Hitler odotti paljon uusilta ilmavoimilta, joista Hermann Göring vastasi luottomiehensä Erhard Milchin kanssa.

© Getty Images

Luftwaffe sai alkunsa Neuvostoliitossa

Ensimmäisen maailmansodan päätyttyä voittajavaltiot halusivat yksimielisesti lakkauttaa Saksan ilmavoimat. Sotakoneet piti romuttaa, ja lentäjät saivat potkut. Saksalaiset alkoivat kuitenkin kouluttaa lentäjiä ja testata uusia lentokoneita salaisissa tukikohdissa Neuvostoliitossa.

perjantai 2. kesäkuuta 2017 teksti Esben Mønster-Kjær

Saksan valtuuskunta Versaillesissa oli tyrmistynyt. 

Saapuessaan vanhaan kuninkaanlinnaan 7. toukokuuta 1919 saksalaiset olivat valmistautuneet siihen, että ensimmäisen maailmansodan voittajavaltiot esittäisivät joitakin erittäin kovia rauhanehtoja. 

Se, mikä heitä odotti, ylitti kuitenkin heidän pahimmatkin aavistuksensa:

”On tilinpäätöksen aika”, sanoi Ranskan pääministeri ­Georges Clemenceau saksalaisille. ”Olette toivoneet rauhaa. Me olemme valmiit antamaan sen teille.”

Voittajavaltiot vaativat kuitenkin rauhasta vastineeksi tähtitieteellisiä sotakorvauksia ja sitä, että Saksa ottaisi vastuun sodan tuhoista. 

Rauhanehdoissa saneltiin myös, että Saksan armeija korvattaisiin vain sadantuhannen miehen joukoilla, joilla ei saanut olla panssarivaunuja, sukellusveneitä eikä lentokoneita. 

Euroopan suurinta valtiota nöyryytettäisiin kunnolla ja se pudotettaisiin paikaltaan suurvaltojen joukosta.

”Olemme järkyttyneet lukiessamme meille asetetuista vaatimuksista ja vihollistemme voitonriemuisesta häikäilemättömyydestä”, Saksan ulkoministeri vastasi. Mitään ei kuitenkaan ollut tehtävissä. Saksan oli nöyrryttävä, eikä se voinut muuttaa yhtään sopimuksen 440 artiklasta.

Versaillesin sopimuksen ehdot merkitsivät muun muassa maailman tehokkaimpien ilmavoimien hajottamista. 

Saksa oli ylivertaisten strategioiden, paremman kalustonsa ja kokeneiden lentäjiensä ansiosta pitänyt neljä vuotta puolensa vihollisen huomattavasti suurempia ilmavoimia vastaan. 

Nyt Saksan ilmavoimat ja kaikki sen keräämä kokemus heitettiin romukoppaan – ja samalla ikään kuin mitätöitiin Saksan lentäjä-ässien saavutukset.

Rauha aiheutti konkursseja

Ensimmäisen maailmansodan hävinneen Saksan oli noudatettava Versaillesin sopimusta, jos se halusi välttää uuden sodan ja lopullisen tuhonsa. 

Kun Saksan ilma-ase 8. toukokuuta 1920 lakkautettiin virallisesti, se oli käytännössä jo lakannut olemasta. 

Kaikki koneet oli hävitetty tai takavarikoitu.

Voittajat eivät kuitenkaan tyytyneet pelkkään aseidenriisuntaan: Saksalta vietäisiin myös mahdollisuus uudelleenvarustautumiseen. 

Siksi rauhansopimukseen tuli vaatimus, jonka tavoite oli tuhota maan koko lentokoneteollisuus.

”Kielto tuottaa lentokoneita ja niiden osia, lentokonemoottoreita ja niiden osia Saksan maaperällä ja tuoda niitä sinne astuu voimaan kuuden kuukauden sisällä tämän sopimuksen voimaantulosta”, sanottiin artiklassa 201.

Tuotannon lakkauttamisen tarkoitus oli ajaa lentokonetehtaat konkurssiin, ja suunnitelma oli lähellä onnistua. Sotavuosien suurin saksalainen lentokonetoimittaja Anthony ­Fokker reagoi synkkiin tulevaisuudennäkymiin siirtämällä koko tuotantolaitteistonsa rajan yli Alankomaihin. 

Muut tehtaat yrittivät selvitä pienimuotoisella siviilikoneiden tuotannolla tai alkamalla valmistaa maatalouskoneita.

Versaillesin sopimuksen vuoksi Saksassa romutettiin tuhansia toimivia lentokoneita. 

© Getty Images

Salainen esikunta perustettiin

Kun Saksan ilmavoimat oli ajettu alas ja sen lentokoneteollisuus romahdutettu, Britannia, Ranska ja Yhdysvallat olivat saavuttaneet tavoitteensa – mutta vain näennäisesti. 

Sillä tuskin Versaillesin rauhansopimuksen muste oli kuivunut, kun saksalaiset upseerit alkoivat kiertää sen ehtoja. 

Kaikessa hiljaisuudessa he valmistautuivat päivään, jolloin Saksan armeija voisi vallata takaisin asemansa yhtenä maailman tehokkaimmista sotakoneistoista.

Versaillesin sopimuksen mukaan myös lyödyn Saksan yleisesikunta piti lakkauttaa. Sodan jälkeisessä sekasorrossa kukaan voittajamaiden valvontaupseereista ei huomannut, että Saksan yleisesikunta alkoi toimia uuden Truppenamt-nimisen peiteorganisaation suojissa.

Viattomalta kuulostavan nimen taakse armeija kokosi teräväpäisimmät ja kekseliäimmät voimansa, jotka saivat tehtäväkseen jatkaa yleisesikunnan työtä salassa. 

Tähän sisäpiiriin valittiin huolella 60 valioupseeria, joista kuusi oli entisiä lentäjiä. Truppenamtissa he tapasivat vanhoja taistelutovereitaan, jotka muodollisesti olivat jättäneet sotilasuransa mutta jotka oli nyt palkattu osastoon siviiliasiantuntijoina.

Alussa Truppen­amt pystyi toimintansa käytännön rajoitusten vuoksi keskittymään vain valmistelemaan ilmapuolustusta, joka suojelisi maata vihollisen hyökkäyksiltä. 

Pitkän aikavälin tavoitteena oli kuitenkin palauttaa Saksalle omat ilmavoimat. 

Niitä varten piti kouluttaa lentäjiä ja käynnistää salainen lentokoneteollisuus, joka oli perillä uusimmasta teknisestä kehityksestä. 

Saksassa se oli mahdotonta, joten Truppen­amt lähetti varovaisia tunnusteluja toiselle ensimmäisen maailmansodan suurista häviäjistä.

Neuvostoliitto suostui yhteistyöhön

Neuvostoliitto oli Saksan tapaan joutunut paarian osaan maailmansodan ja vuoden 1918 rauhan jälkeisenä aikana. 

Muu maailma pelkäsi kommunistista valtiota, joka oli eristäytynyt ja vihamielisten valtojen ympäröimä. Neuvostoliitolle jopa yhteydenotto vanhalta viholliselta Saksalta oli tervetullut.

Yhteiset intressit ajoivat Saksan salaisen yleisesikunnan ja puna-armeijan järkiavioliittoon. 

Ne solmivat sopimuksen, Jonka puitteissa Saksa sai testata uutta sotakalustoa ja kouluttaa miehistöä Neuvostoliiton maaperällä. 

Isännät saivat seurata Saksan puuhia ja harjoituksissa ja kokeilla saksalaisia lentokoneita.

Vuonna 1926 saapui ensimmäinen erä saksalaisia hävittäjälentäjiä salaiseen tukikohtaan Lipetskiin 400 kilometriä Moskovasta itään. 

Siellä, kaukana uteliaiden katseilta, kolmesataa saksalaislentäjää sai testata uusia koneita ja harjoitella hyökkäystekniikoita ja ilmatiedustelua. 

Koska kokelaita voitiin ottaa vain rajallinen määrä, kaikki oppilaat valittiin huolellisesti lentäjänkykyjensä ja johtajaominaisuuksiensa perusteella. 

Palattuaan Saksaan heidän piti olla valmiit opastamaan seuraavaa lentäjäerää ja työstämään uusia taktiikoita.

Monet Lipetskin lentäjäkoulun oppilaista päätyivätkin Luftwaffen ylimpään upseeristoon toisessa maailmansodassa.

Ensimmäinen erä koostui ensimmäisen maailmansodan veteraaneista, mutta heitä seurasivat nuoret miehet, jotka oli valittu tulevaisuuden ilmavoimien perusrungoksi.

Varmistaakseen kelpojen kandidaattien riittävän määrän Saksan armeijan johto kiersi taas neuvokkaasti Versaillesin sopimuksen määräyksiä.

Terveitä nuoria saksalaisia – etenkin upseereita – kehotettiin ilmoittautumaan purjelentokerhoihin, joita 1920-luvulla syntyi kaikkialle Saksaan kuin sieniä sateella. 

Moottorittomilla koneilla oli halpaa ja yksinkertaista harjoitella peruslentovalmiuksia maassa, jonka lentokoneteollisuus oli pakotettu polvilleen.

Taistelukoneita valmistettiin salaa

Lipetskissä nuoret lentäjät pääsivät ensimmäisen kerran oikean taistelukoneen ohjaimiin. Harjoittelu testaamattomilla koneilla ei toki ollut vaaratonta, ja harjoituksissa kuolikin monta lentäjää. 

Heidän ruumiinsa lähetettiin Saksaan laatikoissa, joiden oli merkitty sisältävän ”koneenosia”.

Yksi uusia lentokoneita salassa testaavista tehtailijoista oli Hugo Junkers. 

Hänen tehtaansa Saksassa valmisti siviilikoneita, mutta hän alkoi kehittää sotakoneita ulkomaisten valeyritysten suojissa, ensin Neuvostoliitossa ja sitten vuonna 1925 Ruotsissa nimellä AB Flygindustri. 

Useimmat koneiden osat valmistettiin päätehtaalla Saksassa, josta Junkers laivasi ne Ruotsiin. Ruotsissa koneet koottiin, ja sitten ne vietiin ilmavoimille Etelä-Amerikkaan, Aasiaan ja Eurooppaan.

Vuonna 1932 Truppenamt oli valmis perustamaan Saksan ilmavoimat uudelleen. Se oli kehittänyt hyökkäysstrategioita ja laatinut suunnitelman tuhannen viittä eri tyyppiä edustavan lentokoneen rakentamisesta, ja lentokonetehtaat olivat valmiina. 

Ainoa, mikä puuttui, oli poliittinen johtaja, joka oli valmis rikkomaan avoimesti Versaillesin sopimusta ja ravistelemaan tappion kahleet Saksan yltä. Tämä johtaja saatiin, kun Adolf Hitlerin natsipuolue otti vallan 30. tammikuuta 1933. 

Natsit valtasivat ministeriöt

Kun Hitleristä tuli Saksan valtakunnankansleri, ilmavoimien erityisasema kävi pian selväksi. Perustettiin uusi ilmailuministeriö, jonka johtoon asetettiin ­Hermann Göring. 

Hän oli ensimmäisen maailmansodan korkeasti palkittu lentäjä, ja hänestä tuli natsipuolueen hierarkian kakkosmies heti Hitlerin jälkeen.

Göring osoittautui täydelliseksi johtajaksi Saksan heiveröisille ilmavoimille. Asemassaan hän pystyi varmistamaan, että ilmavoimat sai riittävästi rahaa ja että tehtaiden kapasiteetti kasvoi, mutta muuten hän ei sekaantunut asiaan. 

Itse asiassa Göring ei juuri viihtynyt työpöydän ääressä tilavassa virkahuoneessaan Berliinissä, vaan hänelle sopivat paremmin paraatit ja seuraelämä.

Se oli vain eduksi hänen henkilökunnalleen, sillä Göring oli istunut ohjaamossa viimeksi yli kymmenen vuotta aiemmin eikä hänellä ollut hajuakaan sotilaslentokoneiden kehityksestä ensimmäisen maailmansodan jälkeen.

Asiantuntijat saivat työrauhan. He eivät kuitenkaan voineet vielä käynnistää varustelua avoimesti, sillä Hitler halusi varmistaa otteensa Saksasta, ennen kuin hän haastaisi Britannian ja Ranskan ja rikkoisi suoraan Versaillesin sopimuksen ehtoja. 

Valmisteluihin kuitenkin ryhdyttiin vauhdilla, ja purjelentokerhoihin värvättiin lukuisia uusia jäseniä. 

Yksi heistä oli 22-vuotias Günther ­Scholz. Hän aloitti lentämisen purjekoneella vuonna 1933 ja päätti ryhtyä lentäjäksi ilmavoimiin, joiden tiesi olevan valmisteilla.

Saksassa avattiin salaisia lentäjäkouluja, ja Scholz hyväksyttiin laivaston kouluun vuonna 1934. 

Hänellä oli onni myötä, sillä aloituspaikkoja oli vähän ja vain parhaat pääsivät sisään. Valittuun veljeskuntaan kuuluminen loi voimakkaan yhteishengen. 

Sellainen eliittikulttuuri synnytti sukupolven äärimmäisen taitavia lentäjiä, mutta pitkän päälle siitä oli myös haittaa – kun sota sitten syttyi, Saksan lentäjäkoulut eivät olleet valmiit kouluttamaan uutta miehistöä riittävän paljon ja nopeasti. 

Junkers Ju 52 kehitettiin kuljetuskoneeksi, mutta sillä tehtiin myös pommituslentoja. 

© Getty Images

Saksa nousi jälleen siiville

Natsi-Saksan ilmavoimat Luftwaffe perustettiin virallisesti maaliskuussa 1935. Britit, ranskalaiset ja yhdysvaltalaiset eivät esittäneet vastalauseita, ja Saksa sai jatkaa varustautumistaan.

Uusille ilmavoimille piti saada komentaja, ja valinta osui kenraali Walther Weveriin, jonka tehtäväksi tuli vakauttaa Luftwaffen asema. 

Weverin näkemyksen mukaan avain voittoon oli läheinen yhteistyö maavoimien kanssa. Saksan pommikoneet tuhoaisivat vihollisen tukikohdat ja katkaisisivat huoltotiet niin, että vihollinen ei pystyisi siirtelemään joukkojaan.

”Ilmavoimat luo armeijalle mahdollisuuden suuriin voittoihin estämällä vihollisen reservejä, kokonaisia reservi-armeijoita, pääsemästä taisteluihin”, Wever julisti Luftwaffen upseereille. 

Hän piti myös vihollisen tehtaita otollisina kohteina, mutta ei uskonut, että kaupunkien mattopommituksilla voitettaisiin sotia. 

Osa sotateoreetikoista kuitenkin uskoi, että mahdollisimman suuret tuhot pakottaisivat vihollisen antautumaan nopeasti.

Luftwaffe noudatti Weverin oppeja tarkkaan toisessa maailmansodassa. Se ei toiminut täysin itsenäisesti, kuten brittien Royal Air Force ja Yhdysvaltojen ilmavoimat, vaan yhteistyössä maajoukkojen kanssa. Luftwaffen toimintaperiaate oli päätetty tarkkaan ja se johti sekä suuriin voittoihin että katkeriin tappioihin. 

Sisällissota osoitti puutteet

Saksan ilmavoimat pääsi ensimmäisen kerran tositoimiin jo vuonna 1936, kun fasistinen liike nousi Espanjassa kapinaan maan vasemmistolaista hallitusta vastaan ja syttyi kolme vuotta kestänyt sisällissota. 

Hitler päätti lähettää Luftwaffen fasistien avuksi. Myös Günther Scholz palveli vuoden Espanjassa Legion Condor -nimisessä yksikössä ja lensi monenlaisissa eri tehtävissä.

”Itse sotalentoja oli joskus useampikin samana päivänä, ja ne vaativat sekä miehiltä että koneilta erittäin paljon”,  hän muisteli myöhemmin.

­”Matalahyökkäykset rintamalinjan asemien yläpuolella olivat erittäin vaarallisia ja joskus hyvin lyijypitoisia.”

Ennen sotalentoja saksalaislentäjät tekivät tiedusteluretkiä rintamalle jalan selvittääkseen rintamalinjan tarkan sijainnin. 

Maajoukkojen tukemisesta tuli yksi Luftwaffen tärkeimmistä ja yleisimmistä tehtävistä.

Espanjan sisällissodassa saksalaiset tekivät kuitenkin hyökkäyksen, joka mustasi Saksan maineen ulkomailla: 26. huhtikuuta 1937 Saksan pommikoneet tuhosivat Guernican kaupungin maan tasalle, ja kansainvälisen lehdistön raportit pommituksesta järkyttivät koko maailmaa.

Hyökkäyksen taustat eivät ole täysin selvät, sillä vihollisen vastustuksen murtavat mattopommitukset eivät kuuluneet Weverin opinkappaleisiin. 

Guernican tuho tapahtui todennäköisesti fasistisen kenraali Francon määräyksestä, ja Saksan Legion Condorin lentäjät noudattivat käskyä suomatta ajatustakaan siviilien kärsimyksille.

Taistelut Espanjassa tarjosivat Saksalle mahdollisuuden testata taktiikoita ja kalustoa sekä korjata ongelmia ennen tulossa olevaa yhteenottoa maan arkkivihollisten kanssa. 

Hävittäjä ­Heinkel He 51, jota pidettiin Luftwaffen ylpeytenä, osoittautui pettymykseksi. Se oli niin alivoimainen taistelussa vihollisen neuvostovalmisteisia koneita vastaan, että saksalaishävittäjät joutuivat hakeutumaan turvaan niiden pommikoneiden sekaan, joita niiden oli määrä suojata. 

Tehokkaamman Messer­schmitt Bf 109 M:n saaminen tuotantoon tuli ensiarvoisen tärkeäksi.

Sota osoitti myös, että syöksypommitukset muun muassa uudella Stukalla tuottivat parempia tuloksia kuin oli odotettu. Kokemus vahvisti saksalaisten sotateoreetikkojen uskoa ilmavoimien ratkaisevaan rooliin sodissa ja siihen, että vihollisen maavoimat olivat ilmavoimien tärkein kohde.

Messerschmitt Bf 109 oli natsien eniten valmistama kone ja yksi niistä harvoista, joita tuotettiin koko toisen maailmansodan ajan. Vaikka uusia hävittäjiä kehitettiin, Messerschmittillä oli suuri rooli sodan loppuun asti.

Tuotanto jäi pahasti jälkeen

Espanjan sisällissota päättyi keväällä 1939, ja jo alkusyksyllä samana vuonna alkoi toinen maailmansota. 

Luftwaffe oli nyt täysin valmis sellaiseen ilmasotaan, johon sitä oli Saksassa kaavailtu. 

Messerschmitt Bf 109 oli parempi lähes kaikkia vastustajiaan, joita se kohtasi sodan alkuvuosina. 

Stukat ja kevyet pommikoneet tuhosivat kohteet, jotka estivät Saksan panssaridivisioonien etenemisen. 

Liikkuvat korjaamot seurasivat armeijan kintereillä niin että lentokoneet saatiin nopeasti korjattua ja taas siivilleen.

Saksan armeija ja Luftwaffe tunkeutuivat Puolaan, Skandinaviaan ja Länsi-Eurooppaan sellaisella vauhdilla, että vihollinen ei pysynyt perässä. 

Saksa koki kuitenkin tappioita taistelussa Britanniasta, josta Göring oli luvannut epärealistisia tuloksia. 

Epäonnistumista seurasi kuitenkin Luftwaffen siihen asti suurin voitto, kun Hitler lähetti joukkonsa Neuvostoliittoon vuonna 1941. 

Ennen päivänkoittoa 22. kesäkuuta Günther Scholz ja tuhannet muut lentäjät odottivat ilmassa merkkiä ylittää raja ja hyökätä venäläisten kimppuun.

”Vilkaisin etelään päin. Niin kauas kuin silmä kantoi, nousi nyt kaikkialla pitkin rajaa valoammuksia. Se muistutti melkein ilotulitusta”, Scholz muisteli.

Pelkästään hyökkäyksen ensimmäisenä päivänä Luftwaffe ampui alas 322 viholliskonetta ja tuhosi lisäksi 1 500 maassa olevaa viholliskonetta, ja saksalaiset menettivät itse vain 35 konetta. 

Luvut olivat niin loistavat, että Göring ei tahtonut uskoa niitä. Raportit vahvistettiin vasta, kun hylyt Neuvostoliiton lentotukikohdista oli laskettu. 

Hitler uskoi, että puna-armeija nujertuisi hetkessä ja antoi syyskuussa määräyksen vähentää uusien lentokoneiden tuotantoa, vaikka tuotanto oli jo ennalta pienempi kuin Luftwaffen sodan alusta lähtien kärsimät tappiot. 

Hitler uskoi, että voitto oli lähellä ja että kaluston uusimiseen olisi aikaa myöhemmin. Kuitenkin jo vuonna 1940 britit valmistivat kolme lentokonetta Saksan kahta kohti.

Neuvostoliiton sotaretki jumittui Moskovan edustalle, ja Neuvostoliitto aloitti vastahyökkäyksensä talven hyytävissä pakkasissa. Saksa joutui näännytystaisteluun, johon armeija ja Luftwaffe eivät olleet varautuneet.

Hermann Göring otti enemmän vastuuta Luftwaffen johtamisesta, mutta se vain pahensi asiaa. Göring yritti valheillaan tyynnytellä Hitleriä ja turvautui epätoivoisiin hätäratkaisuihin ongelmien edessä. 

Jo ennen kuin sota päättyi vuonna 1945, Luftwaffen taru operatiivisena aseena oli lopussa. Sen viimeiset koneet seisoivat kentillä ilman polttoainetta, lentäjiä ja varaosia. 

Liittoutuneiden pommikoneet pääsivät esteettä moukaroimaan Saksan kaupunkeja murskaksi.

Günther Scholzin sota loppui Norjan Stavangerissa, jossa hän oli toiminut hävittäjäjohtajana.

Viimeisen kerran hän lensi Luftwaffen univormussa sotavankina ja brittien polttoaineella. 

Britit halusivat siirtää saksalaisia lentokoneita takaisin Saksaan, ja ­Scholz lensi kuljetuskoneen täynnä haavoittuneita sotilaita ja saksalaissotilaille raskaana olevia naisia Lyypekkiin.

Günther Scholz oli yksi harvoista saksalaislentäjistä, jotka palvelivat koko sodan ajan ja selvisivät hengissä.

© Schiffer Publishing Ltd

Sodan jälkeen

Sodan jälkeen Günther Scholz pääsi töihin appivanhempiensa tehtaaseen. Hänen omat vanhempansa olivat kuolleet Magdeburgissa brittien pommituksissa. Scholz kuoli vuonna 2014 Legion Condorin viimeisenä lentäjänä.

Ehkä sinua kiinnostaa...