Ampuminen oli yksi Kenpeitain inhimillisimmistä tavoista tappaa.
© Shutterstock

Japanin Gestapo ei kaihtanut keinoja

Kaikki pelkäsivät Japanin sotilaspoliisia Kenpeitaita, jonka läsnäolo merkitsi kipua ja kuolemaa siviileille, vastarintaliikkeelle ja sotavangeille kaikkialla Kaukoidässä. Vaikka Kenpeitain sotarikokset olivat toisen maailman­sodan pahimpia, juuri ketään ei rangaistu.

keskiviikko 5. lokakuuta 2016 teksti Troels Ussing
Bambukeppi läjähti Sybil Kat­hi­gasun selkään. 44-vuotias sairaanhoitaja käpertyi kasaan kivusta, mutta yli kolmen kuukauden vankeus­ oli opettanut hänet olemaan huutamatta kuulusteluissa – vaikka hänen selkänsä oli lukemattomista iskuista muuttunut yhdeksi verestäväksi haavaksi.

Malesialainen Kathigasu, jolla oli eurooppalaiset sukujuuret, ei ollut paljastanut vielä mitään vastarintajoukoista, joita hän oli vuonna 1943 auttanut taistelussa Japania vastaan.

”Puhu, senkin vastarintanarttu”, kersantti Yoshimura karjui ja jatkoi kiduttamista samoilla keinoilla, joilla japanilaiset olivat päässeet Kathigasun jäljille. Yksi vastarintaliikkeen jäsenistä oli aiemmin satojen iskujen jälkeen murtunut ja paljastanut Kathigasun nimen.

Yoshimura oli Japanin keisarillisen armeijan pelätyn sotilaspoliisin Kenpeitain kersantti, eikä hän kaihtanut mitään keinoja paljastaakseen keisarikunnan vastaisia salajuonia. Nyt hän arveli löytäneensä keinon, jolla hän saisi vankinsa kielenkannat irtoamaan: hänen apulaisensa raahasi paikalle Kathigasun seitsenvuotiaan tyttären.

Paaluun sidottu Kathigasu katsoi kauhuissaan, miten Yoshimura kietoi köyden tytön laihan ruumiin ympärille ja kiskoi tämän ylös puuhun. Pian puunrungolla kiipeilleet isot muurahaiset alkoivat piinata tyttöä, mutta se ei vielä riittänyt Yoshimuralle, joka lisäksi sytytti tulen puun juurelle niin, että tyttö peittyi siitä nousevaan savuun ja liekit loimusivat vain muutaman metrin päässä hänen jaloistaan

”Puhu, tai katkaisen köyden ja poltan tyttäresi elävältä”, Yoshimura uhkasi.
”Ei”, vastasi Kathigasu päättäväisesti. Hän oli tajunnut, että he molemmat kuolisivat, puhuisi hän sitten tai ei. Ja jos hän paljastaisi kaiken, monet vastarintaliikkeen jäsenet joutuisivat kokemaan saman helvetin, jossa hän ja hänen tyttärensä nyt olivat.

”Rohkeutta, äiti. Älä kerro mitään. Anna meidän molempien vain kuolla”, tytär huusi äkkiä, ja hänen rohkeutensa raivostutti Yoshimuraa niin, että hän käski apulaisensa katkaista köyden.

Kersantti Yoshimuran menetelmät eivät olleet epätavanomaisia eivätkä erityisen raakoja verrattuna niihin, mitä muut Japanin sotilaspoliisin eli Kenpeitain kuulustelijat käyttivät.

Toisen maailmansodan aikana Kenpeitai käytti rutiininomaisesti väki­valtaa sotavankeja, vastarintaväkeä ja viattomia siviilejä kohtaan. Julmuudet jatkuivat aivan sodan viime päiviin asti.

Upseerit pelkäsivät Kenpeitaita

Kun Kenpeitai perustettiin vuonna 1881, kukaan ei osannut aavistaakaan, että se jonain päivänä terrorisoisi koko Kaukoitää. Organisaation nimi tarkoitti ”lain sotilaita”, ja siihen tuolloin kuuluneen 349 miehen tehtävänä oli huolehtia siitä, että Japanin maanviljelijät varmasti noudattivat kutsua.

Jos viljelijä laiminlöi kutsun, sotilaspoliisi eli kenpei saapui tilalle ja saattoi viljelijän lähimmälle kasarmille.

Kun Japani valloitti Korean vuonna 1910, Kenpeitain toiminta-alue laajeni ensimmäistä kertaa ulkomaille, jossa sen tehtäväksi annettiin myös rauhan ja järjestyksen ylläpito valloitetulla alueella.

Kenpeitaista muodostui eräänlainen Saksan Gestapon vastine, ja sen tavoin Kenpeitailla oli käytännössä rajoittamaton valta vangita kenet tahansa ja kuljettaa kuulusteltavaksi.

Kenpei pystyi myös pidättämään Japanin armeijan upseerin, vaikka tämä olisi ollut arvoltaan paljon korkeampi, sekä halutessaan rankaisemaan pidätettyä patukaniskuilla.

Tästä syystä jopa Japanin armeijan muiden yksiköiden sotilaat pelkäsivät ja vihasivat Kenpeitaita. Siviiliväestökään ei voinut tuntea oloaan turvalliseksi, kun Kenpeitai sai 1930-luvulla tehtäväkseen turvata rauhan kotimaassa ja etenkin tukea maan runsaasti voimistuneita laajentumis­pyrkimyksiä.

Pelkästään vuosina 1933–1936 Kenpeitai pidätti 59 013 ihmistä Japanissa ja Korean ja Kiinan miehitetyissä osissa ”vaarallisten ajatusten” vuoksi. Sittemmin Kenpeitain toimet valtionvihollisten löytämiseksi vain laajenivat ja muuttuivat menetelmiltään julmemmiksi.

Kenpeitai tukahdutti ankarasti kaiken arvostelun Japanissa ja kohteli armottomasti miehitettyjen maiden vastarintaliikkeitä.

© Getty Images

Kobra iski tavallaan

Sotilaspoliisin maine etevänä epäiltyjen jäljittäjänä kasvoi kasvamistaan.

”Jos he epäilivät sinua, he käyttäytyivät kuin kobra. Kun he hengittivät niskaasi, se tuntui kuin olisi ollut suljettuna pieneen pimeään huoneeseen yhdessä kobran kanssa. Oli keksittävä, miten yltää valokatkaisijaan häiritsemättä kobraa”, selitti entinen sak­sa­lais­upseeri Walther Stennes, joka oli paennut Hitlerin Saksasta Kiinaan ja oli Shanghaissa juuri, kun japanilaiset valloittivat kaupungin vuonna 1937.

Stennes joutui heti Kenpeitain silmätikuksi, koska hän toimi Kiinan johtajan Tšiang Kai-šekin neuvon­antajana. Kun Kenpeitain Shanghain-päällikkö kutsui Stennesin päivälliselle, tämä ei uskaltanut kieltäytyä kutsusta.

”Onneksesi tulit tänne vapaaehtoisesti. Kansiosi on kaksi senttiä paksu, ja me olimme jo päättäneet likvidoida sinut”, päällikkö sanoi hänelle.

Stennesin kansio oli vain yksi kymmenistätuhansista, jotka Kenpeitai oli koonnut parhaaseen Gestapo-tyyliin. Koreasta Kiinaan ja Filippiineille sen arkistokaapit pursuilivat raportteja henkilöistä, joita epäiltiin ”Japanin vastaisesta toiminnasta”.

Kansioiden tiedot olivat peräisin Kenpeitain väsymättömiltä varjostajilta, puhelujen salakuunteluista ja värvätyiltä tiedonantajilta.

Sekä Japanissa että Japanin miehittämillä alueilla Kenpeitai värväsi salaa siviilejä vakoojikseen. Onnekkaimmat saivat maksun tiedoistaan, mutta monet työskentelivät peloissaan ilmaiseksi.

Tuhannet työntekijät joutuivat raportoimaan työnantajiensa keskusteluja ja liikkeitä, ja jos heillä ei ollut mitään kerrottavaa, he saattoivat joutua rangaistuksi puutteellisen yhteistyöhalun vuoksi. Eräs ilmiantaja tokaisikin To­kios­sa kollegalleen: ”Äh, anna minulle jokin paperi, lukipa siinä sitten mitä tahansa. Minun on luovutettava tänään Kenpeitaille raportti!”

Toisten huudot pehmittivät vangit

Kun kansioon kertyi kylliksi raskauttavaa aineistoa, epäilty pidätettiin ja kuljetettin Kenpeitain lähimpään kuulustelukeskukseen. Toisen maailmansodan aikana joka puolelle Japanin imperiumia perustettiin keskuksia, jotka herättivät kauhua alueen siviileissä.

”Joka päivä kuultiin huhuja uusista pidätyksistä. Emme voineet tehdä muuta kuin odottaa jännittyneinä ja pelon lamauttaminan.

Uni ei tullut silmään, kun kuulostelimme tapahtumia. Jo askelten ääni nosti kylmän hien pintaan ja sai sydämen hakkaamaan”, elämää Shanghaissa Kenpeitain saavuttua kuvaili brittiläinen toimittaja Ralph Shaw.

Kaikissa Kenpeitain kuulustelukeskuksissa oli vankisellejä ja kidutuskammioita. Kuulustelijat pyrkivät murskaamaan vankien vastustuksen jo etukäteen muun muassa sillä, että selleissä vuoroaan odottavat joutuivat kuulemaan kidutettavien vankien huudot.

Japanissa annetun koulutuksen aikana kenpeille ei opetettu kidutustekniikoita, vaan kenpeit oppivat ne kentällä.


Kenpeitain käsikirjassa tyydyttiin vain totea­maan, että jo pelkästään ”esimerkiksi kidutuksella, teloittamisella, nälkäännäännyttämisellä, eristämisellä ja unen riistämisellä tai muulla fyysisellä kärsimyksellä uhkaaminen” oli erittäin käyttökelpoinen kuulustelumenetelmä.

Sama käsikirja painotti myös, että ”kidutuksen, kuten potkimisen, selkäsaunan ja kaiken fyysistä kipua aiheuttavan toiminnan, käyttö” oli sallittua taistelussa Japanin vihollisia vastaan.
Kenpei saattoi itse valita mieleisensä kidutustavan.

Etenkin vakoilusta tai vastarintatoiminnasta epäiltyjä kidutettiin rutiininomaisesti, jos he eivät heti paljastaneet kaikkea.

Sairaanhoitaja Sybil Kathigasua kidutettiin syksyllä 1943 monin eri tavoin, ennen kuin hänen tyttärensä lopulta haettiin paikalle ja ripustettiin roikkumaan nuotion ylle. Kenpeit olivat muun muassa kuumentaneet rauta­tankoja tuli­sijassa ja polttaneet sitten Kat­higasun ihoa punaisena hehkuvalla metallilla niin, että hän kirkui.

Joillakin kerroilla sairaanhoitaja oli ripustettu roikkumaan tunneiksi yhdestä jalastaan pää alaspäin tai hänen kynsiensä alle oli työnnetty metallinlastuja. Kat­higasu ei silti murtunut – ei edes silloin, kun hänen tyttärensä uhattiin polttaa hänen silmiensä edessä.

Viime hetkellä paikalle saapui eräs korkea-arvoinen kenpei, joka esti kersantti Yoshimuraa toteuttamasta uhkaustaan. Tytär lähetettiin kotiin ja äiti työleirille.
Kenpeitai valitsi sotavangit, joita käytettiin lääketieteellisissä ihmiskokeissa.
© AKG Images

Seksiorjat hankkivat rahaa sotaan

Epäiltyjen etsimisen ja kuulustelemisen lisäksi Kenpeitai hoiti propagandatyötä. Kotimaassa sotilaspoliisi kaunisteli armeijan sotamenestystä niin, että maan väestö luuli voiton olevan käden ulottuvilla aivan sodan loppuun ja Japanin antautumiseen saakka.

Japanin miehittämillä alueilla Kenpeitai teetti propagandajulisteita ja radio-ohjelmia. Niissä Japani esitettiin suurena vapauttajana, joka oli tullut antamaan ihmisille paremman elämän.

Propagandan levittämisen lisäksi Kenpeitailla oli vielä yksi valonarka tehtävä: kerätä rahaa Japanin sotaponnisteluihin.

Sotilaspoliisi takavarikoi pank­kien varoja, ja kenpeit vierailivat myös säännöllisesti yrityksissä vaatimassa suojelurahaa uhaten muuten polttaa tehtaita ja varastoja.

Kolmas Kenpeitain tulonlähde oli bordelliverkosto, joka ulottui valtakunnan joka kolkkaan. Bordelleissa japanilaissotilaat pääsisivät seksuaalisista paineistaan, vaikka he olivat kaukana kotoa ja vaimosta.

Tarkoitus oli pitää sotilaiden taistelu­mieli­ala korkealla, ja siksi bordelleja perustettiin niin kaupunkeihin kuin aivan rintaman tuntumaankin. Joissakin paikoissa junavaunuista tehtiin liikuteltavia ilotaloja.

1930-luvun alkuun asti bordelleihin hakeutui vapaaehtoisesti töihin kipeästi rahaa tarvitsevia naisia, mutta kun Japanin miehittämien alueiden määrä sodan kuluessa Kaakkois-Aasiassa kasvoi ja rintamalinjat venyivät pitkiksi, Kenpeitai tarvitsi bordelleihin yhä enemmän väkeä.

Kymmeniätuhansia nuoria tyttöjä houkuteltiin sotilasbordel­leihin valheellisilla työlupauksilla tai yksinkertaisesti siepattiin ja uhattiin tappaa, jos he yrittäisivät paeta. Indonesiassa japanilaiset keräsivät tarkoitukseen myös australialaisia ja alankomaalaisia tyttöjä internointileireiltä.

”Meidät raahattiin pois yksi kerrallaan. Joka puolelta kuului huutoa, ja iso, lihava ja kalju japanilainen upseeri vain seisoi ja nauroi minulle”, kertoi alankomaalainen Jan Ruff.

Hän leikkasi muutaman päivän bordellissa oltuaan itsensä kaljuksi näyttääkseen niin vastenmieliseltä, että japanilaissotilaat eivät kiinnostuisi hänestä – turhaan.

Usein sotilaat joutuivat jonottamaan bordelleihin, ja niissä työskentelevät seksiorjat pakotettiin ottamaan vastaan 20–60 miestä päivässä.

”Vuodin niin paljon verta ja minulla oli niin kovia kipuja, etten kyennyt seisomaan. Sotilaita oli jonossa joka päivästä kello kahdesta iltapäivällä iltaan asti. Minulla ei ollut edes aikaa peseytyä raiskausten välissä”, kertoi filippiiniläinen nainen.

Sotilaat maksoivat bordellikäynnistä 2–3 jeniä, ja Kenpeitai lähetti rahat sotaministeriön pohjattomaan kirstuun. Kaikkiaan seksiorjiksi tai ”lohtunaisiksi”, kuten Kenpeitai naisia kutsui, pakotettiin arviolta yli 200 000 naista.

Sotavangit haluttiin nujertaa

Kenpeitain kynsiin joutuivat myös vangiksi jääneet liittoutuneiden sotilaat.


Vaikka Japanin sadat vanki- ja työleirit olivat armeijan komennuksessa, sotilaspoliisi huolehti vangittujen kuulusteluista ja murtamisesta ja esti heitä pitämästä yhteyttä piikkilanka-aidan takana lymyilevään vastarintaväkeen.

Japanilaisten suuri pelko oli, että leireistä pakenisi joukoittain vankeja, jotka sitten ryhtyisivät sabotoimaan Japanin kovasti kuormitettuja huoltolinjoja rintamalle. Siksi leireillä rangaistiin pienistäkin rikkomuksista julmasti.

Jos näppäräsormiset vangit esimerkiksi onnistuivat rakentamaan radiovastaanottimen, sen piilottamisesta kiinni jäänyt saatettiin piestä kuoliaaksi kirveen­varsilla. Ennen sitä häntä kuitenkin kidutettiin tuntikausia, jotta hän paljastaisi muut hankkeeseen osallistuneet.

Pitkäaikainen jaloista roikuttaminen, eristäminen pimeään kellariin ja tupakalla polttaminen kuuluivat vakiomenetelmiin, mutta viholliseen, joka oli antautunut – Kenpeitain mielestä pelkurimaisesti – , käytettiin erityisen julmia kidutus­menetelmiä. Muuan australialainen luutnantti sai kokea ne omakohtaisesti.

”Kuulustelujohtaja veisti puusta pienen vartaan, työnsi sen korvaani ja löi sitä pienellä vasaralla. Luulen, että pyörryin pian sen jälkeen, kun varras oli lävistänyt tärykalvoni.”
Pelotteeksi uhreja kidutettiin muiden vankien edessä, jotteivät nämä uskaltaisi laatia pakosuunnitelmia tai edes puhua sikäläisten asukkaiden kanssa piikki­lanka-aidan läpi.

Brittiläinen sotilas­lääkäri Ken Adams pakotettiin Thaimaassa katsomaan, miten hänen toverinsa pahoinpideltiin kuoliaaksi.

”Ne siat tiesivät, miten he pystyivät pitkittämään kidutusta, eivätkä he halunneet hänen kuolevan liian nopeasti. Voin yhä kuulla huudot korvissani. Jos väkivallan tavoitteena oli antaa meille opetus, se oli erittäin tehokas tapa.”
Kenpeitai vastasi vastarintaväen, sotavankien ja viattomien sivililien teloituksista.
© Imperial War Museum

Kiduttajille tuli kiire tuhota todisteet

Kun Japanin sotaonni kukoisti, Kenpeitain ei tarvinnut miettiä sitä, kuinka monta ihmistä sen pyövelit kiduttivat hengiltä. Kun Japanin sotaonni lopulta kääntyi, sille tuli kiire peitellä jälkiään.

Kun Japanin keisari Hirohito 15. elokuuta 1945 ilmoitti radiossa, että Japani oli antautunut, eri puolilla valtakuntaa Kenpeitain kuulustelukeskuksissa sytytettiin isoja rovioita, joissa poltettiin asiapapereita vuosia kestäneiden julmuuksien salaamiseksi.

Viimeiseksi kenpeit heittivät rovioon myös valkoiset käsivarsinauhansa, ja sillä aikaa, kun todisteet muuttuivat tuhkaksi, he nousivat kuorma-autoihin ja hylkäsivät keskukset ja vankileirit.

Yhdysvaltalaisten lähteiden mukaan Kenpeitai oli sodan loppua kohti paisunut valtavaksi organisaatioksi, jossa oli ”70 000 kenpeitä ja heistä 24 000 upseereita”, mutta vain harvat sen jäsenistä saatiin oikeuden eteen todisteiden puuttuessa.

Henkiinjääneet uhrit saat­toivat tunnistaa joitakin kenpeitä ja todistaa heitä vastaan, jos liittoutuneiden joukot sattuivat saamaan heitä kiinni.

Malesiassa saatiin kiinni 35 kenpeitä ja heitä vastaan nostettiin syyte. Helmikuussa 1946 Kenpeitain kidutuksen uhriksi joutunut sairaanhoitaja Sybil Kat­hi­gasu nousi todistajanaitoon ja kertoi, kersantti Yoshimuran hänelle tekemistä julmuuksista.

Syytteessä olleista 35:stä Malesian leirien kenpeistä 29 hirtettiin sota­rikoksista. Yoshimura oli yksi heistä.

Ehkä sinua kiinnostaa...