Paul Fackenheim sai ensimmäisessä ­maailmansodassa urheudestaan rautaristin mutta joutui juutalaisena keskitysleirille vuonna 1940.

© Macmillan

Keskitysleirivanki ahtaalla: Vakoile natseille tai kuole

Dachaun keskitysleirin vanki numero 26 336 sai valita ryhtyäkö Saksan vakoojaksi ja siten turvata vanhan äitinsä vapaus vai jäädäkö keskitysleiriin. Kun Paul Fackenheim oli perehdytetty tiedusteluun, hänet pudotettiin laskuvarjolla Palestiinan brittiläiselle mandaattialueelle.

tiistai 26. huhtikuuta 2016 teksti Erik Bork

Ernst Paul Fackenheim seisoi nälkiintyneenä ja ­riutuneena 480 kohtalotoverinsa kanssa nimenhuudossa Dachaun keskitysleirin pihalla.

Oli kolea, varhainen huhtikuun aamu vuonna 1941, ja Amperjoelta tuuli navakasti.

Leirin vartijoille hän oli vain vanki numero 26 336 – keski-ikäinen, k­eskimittainen, tummatukkainen ja ruskea­silmäinen juutalainen.

Sinä aamuna nimenhuudon piti Oberschar­führer Beck.

Hän harppoi vankirivistön keskellä määräten vankiryhmiä työtehtäviin. Hän ­hoputti jokaisen ryhmän matkaan huutaen kireällä ­äänellä: ”Tempo! Tempo! Los! Los!”

Useimmat vangeista lähetettiin tehtaisiin, osa viljelmille, osa ­lihanpakkaamoon, jotkut harvat paikallisten koteihin ja loput louhokselle.

Kivilouhoksella työskentely oli niin kuluttavaa, että sinne joutuminen merkitsi hengen­lähtöä muutamassa viikossa.

Fackenheim rukoili­ mielessään, että säästyisi sinä päivänä joutumasta­ louhokseen töihin.

Fackenheim oli ollut vankina Dachaussa jo yhdeksän kuukautta.

Pelkästään edellisten ­kolmen kuukauden aikana oli kuollut 1 200 ­vankia.

Useimmat olivat menehtyneet tuberkuloosiin, keuhkokuumeeseen tai punatautiin, mutta ­moni oli myös kohdannut väkivaltaisen lopun.

­Ihmisiä ammuttiin, hukutettiin ja hakattiin ­kuoliaaksi aivan avoimesti toisten vankien­ silmien edessä, sillä nämä eivät voineet puuttua vartijoiden käytökseen millään tavoin vaan joutuivat kestämään näiltä mitä tahansa.

Tuonakin ­aamuna vankirivistöjen päähän oli kannettu ­kasa ruumiita.

Yön aikana henkensä heittäneet ­tuotiin parakeista kentälle pelotteeksi muille.

Oberscharführer Beck ei vilkaissutkaan ­vankiin numero 26 336 kulkiessaan tämän ohitse.

Kun muut vangit oli lähetetty päivän töihin, Fackenheim jäi ainoana seisomaan aukealle ­pihalle siniraidallisessa vanginpuvussaan. ­

Hänen sydämensä hakkasi ja kylmä hiki kihosi hänen otsalleen hänen odottaessaan, mitä tapahtuisi:

”Onko minut jätetty ­laskuista? Mitä minulle aiotaan tehdä?” Erehdys ei tullut kyseeseenkään. Natsien koneistossa ei yksinkertaisesti ollut sijaa huolimattomuudelle.

Siinä samassa kovaäänisistä kajahti käsky: ”Nummer zwei sechs drei drei sechs zum Krankenhaus. Schnell!”

Fackenheim juoksi kohti sairaala­rakennusta ­mielessään vain yksi ajatus: ”Mitä minulle tapahtuu?”

Paul Fackenheim sai ensimmäisessä ­maailmansodassa urheudestaan rautaristin mutta joutui ­juutalaisena keskitysleirille vuonna 1940.

© Macmillan

Yllättävä käänne

Vanki numero 26 336 oli ymmällään: sairaalassa tiedusteltiin ystävällisesti ­hänen terveydentilaansa, ja sairaan­hoitajat pesivät ja puhdistivat hänen haavansa.

Sitten tuli lääkäri, joka kertoi, että hänen ei tarvitsisi työskennellä vaan hän saisi syödä ja levätä.

Fackenheim asettui typertyneenä vuoteelleen. Hän ­ei voinut käsittää, mistä oli kyse.

Ikkunasta hän näki mustan savun ­nousevan krematorion piipusta, ja ­ulkoa kantautui yhtenään laukauksia.

Toisten vankien­ helvetti jatkui entisenlaisena, mutta hänen ­onnensa oli kääntynyt.

Kokonaisen viikon ajan häntä hoivattiin, hän sai syödä ja nukkua ­mielin määrin.

Viikon kuluttua hänet komennettiin Gestapon toimistoon, jossa häntä odotti kaksi ­siviiliasuista miestä.

”Istuutukaa, herra Fackenheim”, kehotti ­toinen miehistä lempeällä äänellä kirjoituspöytänsä takaa.

Fackenheim istuutui häkeltyneenä: hän ei edes muistanut, milloin häntä oli viimeksi kutsuttu herraksi.

”Herra Fackenheim – minä ja työtoverini olemme tulleet esittämään teille kysymyksen. Haluaisitteko päästä pois täältä? Haluaisitteko vapauteen?”

Fackenheim katseli miehiä epäuskoisena ­hiljaisuuden vallitessa.

”Me tiedämme teistä ­kaikenlaista”, toinen jatkoi. ”Te taistelitte ­sodassa sankarillisesti isänmaan puolesta, ja teidät palkittiin ansioistanne ­kunniamerkillä.”

Se on ainakin totta, ajatteli Fackenheim. ­

Edellisessä sodassa hän oli kuulunut 63. tykistörykmenttiin ja taistellut Saksan armeijassa Ranskaa ­vastaan.

Tärkeän puhelinlinjan tuhouduttua, hän oli ilmoittautunut vapaaeh­toi­seksi ja ­korjannut linjan ranskalaisten tulen alla. ­

Silloin kukaan ei miettinyt hänen juutalaisuuttaan, ja myöhemmin hän oli saanut rautaristin tunnustuksena urhoollisuudestaan.

Juutalais­vainojen alettua, hän kantoi kunniamerkkiä ­uhma­kkaasti: hän oli saksalainen, ­hän rakasti isänmaataan ja oli pannut henkensä altiiksi sen edestä.­

Rauta­ristillä ei kuitenkaan ollut mitään painoarvoa, kun hänet noudettiin ja pantiin Dachaun ­junaan. Siitä oli yhdeksän kuukautta.

Uusi kysymys palautti hänet takaisin nykyhetkeen:

”Haluaisitteko jälleen tehdä isän­maallenne palveluksen? Haluaisitteko päästä pois täältä, herra Fackenheim?”

”Tietenkin haluan täältä pois!” hän huusi.

Muutaman tunnin kuluttua Fackenheim istui harmaassa Mercedes-Benzissä omissa vaatteissaan, jotka hänellä oli ollut yllään pidätet­täessä.

Rautaristi roikkui edelleen takin rintapielessä. Dachaun tornit ja piikki­lanka-aidat jäivät taakse. Taivas oli ­kuulaan sininen ja ilma oli keväinen.

Auto kääntyi ­Müncheniin vievälle ­moottoritielle tavallisten siviiliajoneuvojen joukkoon.

Fackenheimista tuntui kuin hän olisi laskeutunut vieraalle ­planeetalle.

”Olen vapaa. Olen ­vapaa!” hän ­toisteli mielessään.

Tehtävä tuntematon

Fackenheimin määränpää oli Bryssel, jossa ­hänet ­majoitettiin pieneen pensionaattiin. ­

Majoitus oli maksettu etukäteen, ja hän sai ­uuden henkilötodistuksen Paul Kochin nimellä.

Tästä lähin hän olisi Koch. Fackenheim ei tiennyt, mitä häneltä odotettiin.

Saksan armeijalla oli joka tapauksessa ­keinonsa painostaa häntä.

Päästäkseen leiriltä hän oli joutunut sitoutumaan yhteistyöhön ­suojellakseen Frankfurtissa asuvaa äitiään.

­Jouduttuaan Dachauhun Fackenheim oli ajatellut äitiään paljon ja pelännyt, että tämä joutuisi juutalaisuutensa takia keskitysleirille, vaikka oli jo iäkäs.

Fackenheimin suostuttua salaisen poliisin­ ehtoihin ­hänen ­äitinsä alkoi saada 300 markkaa sisältäviä kirjeitä.

Kyltissä luki: Vapauteen on tie, jota­ ­reunustavat kuuliaisuus, ahkeruus, kunniallisuus, ­järjestys, puhtaus, raittius, rehellisyys, uhrautuminen ja rakkaus isänmaata kohtaan.

© Ullstein Bild

Koulutus alkaa

Kun Fackenheimin äidin tulevaisuus oli turvattu, ja hän itse oleskeli pensionaatissa Belgiassa, koulutus hänelle kaavailtuun tehtävään saattoi ­alkaa.

Eräänä päivänä pensionaattiin saapui tanakka, leppoisan oloinen siviili­asuinen mies, joka esittäytyi Hans Mülleriksi.

”Aloitetaan morsettamisesta”, hän ilmoitti, ja niin alkoi Fackenheimin koulutus.

Fackenheim yritti jatkuvasti udella Mülleriltä, mikä hänen tehtävänsä tulisi olemaan, mutta Müller vaikeni kuin muuri.

Salai­suuden painolastista huolimatta heistä tuli ystäviä useiden viikkojen mittaisen tiiviin salakirjoitus- ja sähkötys­­koulutuksen aikana.

Koska koulutuksessa keskityttiin salaisten viestien välittämiseen Saksan armeijalle, oli selvää, että Fackenheimia odotti ­vakoilutehtävä, mutta tehtävän laatua hän ei osannut aavistaa.

Päivät kuluivat joutuisasti, ­mutta illat ja yöt hän pohti unettomana tulevaa.

Hän näki painajaisia Dachaussa vankina viettämästään ajasta ja tunsi syyllisyyttä siitä, että hän oli päässyt pois, kun niin monet muut juutalaiset miehet ja ­naiset olivat edelleen keskitysleirillä.

”Palve­lenko minä isänmaatani vai olenko mukana ­auttamassa natseja tuhoamaan juutalaiset?” hän mietti ilta toisensa jälkeen.

Fackenheim aprikoi myös, miksi juuri ­hänet oli valittu tehtävään.

Hän oli toki isänmaallinen, mutta oliko se riittävä syy? Ensimmäisen maailmansodan aikana hän oli ystävystynyt Hermann Göring -nimisen lentäjän kanssa. Oliko hänen valintansa takana kenties tuo lämmin ystävyys?

Kysymykset jäivät vaille vastausta, ja Fackenheim siirrettiin muualle; ensin Berliiniin ja muutaman viikon kuluttua Ateenaan.

Hän saapui Ateenaan samaan aikaan kun operaatio Barbarossa, Saksan yllätyshyökkäys Neuvostoliittoa vastaan, alkoi ja saksalaisia sotilaita oli kaikkialla täydessä valmiudessa.

Lentokentällä Fackenheimia oli vastassa nuori upseeri, joka kyyditsi hänet saksalaisia upseereita kuhisevaan Hotel Majesticiin.

Hänet majoitettiin hotelliin, ja ­koulutus jatkui.

Agentit virittävät ansan

Vasta langettuaan hänelle ­viritettyyn ansaan Fackenheim käsitti, että hänen kouluttajansa Müller kantoi hänestä huolta.

Fackenheim oli tavalliseen tapaansa kuluttanut aikaansa mittaillen Ateenan katuja vailla erityistä päämäärää.

Häntä vastaan tuli kaksi ­siviiliasuista saksalaista, jotka kysyivät häneltä tietä.

Koska Fackenheimilla ei ollut tärkeämpääkään tekemistä, hän lähti maanmiestensä matkaan.

He kutsuivat hänet kanssaan baariin, ­jossa he ­kaikki joivat ­itsensä tukevaan humalaan.

Illan mittaan miehet alkoivat udella, ­mitä Fackenheim teki Ateenassa.

Kysymykset kävivät­ koko ajan tungettelevammiksi ja Fackenheimin vastaukset samaa tahtia kömpelömmiksi. Lopulta hän ymmärsi poistua.

Seuraavana aamuna Müller ryntäsi hänen hotellihuoneeseensa:

”Oletko tullut hulluksi!”

Müller selitti kiukkuisena, että Fackenheimin edellisenä päivänä kohtaamat saksalaiset olivat antaneet raporttinsa.

Heidän arvionsa oli, että Fackenheimista ei ollut säilyttämään salaisuuksia.

Ottaen huomioon Fackenheimin taustan paluu Dachauhun oli hyvin lähellä. Fackenheim vastasi suuttuneena, ettei ollut puhunut sivu suunsa, ja vaati saada tietää, kuka hänen luotettavuuttaan halusi testata.

”Kuka yrittää houkutella ­minut ansaan?” hän huusi ­kiihtyneenä Müllerille.

Müller ei ­vastannut, mutta hän oli sel­västi­ hermostunut. ­

Seuraavana päivänä­ Fackenheim siirrettiin toiseen hotelliin, jossa hänelle paljastettiin hänen tulevan tehtävänsä yksityiskohdat.

Tiedustelupalvelun suunnitelma oli nerokkaan yksinkertainen.

Vuonna 1941 Saksan armeija eteni kaikilla rintamilla, myös Pohjois-Afrikassa, jossa Rommel yritti päästä strategisesti tärkeälle Suezin kanavalle.

Sen valtaamiseksi tarvittiin tietoa brittien asemista ­alueella, ­mihin tarvittiin Fackenheimia.

Tuhannet juutalaiset olivat paenneet natsien vainoja Palestiinaan ja sen lähialueille, eikä kukaan osaisi epäillä yhden heistä olevan natsi-Saksan ­kätyri ja ­vakooja.

Kun Müller viimein paljasti Fackenheimille hänen salaisen tehtävänsä luonteen, hän reagoi voimakkaasti:

”Ei! Mitä tahansa muuta! En suostu mihinkään, mikä voi vahingoittaa muita juutalaisia.”

Müller oli hetken hiljaa ja jatkoi sitten:

”Menen henkilökohtaisesti takuuseen siitä, että emme tee mitään, mikä vahingoittaisi juutalaisia. Pyydämme sinua keräämään tietoa briteistä – emme juutalaisista. Tiedät ­itsekin, mitä englantilaiset tekevät juutalaisille estäessään heitä pääsemästä Palestiinaan.”

Fackenheim kuunteli Mülleria ja suostui ­lopulta.

Hän ei ollut täysin perillä tilanteesta, ja hänen isänmaallisuutensa sekä tiedustelupalvelun hänelle viime kuukausina syöttämä propaganda tekivät myös tehtävänsä.

Lisäksi ­hänen mieltään­ painoi huoli äidistä. Tehtävästä kieltäytyminen olisi sinetöinyt äidin kohtalon.

Päätettiin, että Fackenheim pudotettaisiin lähitulevaisuudessa laskuvarjolla Palestiinaan.

Hän saisi mukaansa radiolähettimen, Henri Boscon ranskankielisen­ romaanin L’âne Culotte, jonka teksti toimisi salakirjoitu­savaimena, sekä 500 puntaa kuluihin ja asumiseen Palestiinassa.

Perillä hänen pitäisi välttää suhteita paikallisiin ja keskittyä tarkkailemaan brittijoukkojen vahvuutta ja asemia sekä lähettää selville ­saamansa tiedot Saksan tiedustelupalvelulle radiolähettimellään.

Britit pelkäsivät menettävänsä Palestiinan mandaattialueensa. Vakoojat ja palestiinalaiset ­vapaustaistelijat yritettiin pitää poissa kilo­me­trien mittaisilla ­piikkilanka-aidoilla.

© Polfoto/Topfoto

Hyppy tuntemattomaan

Mustaksi maalattu saksalainen Heinkel He 111 -pommikone lähestyi yön pimeydessä Palestiinaa­ kahden kilometrin korkeudessa.

Lastiruuman perukoilla 48-vuotias Saksan juutalainen Paul Fackenheim valmistautui laskuvarjohyppyyn.

Lentokoneen moottorit jylisivät korviahuumaavasti.

Nuori saksalainen luutnantti ­tarkisti huolellisesti, että kaikki oli valmista hyppyä varten, ja taputti Fackenheimia selkään.

Luukku avattiin, ja Fackenheim tunsi kylmän ilmavirran kasvoillaan. Hän lähti hitaasti siirtymään kohti oviaukkoa.

Kun radiolähetin ja koodi­avaimena toimiva kirja oli kiinnitetty hänen vaatteisiinsa, hän oli valmis hyppäämään.

Fackenheim ­puristi luutnantin kättä ja sukelsi ­pimeään kohti tuntematonta.

Fackenheim putosi yön halki lentokoneen moottorien äänen häipyessä kaukaisuuteen ja katseli Haifan valojen tuikkivan alapuolellaan.

Hän ei ­ollut enää entinen keskitysleirivanki Paul Fackenheim vaan Paul Koch, natsi-Saksan kouluttama vakooja,­ joka oli valmis kohtaamaan brittiläiset vihollisensa.

Hän ei osannut aavistaa, että hän oli vain mitätön ­palanen suuressa ­palapelissä ja hänen tehtävänsä oli jo ­ennalta ­tuomittu epäonnistumaan.

Ongelmia alastulossa 

Monet korkea-arvoiset natsipuolueen jäsenet ­olivat suunniltaan siitä, että Amiraali Wilhelm Canarisin johtama Saksan tiedustelupalvelu ­Abwehr oli vapauttanut Fackenheimin Dachausta.

Heidän mielestään kaikki juutalaiset ­kuuluivat telkien taakse, ja he olivat vakuuttuneita siitä, että Fackenheim pettäisi Saksan.

He halusivat saada Fackenheimin ­osoittautumaan epäluotettavaksi ja olivat ­lähettäneet agenttinsa Ateenaan.

Agentit juottivat Fackenheimin ­humalaan, siinä toivossa, että tämä ­puhuisi sivu suunsa.

Abwehrin­ ­palkkalistoilla olevan Müllerin onnistui kuitenkin suojella Fackenheimia.

Juuri ennen kuin Fackenheim oli määrä ­pudottaa laskuvarjolla Palestiinaan, korkea-­arvoiset saksalaiset upseerit vuosivat briteille tietoja hankkeesta ja jopa liioittelivat Fackenheimin merkitystä kutsuen tätä saksalaiseksi huippu­vakoojaksi.

Näin haluttiin varmistaa, ­että britit tekisivät kaikkensa saadakseen Fackenheimin kiinni.

Britit eivät aavistaneet, että ­heille syötettiin pajunköyttä, vaan kuvittelivat saaneensa haltuunsa tärkeää tiedustelutietoa.

Fackenheimin leijaillessa laskuvarjollaan kohti ­Haifaa britit olivat valmiina nappaamaan saksalaisen supervakoojan.

Fackenheimin tilannetta ei mitenkään ­kohentanut se, että nyöri, jolla hänen radio­lähettimensä oli kiinnitetty, katkesi juuri ennen alastuloa, ja lähetin putosi.

Menetettyään radiolähettimensä hän menetti myös yhteytensä Saksan tiedustelu­­palveluun.

Hän putosi viini­tarhaan ja yritti yön pimeydessä saada tolkkua siitä, mihin suuntaan pitäisi lähteä.

Maa oli ­kuivaa ja kovaa, ja häneltä­ kului ainakin ­tunti laskuvarjolle riittävän suuren kätkön kaivamiseen.

Seuraavaksi hän etsi suojaisan ­nukkuma­­paikan.

Radion etsiminen pimeässä oli ­turhaa.

Itse asiassa hän oli helpottunut siitä, ­että radio oli hävinnyt, sillä hänen sydämensä ei ollut mukana tehtävässä.

Kun hänellä ei enää ollut radiota, hänen ei tarvinnut miettiä, lähettääkö tietoja Saksan tiedustelupalvelulle, sillä nyt se ei missään tapauksessa onnistuisi.

Nyt hänen tarvitsisi vain pelastautua.

Aurinko oli jo korkealla, kun Fackenheim ­heräsi. ­Vähän matkan päässä näkyi ihmisiä, ­jotka olivat luultavasti matkalla töihin.

Tien hiljennyttyä Fackenheim ­pudisteli pölyt vaatteistaan ja lähti kulkemaan samaan suuntaan, ­mihin muutkin olivat menneet.

Pian tielle ilmaantui lisää kulkijoita, eikä kukaan kiinnittänyt häneen erityistä huomiota.
Ihmisjoukko ei kuitenkaan tarjonnut ­hänelle suojaa pitkäksi aikaa. ­

Edessä oli tiesulku, jossa britti­sotilaat tarkastivat ohikulkijoiden henkilö­papereita. Fackenheim kääntyi tuntemattoman nuoren miehen puoleen.

”Voitko auttaa minua? Olen pakolainen Saksasta ja nousin maihin viime yönä. Mitä ­tapahtuu, jos jään kiinni?”

”Joudut internointileirille joko Palestiinaan tai ­sitten Kyprokselle”, mies vastasi.

”Minulla ei ole papereita ja minun pitäisi päästä Haifaan. Minulla on 500 puntaa, jotka täytyy saada kätkettyä.”

”Oletko hullu! Ne takavarikoidaan! Anna rahat ­äkkiä minulle”, mies sanoi ja luotsasi Fackenheimin varmoin ottein tiesulun läpi ja kaupunkiin lähdössä olevaan bussiin.

Mies kertoi olevansa sairaanhoitaja ja töissä läheisessä sairaalassa.

Hän sanoi käyvänsä ­pyytämässä vapaata, jotta voisi lähteä Fackenheimin kanssa Juutalaistoimistoon.

He nousivat bussista, ja nuorukainen meni sairaalaan mukanaan kaikki Fackenheimin rahat.

Fackenheim itse jäi odottamaan ulkopuolelle. Kului puoli tuntia.

­Kadulla kulkevat brittisotilaat ­tarkistivat ohikulkijoiden henkilöpapereita.

Sotilaita ­lähestyi kummastakin suunnasta, ja Fackenheimille ­alkoi valjeta, että ystävällinen nuorimies oli luultavasti huijannut häntä.

500 puntaa oli suuri summa, ja miekkonen oli ilmeisesti vienyt rahat mennessään.

Sotilaat olivat jo aivan lähellä, kun Fackenheim päätti ilmoittautua poliisille itse ja näyttää väärennettyjä papereitaan.

Hän kertoisi olevansa­ juutalaispakolainen Saksasta, ja toivovansa ­saavansa turvapaikan.

Britit olivat varautuneet saksalaisen huippuvakoojan saapumiseen, eikä Fackenheimilla ollut mitään mahdollisuuksia ilman aitoa henkilötodistusta.

© Polfoto/Topfoto

Britit uskovat natseja

Kapteeni Arthur Dowden vastaanotti ilmoituksen:

”­Saksalainen vakooja on saatu kiinni!”

Fackenheimin suunnitelma oli muuten hyvä, mutta hän ei tiennyt brittijoukkojen etsivän natsien huippuvakoojaa.

Fackenheimilla oli edessään paha uskottavuusongelma.

”Te sanotte olevanne Paul Koch ja saapuneenne veneellä. Vaatteenne kertovat kyllä ­aivan toista. Voisitteko mieluummin kertoa meille enemmän saksalaisten lentokoneesta, joka kierteli Haifan yllä viime yönä?”

Fackenheim alistui. Hän ymmärsi tarinansa olevan täynnä aukkoja, joten hän päätti ­paljastaa todelliset korttinsa ja kertoa koko ­totuuden ­kapteeni Dowde­nille.

Britit tuskin pystyisivät kohtelemaan ­vankejaan ainakaan sen huonommin kuin saksalaiset.

”Olen Paul Ernst Fackenheim, olen juutalainen ja kotoisin Frankfurtista. Paul Koch on peitenimi, jonka Saksan tiedustelupalvelu on antanut minulle.” ­

Fackenheim jatkoi kertomalla Dowdenille vankeudestaan Dachaussa, ­saamastaan odottamattomasta tarjouksesta, koulutuksesta Belgiassa ja tehtävään valmistautumisesta Ateenassa.

Kapteeni Dowdenin mielestä Fackenheim ­vaikutti hyvä­uskoiselta hölmöltä,­­ eivätkä hänen selityksensäkään kuulos­taneet­ ­supervakoojan juonilta.

Brittien Kairon päämajassa ­oltiin kuitenkin vakuuttuneita siitä, että Fackenheim oli ­natsi-Saksan huippuvakooja, jonka tulosta oli ilmoitettu, ­joten muutaman päivän kuluttua hänet lennätettiin tarkasti vartioi­tuna Kairoon lisäkuulusteluja varten.

Brittien pihdeissä

Fackenheim oli erikoisten sattumusten uhri.

Ensinnäkin saksalaiset olivat vakuuttaneet britit siitä, että Palestiinaan oli saapumassa todella merkittävä saksalaisten vakooja.

Lisäksi sekä Fackenheimin oma nimi että ­tämän peitenimi Paul Koch muistuttivat kumpikin läheisesti muiden brittien etsimien saksalaisvakoojien nimiä.

Peitenimi Paul Koch oli lähes kirjaimellisesti sama kuin ­Paula Koch, millä nimellä toimivan vakoojan­ tiedettiin johtavan todella suurta tiedustelu­verkostoa Lähi-Idässä ja Afrikassa.

Fackenheimin nimi muistutti myös Falkenheimia, minkä nimisen henkilön tiedettiin johtavan vakoojarinkiä ­Libanonissa ja Syyriassa.

­Britit kuvittelivat, että Facken­heim pystyisi paljastamaan vakoojaringin, joka luovutti Saksalle ­strategisia tietoja liittountuneiden toimista.

Fackenheim siirrettiin Kairon laitamilla sijaitsevalle Maadin vankileirille, missä hänet lukittiin selliin ja häntä ryhdyttiin pehmittämään.

”Me saamme sinusta totuuden ulos ennemmin tai myöhemmin!” brittiupseeri raivosi ja ­jysäytti nyrkin pöytään Fackenheimin edessä. ­”Sinunlaisistasi pitäisi päästä eroon. Mitä ­pikemmin sen parempi!”

Fackenheim oli neuvoton.

Hän yritti puolustautua, mutta britit vaativat häntä ­paljastamaan tietonsa eivätkä ­uskoneet hänen selityksiään ­eivätkä edes sitä, että hän oli juutalainen.

Häntä­ pidettiin viikkokausia eristys­sellissä ja kuulusteltiin jatkuvasti. Eräänä päivänä sotilaat panivat hänet yhteiseen selliin toisen saksalaisen ­kanssa.

Fackenheim oli iloinen maanmiehensä seurasta. Sellitoveri oli kersantti, joka oli joutunut vangiksi väijytyksessä Pohjois-Afrikassa ja joka oltiin vaihtamassa­ brittivankiin.

Kun Fackenheim siirrettiin takaisin omaan ­selliinsä, hänen mieleensä juolahti, että ­kersantin avulla hän voisi saada viestin Saksaan.

Kadotettuaan radionsa laskuvarjohypyn aikana hän ei Palestiinaan saavuttuaan ollut voinut olla yhteydessä ­Saksan tiedustelupalveluun.

Hän oli huolissaan äitinsä kohtalosta:­ jos ­Abwehrissa ajatel­taisiin, että hän oli ­pettänyt heidät, hänen äitinsä­ ei olisi enää turvassa.

Yöllä Fackenheim laati salasanoman, jonka kersantti saisi viedä mukanaan Saksaan.

Hän piirsi vuoteella istuvan alastoman naisen ja yritti saada kuvan näyttämään sellaiselta, jota sotilas voisi pitää mukanaan.

Taustalle hän kätki morseaakkosilla kirjoitetun viestin.

Kun Fackenheim jälleen tapasi kersantin, hän antoi piirustuksen tälle ja pyysi kertomaan Saksan tiedustelupalvelulle, ettei hän ollut ­pettänyt maataan vaan oli joutunut brittien vangiksi.

Kuvaan kätketty koodi todistaisi, että viesti oli nimenomaan häneltä. Kersantti otti kuvan vastaan epäilevän näköisenä.

Fackenheimista ilmoitettiin brittien Kairon päämajaan tammikuussa 1942.

© National Archives

Teloituskomppanian edessä

Seuraavana aamuna Fackenheimia kohdeltiin tavallistakin tylymmin.

Hänet työnnettiin jeeppiin ja hänet paiskattiin lyhyen ajomatkan jälkeen rähmälleen aseistettujen sotilaiden eteen.

Upseeri astui syrjään ja komensi Fackenheimin kiväärimiesten eteen.

Fackenheim ymmärsi ­olevansa kasvotusten teloitusryhmän kanssa ja uskoi viimeisen hetkensä koittaneen.

Fackenheimille oli annettu sellitoveri vain, jotta hänet puhuisi sivu suunsa.

Hän ei ollut kertonut juuri mitään uutta, mutta hän oli ­yrittänyt lähettää viestin Abwehrille.

”Jos olette päättänyt teloittaa minut, teidän olisi pitänyt kertoa siitä etukäteen. En nimittäin pidä yllätyksistä”,

Fackenheim sanoi ­upseerille. Hän oli vakaasti päättänyt, ettei mur­tuisi­, tapahtuipa mitä tahansa.

Brittiupseeri katsoi Fackenheimia ja purskahti sitten raikuvaan nauruun.

”Älä hulluja puhu. Sinut on tuotu tänne vain katsomaan auringonnousua erämaassa.”

Sotilaat laskivat kiväärinsä, ja Fackenheim ­lähetettiin takaisin selliinsä.

Hän hikoili valtoimenaan ja oli hermoromahduksen partaalla.

Seuraavina päivinä hän joutui toistuvasti ­kuulusteltavaksi ja jopa kirjoit­tamaan oman jäähyväiskirjeensä.

Mitkään kuulustelumenetelmät eivät kuitenkaan tuottaneet toivottua ­tulosta.

Hänellä ei kerta kaikkiaan ollut enempää kerrottavaa. ­Viimein kuulustelut lopetettiin.

Samaan aikaan brittien kahdeksas armeija hyökkäsi Rommelia­vastaan ­100 000 miehen, ­
1 000 lento­koneen ja 800 tankin voimalla ja onnistui saamaan Rommelin perääntymään useita kilometrejä.

Riippumatta siitä, oliko Fackenheim se ­supervakooja, joka hänen uskottiin olevan, ­hänen tekemisensä tai tekemättä jättämisensä eivät ilmeisestikään olleet hyödyttäneet Rommelia, joten bittien kiinnostus häneen hiipui.

Keskitysleiriltä toiselle

Fackenheim joutui virumaan useita kuukausia vankeudessa ennen kuin hänet vietiin sotaoikeuden eteen vakoilusta syytettynä.

Toisin kuin natsi-Saksassa olisi tapahtunut, hänelle osoitettiin peräti puolustusasianajaja.

Sen enempää ­syyttäjällä kuin puolustuksellakaan ei ollut esittää pitäviä­ todisteita, ja oikeuden­käynnin ­lopputuloksena oli vapauttava tuomio.

Kun Fackenheim kuuli tuomion, hänen ­silmissään pimeni ja hän pyörtyi Britannian ­lipun juureen.

Kuukausien epätietoisuuden ­jälkeen oli löytynyt joku, joka uskoi häntä!

Vapauttava tuomio ei kutenkaan merkinnyt vapaaksipääsyä.

Se tarkoitti ainoastaan sitä, että ­hänen syyllisyyttään ei ollut kyetty todistamaan rikosoikeudellisessa mielessä, ja hän oli edelleen sotavanki.

Fackenheim lähetettiin ­Palestiinaan Latrunin internointileirille, jossa hän sai vankinumeron 64.

Brittien leirillä vangit saivat ­sentään kulkea ja puhua muiden kanssa ­ilman, että he olivat vaarassa joutua kidutettavaksi.

Leirillä säilytettiin sotarikollisia, joiden joukossa oli natsi-Saksan hyväksi työskennelleitä ministereitä, vakoojia ja virkamiehiä.

Facken­heimia pidettiin Latrunin leirissä vuoteen 1945, jolloin natsi-Saksa ­romahti.

Liittoutuneet ­siirsivät hänet seuraavaksi­ Hampuriin Neuengammen keskitysleirille, ­josta oli tehty vankila oikeudenkäyntiä odottaville SS:n ­jäsenille ja natsien valta­koneiston virkamiehille.

Kesäkuun 23. vuonna 1946 Fackenheim pääsi vihdoin ­ Frankfurtiin etsimään äitiään.

Kaupungin keskusta oli pahoin vaurioi­tunut pommituksissa, mutta hänen kotitalonsa oli pystyssä.

Talo oli kuitenkin tyhjillään, ja hän sai selville, että ­Gestapo oli pidättänyt ­hänen ­äitinsä jo vuonna 1943 ja lähettänyt tämän Tšekkoslovakiaan Theresien­stadtin keskitysleirille,­ missä hän pian kuoli.

Kuultuaan äitinsä kohtalosta, Fackenheim ­palasi takaisin hotelliinsa, lukitsi huoneensa oven perässään ja itki lohduttomasti.

­Lopulta naapurihuoneen asukas tuli valittamaan. Hän pyysi Fackenheimia suremaan ­hiljaa, koska ei saanut tämän itkulta nukuttua.

Ehkä sinua kiinnostaa...