatio Barbarossaa valmistellessaan niin varma ylivoimaisuudestaan ettei operaation suunnittelussa otettu huomioon mahdollisuutta, että sotateollisuus ei kykenisikään valmistamaan panssarivaunuja niin lyhyessä ajassa. 

Myös varoitukset huoltoyhteyksien venymisestä ja riittämät­tömyydestä suunnitellun etenemisen tahdissa kaikuivat kuuroille korville.

Hyökkäyksen oli ollut määrä käynnistyä jo toukokuussa 1941, mutta ajankohtaa jouduttiin siirtämään Balkanin ongelmien takia. 

Operaatio Barbarossaa lykättiin 22. päivään kesäkuuta, koska fasistinen Italia tarvitsi Saksan apua Kreikan valtaamisessa.

Kahdeksan päivää ennen Barbarossan käynnistymistä Hitler kutsui Saksan ­sotilasjohdon valtakunnankansliaan Berliiniin, kuunteli kenraalien suunnitelmia ja antoi sitten oman tilannearvionsa: puna-­armeija tulisi tekemään ankaraa vastarintaa, mutta operaatio ei kestäisi yli kuutta viikkoa.

Suurin osa Saksan sotavoimista eteni perinteiseen tapaan marssien, ja tarvikkeet kulkivat enimmäkseen hevospelillä. Moottoroidut panssaridivisioonat olivat poikkeus. 

© Scala/BPK

Asemiin kaikessa hiljaisuudessa

Panssarintorjuntajääkäri Hans Rothille operaatio Barbarossa merkitsi suhteellisen mukavan kasarmiajan päättymistä ja tositoimien alkamista. Rothin yksikkö oli määrätty Bugjoelle kartoittamaan Neuvostoliiton joukkojen ­sijaintia.

Rajajoen toisella puolella oli Neuvostoliiton joukkoja, ja punalippu liehui vain kivenheiton päässä. Neuvostoliiton bunkkerit ja konekivääripesäkkeet olivat vain sadan metrin päässä. 

Roth yritti ­olla ajattelematta sitä, miten heidän kävisi, jos neuvostoliittolaiset lähettäisivät omat miehensä tutkimaan aluetta. Hän kirjoitti päiväkirjaansa: 

”Onko meidät komennettu tänne vain houkutuslinnuiksi ja neuvostoliittolaisten tapettavaksi, että Saksa saa siitä syyn hyökätä?”

Tiedustelijat ryömivät joentörmän suojissa kartoittaessaan neuvostojoukkojen asemia. Joen kumminkin puolin oltiin kiireisiä, ja joukkoja saapui lisää.

Roth kirjoitti päiväkirjaansa: ”Vihollisen puolella on runsaasti toimintaa. ­Puna-armeija vahvistaa asemiaan, ja metsästä kantautuvista äänistä päätellen vastarannalla odottaa panssarivaunuja.”

Roth oli huolissaan siitä, onnistuisiko Saksan yllätyshyökkäys. Hän kertoo päiväkirjassaan olettavansa, että vastarinta tulee sillä sektorilla olemaan ankaraa.

Roth ei kuitenkaan epäillyt, etteikö Saksa voittaisi. Etulinjassa tiedettiin jo, milloin hyökkäys alkaisi. Kesäkuun 19. päivän kohdalla hänen päivä­kirjassaan lukee: ”Hurraa! Kaik­kien aikojen suurin taistelu alkaa ylihuomenna!”

Roth oli Saksan voitosta yhtä varma kuin Hitler päämajassaan, vaikka kirjoittikin vihkoonsa kesäkuun 21. päivän iltana: 

”Nyt maalaismaiseman yllä lepää ihana illan rauha. Mutta vain muutaman tunnin kuluttua kylän talot ovat tulessa ja ilma on täynnä sirpaleiden ulvontaa ja ujellusta, ja osumat repivät pellot ja murskaavat tiet.”

Hyökkäys alkoi 22. kesäkuuta kello 3.15. Aamuyön hiljaisuus katkesi tykkituleen. Roth ja kumppanit odottivat ­etenemiskäskyä jännittyneinä mutta päättäväisinä. Kello 3.30 kuului vihellys, ja Roth ja hänen toverinsa ryntäsivät 20 metriä kumiveneille ja ylittivät joen.

Vastassa oli konekivääri. Ensimmäiset kaatuivat konekiväärin luoteihin heti jokea ylittäessään. Pioneerit leikkasivat piikkilankaesteet, ja konekivääripesäke tuhottiin kranaatilla. 

Roth jatkoi tovereineen eteenpäin. Saksan hyökkäys Neuvostoliittoon oli alkanut.

Barbarossa yllätti Stalinin

Hyökkäys tuli Stalinille täytenä yllätyksenä. 

Vaikka häntä oli toistuvasti varoitettu, hän oli siihen saakka uskonut Saksan olevan valmis hyökkäämään ­aikaisintaan vuonna 1942, eikä hän ­pitänyt toden­näköisenä, että hyökkäys­tä tulisi silloinkaan. 

Vaikka Stalin oli sairaalloisen epäluuloinen kaikkia kohtaan, hän oli ollut ­vakuuttunut siitä, että ­Saksan riippuvuus Neuvostoliiton raaka-aineista ­pitäisi Hitlerin aisoissa. 

Neuvostoliiton jatkuvat öljy-, malmi- ja elintarviketoimitukset olivat pitäneet Saksan sotavoimat ja sotateollisuuden käynnissä, eikä Stalin uskonut, että Hitler anastaisi niiden hallinnan itselleen väkivalloin.

Puna-armeija tuli pahan kerran yllä­tetyksi. Ensimmäisen vuorokauden aikana Saksan ilmavoimat tuhosi kaiken kaikkiaan ­ 1 811 Neuvostoliiton lentokonetta, joista 1 489 ammuttiin kentille ennen kuin ne ehtivät edes ­ilmaan. 

 Saksan armeija kohtasi ede­tessään myös var­tio­asemia, joissa ei ollut yhtään ihmistä paikalla – pelkästään Stalinin kuvia ja ­punalippuja.

Vain harvoilla paikkakunnilla oli edes kuultu Saksan jouk­kojen siirroista saati että hyökkäykseen olisi valmis­tauduttu. Bunkkerit olivat monin paikoin keskeneräisiä tai niissä ei ollut täyttä miehitystä, ja aseista oli pulaa koko puna-armeijassa.

Neuvostoarmeijan reservejä alettiin kiivaasti siirtää etulinjaan. Poliisi Nikolai Šantjuk oli Brestissä Bugjoen varrella. Hän oli paikalla, kun asemalle saapui noin tuhat sotilasta. 

 ”Eikö meille anneta kivääreitä?” kysyivät tulokkaat. 

”Menkää etulinjaan. Sieltä löytyy kivääreitä”, heille vastattiin. Miehet eivät voineet muuta kuin lähteä aseistamattomina eteenpäin. Asemissa he saivat aseita sitä mukaa kun muita haavoittui tai kuoli.

Brestin vanhan linnoituksen kasarmilla ei myöskään ollut valmistauduttu saksalaisten hyökkäykseen. 

1800-luvun ­kasarmeissa piti olla 8 000 puna-armeijan sotilasta, mutta kesäkuun 22. päivän aamuna paikalla oli vain 3 500 miestä. Koska oli sunnuntai, ja rajalla oli ollut pitkään rauhallista, suuri osa sotilaista oli saanut vapaata.

Upseerin rouva Nina Artjanova asui linnoituksen itäsiivessä. Hän heräsi kranaattien ja pommien räjähdyksiin, kiskoi takin ylleen ja ryntäsi paljain jaloin lastensa kanssa ulos. 

Näky oli painajais­mainen. Saksalaisten pommikoneiden parvet pudottivat tappavan lastinsa linnoituksen ylle. 

Miehet, naiset ja lapset ryntäilivät paniikissa ympäriinsä yrittäen löytää suojaa. Rouva Artjanova näki ­tutun luutnantin vaimon ja heidän poikansa. Molemmat olivat kuolleita.

Saksan propagandapostikorteissa kuvattiin ­itä­rintaman ­menestyksekästä -salamasotaa.

© Polfoto/Corbis

Sujuvaa salamasotaa

Operaatio Barbarossassa oli kolme ­armeijaryhmää. Pohjoinen armeijaryhmä lähti Baltian kautta kohti Leningradia. 

Etelän armeijaryhmän tavoitteena oli valloittaa Neuvostoliiton vilja-aitta, Ukraina. Keskustan armeijaryhmällä oli yli puolet Saksan panssaridivisioonista. 

Sen oli tarkoitus tunkeutua mahdol­lisimman syvälle Neuvostoliittoon, jakautua­ ennen Moskovaa etelään ja pohjoiseen ja edetä Pohjoisen ja Etelän armeijaryhmiä vastaan taistelevien Neuvostojoukkojen selustaan ja motittaa ja tuhota Neuvostoliiton armeijat.

Sotasuunnitelmat vastaavat harvoin todellisuutta, mutta hyökkäyksen ensimmäisinä viikkoina Saksan sotakone toimi niin kuin suunniteltu. 

Saksan panssarit löivät jälleen kerran itseään voimakkaamman vihollisen. Puna-­armeijalla oli enemmän panssarivaunuja, lentokoneita ja tykkejä kuin Saksalla. 

Lisäksi Neuvostoliiton uudet T-34-panssarivaunut olivat teknisesti merkittävästi parempia kuin Saksan taisteluvaunut. Saksa oli vahvemmilla vain jalkaväen määrässä.

Saksan armeijan todellisia vahvuuksia olivat kuitenkin koulutus, kokemus ja tehokas viestintä, jotka puna-armeijassa olivat retuperällä. Neuvostoliiton armeijalla oli vain vähän radiolaitteita, ja esimerkiksi useimmat panssarivaunut viestittivät lipuilla.

Operaatio Barbarossassa noudatettiin panssarikenraali Heinz Guderianin luomaa salamasotataktiikkaa, jota oli menestyksekkäästi käytetty sekä Puolassa että Ranskassa.

Keskustan armeijaryhmä motitti edetessään satojatuhansia neuvostosotilaita Białystokin lähellä Koillis-Puolassa ja Minskissä Valko-Venäjällä. 

Panssarijoukot jättivät vangit jalkaväen huoleksi ja jatkoivat kohti Smolenskia, joka piiritettiin kesäkuun lopussa ja vallattiin heinäkuun puolivälissä. 

Saksan valtaamien kaupunkien luettelo piteni lähes päivittäin. Žytomyr, Tšernobyl, Uman, Velikije Luki ja Tallinna vallattiin ja Leningrad ja Kiova saarrettiin.

Saksan sotaonni alkoi kääntyä

Jos operaatiota ei olisi suunniteltu yltiöoptimisesti, Saksan sodanjohto olisi osannut ennakoida tulevat ongelmat. 

Vauhdilla etenevien panssarijoukkojen jäljessä seurasi jalkaväki, jonka sotilaat olivat liikkeellä aamuyöstä iltamyöhään ja joutuivat useimmiten kulkemaan metsässä tai pellolla, sillä ajoneuvokolonnilla oli etuoikeus käyttää teitä. 

Jalkaväki joutui marssimaan kolmen-, neljän-, ­viiden- ja jopa kuudenkymmenen kilometrin päivämatkoja kesäkuumalla täydessä varustuksessa.

Marssien välillä käytiin ankaria taisteluita, ja sotilaat olivat lopen uupuneita. 

”Nyt alkaa olla vakavat paikat”, kirjoitti Hans Roth päiväkirjaansa 13. heinäkuuta.

Ensimmäistä kertaa päiväkausiin miehet olivat saaneet nukkua. Miljoonien muiden itärintamalla olevien Saksan sotilaiden lailla Roth oli lopen uupunut. 

”Tekisi mieli itkeä, raivostuttaa niin. Mikään ei toimi. Ei edes oma ruumiini. Hermoni ovat niin kireällä, että ne soivat. Pääsenkö koskaan kotiin?”

Brestin valtauksen viivästyminen ­enteili pahaa Saksalle. Linnoituksen valtaaminen sitoi niin suuren määrän jalkaväkeä, että sen eteneminen pysähtyi toistaiseksi. 

Panssarit olivat jo Smolenskin luona 600 kilometriä idempänä, kun kuusi viikkoa hyökkäjää pidätellyt linnoituskaupunki saatiin viimein vallattua 30.7.1941. 

Saksan 45. jalkaväkidivisioona oli tunkeutunut ­linnoitukseen jo 22. kesäkuuta, mutta törmännyt niin ankaraan vastarintaan, että se joutui päivän päätteeksi vetäytymään. Yhden ainoan päivän aikana ­311 saksalaista sai surmansa ­valtausyrityksessä.

Edellisenä vuonna Ranskan miehityksessä 45. divi­sioona oli menettänyt ­alle viisisataa miestä. Saksan tappiot kasvoivat hälyttävää vauhtia ja eteneminen ­hidastui, sillä puna-armeija taisteli joka ikisestä maapalasesta uskomattoman ­sinnikkäästi. 

Liettuassa yksi ainoa Neu­vos­toliittolainen Klim-2-panssarivaunu esti Saksan koko 4. panssariryhmää ylittämästä Dubysa­jokea. Vasta kun Klimin ammukset loppuivat, miehistö hylkäsi viimein vaunun ja pakeni.

Saksa ei haaskannut ­resurssejaan operaatio ­Barbarossassa saatuihin ­miljooniin vankeihin.

© Ullstein Bild

Rosvot ja ryövärit vainosivat

Saksalaiset etenivät panssaridivisioonien johdolla valtavia etäisyyksiä lyhyessä ajassa. Joukkojen turvallisuudesta tuli koko ajan kasvava ongelma, sillä metsissä oli neuvostoliittolaisia partisaaneja ja omistaan erilleen joutuneita ryhmiä. 

Lisäksi neuvostoliittolaiset hyökkäilivät Saksan huoltokolonnien kimppuun ja veivät tarpeet, joita olisi kipeästi kaivattu rintamalla. 

”Menetämme enemmän henkiä roistojen ja ryöväreiden vuoksi kuin taisteluissa”, kirjoitti saksalainen sotilas kotiin heinäkuussa 1941.

Partisaanien toiminta antoi Hitlerille syyn tuhoamissotaan. Armeija sai luvan kohdella paikallisia asukkaita siten, että kaikki halut vastarintaan katoaisivat. 

Eräs Minskin asukas kuvasi, kuinka saksalaiset kohtelivat siviiliväestöä: ”SS ja poliisipartiot ­tekivät yllätystarkastuksia ihmisten asuntoihin yöllä ja päivällä. 

Ihmisiä pidätettiin noin vain ilman syytä ja vietiin Gestapon kellareihin kuulusteltavaksi, minkä jälkeen heidät kuljetettiin syrjäiseen paikkaan ja ammuttiin. Kaupungissa vallitsi jatkuva pelon ilmapiiri.”

Ryöstely kuului itärintaman saksalaissotilaiden arkeen. Kun huolto ei pelannut, saksalaiset ottivat omin lupinsa paikallisilta, mitä tarvitsivat. Munat, maito, hedelmät ja hevoset katosivat, ja omaisuutta tuhottiin.

Neuvostoliiton sotapropagandassa natsien ­rotuoppi käännettiin päälaelleen ja ”arjalaiset yli-ihmiset” esitettiin säälimättöminä ja julmina petoina. Saksan ­sotilaiden kanssa­ ­tekemisiin joutuneet siviilit saattoivat vahvistaa Neuvostoliiton sotapropagandan näkemykset.

Hitleriä ei huolettanut saksalaisten huono maine vastapuolen silmissä. 

Venäläiset, valkovenäläiset ja ukrainalaiset kuuluivat hänen maailmankatsomuksensa mukaan alempirotuisiin, joilla ei ollut mitään sijaa Saksan tuhatvuotisessa valtakunnassa.

Hitlerin väärä valinta

Hitlerin päämajassa Sudenpesässä oltiin optimistisia. Hitlerin ja kenraalien rauhaa Itä-Preussin metsissä häiritsi ainoastaa se, että Smolenskin valloituksen jälkeen oli tehtävä strateginen ­päätös: 

Lähtisikö Keskustan ­armeijaryhmä kohti Moskovaa? Toinen mahdollisuus olisi, että Keskustan ­armeijaryhmän 3. panssariryhmä suuntaisi ­Leningradiin, ja 2. panssariryhmä lähtisi etelään Etelän armeijaryhmän tueksi, ja pelkästään jalkaväki jatkaisi etenemistä kohti Moskovaa.

Saksan oli valittava, halusiko se ensi­sijaisesti murtaa Neuvostoliiton talouden selkärangan vai vallata Stalinin pääkaupungin. Kenraalikunta oli Moskovan kannalla. 

Pääkaupunki oli Neuvostoliiton aseteollisuuden keskus ja koko valtakunnan läntisen osan infrastruktuurin solmukohta, minkä lisäksi kaupungilla oli valtava symboliarvo.

Hitlerin mielestä Moskova oli vähemmän tärkeä kuin Neuvostoliiton talouden romahduttaminen. Hitler ohitti komentoketjussa Etelän armeijakunnan komentajan ja määräsi panssarit etelään ja pohjoiseen. 

Valtavassa pihtiliikkeessä yli Ukrainan arojen ainakin 600 000 puna-­armeijan sotilasta motitettiin Bel­gian kokoiselle alueelle, ja pian hakaristilippu liehui vallatun Kiovan yllä.­

Ukrainassa saavuttamaansa suureen menestykseen tyytyväinen Hitler päätti suunnata Moskovaan. Syyskuun 6. päivänä Hitler antoi käskyn käynnistää operaatio Taifuunin eli hyökkäyksen Moskovaan. 

Saksan panssarit yllättivät ­puna-armeijan Orjolissa ja motittivat neuvostoliittolaiset Vjazma-Brjanskin kaksoistaistelussa, ja Saksa sai jälleen satojatuhansia vankeja.

Vjazma-Brjanskin kaksoistaistelu jäi operaatio Barbarossan viimeiseksi suureksi voitoksi. Vaikka Neuvosto­liitolla oli enää 90 000 miestä puolustamassa Moskovaa, vastarinta oli kovempaa kuin koskaan, minkä lisäksi saksaiset saivat vastaansa Venäjän talven.

Sää oli Neuvostoliiton puolella. Ensilumi satoi ja sen sulettua pois alkoi syys­rospuutto, joka muutti päällystämättömät tiet paksuksi kuravelliksi, jossa oli lähes mahdoton päästä eteenpäin.

Saksan huoltolinjat olivat aivan liian pitkät, ja logistiset ongelmat vain kasvoivat koko ajan. Lokakuun lopussa Saksan sodanjohto määräsi operaatio Taifuunin pysäytettäväksi armeijoiden uudelleenjärjestämistä varten. 

Tauko antoi neuvostoarmeijalle aikaa tiivistää rivejään ja järjestää puolustustaan sekä tuoda rintamalle tuoreita reservejä.

Neuvostoliiton tiedusteluorganisaatio oli saanut vakoojaltaan luotettavan tiedon siitä, että Japani ei hyökkäisi Neuvostoliittoa vastaan. 

Niinpä Stalin antoi siirtää kolmekymmentä divisioonaa ­siperialaisia sotilaita Kaukoidästä Moskovan tueksi. Siperialaisilla joukoilla oli tuomisinaan myös yli tuhat panssarivaunua ja saman verran lentokoneita.

Kun maa viimein jäätyi marraskuun puolivälissä, saksalaiset lähtivät jälleen hyökkäämään kohti Moskovaa. Kaksi viikkoa kestäneessä epätoivoisessa taistelussa polttoainepulasta ja ammusten vähyydestä kärsineet saksalaiset etenivät hitaasti kohti Moskovaa.

Neuvostoliitto onnistui pysäyttämään Toisen panssari­armeijan. Neljäs panssariarmeija sen ­sijaan pääsi piiritysetäisyydelle, ja joulukuun 2. päivänä osa 258. jalkaväkidivi­sioonaa pääsi niin lähelle Moskovaa, että Kremlin tornit näkyivät. 

Silloin talvi kuitenkin iski toden teolla. Paleltumat ja sairastumiset alkoivat vaatia enemmän uhreja kuin taistelut.

5. joulukuuta Neuvostoliitto kävi massiiviseen vastaiskuun ja pakotti saksalaiset perääntymään yli kolmesataa ­kilometriä. Saksa joutui tunnustamaan, ettei se saanut Moskovaa vallattua.

Lue lisää

Robert Kershaw: War Without Garlands, Ian Allen Ltd., 2008. Robert Kirchubel: Operation Barbarossa – 1-3, Osprey Publishing, 2003, 2005 & 2007. David Stahel: Operation Barbarossa and Germany's Defeat in the East, Cambridge University Press, 2009.

Ehkä sinua kiinnostaa...