Nuoret ja kokemattomat japanilaiset määrättiin syöksymään yhdysvaltalaisaluksiin pommeilla lastatuilla koneilla.

© Getty/All Over Press

Kamikazelentäjät uhrasivat elämänsä

Japanin sotilaat taistelivat Tyynenmeren sodassa avoimesti kuolemaa halveksuen. Ikivanhat kunniakäsitykset ja vuosikausien koulutus olivat kasvattaneet sotilaiden sukupolven, joka oli valmis mihin tahansa uhraukseen. Keisarin ja isänmaan asia velvoitti heitä kuolemaan surutta.

perjantai 5. tammikuuta 2018 teksti Esben Sylvest

Kalastajat kohtasivat vuonna 1972 erikoisen ilmestyksen Tyynenmeren Guamin saarella: he yllättivät joelta tiheikön keskeltä japanilaisen sotilaan toisen maailmansodan aikaisissa ryysyissään.

Kersantti Shoichi Yokoi oli paennut viidakkoon vuonna 1944 yhdysvaltalaisten valloittaessa Guamin, ja hän oli piileskellyt siitä saakka. 

Yokoi oli asunut 28 vuotta luolassa maan alla ja liikkunut vain öisin saalistaen kuin petoeläin. 

Hän ei ollut suostunut antautumaan eikä piitannut lentolehtisistä, joissa sodan kerrottiin loppuneen. Yokoi oli varma, että ne olivat pelkkä ansa.

Kersantti oli täyttänyt jo 56 vuotta, kun paikalliset kalastajat saivat hänet kiinni ja raahasivat miehen viidakosta.

”Olen kovin hämilläni paluustani”, Yokoi sanoi saapuessaan Japaniin.

Hänelle oli opetettu sodan aikana, että japanilaisen sotilaan velvollisuus oli taistella kuolemaan saakka keisarin ja isänmaan puolesta. 

Antautuminen oli kaikkein nöyryyttävintä, ja Yokoi häpesi palatessaan kotiin elävänä.

Kersantin äärimmäinen velvollisuudentunto oli tyypillistä sille armeijalle, jonka liittoutuneet kohtasivat Tyynenmeren sodassa. 

Japanilaiset taistelivat niin avoimesti kuolemaa halveksuen, että se yllätti ja säikäytti karaistuneimmatkin liittoutuneiden joukot. 

Vihollinen oli ”kuin Kuun pimeältä puolelta”, kuten eräs amerikkalaisupseeri kuvaili 1942.

Liittoutuneiden sotilaat eivät ymmärtäneet japanilaisten kunniakäsityksiä.


Japanin imperiumi Aasiassa oli hajoamistilassa 1940-luvulla. Vähä vähältä keisarikunta joutui liittoutuneiden käsiin, mikä oli liikaa japanilaisille. Klikkaa kuvien numeroita ja lue japanilaisten traagisista reaktioista. 

Esikuvina samurait

Toisen maailmansodan japanilainen sotilas oli keisarikunnan historian tuote. 

Japani oli lähes keskiaikainen valtio, kun lännen laajentumishaluiset siirtomaavallat 1800-luvulla käänsivät katseensa Itä-Aasiaan. 

Maa käynnisti pikaisen modernisointihankkeen suojautuakseen ulkoa tulevilta vaatimuksilta. 

Vuonna 1868 hallinto yhtenäistettiin ja ylin valta annettiin keisarille, joka oli ollut siihen saakka pelkkä keulakuva.

Tavoitteena oli alusta asti keisarikunnan sotilaallisen mahdin kasvattaminen: ”Rikas maa, voimakas armeija”, kuului usein uudistusmielisten suista.

Modernin Japanin rakentaminen käynnistyi vuonna 1868 keisari Mutsuhiton johdolla. 

Maan johto tukeutui historiaan vahvistaakseen uuden kansallisen armeijan yhtenäisyyttä ja taisteluhenkeä. 

Sotilaisiin iskostettiin moraalisäännöstö, joka perustui bushido-ajatteluun. Bushido eli ”soturiherrasmiehen tie” oli säännöstö, jonka mukaan entisaikojen samurait olivat eläneet.

Modernilta japanilaiselta sotilaalta vaadittiin tottelevaisuutta, vaatimattomuutta sekä urheutta mutta ennen kaikkea sokeaa uskollisuutta keisarille – yksittäisen sotilaan uhrauksista piittaamatta.

”Velvollisuus painaa kuin vuori, mutta kuolema on höyhentäkin keveämpi”, neuvoi japanilainen ehdotonta uhrautumista ylistävä moraalisäännöstö.

Vaikka Japanin teollisuus kehittyi ja armeijaa varustettiin uudenaikaisilla aseilla, sotilaille opetettiin jo kauan sitten kadonneen maailman arvoja.  

Kuolemaan keisarin puolesta

Vuonna 1941 Japanin armeijassa oli 2,25 miljoonaa sotilasta ja reserviin kuului 4,5 miljoonaa miestä. 

Kaikille toistettiin yhtenään, että Japanin keisari Hirohito oli paitsi armeijan ylipäällikkö niin myös yhtä kuin jumala.

Jo koulussa puolet opetusajasta kului isänmaalliseen koulutukseen. Opettajat julistivat uskollisuutta keisarille ja kertoivat, että jopa koululaisten ruumiit kuuluivat ylipäällikölle. 

Koulukirjoissa kerrottiin, että jokaisen koulupojan piti harjaannuttaa ruumistaan ja mieltään selvitäkseen armeijan kutsunnoista ja päästäkseen mukaan Japanin kunnianarvoiseen armeijaan.

Oppien iskostaminen jatkui yhtä vahvana, kun pojat varttuivat miehiksi ja pukivat päälleen univormun. 

Sotilaille opetettiin, että taistelussa kuoleminen takasi jumaluuden ja heidän henkensä eläisi ikuisesti Tokion Yasukuni-pyhätössä.

Pyhättö oli rakennettu vuonna 1879 keisarin puolesta kaatuneiden sotilaiden muistopaikaksi. Shinto-uskonnon mukaan sotilaan henki asettui pyhätön keskusrakennukseen ja liittyi muihin henkiin. 

Keisari Hirohito kävi itse pyhätössä kahdesti vuodessa kunnioittaakseen kuolleita sotilaita.

Hajima Kondo oli sotilas Japanin Kiinaan sijoitetuissa joukoissa, ja sodan jälkeen hän kuvaili monivuotisen koulutuksen tuloksia:

”Emme koskaan edes harkinneet antautumista.”

Siinä missä kuolema taistelussa takasi varman pääsyn pyhään iäisyyteen, niin viholliselle antautuneita sotilaita halveksittiin yhtä pohjattomasti. 

Kunniattomuus ei häpäissyt vain antautunutta vaan koko hänen perheensä.

Amerikkalainen laivastoupseeri Gene LaRocque todisti eteläisellä Tyynellämerellä omin silmin, mihin jotkut japanilaiset olivat valmiita välttyäkseen joutumasta vangiksi. 

45-metrinen partiovene keikkui rauhallisesti laguunissa ja vaikutti hylätyltä. LaRocque lähestyi sitä miehineen, kun kannelle ilmestyi kaksi japanilaista. 

Hän uskoi, että sotilaat joko ampuisivat tai antautuisivat, mutta japanilaiset hirttivät itsensä amerikkalaisten merisotilaiden silmien edessä.

”Saimme ensikäsityksen siitä, mitä meillä olisi vastassa”, LaRocque kertoi.

Liittoutuneilla yhtä antautunutta kohti kuoli taistelussa kolme sotilasta. Japanilaisilla lukema oli 120.

Yhdysvallat piti kukistaa itsemurhaiskuilla

Japanin sotilasjohto yritti vastata Yhdysvaltojen materiaaliseen ylivoimaan uhraamalla ihmishenkiä. Sotilaat määrättiin itsemurhatehtäviin, ja heille valmistettiin tarkoitukseen sopivia aseita:

  • Itsemurhalentäjät
  • Miinasukeltajat
  • Sukellusveneet
  • Miehitetyt raketit
  • Räjähtävät pikaveneet

Siviilit heittäytyivät kalliolta mereen

Monet japanilaiset sotilaat piilottivat Tyynenmeren sodassa yhden patruunan, jotta he voisivat ampua itsensä ja välttää vangitsemisen. 

Myös banzai-hyökkäys oli eräänlainen itsemurha. Niitä tehtiin japanilaisten tappion ollessa väistämätön. 

Banzai tarkoittaa 10 000:ta vuotta, ja joukot ylistivät siten keisariaan ennen surman suuhun syöksymistä.

Saipanissa tehtiin heinäkuussa 1944 suuri itsemurhahyökkäys. 

Amerikkalaisjoukot olivat nousseet maihin kuukautta aiemmin, ja saarta puolustaneet 30 000 japanilaista pakotettiin vetäytymään ankarissa taisteluissa. 

Kun tappio näytti vääjäämättömältä, saaren ylin upseeri, kenraali Yoshitsugu Saito, määräsi joukot epätoivoiseen rynnäkköön ylivoimaisia amerikkalaisia vastaan.

Etummaisina juoksi 12 miestä suuria lippuja kantaen, ja heitä seurasi 3 000 japanilaista sotilasta. Jälkijoukkona tuli haavoittuneita siteineen ja kainalosauvoineen. 

Upseerit juoksivat miekka tanassa suoraan konekivääreiden tuleen. Kun yhdysvaltalaiset 15 tunnin taistelujen jälkeen kukistivat viimeisetkin japanilaiset, Saito teki itsemurhan luolassa. 

Hän halusi kuolla ennemmin oman käden kautta kuin jäädä elävänä vangiksi.

Saipanin tapahtumat olivat ääriesimerkki uhrautuvaisuudesta jopa japanilaisessa mittakaavassa. Itsemurha oli ollut siihen saakka kunniakas pakotie sotilaalle, mutta nyt peräti kaksi kolmasosaa saaren asukkaista – noin 22 000 siviiliä – seurasi sotilaiden esimerkkiä.

Sotilaat olivat kertoneet saaren asukkaille, että Yhdysvaltojen miehityksen alaisena eläminen olisi häpeällistä ja tietäisi surmia, kidutusta ja raiskauksia. 

Taistelujen ollessa jo käynnissä keisari Hirohito kehotti henkilökohtaisesti Saipanin asukkaita olemaan alistumatta. 

Kuoleman valinneiden henget pääsisivät sotilaiden seuraan Yasukuni-pyhättöön.

Keisarin sanat johtivat itsemurhien aaltoon. Jotkut heittäytyivät käsikranaattien päälle, mutta valtaosa ihmisistä hyppäsi rannikon kallioilta mereen. 

Äidit juoksivat sylivauvojen kanssa jyrkänteiltä, ja isät työnsivät suurempia lapsia kallioilta hypätäkseen itse perään.

Japanissa ylistettiin 50 000:ta Saipanissa surmansa saanutta. Propagandaelokuvassa näytettiin, miten upseeri kertoi paraatipaikalle juhlimaan kokoontuneille lapsille:

”Sotilaamme kuolivat Saipanissa urhoollisesti, ja saaren asukkaat tekivät yhteistyötä armeijan kanssa jakaen sotilaiden kohtalon.”

Japanilaissotilaille Tyynenmeren saarista tuli kuolemanloukkuja. Vihollisen noustua maihin saaren puolustajien oli usein taisteltava epätoivoista taistelua kuolemaan saakka. 

Japanilaiset alukset yrittivät vain harvoin pelastaa saarten varuskuntien rippeitä, kun taistelu ei ollut enää voitettavissa.

Eteläisen Tyynenmeren Tarawa oli marraskuussa 1943 amerikkalaisten ensimmäisen suuren maihinnousuoperaation kohde, ja lähes kaikki saaren varuskunnan 2 500 japanilaista saivat surmansa. 

Lukemat vain pahenivat sodan edetessä. Guamilla kuoli 10 700 japanilaista eli 97 prosenttia sotilaista ja vain 200 vangittiin. 

Pahin katastrofi sattui Okinawan saarella Japanin eteläpuolella. Siellä kuoli noin satatuhatta japanilaista sotilasta ja yhdysvaltalaisten arvion mukaan 142 000 siviiliä. 

Osa siviileistä oli määrätty sotapalvelukseen ja kuoli taisteluissa, mutta monet tekivät itsemurhan.

Itsemurhiin yllytettiin yhä enemmän

Japanin teollisuuden tuotanto jäi sodan edetessä selvästi jälkeen kilpailijastaan. 

Yhdysvalloilla oli enemmän tehtaita ja raaka-aineita, ja se tuotti laadukkaampia materiaaleja. 

Keisarikunnalla oli vain yksi ase vihollisen loputtomia resursseja vastaan: valmius loppumattomiin uhrauksiin. 

Velvollisuudentuntoa korostettiin sodan viimeisenä vuotena entisestään, ja kunniakkaasta taistelusta kuolemaan saakka tuli osa Japanin strategiaa.

Lokakuusta 1944 alkaen itsemurha ei ollut enää viimeinen keino tappion uhatessa vaan yksi ase sodassa yhdysvaltalaisia vastaan. 

Sadoittain nuoria lentäjiä kuoli törmätessään Filippiinien lähistöllä yhdysvaltalaisiin aluksiin koneilla, jotka oli lastattu täpötäyteen räjähteitä. 

Lentokoneiden lisäksi itsemurhahyökkäyksiä tehtiin räjähtävillä pikaveneillä, miehitetyillä raketeilla ja pommiliiveillä, jotka yllä sotilaiden piti heittäytyä amerikkalaisten panssarivaunujen alle.

Japanilaisia joukkoja lähetettiin joskus taisteluun suoraan tuhoutumaan. 

Kun japanilaiset hyökkäsivät esimerkiksi vuonna 1944 Intian Imphaliin, 33. divisioonan sotilaille oli kerrottu etukäteen, että he kuolisivat. 

Uhrauksen piti taata Japanille voitto suuremmassa taistelussa. Japanin joukot lähetettiin myös läntisen Burman Arakanissa taisteluun kertoen, että heidän mädänneet ruumiinsa muuttuisivat vihreäksi ruohoksi, jota Japanin leudot tuulet heiluttelisivat.

Monet japanilaiset sotilaat täyttivät esimiestensä käskyt epäröimättä. 

Kuolemaa halveksuttiin muun muassa yöllisissä taisteluissa, jotka olivat japanilaisten erikoisalaa. 

Tiedustelijat kulkivat edellä suojatta, jotta heitä tulitettaisiin, koska silloin aseiden suuliekit paljastivat liittoutuneiden joukkojen asemat.

Aina kuolema ei ollut niin komea ja kunniakas. Japanin joukot kamppailivat kolme vuotta Uuden-Guinean tiheissä viidakoissa pysyen asemissaan, vaikka huolto ja muonitus takkuilivat pahasti. 

Sadastatuhannesta saarella menehtyneestä moni kuoli nälkään. 

Kaksi Japanin kamikazekonetta osui USS Bunker Hilliin 30 sekunnin välein. Lentotukialus menetti neljänneksen miesvahvuudestaan, eikä se palannut enää taisteluihin.

© National Archives

Haluatko lukea lisää tarinoita toisesta maailmansodasta?

​Tilaa HISTORIA kotiin

Katso paras tarjous täältä

Kamikazehyökkäyksiin painostettiin

Moni japanilainen sotilas oli valmis uhrautumaan johtajiensa vaatimusten mukaan. 

Kaikki eivät kuitenkaan olleet uhrauksestaan niin ylpeitä ja iloisia kuin mitä propagandakoneisto edellytti.

Kenichiro Oonuki oli japanilainen lentäjä, joka kutsuttiin vuoden 1944 lopussa kamikazeiskuja käsittelevään kokoukseen. 

Oonukin ja hänen lentäjätovereidensa piti ilmoittaa seuraavana aamuna, olivatko he valmiita itsemurhatehtävään. 

Vaihtoehtoja vastaamiseen oli kolme: ”Ei”, ”Kyllä” tai ”Kyllä, olen mukana täydestä sydämestäni”.

Oonuki keskusteli itsemurhatehtävästä illalla toveriensa kanssa, ja pian kävi ilmi, ettei kukaan halunnut ilmoittautua mukaan. 

Lentäjät pohtivat, mitä seurauksia mahdollisella kieltäytymisellä voisi olla. Kieltäytyneitä syytettäisiin varmasti pelkuruudesta, ja häpeä sekä hyljeksintä ulottuisi sotilaiden lisäksi heidän perheisiinsä.

Yön mittaan nuorille miehille tuli mieleen toinen, hyvin todennäköinen seuraus. 

Itsemurhaiskusta kieltäytyminen johtaisi siihen, että heidät lähetettäisiin muihin tehtäviin, joista selviäminen hengissä olisi yhtä epätodennäköistä. 

Odotettavissa olisi siis kuolema, olipa valinta mikä tahansa. Kaikki lentäjät valitsivat aamulla saman vastauksen:

”Kyllä, koko sydämestäni.”

”Kukaan ei halunnut, mutta kaikki valitsivat silti niin”, Kenichiro Oonuki kertoi myöhemmin. 

Onni onnettomuudessa piti hänet hengissä sodan loppuun saakka – ainoana omasta yksiköstään. 

Ensin hän kärsi koneviasta, ja sitten hän sai yhdysvaltalaiset hävittäjät kimppuunsa lentäessään kohti Okinawaa. 

Oonukin täytyi tehdä pakkolasku läheiselle saarelle, josta laiva poimi hänet kymmenen päivän kuluttua. 

Japaniin palattuaan Oonukia pahoinpideltiin ennen kuin hänet teljettiin vankilaan, koska hän oli palannut takaisin hengissä.

Toisessa maailmansodassa kuoli yli kaksi miljoonaa japanilaissotilasta keisarin ja muinaisten kunniakäsitysten takia. 

Hiroshiman ja Nagasakin atomipommit elokuussa 1945 sekä Japanin antautuminen pelastivat Oonukin uudelta kamikazetehtävältä ja Tokion Yasukuni-pyhättöön päätymiseltä, mutta hän häpesi hengissä selviämistään vuosia.

Kersantti Shoichi Yokoikin tunsi itsensä petturiksi, kun hän palasi 1972 kotiin Guamista. 

Hän ehti kuitenkin saada anteeksi taholta, jonka pettämistä peläten hän oli piileskellyt 28 vuoden ajan. 

Yokoi pyydettiin vuonna 1991 tapaamaan Hirohiton poikaa keisari Akihitoa. Yokoi kuvasi tapaamista elämänsä suurimmaksi kunniaksi.

Lue lisää

Meiron og Susie Harries: Soldiers of the Sun, Random House, 1994. Lord Russell of Liverpool: The Knights of Bushido, Skyhorse Publishing, 2008. Laurence Rees: Horror in the East, Da Capo Press, 2002

Ehkä sinua kiinnostaa...