Vuonna 1940 Hitlerjugendissa oli noin 8 miljoonaa jäsentä. Kaikki saivat sotilaskoulutusta jo nuorina.

© Ullstein Bild & AOP/Getty Images

Hitlerjugend oli Hitlerin tykinruokaa

Hitlerin mielestä Saksan nuorison piti olla sitkeää kuin nahka ja kovaa kuin Kruppin teräs. Kaikkien poikien piti liittyä Hitlerjugendiin, jossa miljoonia lapsia aivopestiin natsi-ideologialla ja koulutettiin sotaa varten. Sodan alettua Hitler uhrasi pojat säälimättä.

perjantai 3. maaliskuuta 2017 teksti Else Christensen

Henry Metelmann tarpoi lumessa talvella 1943. Hän pakeni sotilastovereineen puna-armeijaa, joka oli Stalingradin taistelun jälkeen pakottanut Saksan perääntymään itärintamalla. 

Pakkasta oli 55 astetta, mutta luihin ja ytimiin tunkeutuva kylmyyskään ei ollut mitään niiden piinaavien ajatusten rinnalla, jotka nakuttivat Metelmannin mielessä hänen kävellessään. Nyt vasta hän tajusi isänsä olleen oikeassa. 

Kaikki, mitä hän oli oppinut Hitlerjugendissa, oli valhetta. Venäläiset eivät olleet ali-ihmisiä, eikä sota ollut kunniakasta. 

Hän ei ollut herrakansaa eikä natsi-Saksan toivo vaan vain tykinruokaa tarkoituksettomassa sodassa, johon vallanhimo oli johtanut. Metelmann piti kuitenkin ajatuksensa ominaan ja jatkoi eteenpäin.

”Meidän täytyi varoa sanojamme, mutta yhä useammalle oli selvää, että meille oli vuosikaudet syötetty valheita”, Metelmann kirjoitti vuosia myöhemmin elämäkerrassaan Through Hell for Hitler (Läpi helvetin Hitlerin vuoksi).

Hitlerjugendin alku

Metelmann oli yksi niistä nuorista, jotka olivat nielleet Hitlerjugendin eli Hitler-nuorten propagandan kyselemättä. 

Toista maailmansotaa edeltävinä vuosina kansallissosialistien nuorisojärjestöön liittyi miljoonia nuoria. Sokaistuneena Hitlerin ja järjestön johtajan Baldur von Schirachin lupauksista he kantoivat ylpeinä Hitlerjugend-univormujaan ja käsivarsinauhojaan. 

Liian myöhään pojille valkeni, että puheet uhrautumisesta Saksan hyväksi eivät olleet korupuhetta vaan täyttä totta.

Hitlerjugend ryösti nuoruuden kokonaiselta sukupolvelta ja lähetti satojatuhansia lapsia ja nuoria kuolemaan ja hankkimaan saksalaisille ”elintilaa”.

Kaikki alkoi siitä, kun oikeustieteen opiskelija Kurt Paul Gruber vuonna 1922 perusti kansallissosialistisen ryhmän 15–16-vuotiaille pojille Plauenissa Saksissa. 

Gruber oli kiihkeä natsi ja innostunut Hitlerin puheista kansan yhtenäisyyteen perustuvasta ja nuorison luomasta vahvasta Saksasta. 

Gruber halusi perustaa vahvan nuoriso-osaston kansallissosialistiselle puolueelle. Hän aloitti paikallisen tekstiilitehtailijan rahallisella tuella värväyskampanjan, josta tuli menestys. Muutamassa kuukaudessa pelkästään Saksista mukaan ilmoittautui 2 500 jäsentä.

GALLERIA: Katso kuvat Hitlerjugendin toiminnasta

Hitler otti pian Gruberin järjestöineen siipiensä suojaan. Järjestö liitettiin puolueeseen mahtipontisessa puoluekokouksessa heinäkuussa 1926. Sen nimeksi tuli Hitlerjugend Bund Deutscher Arbeiterjugend, ja Gruberista tuli sen ensimmäinen johtaja, Reichsführer.

Ensimmäisinä vuosina Hitlerjugend ei juurikaan näkynyt julkisuudessa. Silloin tällöin nuorten natsien nähtiin marssivan Hitlerin rähinäjoukkojen SA:n kanssa jakamassa pamfletteja tai värväysmateriaalia. 

Joskus nuoret joutuivat joukkotappeluun mittelemään voimiaan poliittisten vastustajiensa, vasemmistolaisten, kanssa. Tappelut olivat suosittuja molemmissa leireissä.

Järkyttävä tapahtuma toi kuitenkin natsien nuorisojärjestön kaikkien tietoisuuteen 24. tammikuuta 1932.

Tuolloin kommunistit puukottivat kuoliaaksi Herbert Norkuksen, 15-vuotiaan Hitler-nuoren Berliinistä. Norkus sai sankarihautajaiset, joissa puhui muun muassa Hitlerin propagandaministeri Joseph Goebbels, ja hänestä tuli kertaheitolla Hitlerjugendin marttyyri.

Etenkin yksi mies, Baldur von Schirach, osasi hyödyntää Norkuksen murhaa. Hän oli nuori, ylempään keskiluokkaan kuuluva mies, joka oli vuonna 1925 vakuuttunut kansallissosialismin erinomaisuudesta kuultuaan Hitlerin puhuvan. 

Lokakuussa 1931, vain kolme kuukautta ennen Norkuksen kuolemaa, hän oli syrjäyttänyt Gruberin ja noussut Hitlerjugendin johtoon. 

Von Schirach niputti taidokkaasti yhteen Norkuksen kuoleman, saksalaisen sankari-ihanteen ja sen roolin, jonka Hitler oli kaavaillut nuorisolle saatuaan vallan Saksassa.

”Herbert Norkusista tuli tammikuussa 1932 Hitlerjugendille sankaruuden ja nuoren uhrimielen ja sankaruuden symboli” von Schirach julisti.

Von Schirach piti huolen siitä, että Norkuksen haudalla pidettiin vuosittain muistotilaisuus, ja hän myös itse kirjoitti ja sävelsi vainajalle runoja ja lauluja. Norkuksen kuolema edusti hänelle pyhää marttyyriutta, ja hän palasikin siihen toistuvasti puheissaan.

”Mitä useampi on valmis kuolemaan liikkeen edestä, sitä kuolemattomampi siitä tulee. Hitlerjugendilla on tarjota historiallinen vastaus arvostelijoilleen: omat vainajansa”, hän sanoi eräässäkin puheessaan nuorille.

Hitler ja Goebbels arvostivat von Schirachin draaman ja propagandan tajua, ja tämä myös käytti taitoaan hyväkseen houkutellakseen lisää jäseniä alati kasvavaan Hitlerjugendiin.

Valatilaisuudesta, jossa nuoret vannoivat uskollisuutta Führerille ja Saksalle, tehtiin kansallinen tapahtuma, joka järjestettiin Hitlerin syntymäpäivänä.

”Tuhannet kansalaiset lähettävät tänään lahjoja Führerille hänen syntymäpäivänään”, von Schirach sanoi puheessaan, ”mutta nuoret antavat itsensä.”

Hitlerjugend tarjosi seikkailuja

Henry Metelmannin liittyminen Hitler-nuoriin 11-vuotiaana vuonna 1933 ei ollut yhtä mahtipontinen tapahtuma. 

Metelmannin aloittaessa koulunkäynnin hänen uskovainen äitinsä oli ilmoittanut hänet kristilliseen Jungschar-nuorisoliikkeeseen, joka muistutti lähinnä perinteistä partiota. Hitlerin noustua valtaan vuonna 1933 kaikki nuorisojärjestöt vähitellen kiellettiin tai yhdistettiin Hitlerjugendiin. 

Metelmannin osaston kohdalla se kävi niin, että kun lapset eräänä päivänä odottelivat pääsyä Jungscharin kokoukseen paikallisella seurakuntatalolla, joukko Hitler-nuoria haki heidät mukaansa ja marssitti heitä ympäri kaupunkia rummutuksen säestyksellä.

Kun Metelmannin isä vastusteli jäsenyyttä Hitlerjugendissa sillä perusteella, että perheellä ei ollut varaa univormuun kuuluviin ruskeisiin paitoihin, puolue lähetti heille paketin, jossa oli kaksi siistiä ruskeaa paitaa. 

Metelmann ei muista itse aluksi erityisesti innostuneensa jäsenyydestä, mutta pian hän alkoi pitää Hitler-nuorena olemisesta:

”Univormu, sen ruskea väri, hakaristi ja kiiltävä nahka tuntuivat hienolta. Aiemmin meillä ei ollut kunnollista jalkapalloa, mutta saimme nyt Hitlerjugendilta kunnolliset varusteet.”

Pojat jaettiin paikallisosastoihin, jotka kokoontuivat vähintään kerran keskellä viikkoa ja usein lisäksi sunnuntaisin.

Kokoontumistiloja kutsuttiin nimellä Heim (tupa). Kokoontumispaikka saattoi olla hylätyssä tehtaassa, vanhassa ladossa tai asuintalon kellarissa. 

Metelmann osallistui ahkerasti oman ”tupansa” kunnostukseen, ja toveriensa kanssa he kalkitsivat sen seinät valkoisiksi ja koristelivat ne sitten hakaristilipuilla, julisteilla, aseilla, teräskypärillä ja otteilla Hitlerin Taisteluni-kirjasta.

Kokouksissa pojille opetettiin puolueen linjan mukaisesti ideologisesti tärkeinä pidettyjä aiheita, kuten rotuoppia ja kansallissosialistisen puolueen historiaa, ja valotettiin kansallissosialistista naisihannetta. Sitten pojat lauloivat Hitlerjugendin omasta laulukirjasta. 

Laulut käsittelivät Saksaa ja taistelussa kaatumisen kunniakkuutta. Metelmann nautti etenkin vuosittaisista 2–3 viikkoa kestäneistä leirimatkoista, joista poikien vanhemmat maksoivat vain nimellisen korvauksen. 

Metelmann, joka oli aina ajatellut, että vain rikkailla oli varaa matkustaa, nautti lomista täysin rinnoin.

Pojat saivat taistelukoulutusta

Leirejä järjestettiin eri puolilla Saksaa. Metelmann osallistui muun muassa Keski-Saksassa Thüringenissä vanhassa linnassa sekä Itämeren rannalla lähellä Puolan rajaa pidetyille leireille. 

Leiripaikkoja ei ollut valittu satunnaisesti, vaan lasten piti oppia tuntemaan isänmaansa, jonka edestä heidän olisi jonakin päivänä oltava valmiita kuolemaan.

”Opin pääasiassa Hitlerjugendissa, miten monipuolinen ja kaunis maa Saksa oli. Minussa virisi ehdoton rakkaus isänmaatani kohtaan ja lähes pyhä valmius puolustaa sitä kaikissa olosuhteissa ja kaikin keinoin – jopa hengelläni”, Metelmann kirjoitti.

Leireillä pojat viettivät reipasta ja näennäisen vapaata ulkoilmaelämää. He pelasivat palloa, uivat ja nukkuivat teltoissa. Taustalla oli kuitenkin vakavampia asioita. Kun pojat lähtivät kävelylle, joku ohjaajista saattoi yhtäkkiä huutaa: 

”Lentokoneet hyökkäävät matalalta vasemmalta” tai ”Vihollisen konekivääritulta oikealta”, ja poikien piti maastoutua suojaan. Leikin varjolla harjoiteltiin myös sotataitoja, kuten käsikranaatin heittämistä, juoksuhaudan kaivamista ja ryömimistä ja väijymistä maastossa.

Lisäksi pojille opetettiin sotateoriaa ja -historiaa. Opettajat piirsivät kuuluisia taisteluja hiekkaan, ja leireillä vieraili Wehrmachtin upseereja. 

Nämä miehet säteilivät voimaa ja itsevarmuutta, ja nuoret kuuntelivat lumoutuneina, kun sotilaat kertoivat niistä uusista moderneista aseista, joilla Hitler uutta Saksaa varusti: sukellusveneistä, panssarivaunuista ja hävittäjälentokoneista.

Ajan mittaan, kun Saksa valmistautui sotaan, Hitlerjugend alkoi vaatia yhä enemmän lasten aikaa koulunkäynnin kustannuksella. 

Kun Henry Metelmann meni ensimmäiselle luokalle, koulua oli kuutena päivänä viikossa. Vuosina 1937–38 kansallissosialistinen opetusministeriö otti käyttöön Staatsjugendtagin, mikä merkitsi, että lauantait pyhitettiin Hitlerjugend-toiminnalle.

Eväspaketein ja kenttäpulloin varustautuneet pojat vietiin maaseudulle, jossa he osallistuivat koko päivän kestävään taistelukoulutukseen. Pojat jaettiin siniseen ja punaiseen joukkueeseen, jotka erotti käsivarteen kiinnitetystä nauhasta. 

Toisen joukkueen piti puolustaa määrättyä asemaa, esimerkiksi pellolla olevaa kumpua, jonka toinen joukkue yritti vallata. Taistelussa pyrittiin viemään toiselta joukkueelta käsivarsinauhat. Se, joka menetti nauhansa, oli ”kuollut” ja joutui pois taistelukentältä.

”Ensi alkuun vihasin noita taisteluja, mutta vähitellen totuin niihin. Ajan kuluessa voi tottua mihin tahansa, ja se alkaa lopulta tuntua luonnolliselta”, Metelmann totesi.

Lapsia painostettiin koulussa

Ne pojat, jotka eivät kuuluneet Hitler-jugendiin, joutuivat lauantaisin tuntikausia kertaamaan kansallissosialistisen puoleen ideologiaa ja historiaa – mikä ei ollut nuorista pojista kovin houkuttelevaa.

Hitlerjugendiin osallistuminen oli periaatteessa vapaaehtoista vuoteen 1939, mutta paine liittyä oli kova. Hitlerjugendilla oli vuoden 1935 alussa lähes neljä miljoonaa jäsentä, mutta sekään ei riittänyt kunnianhimoiselle von Schirachille. 

Uudenvuodenpuheessaan vuonna 1936 hän julisti tulevan vuoden poikien vuodeksi, ja kaikki tietynikäiset pojat liitettäisiin nyt automaattisesti Hitlerjugendiin. Von Schirach käynnisti myös mittavan propagandakampanjan, jonka tunnuslause oli ”Koko nuoruus Führerille”.

Nuoria kehotettiin liittymään järjestöön radiossa ja lehdissä, kouluissa ja urheilutapahtumissa. Von Schirach hankki myös käsiinsä alueellisia osoiterekistereitä ja lähetti kirjeen kaikille saksalaisvanhemmille, joilla oli vuonna 1926 syntynyt lapsi. 

Kouluja muistutettiin, että niiden tuli suostutella vielä epäröivät oppilaat liittymään liikkeeseen.

Kieltäytymisestä seurasi harmeja. Metelmann muistelee, miten eräs hänen luokallaan ollut poika ei kuulunut Hitlerjugendiin. 

Biologianopettaja Karl Sieg, joka oli kansallisossialistien kätyri koulussa, piti pojalle ristikuulustelun koko luokan edessä. Ainakin kerran vuodessa Sieg tuli luokkaan ja käski kaikkia, jotka eivät kuuluneet Hitler-nuoriin, nostamaan kätensä ylös. 

Joka kerta lahjakas ja pidetty Walter Römer nosti kätensä. Walter vain vaikeni, kun Sieg raivonsa koko ajan yltyessä tivasi pojalta syytä. Vasta kun Sieg alkoi ahdistella myös Walterin vanhempia, luokanopettaja puuttui asiaan. 

Vaikka sitä ei sanottu ääneen, kaikki tiesivät, että vihjauskin natsismin vastaisuudesta merkitsisi kuolemaa Walterin vanhemmille.

Kun sota syttyi vuonna 1939, monet Hitler-nuorista olivat innoissaan. He suorastaan odottivat pääsevänsä lopulliseen välienselvittelyyn idän ”ali-ihmisten” kanssa ja täyttämään osansa herrakansana. 

Aluksi Hitlerjugend toimi reservijoukkona, joka osallistui esimerkiksi palokuntatyöhön ja postinjakeluun. Sodan edetessä poikia alettiin kuitenkin lähettää suoraan rintamalle.

Metelmann koki sodan kauhut

Metelmannkin iloitsi sodan syttymisestä ja ilmoittautui 18-vuotiaana armeijaan. Myöhemmin hänet lähetettiin itärintamalle panssarivaunun ajajaksi.

”Tuskin maltoin odottaa”, Metelmann muisteli. ”Voisin viimein näyttää Führerille, mihin minusta oli.”

Itärintamalla Metelmannille valkeni, että sodassa ei ollut kysymys vain voitosta ja urhoollisuudesta. Kun Metelmannin divisioona lähestyi Stalingradia, nuorukainen jutteli saksalaissotilaiden valtaamien talojen väen kanssa ja ihastui venäläiseen tyttöön. 

Hänen sairastuttuaan eräs venäläinen nainen hoiti häntä. Nämä kokemukset saivat Metelmannin epäilemään Hitlerjugendissa omaksumaansa oppia venäläisten rodullisesta alemmuudesta.

Stalingradin tappion jälkeen vuonna 1943 hän näki julmuutta, johon aika Hitlerjugendissa ei ollut häntä valmistellut. Kerran Metelmannin yksikkö kohtasi haavoittuneen sotilaan, jonka punaarmeija oli jättänyt jälkeensä, ja saksalaisupseeri määräsi ajamaan haavoittuneen yli.

 Myöhemmin saksalaiset myös ampuivat nuoria tyttöjä, jotka olivat epätoivoissaan yrittäneet piiloutua.

Aivopesu jätti pysyvät jäljet

Paluumatkalla Stalingradista pettynyt ja hämmentynyt Metelmann toivoi, että olisi voinut puhua isälleen, joka oli useita kertoja varoitellut häntä Hitleristä ja tämän ajatuksista. 

Metelmann olisi halunnut myöntää isälleen olleensa väärässä ja tämän olleen oikeassa, mutta isä oli kuollut jo ennen kuin Metelmann oli lähetetty rintamalle.

Metelmann ei ollut ainoa Hitler-nuori, joka joutui julmalla tavalla kokemaan, että nuoruuden kesäleireillä nuotiolauluineen ja hyväntahtoisine leikkitaisteluineen ei ollut mitään tekemistä oikean sodan kanssa. 

Nuoret taistelivat kaikilla rintamilla, ja heillä oli oma SS-divisioonakin – 12. SS Panzer Division Hitlerjugend – joka taisteli muun muassa Normandiassa liittoutuneita vastaan vuonna 1944 ja joka tuhoutui lähes viimeiseen mieheen.

Niille, jotka selvisivät sodasta hengissä, kohtaaminen natsi-Saksan todellisuuden kanssa oli tyrmäävä. Metelmann, joka viime töikseen sodassa puolusti pientä Reinin varren kaupunkia, joutui yhdysvaltalaisten vangiksi vuonna 1945. 

Matkalla vankileirille hän näki amerikkalaislehdessä kuvia keskitysleireistä. Kaikesta huolimatta Hitlerjugendin opetukset olivat jättäneet jälkensä nuorukaiseen: 

”He luulevat voivansa syyttää meitä mistä tahansa vain, koska olemme hävinneet sodan”, Metelmann puuskahti kimpaantuneena tovereilleen.

Vähitellen koko totuus kuitenkin valkeni Metelmannille, joka oli seuraavat vuodet vankina Yhdysvalloissa ja Britanniassa. Kun hän vuonna 1948 palasi Saksaan, hän tunsi itsensä siellä muukalaiseksi. 

Aivan kuin saksalaiset eivät olisi ymmärtäneet, miten heitä oli petetty. Neljän kuukauden kuluttua hän palasi Britanniaan, missä hän pääsi ensin maatöihin ja myöhemmin puutarhuriksi. 

Hän yritti myös tehdä sovun menneisyytensä kanssa muun muassa kirjoittamalla muistelmateoksen ajastaan Hitler-jugendissa ja sodassa.

”Syyllisyydentunne siitä, mitä olen tehnyt, etenkin venäläisille, lepää raskaana harteillani. Kadun muille aiheuttamiani kärsimyksiä, enkä valita siitä, mitä itse olen kokenut”, hän kirjoitti ennen kuolemaansa vuonna 2011.

Ehkä sinua kiinnostaa...