Saksalaiset nukkuivat niin lähellä, että Clara kuuli heidän hengityksensä. Itse hän ei uskaltanut päästää ääntäkään.

© Montage: Wayne Southwell/Historie & Shutterstock

Juutalaisperhe asui natsien lattian alla

Kun Saksa miehitti Puolan, 15-vuotias Clara joutui perheineen piiloutumaan natsien juutalaisvainojen vuoksi. Perhe meni kirjaimellisesti maan alle. Nälkä, jano ja ainainen kiinni jäämisen pelko täyttivät heidän elämänsä, ja jokainen päivä saattoi olla viimeinen.

perjantai 3. marraskuuta 2017 teksti Jannik Petersen

Ulko-oveen jysähtävät nyrkiniskut saivat 15-vuotiaan Claran kyyristymään pimeässä. ”Etsimme juutalaisia”, ovelta kajahti saksaksi. 

Clara vapisi pelosta, sillä hänen pahin pelkonsa näytti toteutuvan: saksalaissotilaat olivat piirittäneet talon, ja pian he tutkisivat koko rakennuksen vintiltä kellariin saakka. Vain onnenpotku pelastaisi Claran ja kymmenen muuta juutalaista, jotka piilottelivat Beckin talon lattialautojen alla.

Clara kuuli, miten ovi aukaistiin, ja Beckin 18-vuotias Ala-tytär kysyi huolettomasti: ”Kuinka voimme auttaa?"

”Etsimme piilottelemianne juutalaisia”, huusi sotilas.

”Vai juutalaisia meillä! Ettekö te tiedä, kuka isäni on? Hän vihaa juutalaisia, kysykää mistä kaupungin kapakasta tahansa, mitä mieltä Beck on juutalaisista!” Ala vastasi. 

”Kertokaa, missä juutalaiset ovat, jos henkenne on teille kallis”, saksalainen uhkasi hyytävään äänensävyyn. 

”Totta kai! Minä olen juutalainen, kuten näette, joten vangitkaa minut”, Ala vastasi hymyillen. 

Tuskan hiki valui Claran otsaa pitkin, eikä hän ollut uskoa korviaan. Ala vitsaili natsien kanssa, vaikka tiesi, että jos juutalaisten piilottelijat jäivät kiinni teostaan, he kokisivat saman kohtalon kuin juutalaiset itse.

Rouva Beck puuttui keskusteluun pyydellen anteeksi tyttärensä huonoa käytöstä.

”Voi äiti, halusin vain vähän hullutella, kun ei meillä ikinä käy vieraita. Mutta miksi he luulivat, että saksalaissukuinen perhe piilottelisi juutalaisia?” Ala kysyi rohkeasti ja jatkoi kuvailemalla, miten vaikeaa saksalaisvähemmistöllä oli Puolassa:

”Puolalaiset ja ukrainalaiset juoruilevat meistä kaikenlaista: 20 vuotta sitten joku osti emakon, joka osoittautui mahoksi, ja nyt myyjää syytetään juutalaisten piilottelusta.” 

Nyt keskusteluun liittyi uusi puhuja, ilmeisesti nuorempi saksalainen, ja lämmin äänensävy paljasti, että puhuja oli ihastunut Alan kauneuteen:

”Suokaa anteeksi aiheuttamamme häiriö, lähdemme jatkamaan tarkastuskierrostamme.”

Clara kuuli, kuinka ulko-ovi sulkeutui. Järkytyksen uuvuttama 15-vuotias kyyristyi pimeässä, eikä kukaan piilopaikassa olijoista uskaltanut virkkoa sanaakaan.  

Haluatko lukea lisää tarinoita toisesta maailmansodasta?

​Tilaa HISTORIA kotiin

Katso paras tarjous täältä

Naapurin juoruilu saattoi maksaa hengen

Beckit olivat antaneet yhdelletoista juutalaiselle luvan kaivaa itselleen piilopaikan talon lattialautojen alle. 

Ahtaissa tiloissa piilottelivat Claran lisäksi tämän vanhemmat ja pikkusisko sekä kaksi muuta juutalaisperhettä, Melmanit ja Patrontaschit. 

Yhdelletoista aikuiselle ja lapselle piti päivittäin hankkia syötävää ja juotavaa ilman, että naapurit alkaisivat pohtia, miksi Beckit ostivat suurempia ruokamääriä kuin itse tarvitsivat. 

Saksalaismiehittäjät maksoivat löytöpalkkion juutalaisten ilmiantajille, ja nälkäiset puolalaiset ilmiantoivat usein jopa naapureitaan saadakseen rahaa ruokaan.

Oli helmikuu vuonna 1943, ja juutalaiset olivat piileskelleet pimeässä kellarissa jo kaksi kylmää kuukautta. Heidän uskonveljiään surmattiin kaduilla, ja he itse taistelivat kylmyyttä, janoa ja nälkää vastaan. 

Tällä kertaa he selvisivät säikähdyksellä, mutta tilanne kävi tukalammaksi, kun saksalaisia SS-miehiä muutti Beckien taloon. 

Natsit vaativat lunnaita

Ennen sotaa Claran perhe oli elänyt etuoikeutettua elämää pienessä itäpuolalaisessa Zółkiewin kaupungissa. Isä omisti kasviöljyä valmistavan tehtaan, jota hän hoiti yhdessä juutalaisten liikekumppaneidensa Melmanin ja Patrontaschin kanssa. 

Kun Saksa miehitti Puolan vuonna 1939, Neuvostoliitto hallitsi maan itäosaa, ja perhe vältti saksalaisten harjoittaman juutalaisvainon.

Kesäkuussa 1941 Hitler hyökkäsi Neuvostoliittoon ja pakotti venäläiset vetäytymään idemmäs. Pian tämän jälkeen juutalaisvainot ulottuivat myös Zółkiewiin. Aluksi surmatöiltä vältyttiin, mutta tilanne paheni pian. 

Ensin SS-joukot polttivat kaupungin synagogan ja pidättivät rabbit, joiden vapauttamiseksi he pyysivät valtavaa lunnassummaa. Juutalaiset keräsivät rahat ja rabbit vapautettiin.

Pian säädettiin juutalaislait, jotka pakottivat juutalaisväestön käyttämään Daavidin tähdellä merkittyä hihanauhaa. 

Saksalaiset ottivat haltuunsa juutalaisten liikeyritykset, myös Claran isän öljynpuristamon, ja juutalaiset joutuivat maksamaan SS-komentajalle suojelurahaa. 

Kun juutalaisten rahat loppuivat, SS-joukot vangitsivat satoja perheitä. Heidät kuljetettiin junalla pois, huhujen mukaan leirille, jonka savupiipuista tuprusi mustaa savua ja jonka tienoilla tuntui poltettujen ruumiiden löyhkä. 

Pakolaisilta Clara kuuli tarinoita getoista, joihin natsit sulkivat juutalaisia ja pitivät näitä nälässä ennen tuhoamisleireille vientiä. 

© Image Asset Management/Age Fotostock

Getto tiesi varmaa kuolemaa

SS-joukkojen komentajan käskystä kaikkien juutalaisten oli muutettava Zółkiewin kaupungin keskustan gettoon joulukuun 1. päivään 1942 mennessä. 

Claran perhe tiesi, että nyt olisi viimeinen tilaisuus paeta ja säilyä hengissä, mutta heillä ei ollut pakopaikkaa, eikä kukaan Zółkiewin puolalaisista uskaltanut auttaa heitä. 

Kun toivo jo näytti menneen, apua tarjoutui odottamattomasta suunnasta. Juoppolallin mainetta nauttiva, saksalaista sukua oleva Valentin Beck oli kuulu antisemitistisistä mielipiteistään. 

Tästä huolimatta hän tarjoutui antamaan turvapaikan paitsi Claran perheelle, myös Melmanin ja Patrontaschin perheille. Clara tuskin uskoi, millainen onni heitä oli potkaissut.

Kaikki kolme juutalaisperhettä alkoivat nyt kaivaa itselleen piilopaikkaa Melmanien talon lattian alle. Samaan aikaan Beck hankki hallintaoikeuden Melmanien taloon. 

Natsit olivat takavarikoineet kaiken juutalaisten omaisuuden, joten Beckin tarvitsi vain pyytää viranomaisilta lupaa ottaa talo nimiinsä. Tämä oli osa ovelaa suunnitelmaa, jonka ansiosta Beck saattoi virallisesti muuttaa Melmanien taloon samalla, kun entinen omistaja kaivoi itselleen kellariin turvapaikkaa. 

Lattian alla olevasta piilosta tuli juuri niin suuri, että kaikki yksitoista juutalaista mahtuivat sinne makuulle. Korkeutta oli kuitenkin vain 130 senttiä, joten seisomatilaa ei ollut. Syvemmälle ei voinut kaivaa syntyvän kaivujätteen vuoksi, sillä kaivun tuloksena syntyvää irtomaata ei saatu minnekään piiloon. 

Ulos sitä ei voinut viedä, koska kivikasa olisi paljastanut kaivutyön. Maa-aines piilotettiin talon alla olevaan ryömintätilaan, mutta jätettä syntyi paljon, eikä ryömintä-
tilaa voinut täyttää kokonaan paljastumisvaaran vuoksi.

Huoltoväylänä toimi Beckien makuuhuoneen lattialla oleva salaluukku, jonka kautta suojatit saivat vettä ja ruokaa. Myös sanko, johon he tekivät tarpeensa, nostettiin salaluukun kautta tyhjennettäväksi. 

Luukku oli käsistään kätevän herra Patrontaschin tekemä, eikä sitä helposti erottanut huoneen kalanruotokuvioisesta parketista.  

Beck oli epätodennäköinen suojelija

Yhdentoista juutalaisen henki riippui juopotteluun taipuvaisesta Valentin Beckistä, joka ei edes tuntenut suojattejaan kovin hyvin. Kyseessä oli hyvin epätodennäköinen sankari, kuten Clara kirjoitti päiväkirjaansa:

”Hän on laiha mies, jolla on susimaisen vaaleat, verestävät silmät ja katkenneiden verisuonten koristama nenä, joka näyttää maantiekartalta. Hän on paljon 40 vuottaan vanhemman näköinen. Harmaine hiuksineen ja hentoine pujopartoineen hän näyttää samalta kuin Don Quijotesta kertovan kirjan puupiirrokset.”

Beck oli kuitenkin Claran ja muiden ainoa toivo, vaikka katastrofi vaanikin alinomaa nurkan takana.

”Voitte olla huoletta, sillä Beckillä käy aina hyvä tuuri”, Valentin Beck vakuutti juutalaisille suojateilleen ja hyräili vakuudeksi saksalaista laulua, jonka mukaan kaikki oli hyvin, kun loppu oli hyvin. Siitä tuli tunnusmelodia, jolla Beck viestitti, että vaara oli ohi.

Clara ihmetteli joka päivä, miksi juutalaisvastaiseksi julistautunut Beck vaaransi sekä oman että vaimonsa ja tyttärensä hengen pelastaakseen kourallisen tuiki tuntemattomia juutalaisia. 

Arvoitus ratkesi jouluaattona 1942, kun Beckin veli ja käly tulivat kylään. Juotuaan useita vodkaryyppyjä Beck tunsi pakottavaa tarvetta paljastaa salaisuutensa veljelleen.

Lattian alla piileskelevät, kauhistuneet juutalaiset kuuntelivat, kuinka heidän piilopaikkansa paljastui ulkopuolisille. Beckin veli suhtautui uutiseen inhoten ja huusi suureen ääneen, ettei Beck ollut juutalaisille mitään velkaa ja että juutalaisten piilottaminen maksaisi Beckin perheen hengen. Humaltunut Beck vastasi veljelleen:

”Kun ne kirotut neuvostoliittolaiset tulivat vuonna 1939, olimme päästä hengestämme. Venäläiset halusivat lähettää meidät Siperiaan. Tiedätkö, kuka lunasti minut vapaaksi? Sinäkö se olit, rakas veli? Vai ehkä saksalaiset ystäväni? Ettepä niinkään, vaan tuolla alhaalla lymyävä Melman lahjoi ne pahuksen kommunistit! Jos nyt petän heidät, petän oman kunniani. Olen koko ikäni vihannut juutalaisia ja vihaan yhä. Ja silti, juutalainen pelasti henkiriepuni, rakkaan vaimoni ja tyttäreni. Toivon, että Ala voi katsoa isäänsä kunnioittavasti.”

Beck kertoi myös, että alun perin oli ollut hänen vaimonsa ajatus auttaa näitä kolmea juutalaisperhettä. Julia Beck oli vuosikausia työskennellyt perheiden kotiapulaisena, ja häntä oli kohdeltu hyvin. 

Lisäksi hän oli ystävystynyt herra Melmanin sisaren kanssa. Klara Melman oli yksi niistä yhdestätoista, jotka piileksivät lattian alla pimeydessä.

Julia Beckin ja Klara Melmanin ystävyys lepäsi kuitenkin sangen hauraalla perustalla. Herra Beck oli mieltynyt sievään Klaraan ja kutsui tämän tavan takaa ylös taloon, kun rouva Beck ja Ala olivat poissa kotoa. 

Clara ei tiennyt, mitä pariskunta puuhasi, mutta tilanne huolestutti kaikkia piilopaikan aikuisia. Beckiä he eivät tietenkään saaneet teoistaan vastuuseen, eikä Klara kertonut kellarissa siitä, mitä ylhäällä tapahtui. Kaikkia pelotti, mitä tapahtuisi, jos rouva Beck saisi tietää asiasta.

”Tuli on irti!”

Pian juutalaiset saivat kuitenkin vakavampaa miettimistä. Beck kertoi, että Zółkiewin gettoa oltiin tyhjentämässä. Laukaukset kaikuivat kaduilla ja veri virtasi, ja kaupungin asemalta lähti juna toisensa jälkeen kuljettaen karjavaunuissa epätoivoisia ihmisiä. 

Jotkut yksittäiset juutalaiset pääsivät livahtamaan ansasta, ja pian Beckin talon jo valmiiksi täysi turvapaikka sai seitsemän uutta asukasta. 

Viimeisenä saapui kaupungin varakas apteekkaripariskunta, joka osti itselleen paikan kellariloukosta. Rahoilla Beck hankki ruokaa sekä perheelleen että lattiansa alla asuville 18 juutalaiselle.

Turvapaikkaa laajennettiin hiukan, minkä jälkeen herra Patrontasch mittasi tilat uudelleen ja jakoi jokaiselle pilkuntarkasti 35 sentin levyisen makuutilan.

Huhtikuun 18. päivänä vuonna 1943 Clara heräsi savun hajuun ja kuuli, kuinka rouva Beck hakkasi lattialuukkua huutaen: ”Tuli on irti!” 

Piileskelijät joutuivat paniikin valtaan: jos he nyt pakenisivat, he jäisivät kiinni ja heidät ammuttaisiin välittömästi. Jos he taas jäisivät kellariin, he kuolisivat savuun tai liekkeihin. 

Miehet riensivät Valentin Beckin avuksi täyttämään vesisankoja, jotka Beck kiidätti ulos kastellakseen talon ulkovuorausta. Clara kuuli isänsä kommentoivan epätoivoisena keittiön ikkunasta avautuvaa näkyä:

”Kaikki talot kadun tällä puolella ovat tulessa. Liekit lyövät ulos ikkunoista ja kohoavat kattojen korkeudelle.”

Syntyneessä sekasorrossa Claran 10-vuotias pikkusisar juoksi luukusta ulos ja suoraan pihalle. Vasta, kun katastrofi oli ohi ja tuli sammutettu, Clara tajusi, että sisko oli juossut pihalta kadulle saakka ja teille tietymättömille.

Illan kuluessa Beck koetti vaivihkaa ottaa selvää siitä, mitä tytölle oli tapahtunut ja oliko joku nähnyt tämän juoksevan ulos talosta. Silminnäkijähavainnot olisivat vaarantaneet talon varsinaisten ja epävirallisten asukkaiden hengen.

Kun Beck illalla kolkutti lattialuukkua ja kutsui vanhemmat paikalle, hänen kasvonsa olivat surusta harmaat. Hän kertoi, että joukko koululaisia oli nähnyt tyttösen ja juorunnut saksalaisille SS-miehille. 

Natsit olivat vanginneet tytön ja ampuneet hänet kuulustelujen päätteeksi. Beck ei tiennyt, oliko tyttö paljastanut piilon.

”Pelkäänpä, että joudutte lähtemään”, Beck sanoi. Muutaman tunnin päästä hän kuitenkin katui sanojaan ja antoi juutalaisten jäädä. Clara kirjoitti päiväkirjaansa:

”Ei ole olemassa sellaista asiaa kuin murtunut sydän. Katkera totuus sisareni kuolemasta on, että vaikka rukoilimme hänen olevan elossa, samalla toivoimme, että hän ei paljastaisi meitä kuulusteluissa. Samalla, kun itkimme sisareni kohtaloa, itkimme helpotuksen kyyneliä.”

Seuraavana päivänä Valentin ja Julia Beck joutuivat SS:n kuulusteltaviksi, koska Claran sisaren oli nähty juoksevan ulos Beckien talosta. Herra Beckin onnistui kuitenkin jälleen kuin ihmeen kaupalla vakuuttaa natsit siitä, että hän oli kunnon saksalainen, joka ei kuunaan suojelisi juutalaisia.  

Ankara kuri oli turvallisuustekijä

Jokainen juutalaisten Beckien kellarissa viettämä päivä saattoi olla heidän viimeisensä. Mikä tahansa riita tai ääni saattoi paljastaa piilopaikan. 

Clara kirjoitti päiväkirjaansa: ”Onnettomuuksien välttämiseksi aikuiset laativat säännöt, joiden tarkoitus oli pitää kellari haudanhiljaisena.”

Kellarin säännöt:

  • Vain herra Patrontasch avaa ja sulkee luukun, koska hän tekee sen hiljaa.
  • Kaikki yksityisyys kuuluu menneisyyteen. Käymäläsanko on aivan kiinni makuutiloissa; siihen on totuttava.
  • Ole aina kohtelias. Muista teititellä.
  • Valittaminen on kielletty.
  • Jokainen perhe vastaa omasta ruuastaan ja vedestään.
  • Vain välttämätön puhuminen on sallittu.

Aviokriisi kiristi tilannetta

Kun kevät vaihtui kesäksi, piilopaikka kävi sietämättömän kuumaksi. Clara koetti kuluttaa aikaa opettamalla pienempiä lapsia, kirjoittamalla päiväkirjaa ja parsimalla saksalaisten sukkia, joita rouva Beck korjasi maksua vastaan. Perhe ei ollut toipunut pikkusisaren kuolemasta, kun uusi koettelemus oli jo ovella.

Herra Beck oli jälleen kutsunut Klara Melmanin ylös luokseen sillä aikaa, kun rouva Beck oli kirkossa. Äkkiä Clara kuuli ulko-ovelta askelia.

”Minä se vain olen. Ehdin jo kirkkoon, kun huomasin, että kukkaro jäi kotiin, eikä minulla ollut killinkiäkään antaa kolehtihaaviin”, rouva Beckin ääni huhuili.

Viisi askelta ulko-ovelta makuuhuoneeseen. Piilopaikassa pidäteltiin henkeä. Sitten kuului huuto:

”Senkin sika! SIKA! Ja siinä toinen! Ulos talostani, senkin käärme! ULOS!” huusi rouva Beck. Vaatteet mitenkuten yllään Klara Melman syöksyi salaluukusta piilopaikkaan ja kömpi omalle paikalleen nurkkaan varoen visusti katsomasta ketään silmiin.

Heidän yläpuolellaan rouva Beck oli valmis toimittamaan kaikki juutalaiset varmaan kuolemaan:

”Järjestä hänet pois täältä. Aja ne kaikki pois täältä, kaikki!” hän huusi, ja piileskelijät kuulivat, miten peili rikkoutui ja esineitä heitettiin seinään. Sitten Clara kuuli nyrkiniskun äänen ja tömähdyksen, aivan kuin joku olisi kaatunut lattialle.

Kun rouva Beck palasi jälleen tajuihinsa, hän pakkasi matkalaukkunsa ja marssi tyttärineen ulos ovesta. Juutalaisten huoltaja oli poissa, ja he olivat holtittoman alkoholistin armoilla. Herra Beck tuli ja meni miten sattui, ja tilanne huolestutti kaikkia. 

Seuraavat kolme unetonta yötä Clara pohti, miten heidän kävisi, jos viimeinenkin Beck häipyisi. Juutalaiset odottivat ja kärsivät lattian alla kolme vuorokautta sanattomina, nälissään ja janoissaan.

Sitten ulko-ovi kävi, ja rouva Beckin tutut askeleet kuuluivat jälleen. Hän kolkutti luukkua ja laski voimattomille piileksijöille ämpärillisen omenoita ja vettä. Piilopaikan täytti helpotus, ja Clara kirjoitti päiväkirjaansa:

”Hän on meidän kalliomme ja turvamme – rahvaanomainen, reuman painama, liian varhain vanhentunut ja miehensä nöyryyttämä Julia Beck on vahvin kaikista.”

Illalla rouva Beck valmisti sovintoaterian miehelleen ja kutsui Claran seurakseen keittiöön. Valentin Beck hoippui kotiin humalassa syli täynnä liljoja ja turkki käsivarrellaan. Clara aikoi poistua takaisin kellariin, mutta Beck viittoi häntä jäämään:

”Voin tarvita hiukan taustatukea.”

”Kyllä se tiedetään, kenelle nuo liljat on ostettu”, rouva Beck sivalsi väliin, mutta herra lykkäsi vaimolleen sekä turkin
että liljat ja suuteli vielä poskelle.

Hän kertoi, että oli onnistunut hankkimaan ne hyvillä suhteillaan kaupungin natsihallintoon. Takin oli valmistanut kaupungin paras turkkuri, ja se oli tehty kokonaisista turkiksista eikä mistä tahansa tilkuista. 

Siinä kerskuessaan hän nosti turkin ylös ja esitteli sitä vaimolleen. Yhtäkkiä hänen sormensa osuivat kahteen takin selkämyksessä olevaan reikään, ja kerskapuhe vaihtui kiroiluksi:

”Se paskiainen! Sanoin, että takki olisi lahja sinulle. Et kai luule, että olisin ostanut sinulle turkin, jossa on luodinreikiä? Ei ole epäilystäkään, mistä nämä reiät ovat peräisin.” 

Rouva Beck rauhoitteli miestään vakuutellen, että turkki oli mitä ihanin ja että hän varmasti löytäisi jonkun, joka paikkaisi reiät. Rauha laskeutui jälleen herrasväki Beckin taloon.

Lasten itku piti vaientaa

Vuoden 1943 joulukuu ei tuonut joulurauhaa tullessaan, päinvastoin. Clara perheineen oli ollut maanalaisessa piilopaikassa jo kokonaisen vuoden, ja sodan kulusta Beck päätteli, että he joutuisivat piilottelemaan vielä toisenkin vuoden. 

Heidän piti siis kestää vielä vuosi Beckin tolkutonta ryyppäämistä toivoen, että rouva Beck, josta he olivat täysin riippuvaisia, jaksaisi sietää aviomiestään, joka nyt heilasteli kaupungissa asuvan kälynsä kanssa. Vielä vuosi elämää, jossa jokainen varomaton äännähdys saattoi merkitä kuolemaa.

Vuodenvaihteessa taloon muutti kaksi saksalaista veturinkuljettajaa. Kaupungin natsimieliset viranomaiset luottivat Beckiin siinä määrin, että antoivat hänen majoittaa kaupungin toiminnan kannalta tärkeitä henkilöitä. 

Uusien asukkaiden myötä juutalaisten paljastumisriski kasvoi; mitkään hajut tai äänet eivät saaneet kantautua talon asuintiloihin. Epätoivoiset juutalaiset harkitsivat jo itsemurhaa välttääkseen kuoleman natsien käsissä. 

Apteekkari sormeili kaulallaan riippuvassa kapselissa olevaa myrkkypilleriä. Beck koetti rauhoitella heitä ja tuoda esiin asioiden parempaa puolta:

”Uskokaa minua, olemme näin jopa paremmassa turvassa. Kuka osaisi aavistaa, että te olette täällä, kun asunnossa majailee rautatieläisiä?” 

Piilopaikan päivittäinen elämä kävi kuitenkin sietämättömäksi. Rautatieläiset saattoivat olla talossa monta päivää peräkkäin, ja vasta kun he lähtivät ulos, Beck saattoi antaa piileksijöille ruokaa – ja herra Patrontasch pääsi kiipeämään ylös tyhjentämään käymälänä toimivan ämpärin.

Eräänä iltana Valentin Beck järjesti pienet juhlat veturimiehille ja kaupungissa asuville natsimielisille yhteyshenkilöilleen. Vodka virtasi ja musiikki pauhasi. Clara kuunteli keskusteluja.

”Luoja meitä varjelkoon, kun sota on ohi ja juutalaiset kostavat meille”, huolestunut miesääni sanoi.

”Eivät kosta, jos nappaamme ne ensin”, naureskeli yksi veturimiehistä. Hänen raaka naurunsa kuului viiltävänä lattian läpi ja pelästytti pimeän piilopaikan pienimmän asukkaan.

Lapsi alkoi itkeä niin äänekkäästi, että rouva Beck hiipi luukulle kuiskaamaan: ”Itku kuuluu ylös asti.” Yksi aikuisista painoi epätoivoissaan tyynyn lapsen kasvoille. Huuto vaimeni, mutta lapsi raapi ja potki raivoisasti. 

Lopulta viisivuotias tyttö lakkasi liikkumasta, ja kun tyyny poistettiin hänen kasvoiltaan, ne olivat lyhdyn valossa aivan sinertävät. Onneksi hän lopulta avasi silmänsä. 

SS-sotilaat ampuivat ja hirttivät tuhansia juutalaisia. 

© AKG Images

SS-miehet kävivät taloksi

Vuoden 1944 huhtikuussa juutalaiset toimivat kuin järjestäytynyt sotilasyksikkö rynnäten tyhjentämään käymäläsangon, keittäen perunoita ja täydentäen ruokavarastoja aina, kun veturimiehet hetkeksikin lähtivät talosta. 

Eräänä päivänä ovelta kuitenkin kuului kuuden saapasparin töminä. Clara kuuli saksalaista puhetta ja luuli jo natsien kuolemanpartion tulleen paikalle. Pian Beckin kalvenneet kasvot kurkistivat luukusta:

”Ne olivat SS-miehiä. En tiedä, miten pitkäksi aikaa jäävät. Niiden auto on kuulemma rikki, ja varaosien odottelu saattaa kestää.”

SS-sotilaat muuttivat samaan huoneeseen veturimiesten kanssa. Piilopaikan käymäläsankoa saattoi tuskin enää tyhjentää tarpeeksi usein, ja vaikka Beck antoi juutalaisten käyttöön kolme sankoa, sekään ei riittänyt, ja sankojen löyhkä uhkasi paljastaa piilon. 

Piilottelijat päättivät valvoa öisin, jotta mahdollinen kuorsaus ei kantautuisi ylös, kun talo hiljeni. Kun muut päivisin nukkuivat, yksi piti vahtia siltä varalta, että joku alkaisi kuorsata.

Beckin pariskunnalla oli jo aiemmin ollut vaikeuksia hankkia tarpeeksi ruokaa juutalaisille, ja jos jotakin syömäkelpoista nyt löytyikin, ruokaa oli miltei mahdotonta salakuljettaa lattian alla odottavalle nälkäiselle väelle. 

Piilo oli vähällä paljastua

Kevät toi mukanaan myös hyviä uutisia. Neuvostojoukot lähenivät idästä, ja puna-armeijan ja Saksan taistelut olivat edenneet jo 150 kilometrin päähän Zółkiewista. 

Tilanne helpottui myös heti, kun SS-miehet kuuden päivän jälkeen poistuivat ja vain veturimiehet jäivät vierasväeksi.

Elämä lattian alla ei kuitenkaan helpottunut. Pommitusten vuoksi junavuoroja peruttiin, ja toimettomat veturimiehet lojuivat päivät pitkät vuoteissaan samaan aikaan, kun juutalaisten käymäläkatastrofi kävi aina vain pahemmaksi. 

Beckin oli pakko avata luukku yöllä veturimiesten nukkuessa, jotta herra Patrontasch pääsi ulos tyhjentämään ämpäreitä.

Pienikokoinen mies hiipi sukkasillaan ja alusvaatteisillaan talon wc-tiloihin. Wc:n huuhtelun ääni kuitenkin ehkä herätti toisen veturimiehistä pissalle, koska saksalaisten ovi aukeni ja uninen hahmo ilmestyi oviaukkoon.

Patrontasch ehti syöksyä Beckien parivuoteen taakse. Veturimies katsahti vuoteen suuntaan, mutta jatkoi sitten kohti wc:tä. Patrontasch livahti takaisin piilopaikkaan ja sulki luukun äänettömästi perässään. 

Vain muutaman sekunnin päästä talossa puhkesi täysi sekasorto, kun veturimies ryntäili ympäriinsä karjuen:

”Vannon, että näin hänet täällä makuuhuoneessa.”

Clara kuuli rouva Beckin kiihtyneen äänen vastaavan:

”Varas! Se oli varmasti varas!” Rouva Beck availi narisevia kaapinovia ja ja huudahti:

”Meillä oli täällä hopeiset kynttilänjalat...”

Clara kuuli, miten veturimies seisoi aivan luukun päällä ja kurkki sängyn alle. Sitten hän kohottautui seisomaan ja toisti:

”Vannon, että näin hänet. Tuossa hän seisoi alusvaatteisillaan, pieni mies, jolla oli tummat hiukset ja silmät.” Sitten veturimies juoksi ulos hakemaan virka-apua lähimmältä poliisiasemalta.

”15 kuukautta tässä lävessä, ja nyt me sitten kuolemme, kun venäläiset ovat vain muutaman kilometrin päässä”, Clara mietti.

Poliisit tulivat ja tutkivat koko talon, mutta onneksi he eivät osanneet etsiä juutalaisten piilopaikkaa vaan murtovarasta, joka ehkä piilotteli jossakin nurkassa tai komerossa, ellei sitten ollut paennut takapihan kautta.

”Luulisi, että kun ihminen on ollut silmäkkäin kuoleman kanssa niin monta kertaa, ajatukseen tottuisi. Asia on kuitenkin päinvastoin: mitä suuremmassa vaarassa olemme, sitä enemmän pelkäämme”, Clara kirjoitti. 

Kranaatit kaatoivat seinän

Seuraavaksi veturimiesten huoneeseen muutti neljä saksalaissotilasta. He kuuluivat osastoon, jonka tehtävänä oli valmistella saksalaisten vetäytymistä Zółkiewista. Vaikka saksalaisten läsnäolo vaikeutti elämää, uutiset antoivat toivoa: sota oli loppumassa.

Eräänä yönä, kun rouva Beck oli yksin kotona, ovelta kuului äänekäs kolkutus. Joukko natseja avustavia ukrainalaispoliiseja astui sisään, ja vaikka rouva Beck oli salamana jalkeilla, poliisit olivat jo tutkimassa talon kellaria ja etsimässä mahdollisia piilopaikkoja.

”Missä ne juutalaiset ovat? Sano heti, niin en lyö sinua kuoliaaksi, puolalaislehmä. Tiedämme, että piilottelette täällä neljäätoista juutalaista”, yksi ukrainalaisista huusi.

Poliisisaappaat tömistelivät talon lattioita sellaisella voimalla, että pöly karisi kellarissa kyyhöttävien juutalaisten ylle. Samassa kuului saksankielistä sadattelua:

”Senkin porsaat, miten uskallatte tunkeutua taloon, jossa asuu saksalaissotilaita?” Tuttu ääni kuului yhdelle taloon vastikään majoittuneista saksalaissotilaista. 

Ukrainalaiset keskeyttivät kiroillen ratsiansa, ja Clara kirjoitti voitonriemuisena päiväkirjaansa: ”Beck oli oikeassa: kun talossa asuu muutama saksalainen, kukaan ei unissaankaan kuvittele, että talossa piilottelisi juutalaisia.”

Heinäkuussa 1944 taistelut saavuttivat Zółkiewin. Veturimiehet ja saksalaiset evakuointijoukot lähtivät kaupungista, kun neuvostojoukkojen kranaatit alkoivat putoilla kaduille. 

Kolme päivää Beckien talo vavahteli räjähdysten voimasta, kun venäläiset koettivat tuhota talon vieressä ollutta saksalaisten tykkiä. Lopulta talon toinen päätyseinä romahti, ja Beckitkin pakenivat lattian alle.

Kun ammuskelu lopulta päättyi, Beck meni ulos katsomaan, joko saksalaiset olivat lähteneet. Pian hän palasi kolkuttamaan lattialuukkua.

”Venäläiset ovat tulleet”, hän sanoi. Ilosta suunniltaan kaikki kapusivat ulos piilostaan.

Kaduilla makasi kuolleita saksalaissotilaita, kun neuvostojoukot marssivat kaupunkiin. Clara nautti auringonpaisteesta ja katseli muita.

”Vasta päivänvalossa ymmärsin, miten lähellä kuolemaa me kaikki olimme olleet. Ihomme oli muuttunut läpikuultavaksi, ja nahka roikkui yllämme kuin liian suuri paita. Olimme käveleviä tikkuja, joissa ei ollut jäljellä paljon muuta kuin keuhkot ja sydän.”

Sodan jälkeen Zółkiewin kaupungista tuli osa juutalaisvihamielistä Neuvosto-Ukrainaa. Claran perhe katsoi parhaaksi poistua maasta, ja he päätyivät lopulta Yhdysvaltoihin. Siellä Clara perusti perheen ja asuu edelleen.

Lue lisää

Clara Kramer: Claras krig, Gads Forlag, 2008.

Ehkä sinua kiinnostaa...