Hitlerin tunteneiden mukaan hän ei juurikaan harrastanut kirjoittelua.

© Polfoto/Ullstein Bild

Väärentäjä huijasi maailmaa ”Hitlerin päiväkirjoilla”

Kun saksalainen viikkolehti Stern huhtikuussa 1983 julkaisi sensaatiomaisen uutisen Hitlerin päiväkirjojen löytymisestä, koko maailma kohahti. Lehden päätoimittaja julisti itsevarmana, että Hitlerin, natsismin ja sodan historia kirjoitettaisiin nyt uudelleen. Muutaman päivän kuluttua hän joutui kuitenkin tunnustamaan, että lehteä oli julkeasti huijattu.

perjantai 13. huhtikuuta 2018 teksti Stine Overbye

Saksalainen viikkolehti Stern pudotti todellisen uutispommin lehdistötilaisuudessa Hampurissa 25. huhtikuuta 1983. 

Lehden tähtitoimittaja Gerd Heidemann heilutteli kädessään käsin kirjoitettua kirjaa, jonka mustassa kannessa komeilivat punaiset lakkasinetit ja kullatut nimikirjaimet. 

Merkittävintä kirjassa oli se, että Stern väitti sen olevan maailman tunnetuimpiin ja vihatuimpiin lukeutuvan diktaattorin, Adolf Hitlerin, käsialaa.

Salamavalojen välkkyessä Heidemann teki sormillaan voitonmerkin ja katseli voitonriemuisesti niitä noin kahtasataa toimittajaa ja 27:ää television kuvausryhmää, jotka olivat saapuneet Hampuriin kaikkialta maailmasta. 

Heille oli luvattu jymyuutinen, ja sen he myös saivat. Sternin päätoimittaja Peter Koch oli hetkeä aiemmin julistanut Heidemannin tehneen yhden journalismin historian merkittävimmistä teoista hankkimalla käsiinsä Hitlerin aiemmin tuntemattomat päiväkirjat. 

Tämän ainutlaatuisen löydön ansiosta historiankirjoitus menisi uusiksi. Stern julkaisisi kolmen päivän kuluttua ensimmäiset päiväkirjamerkinnät kaikkiaan 62 vasta löydetystä päiväkirjasta, ja Koch lupasi, että päiväkirjat antaisivat kansallissosialisteista, toisesta maailmansodasta ja ennen kaikkea Adolf Hitleristä aivan uudenlaista tietoa.

Päätoimittaja vakuutti, että asiantuntijat olivat tarkastaneet päiväkirjat ja todenneet ne aidoiksi, ja lopuksi hän ylisti vielä toimittajaansa:

”Gerd Heidemann on työskennellyt tässä lehdessä 32 vuotta, ja hän on ehdottoman tinkimätön työssään.”

Toimittaja hankki Göringin huvijahdin

Heidemann oli saavuttanut pitkällä urallaan maineen erinomaisena toimittajana, joka haki määrätietoisesti hyviä tarinoita eikä luovuttanut, ennen kuin oli saanut juttunsa.

Ammattipiireissä lisänimen”Der Spürhund” – vainukoira – saanutta Heidemannia arvostettiin, mutta huhuttiin myös hänen hautovan natsisympatioita ja olevan hyvissä väleissä joidenkin vanhojen natsijohtajien kanssa. 

Heidemann tunnettiin myös natsiajan esineiden innokkaana keräilijänä, ja yksi hänen aarteistaan oli loistojahti Carin II, joka oli aikoinaan kuulunut Hermann Göringille, Hitlerin oikealle kädelle ja luottomiehelle.

Heidemann oli maksanut 28 metriä pitkästä aluksesta maltaita ja kunnostanut sitä rahaa säästämättä. 

Hän oli jopa sisustanut sen Göringille kuuluneilla tavaroilla, kuten pöytähopeilla, lautasilla ja kristallilaseilla. 

Natsiajan esineitä keräilevä Gerd Heidemann omisti myös Göringin entisen loistojahdin Carin II:n.

© Polfoto/Ullstein Bild/Jan Rieckhof

Kassakaapista löytyi yllätys

Heidemann oli järjestänyt Göringin entisellä jahdilla lukuisia ylellisiä juhlia Hampurin satamassa. 

Veneen pito oli kuitenkin kallista, ja vaikka Heidemann tienasi hyvin Sternin tähtitoimittajana, hän oli ajautunut vähitellen pahoihin velkoihin. 

Vastentahtoisesti hän alkoi etsiä ostajaa veneelleen, ja tammikuussa 1980 hän saikin natsituttaviensa avulla yhteyden eteläsaksalaiseen liikemieheen ja keräilijään Fritz Stiefeliin, joka oli ilmaissut olevansa mahdollisesti kiinnostunut veneestä.

Kauppoja ei syntynyt, mutta Heidemannia lohdutti kuitenkin se, että Stiefel lupasi esitellä hänelle laajaa natsiajan muistoesineiden kokoelmaansa. 

Heidemannin silmät  levähtivät hämmästyksestä ammolleen, kun hän astui Stiefelin talon alakerrassa olevaan huoneeseen. 

Huone suorastaan pursusi kaikenlaista tavaraa natsiajalta: se oli lattiasta kattoon täynnä valokuvia, natsiunivormuja, hakaristilippuja, Hitlerin allekirjoittamia kirjeitä, posliinia ja ansiomitaleja, ja seinillä riippui Hitlerin omakätisesti maalaamia tauluja. 

Heidemannin tuijottaessa näkyä mykistyneenä Stiefel kaiveli kassakaappiaan ja otti sieltä A4-kokoisen esineen: se oli käsin kirjoitettu kirja, jonka mustassa kannessa komeili kaksi punaista sinettiä ja kullatut goottilaiset nimikirjaimet.

Heidemann tulkitsi kirjaimet A:ksi ja H:ksi, ja kun Stiefel antoi hänen selailla kirjaa, hänen sydämensä hakkasi yhä nopeammin. 

Siinä olisi hänen mahdollisuutensa saada sekä oman uransa että todennäköisesti vuosisadan suurin skuuppi. Kirja, jota hän piteli vapisevissa käsissään, oli Hitlerin päiväkirja.

Vaikka Heidemann ei saanut heti selvää kaikista merkinnöistä, hän tajusi, että noilla yli sadalla tiheästi kirjoitetulla sivulla oli aiemmin tuntematonta tietoa maailmanhistorian dramaattisimpiin kuuluvasta ajanjaksosta. 

Kun Stiefel sitten otti varovasti päiväkirjan Heidemannin käsistä ja lukitsi sen huolella kassakaappiin, Heidemann oli ratketa liitoksistaan. 

Hän pommitti isäntäänsä kysymyksillään, sillä hän halusi tietää kaiken: mistä päiväkirja oli peräisin, oliko se ainoa laatuaan, ja miten Stiefel oli saanut sen käsiinsä.

Stiefel kertoi ostaneensa kirjan antiikkikauppiaalta, jolla oli läheisiä suhteita tärkeisiin henkilöihin Itä-Saksassa. Stiefelin tietojen mukaan päiväkirjoja oli vielä 26, ja ne kattoivat ajan vuodesta 1932 aina Hitlerin itsemurhaan saarretussa Berliinissä 30. huhtikuuta 1945.

Kirjat oli löydetty Itä-Saksasta toisen maailmansodan viimeisinä päivinä, kun Hitlerin henkilökohtaisia tavaroita kuljettanut lentokone oli syöksynyt maahan Börnersdorfissa Dresdenin eteläpuolella. 

Paikalliset pelastivat kirjat palavasta Junkerin hylystä ja veivät ne heinälatoon, ja myöhemmin muuan itäsaksalainen kenraalimajuri oli vahtinut päiväkirjoja kuin silmäteräänsä.

Vierailunsa jälkeen Heidemann oli kuin riivattu. Ne muutamat tiedonmuruset, joita hän uskoi päiväkirjan kirjoituksesta ymmärtäneensä – jotain Hitlerin rakastajattaresta Eva Braunista ja tämän kahdesta koirasta – pyörivät hänen päässään lakkaamatta. 

Hän kuvitteli, mitä tapahtuisi, kun hän löytäisi antiikkikauppiaan, joka tiesi päiväkirjojen olinpaikan. 

Salaliittoteoriat kukoistivat

Petoksen paljastuttua kaikki eivät uskoneet, että Konrad Kujaun kaltainen pikkutekijä olisi kyennyt niin suureen huijaukseen omin päin. Erilaiset poliittiset salaliittoteoriat alkoivat rehottaa.

  • SS-veteraanit tarvitsivat rahaa
    Brittiläinen The Sunday Times -lehti vihjaili joulukuussa 1983, että huijauksen takana olivat entiset SS-miehet. Tämän teorian mukaan Kujau oli ollut vain hyödyllinen välikappale, kun taas Sternin toimittaja oli ollut mukana juonessa, jonka tarkoitus oli hankkia rahaa entisten SS-miesten eläkepäivien turvaksi.

  • CIA johti huomion muualle
    Neuvostoliittolaisen Radio Moskovan mukaan päiväkirja-väärennökset oli suunnitellut Yhdysvaltojen tiedustelu-palvelu CIA. Väitteen mukaan CIA halusi johtaa maailman huomion Yhdysvaltojen ohjusvarustelusta muualle ja heittää lokaa vasemmistomyönteisen Sternin päälle.

  • Itä-Saksa halusi horjuttaa Länsi-Saksaa
    Stern-viikkolehden vuonna 1948 perustanut toimittaja ja kustantaja Henri Nannen oli sitä mieltä, että Itä-Saksan hallinto oli kaiken takana. Nannen uskoi, että Itä-Saksa yritti välikohtauksen avulla horjuttaa arkkivihollistaan Länsi-Saksaa ja saattaa sen huonoon valoon. 

Toimittaja sai siunauksen hankkeelleen

Stiefel kieltäytyi kertomasta Heidemanille antiikkikauppiaan nimeä, mutta hän lupasi kysyä tältä, suostuisiko tämä tapaamaan toimittajan. Heidemann odotti puoli vuotta turhaan kauppiaan yhteydenottoa. 

Hän ei kuitenkaan jäänyt toimettomaksi, vaan syksyllä 1980 hän lähti itse Itä-Saksaan selvittämään, pitikö dramaattinen kertomus maahan syöksyneestä lentokoneesta paikkaansa.

Tarina osoittautui todeksi. Heidemann kävi Börnersdorfin kylässä, jonka ikääntyneet asukkaat vahvistivat, että sodan viimeisinä sekasortoisina päivinä huhtikuussa 1945 Junkers Ju-352 oli todella ammuttu alas kylän yllä keskellä kirkasta päivää. 

Kaikki koneessa olleet olivat kuolleet syöksyssä, mutta joukko paikallisia oli pelastanut tulimerestä kirstun, jonka he olivat vieneet talteen heinälatoon.

Koneen miehistö oli haudattu kylään, ja kun Heidemann oli omin silmin nähnyt heidän hautansa kirkkomaalla, hän oli täysin varma asiasta: päiväkirjat olivat aitoja, ja niitä piiloteltiin jossakin. 

Hän oli valmis tekemään lähes mitä tahansa saadakseen ne käsiinsä. Hän välitti Stiefelin kautta nimettömänä pysyttelevälle antiikkikauppiaalle tiedon, että Stern oli valmis maksamaan melkoisesti päiväkirjoista.

Vastaanotto Sternin toimituksessa ei ollut kuitenkaan ollut kovin innostunut hänen marssittuaan sinne kertomaan hämmästyttävästä löydöstään ja julistettuaan riemuissaan pidelleensä Hitlerin päiväkirjaa käsissään.

”Säästä minut tuolta natsi-intoilulta. En halua kuulla enkä lukea siitä mitään”, oli lehden perustaja Henri Nannen puuskahtanut Heidemannin kertoessa hänelle päiväkirjasta. 

Myös Sternin päätoimittaja Peter Koch oli suhtautunut Heidemannin uutiseen nihkeästi ja kehottanut häntä pysymään erossa moisesta jutusta. Heidemann sai kuitenkin liittolaisen Sternin omistavan kustantamon johtajasta Manfred Fischeristä.

Hän kuunteli Heidemannin tarinaa kiinnostuneena ja näki siinä vuosisadan jymyuutisen. 

Fischer oli kiitellyt vuolaasti Heidemannia kuvitellen mielessään sensaatiouutista, joka komeilisi pian kaikkien lehtien kannessa.

Sovittiin, että Heidemann saisi aluksi käyttöönsä kaksi miljoonaa markkaa kustantamon rahoja ja alkaisi keinoja säästelemättä hankkia haltuunsa päiväkirjoja.

Päiväkirjojen myyjä löytyi

Heidemann onnistui monien mutkien kautta kaivamaan tietoonsa antiikkikauppiaan nimen ja puhelinnumeron, ja tammikuun alussa 1981 hän sai tämän vihdoin käsiinsä. 

Heidemann soitti kauppiaalle ja esitti asiansa lyhyesti ja ytimekkäästi: ”Olen Sternistä Hampurista. Olen valmis maksamaan teille kaksi miljoonaa markkaa Hitlerin päiväkirjoista.”

”Millainen sää on Hampurissa?” antiikkikauppias vastasi yrittäen voittaa aikaa. Hän oli toki kuullut Stiefeliltä, että Heidemann etsi häntä, mutta hän oli päättänyt olla ottamatta tähän yhteyttä.

”En ole Hampurissa. Olen puhelinkioskissa Stuttgartissa, vain viiden minuutin kävelymatkan päässä kotoanne”, Heidemann totesi.

Heidemann meni tapaamaan antiikkikauppiasta vielä samana iltana. Tämä osoittautui hyväntuuliseksi ja pulskaksi herraksi nimeltä Konrad Kujau.

Asia alkoi lopulta edetä, kun Heidemann heilutteli hänen edessään paksua setelinippua. Heidemann oli valmis maksamaan päiväkirjoista valtavan summan, ja ahneus sai antiikkikauppiaan muuttamaan mielensä. Hän lupasi toimittaa päiväkirjat.

Konrad Kujau oli monitaitoinen mies. Hän osasi maalata tauluja, hän oli taitava väärentäjä, ja hänellä oli vilkas mielikuvitus. Huijarina hän oli täysin häikäilemätön. 

Hänen asiakkaansa, joista useimmat olivat natsimuistoesineiden kerääjiä, saivat hänen kauttaan yleensä juuri sen tavaran, mitä havittelivat. Jos he halusivat sotilaskypärän, johon oli kaiverrettu Hitlerin nimikirjaimet, Kujau hankki heille sellaisen. 

Jos he halusivat Hitlerin maalaaman öljymaalauksen tai tämän kirjoittaman kirjeen tai runon, Kujau pystyi sen toimittamaan. 

Kujau oli myynyt monia signeerattuja kappaleita Hitlerin Taisteluni-kirjaa, ja hän oli vuosia suunnitellut säveltävänsä oopperan Hitlerin nimissä.

Yksi Kujaun kunnianhimoisimmista hankkeista oli valmistaa Taisteluni-kirjasta käsinkirjoitettu ”alkuperäiskappale”, jossa oli Hitlerin merkintöjä. Kaikki vähänkin asiaa tuntevat tiesivät, että Hitler oli kirjoittanut kirjansa käsikirjoituksen koneella. 

Kujau teki kuitenkin niin vakuuttavaa jälkeä, että Fritz Stiefel osti kirjan itselleen. Menestyksensä juovuttamana Kujau jatkoi huijausta ja kirjoitti Hitlerin päiväkirjan. 

Alun perin hän oli aikonut kirjoittaa vain yhden kirjan, ja niinpä hän ensin torjui kaikki Sternin toimittajan ehdotukset, jottei huijaus paljastuisi. Mahdollisuus helppoon rahaan sai hänet kuitenkin toisiin aatoksiin.

Koko maailman katse kohdistui Stern-lehden tähtitoimittajaan Gerd Heidemanniin, kun hän esitteli löytönsä tiedotusvälineille.

© Polfoto/AP/Thomas Grimm

Päiväkirjojen tehtailu alkoi

Konrad Kujau kertoi Heidemannille, että hän saattaisi saada hankittua kaikki päiväkirjat Itä-Saksassa asuvan kenraalimajuriveljensä avulla. 

Kirjoja ei voisi salakuljettaa maahan yhtä aikaa, vaan ne toimitettaisiin länteen useassa erässä huomaamattomasti pianojen sisällä. Kujau kuitenkin lupasi toimittaa viimeisen päiväkirjan Heidemannille viimeistään kesällä 1981.

Heidemannin lähdettyä Kujau istuutui heti kirjoituspöytänsä ääreen ja tarttui täytekynään. Ensimmäinen päiväkirja valmistui muutamassa päivässä. Kun Heidemann sai sen, hän riensi heti Manfred Fischerin luo esittelemään saalistaan.

Fischer sormeili mustaa kirjaa hartaasti ja lähes ekstaasin vallassa, ja sitten hän läimäisi Heidemannia innostuneesti olkapäälle. 

Hän selaili päiväkirjaa varovasti ja luki ääneen kappaleita sieltä täältä kellastuneilta sivuilta. Kirjan muste oli hädin tuskin kuivunut, mutta sekä Heidemann että Fischer olivat niin löytönsä sokaisemia, että eivät huomanneet tuollaista pikkuseikkaa.

Kujaulla oli kiire, jotta hän pystyi pitämään Heidemannille lupaamansa aikataulun. 

Laskelmiensa mukaan hänen piti kirjoittaa ainakin neljä päiväkirjaa kuukaudessa, mutta onnekseen hänellä oli apunaan laaja kirjasto, jossa riitti kansallissosialistista kirjallisuutta. 

Hän omisti muun muassa kattavan kokoelman Hitlerin puheita sekä pinoittain natsi-Saksan aikaisia sanoma- ja aikakauslehtiä. 

Lisäksi hän tunsi monia vanhoja natseja, jotka kertoivat mielellään anekdootteja Führerinsä mahdin päiviltä.

Kujau uppoutui työhönsä innokkaasti, ja kirjoittaessaan hän huomasi, että hänen oli suorastaan helppo kuvitella, mitä Hitlerin mielessä oli aikoinaan liikkunut. 

Hän yritti antaa Hitlerille inhimilliset kasvot ja kirjoitti niin arkisista kuin suuremmistakin asioista.

”Evan [Braun] toivomuksesta kävin perusteellisessa lääkärintarkastuksessa. Uudet lääkkeet aiheuttavat minulle ilmavaivoja, ja Eva väittää, että myös henkeni haisee”, kuului päiväkirjamerkintä kesäkuulta 1941.

Kujau antoi kirjoituksissaan myös ymmärtää, että Hitler ei ollut suinkaan ollut mielissään saksalaisten tuhotessa juutalaisten synagogia ja kauppoja niin sanottuna kristalliyönä marraskuussa 1938. ”Mitä ulkomailla nyt meistä ajatellaan?” Hitler harmitteli Kujaun kirjoittamassa päiväkirjassa. 

Kirjan mukaan Hitler ei myöskään ollut suunnitellut juutalaisten lopullista hävittämistä vaan oli pohtinut juutalaisten karkottamista esimerkiksi Siperiaan.

Kujaun tehtaillessa päiväkirjoja kotonaan Stuttgartissa – hänen ennätyksensä oli yksi kirja kolmessa tunnissa – Gruner + Jahr -kustantamon johtaja Manfred Fischer uurasti lähimpien työtovereidensa kanssa Hampurissa tuodakseen päiväkirjat julkisuuteen. 

He lähestyivät luottamuksellisesti merkittäviä ulkomaisia lehtiä, kuten brittiläistä The Timesia ja yhdysvaltalaista Newsweekiä, ja tarjosivat niille mahdollisuutta ostaa julkaisuoikeuden päiväkirjojen katkelmiin.

Päiväkirjoja alkoi kasaantua sveitsiläiseen pankkiholviin uskomatonta vauhtia, ja Kujau ilmoitti, että hän oli erehtynyt päiväkirjojen määrän suhteen. 

Hitlerin päiväkirjoja ei ollutkaan 27:ää, kuten hän oli aiemmin sanonut, vaan niitä oli ainakin 60. Kujau lupasi hankkia ne kaikki, luonnollisesti lisämaksua vastaan.

Käsiala-asiantuntijat totesivat aitouden

Kustantamon johtaja Fischer pelkäsi lähes paniikinomaisesti, että Sternin jymyuutinen vuotaisi julkisuuteen ennen aikojaan, ja siksi päiväkirjoista tiesi vain pieni suljettu piiri. 

Projekti oli äärimmäisen salainen, mutta Sternin päätoimittajalle oli lopulta kerrottu julkaisuaikeista.

Päätoimittaja Peter Koch oli edelleen varuillaan. Hän epäili päiväkirjojen aitoutta ja vaati, että asiantuntijan piti varmistaa, että ne todella olivat Hitlerin kirjoittamia. 

Kustantamo otti yhteyttä alan asiantuntijoihin, joita pyydettiin kiireellisesti käymään läpi muutamia päiväkirjojen sivuja. 

Pari käsiala-asiantuntijaa vertasi päiväkirjamerkinnöistä otettuja kopioita yhteen Hitlerin kirjeeseen tietämättä, että kirje, kuten monet muutkin liikkeellä olleet Hitler-asiakirjat, oli niin ikään Kujaun tekemä. 

Asiantuntijat tulivatkin nopeasti ja yksimielisesti siihen tulokseen, että päiväkirjojen aitoudesta ei ollut epäilystäkään.

Historiantutkijoilla ei itse asiassa pitänyt olla mitään syytä uskoa, että Hitler oli kirjoittanut päiväkirjaa. Hitlerin lähipiiri, joka seurasi häntä kaikkialle, ei tiettävästi juuri koskaan nähnyt häntä kirjoittamassa mitään, ja hänen tiedetään yleensä sanelleen jopa yksityiskirjeensä sihteerilleen ja itse vain allekirjoittaneen ne.

Kuitenkin myös Hitleriin perehtynyt arvostettu tutkija, historioitsija ja professori Hugh Trevor-­Roper, joka oli kirjoittanut muun muassa teoksen Hitlerin viimeiset päivät, tuli samaan tulokseen kuin käsiala-asiantuntijat. 

Lopullisen tuomionsa hän antoi käytyään pikaisesti Sternin pankkiholvissa Zürichissä. Lehti lennätti Trevor-Roperin Sveitsiin arvioimaan päiväkirjat, ja kun hän näki holvissa olleet mustien kirjojen pinot, hän oli valmis heittämään epäilyksensä romukoppaan. 

Hänelle ei tullut mieleenkään, että joku pystyisi tai edes yrittäisi ryhtyä niin laajaan huijaukseen, ja vaikka hän ei osannut saksaa, hän antoi arvionsa. 

Hänestä kokonaisuus punaisine sinetteineen ja nimikirjaimineen vaikutti aidolta. Hän kirjoitti artikkelissa, joka oli tarkoitus julkaista The Times -lehdessä päiväkirjan katkelmien yhteydessä:

”Kun selailin noita kirjoja ja kuulin niiden erikoisen löytötarinan, epäilykseni hälvenivät vähitellen. Nyt olen vakuuttunut, että päiväkirjat ovat aitoja.” 

Konrad Kujau näytti talkshow’ssa, miten hän väärensi Hitlerin käsialan.

© Polfoto/Ullstein Bild

Vuosisadan jymyhuijaus

Asiantuntijoiden annettua lausuntonsa päätoimittaja Peter Koch tunsi olonsa varmemmaksi, ja 25. huhtikuuta 1983 Stern lopulta julkaisi kohu-uutisensa täpötäydessä lehdistötilaisuudessa. 

Tilan seinille oli ripustettu Sternin etusivuja, joissa luki paksuin, punaisin kirjaimin: 

”Hitlerin päiväkirjat löydetty!” Koch jopa intoutui julistamaan, että päiväkirjojen ansiosta Hitlerin, kansallissosialismin ja toisen maailmansodan historia kirjoitettaisiin nyt uudelleen. 

Myös Hugh Trevor-Roper oli kutsuttu tilaisuuteen, ja hän perusteli, miksi hän piti kirjoja aitoina. Kaikkia kuulijoita hänkään ei kuitenkaan vakuuttanut.

”Tiedän, mistä päiväkirjat ovat peräisin. Ne ovat väärennöksiä, ja näitä väärennöksiä on tullut esille ennenkin”, pauhasi brittiläinen historiakirjailija David Irving. 

Kochilla oli syytöksiin vastaus valmiina.

 ”Osasin odottaa mekkalan syntymistä ja sitä, että ihmiset, joilla ei ole minkäänlaista pätevyyttä arvioida asiaa, julistaisivat päiväkirjat väärennöksiksi. Se oli täysin odotettavissa, sillä muut lehdet ja historiantutkijat kadehtivat löytöämme.”

Lehdistötilaisuudessa Gerd Heidemann ikuistettiin näyttämässä kädellään voitonmerkkiä. Hänen voitonjuhlansa jäivät kuitenkin lyhyiksi, ja jymyuutinen muuttui skandaaliksi ennätysajassa.

Stern oli panostanut paljon Hitlerin päiväkirjoihin. 28. huhtikuuta 1983 ilmestynyt lehti oli kaikkien aikojen suurin: siinä oli 356 sivua sekä 48 sivun liite, jossa oli katkelmia päiväkirjoista. 

Lehti ilmestyi yleensä vajaan puolen miljoonan kappaleen painoksena, mutta erikoisnumeroa painettiin 2,3 miljoonaa kappaletta.

Lehdet hupenivat nopeasti kauppojen hyllyiltä, kuten oli odotettukin. Vähitellen päiväkirjojen aitoutta alettiin kyseenalaistaa yhä voimakkaammin, kun asiantuntijat kautta maailman perehtyivät tapaukseen. 

Eturivin historiantutkijat ilmoittivat, että Hitlerin päiväkirjat olivat huijausta ja alkeellisia amatöörin tekeleitä. He syyttivät Sterniä siitä, että lehdessä oli unohdettu terve järki ja lähdetty sokeasti ja täysin kritiikittömästi havittelemaan sensaatiota. 

Lopullisen iskun lehti sai 6. toukokuuta 1983, vain runsas viikko päiväkirjojen julkistuksen jälkeen.

Koblenzissa sijaitseva Länsi-Saksan kansallisarkisto oli yhdessä poliisin tutkijoiden ja tiedeväen kanssa tutkinut Hitlerin väitetyt päiväkirjat perusteellisesti. 

Pikaisesti järjestetyssä lehdistötilaisuudessa arkiston johtaja Hans Booms julisti, että päiväkirjat olivat sekä sisällöltään että ulkoasultaan ”irvokkaan pinnallisia väärennöksiä”. 

”Kansallisarkisto on vakuuttunut siitä, että päiväkirjat eivät ole Hitlerin kirjoittamia vaan ne on tehty sodan jälkeen”, hän ilmoitti ja painotti, että todisteet ovat kiistattomat. 

Muste, paperi, sinetit, kirjojen kannet – ne kaikki oli valmistettu materiaaleista tai sisälsivät sellaisia ainesosia, joita oli ollut saatavilla vasta toisen maailmansodan jälkeen.

Sternille päiväkirjojen osoittautuminen väärennöksiksi oli täydellinen nöyryytys. Kaikkien aikojen sensaatiosta oli tullut lehdistöhistorian pahin epäonnistuminen. 

Heidemann sai potkut välittömästi, ja koko lehden ylin johto erosi. Stuttgartissa Konrad Kujau valmistautui paljastumiseensa, ja Sternin perustaja Henri Nannen puolestaan julkaisi anteeksipyynnön kaikille lehden lukijoille ja vakuutti, että lehti tekisi kaikkensa selvittääkseen tapauksen. 

Sternin maine oli kärsinyt peruuttamattomasti kirjojen vuoksi, joita pidettiin vuosisadan löytönä mutta jotka paljastuivat pian vuosisadan huijaukseksi.  

Päiväkirjat pannaan esille

Huhtikuussa 2013 eli 30 vuotta skandaalin jälkeen Stern päätti luovuttaa kaikki 62 väärennettyä Hitlerin päiväkirjaa Saksan kansallisarkistoon Koblenziin, jossa ne pannaan esille.

Lehti on tähän asti säilyttänyt pääosaa päiväkirjoista kassaholvissa, mutta joitakin on esitelty museoissa. 

”Emme halua peitellä historiaa”, lehden päätoimittaja Dominik Wichmann perusteli päätöstä.

Lue lisää

Charles Hamilton: The Hitler Diaries: Fakes that Fooled the World, University Press of Kentucky, 2009. Robert Harris: Selling Hitler, Arrow Books, 2009. Michael Seufert: Der Skandal um die Hitlertagebücher, Fischer Taschenbücher Verlag, 2011

Ehkä sinua kiinnostaa...