Pahimmillaan 50 000 naista kävi päivittäistä eloonjäämistaistelua Ravensbrückissä.

© Getty Images & Shutterstock

Nälkä ja väkivalta nujersivat Ravensbrückin keskitysleirin naiset

Sadistisia vartijoita, uuvuttavaa työtä, ainaista nälkää sekä väkivaltaisia, varastelevia ja vartijoille kieliviä vankitovereita – Berliinin pohjoispuolella sijainneen Ravensbrückin naisten keskitysleirin vangeille jokainen päivä oli julmaa selviytymistaistelua ja näännyttävää pakkotyötä natsien sotakoneiston hyväksi.

torstai 7. syyskuuta 2017 teksti Troels Ussing

Naisrivistöt näyttivät loputtomilta Ravensbrückin keskitysleirin keskus­aukiolla, jonne vangit ­komennettiin kahdesti päivässä. 

Vangit seisoivat vieri vieressä kuin kalpeat luurangot kuluneissa vaatteissaan hämärässä syysaamussa vuonna 1944. 

Useimmat olivat jo niin voipuneita, että jos yksi olisi kaatunut, koko rivistö olisi voinut laota kuin dominolaatat.

Keskusaukiolla partioivat univormu­pukuiset naisvartijat mustissa saappaissaan laskemassa vankeja. 

Moni heistä joutui pitelemään tiukasti kiinni raivoisasti haukkuvan saksanpaimenkoiransa hihnasta, jottei koira ryntäisi suoraan vankien kimppuun.

46-vuotias Sunneva Sandø, vanki numero 75 310, oli ollut leirissä muutaman kuukauden. Hän oli oppinut, että pienistäkin virheistä rangaistiin ankarasti ja suureen ääneen karjuen – joka aamu.

Tämäkään päivä ei ollut poikkeus. Eräs var­tijoista huomasi Sandøn ­parakin naisten rivistössä aukon ja alkoi läimiä kaikin voimin lähimpiä vankeja haukkuen näitä pahanpäiväisesti. 

Sandø selvisi ilman läimäytyksiä, mutta hänet käskettiin parin muun kanssa hakemaan puuttuva vanki heti paikalle. Muut saisivat odottaa rivistöissä seisten hievahtamatta. Joskus vankeja seisotettiin rangaistukseksi jopa tuntikausia.

Rivistöstä puuttunut nainen, joka oli ollut sairaana jo monta päivää, löytyi ­parakista punkastaan kuolleena. 

Sandø ja muut tiesivät kuitenkin, etteivät he voineet palata tyhjin käsin. He tarttuivat ruumiiseen, kantoivat sen ulos ja tukivat sen paikalleen rivistöön ­nojautumalla toisiinsa niin tiiviisti, että ruumis näytti seisovan omilla jaloillaan. Var­tija ei huomannut mitään.

”Aukko oli täytetty, rivistö oli ehjä, eikä laskentaa pitkitetty sen enempää”, Sandø kirjoitti muistelmissaan sodan jälkeen.

Tanskalainen Sunneva Sandø, joka oli päätynyt Ravensbrückiin autettuaan Ranskan vastarintaliikettä, selvisi tuona aamuna säikähdyksellä, mutta pelko oli alituisesti läsnä ja vangit joutuivat joka päivä taistelemaan henkiinjäämisestään. 

Natsien ainoassa vain naisille tarkoitetussa keskitysleirissä kuolema oli jokapäiväinen vieras. Hengissä pysyminen Ravensbrückissä vaati kylmäävän kyynistä asennetta, sillä kaikki tiesivät, että inhimillinen myötätunto oli hengenvaarallista ylellisyyttä. 

Naisia kaikkialta miehitetystä Euroopasta lähetettiin junilla Ravensbrückin keskitysleiriin Berliinin pohjoispuolelle. Yhteensä yli 130 000 ihmistä joutui leiriin vuosina 1939–1945. 

© Getty Images

Himmler halusi naisille oman leirin

Kuusi vuotta aiemmin SS-valtakunnanjohtaja Heinrich Himmler oli pohtinut ankarasti, mitä Kolmas valtakunta tekisi tuhansille naisille, joita natsit olivat vanginneet rikoksista ja sopimattomasta ­käytöksestä. Saksan naisvankilat olivat vuonna 1938 jo täynnä, ja kustannukset olivat valtavat.

Himmler päätti rakentaa vain naisille tarkoitetun keskitysleirin, jossa vangit pantaisiin pakkotyöhön. 

Näin heistä ei vain syntyisi kuluja vaan heistä saataisiin myös jotain hyötyä. Kaikki ­näpistelijöistä, prostituoiduista ja väki­valtarikollisista juutalaisiin ja poliittisiin vastustajiin suljettaisiin samaan naisleiriin – ja ajan myötä sinne päätyivät myös Sunneva Sandøn kaltaiset vastarintaliikkeen jäsenet.

Pieni Ravensbrückin kaupunki 90 kilometriä Berliinistä pohjoiseen oli Himmlerille ihanteellinen paikka, koska hän pääsisi sinne helposti tarkastuskäynneille. 

Syksyllä 1938 Sachsenhausenin kes­kitysleirin miesvangit komennettiin lapionvarteen perustamaan uutta leiriä. 

Puolessa vuodessa miehet rakensivat noin neljän ja puolen hehtaarin kokoisen vankileirin, jota ympäröi neljä metriä korkea piikki- ja sähkölangoista tehty aita.

Kun ensimmäiset vangit tuotiin vankiloista busseilla leiriin toukokuussa 1939, he suhtautuivat vielä tulevaisuuteensa optimistisesti. 

Matka Ravensbrückiin oli kulkenut keväisen vehreiden metsien halki ja auringossa kimmeltelevän kauniin Schwedtseejärven ohi.

Kun autot pysähtyivät keskitysleirin ulkopuolella, kauneudesta ei enää ollut tietoakaan.

”Saimme vastaamme pelkkää kiroilua ja käskytystä. Naisvartijoilla oli raippa ­kädessään, ja joillakuilla oli hihnassa ­koiria, jotka yrittivät haukkuen päästä kimppuumme”, muisteli saksalainen kommunisti, joka oli yksi uuden leirin 974 ensimmäisestä vangista.

Koirat pelottivat vankeja

Mieliala laski entisestään, kun vartijat hätistivät vangit Ravensbrückin rautaportista keskusaukiolle.

”Achtung! Achtung! Viiden riveihin! Asento! Katse eteenpäin!” huusivat vartijat. Leirille olivat tunnusomaista sen sadistiset naisvartijat, joiden ainoa tehtävä oli saada vangit tottelemaan ja uurastamaan helvetillisessä pakkotyössä kuolemaan saakka.

Vankien käskettiin puhutella vartijoita nimityksellä ”rouva valvoja”. Vartijat sen sijaan nimittelivät vankeja esimerkiksi ”ämmiksi” ja ”paskaisiksi lehmiksi” ja ­viuhauttivat aina tilaisuuden tullen raippaa tai avokämmentä vankien suuntaan.

Kaikki sujui natsien tarkkaan harkitun strategian mukaisesti: vangit piti pelästyttää suunniltaan, jotta leirissä ei pääsisi viriämään ajatustakaan pakenemisesta tai kapinasta. 

Yksi keino siihen Ravensbrückissä olivat saksanpaimenkoirat. Himmler uskoi naisten pelkäävän enemmän koiria kuin miehiä, ja siksi monille leirin vartijoista annettiin vihainen, vankeja näykkivä ­vartiokoira. 

Erään vartijan mukaan koirat oli Himmlerin toiveiden mukaan opetettu hyökkäämään vangin puvussa olevien ihmisten kimppuun.

”Koirat on koulutettava niin, että ne käskystä raatelevat ihmisen kappaleiksi”, Himmler kirjoitti leirin komentajalle. Koiria käyttämällä myös säästettiin leirin henkilöstökuluissa.

Varsinkin alussa Ravensbrückin uusilla naisvartijoilla oli vaikeuksia hallita vahvoja saksanpaimenkoiria, ja usein koirat riistäytyivät irti ja kävivät vankien kimppuun, eivätkä vartijat voineet tehdä mitään. Se kasvatti vankien koiria kohtaan tuntemaa pelkoa entisestään.

Leirin komentaja oli mies, mutta vangit olivat päivittäin tekemisissä lähes ainoastaan naisvartijoiden kanssa. 

Suuri osa Ravensbrückin vartijoista oli kotoisin leiriä ympäröivistä kylistä. Kouluttamattomina heidän oli vaikea saada muita töitä, mutta keskitysleirin vartijan työ ei vaatinut kuin rutiinien oppimista ja julmuuksiin taipuvaista mielenlaatua.

Moni vartijoista jopa suorastaan nautti päästessään käyttämään sadistisia rangaistuskeinoja. 

Vartijoina naiset myös pääsivät saman tien asemaan, jossa he saivat käyttää valtaa, ja komeissa univormuissaan he saivat arvostusta myös leirin ulkopuolella.

Erityisen julmassa maineessa oli Ravensbrückissä sodan loppuun asti toiminut Dorothea Binz. Useiden todistajien mukaan Binz määräsi lukemattomia ­naisia teloitettavaksi ja käyttäytyi erittäin väkivaltaisesti. 

Hänen kerrotaan iskeneen erään vangin hengiltä kirveellä, kun vanki oli hänen mielestään hakannut puita liian hitaasti.

Parakeissa elettiin niin ahtaasti, että sairaudet levisivät helposti.

© Joseph Brown

Vankeja tuli aina vain lisää

Kun Saksa syyskuussa 1939 vyöryi Puolaan ja toinen maailmansota alkoi, vankivirta Ravensbrückiin kasvoi huomattavasti.

Niinpä leiri suorastaan kuhisi, kun Himmler kylmänä tammikuun päivänä vuonna 1940 tarkasti leiriä. Leirin tuore komentaja Max Koegel esit­teli ylpeänä uutta vankilaosastoa, joka ”helpottaisi näiden hysteeristen naisten hallintaa”.

Kun Himmler kurkisti yhteen vankilan 78 lohduttomasta sellistä, hän pilkkasi sellin uskovaisen vangin olevan nyt helvetissä. 

”Etkö näe, että Jumalasi on hyljännyt sinut? Me voimme tehdä sinulle, mitä haluamme”, Himmler irvaili.

Himmler totesi tarkastuksessaan leirissä yhden ongelman: tilanpuutteen. Niinpä natsit rakensivat seuraavien vuosien aikana sekä lisää parakkeja leiriin että uusia tehtaita sen ulkopuolelle. 

Vankien oli itse kuljetettava ja ladottava tiiliä ”kunnes nahka irtosi ja kädet vuotivat verta”, kuten eräs leirin puolalaisvanki kertoi myöhemmin.

Hitlerin valloitusten myötä leiriin päätyi pian 40:tä eri kansalaisuutta edustavia naisia, ja vartijoiden sanavarasto laa­jeni: ”juutalaisämmä”, ”slaavi­elukka” ja ”ranskalaissika” olivat uusia usein käytettyjä ilmauksia.

Myös Sunneva Sandø ja hänen ranskalaiset toverinsa saivat kuulla olevansa Franzosenchweineja eli ”ranskalaissikoja” saapuessaan Ravensbrückiin elokuussa 1944. 

Tanskalainen Sandø oli asunut Pariisissa vuodesta 1932, ja saksalaisten miehitettyä kaupungin hän oli liittynyt vastarintaliikkeeseen ja kätkenyt henkensä uhalla juutalaisia ja brittiagentteja. Gestapo sai hänen touhunsa selville, ja hän sai menolipun Ravensbrückiin.

Siinä vaiheessa leiri oli jo ääriään myöten täynnä. Suurissa parakeissa, jotka oli rakennettu 600 ihmiselle, asui nyt 2 500 naista. 

Sandø näki saapuessaan vain lopen uupuneita vankeja, jotka ylikuormituksen ja aliravitsemuksen seurauksena olivat kuin laahustavia luurankoja.

Pitkä ja raskas junamatka oli verottanut myös Sandøn ja muiden viidensadan vasta saapuneen vangin kuntoa – eikä tilannetta parantanut se, että he saivat itselleen leiri­vaatteet ja punkkapaikan parakista vasta kahden vuorokauden odotuksen jälkeen.

”Olimme pystyssä koko yön ja seuraavan päivän, mutta seuraavana yönä kävimme makuulle, koska silloin olimme jo tuupertua uupumuksesta”, Sandø kirjoitti muistelmissaan. Hänen painajaisensa oli kuitenkin vasta alkanut.

SS-valtakunnanjohtaja Heinrich Himmler määräsi vankien mukanaan tuomat pikkulapset erotettaviksi äideistään.

© Getty Images

Blokovat auttoivat vartijoita

Uusia tulokkaita alettiin rekisteröidä kahden päivän kuluttua. Jokainen sai viisi­numeroisen vankiluvun, vanginpukuna toimivan pitkän ja kuluneen paidan sekä siihen ommeltavan värillisen tilkun. ­

Kolmikulmaiset tilkut olivat tunnusmerkkejä, joista vartijat näkivät nopeasti, millaisesta vangista kulloinkin oli kyse. Keltainen kolmio tarkoitti juutalaista, vihreä taparikollista.

Sandø sai punaisen kolmion, joka kertoi hänen olevan poliittinen vanki. ­

Illalla likaiseen ja haisevaan vaatteeseen pukeutunut Sandø vietiin yhteen leirin suurista parakeista yhdessä 19 muun naisen kanssa. Hän muistelee:

”Olimme puolikuolleita väsymyksestä, nälästä ja janosta ja käperryimme vaiti punkkiin, jotka niin kutsuttu parakinvanhin avusta­jineen meille jalomielisesti jakoi.”

Vankitupien ”parakinvanhimmat” tunnettiin myös nimellä blokova. He olivat vartijoiden valitsemia vankeja, joiden tehtävä oli auttaa parakin järjestyksenpidossa. 

Blokovat olivat yleensä tuomittuja rikollisia, leirin karskeimpia tyyppejä, jotka olivat valmiita tekemään mitä vastenmielisimpiä asioita pysyäkseen vartijoiden suosiossa.

”Meidän parakinvanhimpamme oli vihreä kolmio. Hän oli istunut 11 vuotta vankilassa miehensä murhasta, ja hänen leirissä viettämiensä vuosien aikana yksi murha oli varmasti kasvanut 1001:ksi, sillä niin uutterasti hän löi, pahoinpiteli ja piti nälässä vankeja, joista hän vastasi”, Sandø päivitteli.

Blokovilla oli raippa ja lupa piestä muita vankeja, eivätkä he juuri epäröineet ilmoittaa muiden vankien tekemisistä leirin johdolle. 

Sääntöjä rikkoneen ruoka-annosta pie­nennettiin, työaikaa pidennettiin tai hän joutui ”bunkkeriin” eli leirin vankilaan. ”Bunkkerissa” nälkä ja pahoinpitelyt yltyivät niin, ettei moni palannut sieltä enää koskaan.

Yksittäisten vankien nostaminen valta-asemaan ja käyttäminen vartijoiden apuna oli osa natsien tarkoin harkittua hajota ja hallitse -taktiikkaa. 

”Mitä enemmän vankien välillä oli vihamielisyyttä ja mitä kiivaampaa kilpailu oli, sitä helpompi leiriä oli hallita”, kirjoitti Auschwitzin keskitysleirin pahamaineinen komentaja Rudolf Höss.

Vankien välejä rikottiin myös joukkorangaistuksilla. Usein kokonainen parakillinen naisia määrättiin seisomaan pitkiä aikoja paikallaan ilman ruokaa ja juomaa, jos joku oli jäänyt kiinni esimerkiksi kirjeen kirjoittamisesta tai pienen leipäpalan näpistämisestä.

Kun eräs romani helmikuussa 1941 yritti paeta leiristä, muut vangit komennettiin seisomaan keskusaukiolla niin kauan, että karkuri saatiin kiinni ja lopulta tuotiin rautaportista takaisin.

”Seisoimme siinä, kun hänet raahattiin meidän ohitsemme. Pieni raukka, jonka vaatteet olivat koirien jäljiltä riekaleina. Hänen jälkeensä jäi eteemme verivana”, kertoi yksi silminnäkijöistä.

Moni muu vanki ei ajatellut karkurista yhtä myötätuntoisesti vaan oli valmis kostamaan tuntikausien seisottamisen kärsimykset – ja sen natsit tiesivät.

Sen sijaan, että olisivat tappaneet naisen, he lähettivät hänet takaisin parakkiinsa. Pian nainen löydettiinkin kuolleena, kun jotkut leirin muista vangeista olivat potkineet ja lyöneet hänet hengiltä. 

Haluatko lukea lisää tarinoita toisesta maailmansodasta?

​Tilaa HISTORIA kotiin

Katso paras tarjous täältä

Sandø selvisi hoitajana

Sandø oppi pian, kuinka kylmä ja nälkä hävittivät kaiken armollisuuden ja lähimmäisenrakkauden. 

Kukaan ei Ravensbrückissä esimerkiksi uskaltanut pestä haisevia ryysyjään, sillä vaatteet olisi varastettu siinä silmänräpäyksessä, kun ne ripustettiin kuivumaan. Joku paleli aina niin pahasti.

”Mehän olemme kaikki samassa veneessä, tovereita keskenämme”, vangit usein vakuuttelivat toisilleen parakeissa, mutta Sandø tiesi, että ne olivat tyhjiä ­sanoja. 

Useimmat olivat valmiita hyödyntämään mitä tahansa toisten heikkoutta selvitäkseen itse hengissä, eikä sovinnaisuudelle ollut sijaa päivittäisessä eloonjäämistaistelussa.

Sandøn mukaan oli aivan tavallista, että vangit piilottelivat yön aikana kuollutta punkkatoveriaan saadakseen napattua itselleen hänen leipäannoksensa aamupalalla. 

Ruumiilta myös revittiin vaatteet yltä, sillä vaikka ottajalla olisi itsellään ollut jo tarpeeksi vaatteita, rääsyjä saattoi aina myydä muille vangeille ­keittoannoksesta tai leipäviipaleesta.

”Elämä keskitysleirissä ei tuonut esiin ihmisten parhaita puolia”, Sandø totesi kyynisesti.

Useimmat naiset pakotettiin raskaaseen fyysiseen työhän leirin ompelimossa tai asetehtaissa, joten erityistä osaamista vaativista kevyemmistä töistä taisteltiin verisesti. 

Sandø oli lukenut lääketiedettä Kööpenhaminan yliopistossa, ja vaikka hän ei ollut suorittanut loppututkintoa, hän sai opintojensa avulla järjestettyä itselleen sairaanhoitajan tehtävän leirin lääkintätuvasta.

Sairaanhoitajana Sandø sai vastuulleen parakin, jossa oli poliittisia vankeja, mutta hänellä ei kerta kaikkiaan ollut keinoja pitää huolta vankien terveydestä ja parakin olosuhteista. 

Saastaisessa parakissa oli aina syöpäläisiä, ja sidostarpeiden puutteessa oli ”ankarasti kiellettyä sitoa pahimpiakaan haavoja muutoin kuin sovittuina haavansidontapäivinä”, Sandø muisteli.

Sandø lähetti päivittäin yhä heikko­kuntoisempia vankeja hoidettavaksi lää­kintätupaan, mutta saksalaislääkärit kieltäytyivät usein vastaanottamasta ­potilaita, vaikka Sandø olisi lähettänyt saman naisen hoitoon kolmena päivänä peräkkäin. 

Matka parakista lääkintä­tupaan oli sairaille naisille rankka, ja moni kuoli matkalla.

”Heidän oli kuoltava todistaakseen olevansa sairaita”, Sandø totesi irvokkaasti.

Kuvia naisten leikellyistä jaloista esiteltiin Nürnbergin tuomioistuimessa.

© Bridgeman Images & Shutterstock

Vangit yrittivät jopa syödä ruumiita

Vuoden 1944 lopulla sairaudet ja puoli­tetut ruoka-annokset nostivat Ravensbrückin päivittäisen kuolleisuuden 25–40 vankiin. 

Leirissä kulki koko ajan joukko vankeja, jotka oli komennettu etsimään parakeista kuolleita ja kuljet­tamaan ruumiit polttouuneihin. 

Uunit pauhasivat punaisina ja leirissä leijui jatkuvasti poltettujen ruumiiden tuhkaa, mutta uunien kapasiteetti ei sittenkään riittänyt. 

Ruumiita alkoi kasautua niin, että niitä oli lopulta varastoitava pesutiloihin.

Talvella 1945 leirissä kauhistuttiin, kun vangit huomasivat pesutiloissa olevissa ruumiissa tuoreita ruhjeita ja selviä hampaan­jälkiä. 

Pohjaton nälkä oli ajanut jonkun epätoivoiseen tekoon, ja hän oli yrittänyt saada täydennystä niukkaan ruoka-­annokseensa ruumisvarastosta.

Vaikka leirissä kuoli päivä päivältä enemmän ihmisiä, vankien määrä vain kasvoi. Syy siihen oli puna-armeijan ripeä eteneminen idässä, minkä vuoksi natsien oli tyhjennettävä keskitys- ja tuhoamisleirejään Puolassa. 

Kymmeniätuhansia nääntyneitä vankeja pakotettiin keskellä talvea rankalle marssille kohti Saksassa sijaitsevia leirejä, ja niin Ravensbrückiin ahdettiin yhä enemmän naisia.

Tuhannet uudet vangit olivat ajaa leirin sekasortoiseen tilaan. Leirin johto keksi kuitenkin ratkaisun ongelmaan: helmikuussa 1945 valmistui upouusi kaasukammio, jonka avulla ryhdyttiin pienentämään vankimäärää. 

Tuhannet naiset, jotka olivat jo liian voimattomia työntekoon, joutuivat kohtaamaan loppunsa kaasukammiossa.

Puna-armeija vapautti Ravensbrückin

Puna-armeijan lähestyessä pian jo Ravens­brückiäkin natsit päättivät kuitenkin tuhota kaasukammion ja peittää jälkensä.

Huhtikuussa sairaat vangit jätettiin leiriin ja natsit lähtivät marssittamaan vielä kynnelle kykeneviä kohti länttä. 

Saksan tappio oli kuitenkin väistämätön, ja vartijoiden ote herpaantui. Niinpä moni vanki pääsi pakenemaan marssilta ja palasi hylättyyn Ravensbrückiin, joka vapautettiin 30. huhtikuuta.

Sunneva Sandø oli pelastunut kolme viikkoa aiemmin. Ruotsin Punaisen Ristin varapuheenjohtaja Folke Bernadotte oli Himmlerin kanssa neuvoteltuaan ­saanut luvan noutaa pohjoismaiset kes­kitysleirivangit kotiin. 7. huhtikuuta Ravensbrückiin oli ajanut valkoisia linja-autoja hakemaan tanskalaisia ja norjalaisia vankeja. 

Pitkä taistelu julmuuksia, nälkää ja sairauksia vastaan oli ohi.

”Me ilakoimme, itkimme ja nauroimme noustessamme Ruotsin Punaisen Ristin autoihin. Me olimme pelastuneet.”

Jälkikirjoitus

Sunneva Sandø todisti sodan jälkeen oikeudessa Ravensbrückin tapahtumista. Myöhemmin hän teki hyväntekeväisyystyötä Pelastakaa lapset -järjestölle. Sandø kuoli vuonna 1981.

Sodan jälkeen monet Ravensbrückin vartijat tuomittiin kuolemaan.

© Alamy, U.A. Army, Getty Images, Little Brown & Creative Commons

Lisää Ravensbrückin Keskitysleiristä

  • Sarah Helm: If This Is a Woman, Abacus, 2015
  • Anders Otte Stensager: Sunneva – dame af sjældent mod, People'sPress, 2013

Ehkä sinua kiinnostaa...