Tuhannet leningradilaiset menettivät saksalaisten pommituksissa kotinsa.

© Alamy/Imageselect

Hitler aikoi näännyttää Leningradin nälkään

Adolf Hitler sulki syyskuussa 1941 koko Leningradin pihteihinsä. Hän halusi poistaa kaupungin maailmankartalta ja näännyttää sen asukkaat nälkään. Miljoonat ihmiset palelivat ja nälkiintyivät saarrettuina lähes 900 päivää yhtäjaksoisessa pommi- ja kranaattisateessa.

keskiviikko 7. kesäkuuta 2017 teksti Claus Cancel

Olga Gretšinan rapun naapureita alkoi kuolla nälkään joulukuussa 1941 – ensin talonmies ja sitten hänen vaimonsa. 

Merkityksettöminä työläisinä, jotka eivät osallistuneet Leningradin puolustamiseen, heidän ruoka-annoksensa oli vain 125 grammaa päivässä eli kahden ruisleipäviipaleen verran.

Sitten menehtyi puutarhuri ja seuraavaksi yläkerrassa asuneen vammaisen pojan isä. Olga sai itse suurempia ruoka-annoksia, sillä hän työskenteli ammustehtaassa. Hän sai syödä kanttiinissa niin paljon keittoa kuin halusi. Lisäksi hänellä oli lupa viedä ruokaa luonaan asuneelle vanhalle äidilleen.

Olgan oveen koputettiin eräänä iltana yhdentoista aikaan. Ovella oli naapuri.

”Poikani on kuoleman kielissä. Pyydän sinua antamaan hiukan auringonkukkaöljyä. Se voisi pelastaa lapseni”, nainen sai nyyhkytettyä.

”Ei minulla ole öljyä”, Olga sanoi.

”Kyllä sinulla on! Täytyy olla. Sinun pitää pelastaa poikani”, naapuri jatkoi aneluaan yhä epätoivoisemmalla äänellä.

Olga sanoi taas ei ja paiskasi ovensa kiinni. Naapurin poika kuoli seuraavana päivänä, ja Olga tunsi itsensä murhaajaksi. Hänellä oli auringonkukkaöljyä, mutta hän säästi sitä äidilleen.

Talotkin sortuivat ympäriltä Le­nin­gradin asukkaiden nääntyessä nälkään. Saksalaiset ampuivat tykeillään joka päivä, ja jos kranaattisade taukosi, niin ilmahälytys kertoi Saksan pommikoneiden olevan jo matkalla kaupungin ylle.

Sähkölaitoksilta loppui hiili muutaman kuukauden kuluessa piirityksen alkamisesta syyskuussa 1941. 

Raitiovaunut jäivät niille sijoilleen sähkönjakelun loputtua, eikä lunta enää aurattu kaduilta. 

Asukkaiden piti tampata lumeen kapeita polkuja, joita pitkin he raahustivat uupuneina rakennuksesta toiseen. Kuolleiden ruumiita kertyi pinoiksi polkujen varsille.

”Tänään kadulla edelläni kulki mies, joka kykeni hädin tuskin kävelemään”, opiskelija Jelena Skrabina kirjoitti päiväkirjaansa.

”Hän istahti palopostin päälle. Yhtäkkiä miehen silmät kääntyivät ympäri ja hän valahti maahan. Mies oli jo kuollut, kun ehdin hänen luokseen.”

Leningrad kouristeli jo kuoleman kielissä, mutta pahempaa oli luvassa.

Vapaan maailman lehdistö seurasi tarkasti itärintaman sekä Neuvostoliiton tapahtumia.

© M. Evans/Scanpix

Saksalaisilla ei ollut pulaa mistään

Le­nin­gradilaisten kuollessa kuin kärpäset Saksan sotilaat makasivat ampumahaudoissaan kymmenen kilometrin päässä kaupungista.

Saksalaiset saivat aina syödäkseen. Kenttäkeittiöistä tuotiin päivittäin leipää ja lämmintä naudan- tai sianlihakeittoa. Osa tyytyi pelkkään keittoon ja säästi leivän, jolla sai ostettua seksiä miehitetyn alueen venäläisnaisilta.

Saksalaiset tiesivät paitsi näännyttävänsä miljoonia hengiltä niin myös tulittavansa muita kuin sotilaskohteita.

Saksan tykistön maalikorteissa ei peitelty kohteita. Maalit 88 ja 89 olivat sairaaloita, maali 709 lastentarhaopettajien koulutuslaitos ja maali 736 päiväkoti. Kaikki sujui Hitlerin toiveiden mukaan.

Leningrad piti poistaa kartalta

Saksalaisten tunkeutuessa 22. kesäkuuta 1941 Neuvostoliittoon Le­nin­gradin kohtalo oli päätetty: asukkaiden piti kuolla. 

Hitler kutsui lähimmät upseerit koolle hyökkäyksen edettyä pari viikkoa. Hän oli hyvällä tuulella ja kertoi suunnitelmistaan vallata alueita idästä.

” Kauniille Krimin niemimaalle rakennetaan moottoritie. Siitä tulee saksalaisten Riviera”, hän selitti.

Neuvostoliiton suurimmille kaupungeille, Le­nin­gradille ja Moskovalle, suunniteltiin toisenlaista kohtaloa. Ne piti hävittää asukkaineen maan tasalle, jottei saksalainen herrakansa joutuisi ruokkimaan miljoonakaupunkien asukkaita.

Pohjoinen armeijaryhmä eteni nopeasti kohti Le­nin­gradia. Joukot olivat sekasortoisia, sillä puna-armeija kärsi yhä siitä, että Stalin oli syyttänyt 40 000:ta upseeria maanpetoksesta vuosina 1937–1939. 15 000 upseeria ammuttiin, ja muut vietiin vankileireille Siperiaan.

Venäläinen sotilas Semjon Putjakov kuvaili pätevien upseerien puutetta:

”Kaikki oli yhtä kaaosta. Meitä siirreltiin koko ajan paikasta toiseen. Emme tehneet muuta kuin kaivoimme ampumahautoja. Meitä ei koulutettu kunnolla. Rykmenttimme sai lopulta kouluttajaksi luutnantti Petrenkon, mutta hänen ohjeensa olivat käsittämättömiä. Hänelläkään ei ole kunnon koulutusta, joten hänestä on lähinnä vaivaa.”

Le­nin­gradilaisille kävi pian selväksi, että aluksi kaukaiselta tuntunut sota tuli koko ajan lähemmäksi.

Tiedot tarkentuivat saksalaisten lähestyessä. Tuhansia siviilejä määrättiin kaivamaan juoksuhautoja ja panssariesteitä Leningradin ympäristöön. 

He pääsivät puheisiin vetäytyvien venäläisten kanssa ja kuulivat saksalaisten nopeasta etenemisestä. Uutiset kerrottiin kotiväelle, ja tieto tulevasta katastrofista levisi.

Johto kieltäytyi avustusjunista

Le­nin­gradin puoluejohto piti kasvojensa säilyttämistä tärkeämpänä kuin varmistaa väestön ravinnon saanti.

Neuvostoliiton talousministeri Anastas Mikojan lähetti jo heinäkuussa 1941 Leningradiin elintarvikkeilla lastattuja

tavarajunia. Kaupungin puolustuksesta vastannut marsalkka Kliment Vorošilov reagoi lähetyksiin heti: junat pysäytettiin, sillä Stalinin pelättiin saavan kuulla, ettei Leningrad pärjännyt enää omillaan.

Elintarvikeapu olisi voinut pelastaa satojatuhansia ihmisiä, mutta se ohjattiin lopulta muualle Neuvostoliittoon.

Avusta kieltäytyminen ei ollut Vorošilovin ainoa erehdys. Hän oli tukenut Stalinia uskollisesti vuosien 1918–1920 sisällissodasta saakka, mutta marsalkan strategiset kyvyt eivät riittäneet Saksaa vastaan.

Vorošilov tuhrasi aikaa kansanarmeijan kokoamiseen Le­nin­gradin ja maaseudun siviileistä. Sotilaat katselivat epäuskoisina rintamalle saapuvia naisia ja miehiä. 

Siviileistä ei ollut vastusta saksalaisten tankeille ja lentokoneille, ja heitä kuoli läjäpäin.

Vorošilov ei myöskään hyödyntänyt niitä joukkoja, joita hänellä olisi ollut käytössään. Hän ei esimerkiksi ymmärtänyt tykistön ja jalkaväen yksiköiden keskinäisen koordinoinnin tärkeyttä. 

Hän määräsi sekalaiset joukkonsa hyökkäämään ilman tulitukea saksalaisten kimppuun, ja venäläisiä kuoli tuhansittain.

Saksan joukot etenivät Le­nin­gradiin vajaassa kolmessa kuukaudessa mutteivät valloittaneet sitä koskaan.

Kamala kohtalo näytti sinetöidyltä

Vorošilovin kyvyttömyys pysäyttää saksalaiset kävi ilmeiseksi elokuussa 1941 Laukaanjoella noin sata kilometriä Le­nin­gradista etelään. 

Marsalkka yritti pysäyttää vihollisen etenemisen, mutta puolustuslinja joen rannalla murtui pian kokonaan, ja seurauksena oli verilöyly.

Vorošilov ei onnistunut myöskään evakuoimaan Le­nin­gradia tehokkaasti. Vain noin 800 000 ihmistä pelastettiin ennen saksalaisten saapumista.

Suomen armeija lähestyi samaan aikaan Le­nin­gradia pohjoisesta. Suomalaiset eivät olleet osa Saksan sotaretkeä, mutta Suomen talvisodassa vuotta aiemmin menettäneet alueet haluttiin valloittaa takaisin. 

Niinpä Le­nin­gradiin ei saatu tuotua täydennyksiä pohjoisestakaan, ja kaupunki joutui ahdinkoon.

Saksalaiset etenivät kaupungin itäpuolella Laatokan rannalle 8. syyskuuta, jolloin Le­nin­gradin saartorengas sulkeutui lopullisesti. 

Saksalaiset kaivautuivat juoksuhautoihin ja ryhtyivät piirittämään kaupunkia, jossa oli tuolloin 2,5 miljoonaa asukasta. Heistä lapsia oli 400 000.

Hitlerin sanoma oli selvä: ”Meidän pitää pommittaa kaupunkia, tuhota vedenjakelu ja riistää asukkailta kaikki, mitä he tarvitsevat selvitäkseen.”

Leningradin vesihuolto ja ruokavarastot tuhottiin pian järjestelmällisillä pommituksilla.

Tiedemies laski selviytymisaikoja

Se aika, mikä Le­nin­gradin näännyttämiseen tarvittaisiin, kunnes sen olisi pakko antautua, selvitettiin tieteellisillä laskelmilla.

Saksan armeija toimitti Münchenin ravitsemuksen instituutin johtajalle Ernst Ziegelmeyerille kaikki tarpeelliset tiedot kaupungin asukasluvusta sekä ruokavarastoista ja talven lämpötiloista.

Ziegelmeyer teki tietojen perusteella laskelmansa, ja hänen johtopäätöksensä oli yksiselitteinen:

”Saksan sotilaiden hengen vaarantamiseen ei ole mitään syytä. Le­nin­gradin asukkaat kuolevat joka tapauksessa, ja sen jälkeen kaupunkiin voi tunkeutua uhraamatta yhdenkään saksalaisen sotilaan henkeä.”

Ziegelmeyer ei ollut kuitenkaan huomioinut sitä, että venäläiset kykenivät kuljettamaan ruokatäydennyksiä Laatokan yli. Varsinkin talven jäätie pelasti paljon asukkaita. Saksalaiset uskoivat yhä pystyvänsä näännyttämään asukkaat

hengiltä, kun Stalin siirsi 10. syyskuuta vastuun Leningradin puolustuksesta parhaalle miehelleen, kenraali Georgi Žukoville.

Kenraali uudisti heti venäläisten taktiikan ja sai joukkoihin uutta ryhtiä. Suomenlahdella olleet sotalaivat määrättiin lähemmäksi kaupunkia niin, että ne kykenivät antamaan tulitukea, ja saksalaiset kohtasivat aivan uudenlaista vastarintaa.

Saksalaiset panostivat näännytystaktiikkaansa entistä enemmän, jotta sotilaat saisivat levätä ja armeija ryhmittyä uudelleen Neuvostoliiton läntisten osien valloittamisen jälkeen.

Ratkaisevaa oli sekin, että Hitler päätti keskittää entistä enemmän joukkoja hyökkäykseen Moskovaan. 

Pohjoinen armeijaryhmä lähetti siksi tärkeimmän panssariyksikkönsä – 4. panssariryhmän – Mos­kovan rintamalle. Hyökkäysyrityksiä Le­nin­gradiin oli tämän jälkeen paljon hankalampi toteuttaa.

Monet lapset kärsivät aliravitsemuksen vuoksi lihasten ja luuston surkastumisesta.

© Tass/Polfoto

Žukov ryhtyi vastahyökkäykseen

Saksalaisten pitäminen ampumahaudoissaan ei riittänyt Žukoville. Hän ei käyttänyt resursseja ahtaalle joutuneen väestön evakuointiin vaan määräsi vähäiset joukkonsa tuloksettomiin hyökkäyksiin.

”Hän oli merkittävä teoreetikko ja strategi muttei piitannut ihmishengistä”, radisti Mihail Nejštad sanoi kenraali Žukovista.

Kenraaliluutnantti Mihail Duhanov kuului niihin, jotka saivat kokea Žukovin säälimättömyyden nahoissaan. 

Hän johti laivaston sotilaiden prikaatia, joka lähetettiin vuoden 1941 syyskuun lopussa Laatokalle Pähkinäsaaren linnoitukseen. Saari oli lähellä strategisesti tärkeää Pähkinälinnaa, joka oli saksalaisilla.

”Joukkomme lähetettiin Laatokan yli kirkkaassa päivänvalossa. Miehillämme ei ollut mitään mahdollisuuksia. Saksalaiset näkivät meidät pian ilmasta, ja seurauksena oli verilöyly. Omasta 200 miehen maihinnousuryhmästä perille pääsi vain 14 miestä”, Mihail Duhanov kuvaili tapausta myöhemmin.

Saksalaisten pommitukset vaativat Leningradissa uusia uhreja päivittäin.

© Tass/Polfoto

Ihmissyönnistä tuli arkipäivää

Taistelujen yltyessä Le­nin­gradin ulkopuolella asukkaita menehtyi koko ajan nälkään ja pakkaseen. Kaupungissa oli ankara nälänhätä varsinkin joulukuusta helmikuuhun 1942, ja kumpanakin kuukautena kuoli yli satatuhatta ihmistä.

Kuolleita pinottiin iltaisin käsin vedettäviin rekiin hautausmaille vietäviksi, mutta maan jäätymisen takia valtaosa niistä piti jättää ruumiskasoihin.

Kannibalismistakin alkoi kertyä yksittäisiä ilmoituksia. Kaduilla lojui ruumiita, joilta puuttui vaikkapa käsi tai jalka, ja naapurit alkoivat syytellä ja ilmiantaa toisiaan ihmislihan syömisestä.

Maria Ivanova joutui todistamaan tällaisen tapauksen. Hän työskenteli erään asuintalon isännöitsijänä ja sai kuulla, että erään perheen käytös oli epäilyttävää. 

Vierailulle mennessään Ivanova huomasi, että suuresta lapsikatraasta oli jäljellä enää kaksi lasta.

”Muut ovat kuolleet”, äiti selitti, mutta se ihmetytti Mariaa, sillä naisella ei ollut lapsista minkäänlaisia kuolintodistuksia. Keittolevyllä oli kiehumassa kattila.

”Se on lampaanlihaa”, äiti sanoi viattomaan sävyyn, mutta Ivanova näki kantta nostaessaan, että sopan seassa kellui ihmisen käsi.

Elintarvikepula oli armoton, mutta asukkaiden evakuoiminen jäätyneen järven yli aloitettiin vasta helmikuussa 1942, kun Stalin antoi siihen luvan.

Sylilapsia tippui autokyydistä

Lupa poistua kaupungista ei kuitenkaan taannut selviytymistä. Matka jään yli oli vaarallinen, sillä Saksan lentokoneilta ei voinut hakeutua suojaan mihinkään.

”Jäätyneellä järvellä näkyi ruumiskasoja”, kertoi Olga Melnikova, joka oli työskennellyt itse jäätiellä sairaanhoitajana.

”Ruumiiden ympärille oli kiedottu liinoja. Avasimme liinat varovasti ja löysimme noin vuoden ikäisiä sylilapsia sekä hiukan vanhempia tyttöjä ja poikia. Emme saaneet koskaan selville, keitä he olivat”, sairaanhoitaja kertoi.

Valtaosa evakuoiduista oli niin nääntyneitä, että he kykenivät hädin tuskin liikkumaan. Heikoimmat eivät kyenneet pitämään kiinni lapsistaan, kun kuormaauto pomppi jäällä railojen yli kulkiessaan.

Kuljettajat eivät suostuneet pysähtymään, vaikka lapsi olisi pudonnut kuormaauton kyydistä. Paikallaan oleva kuorma-auto oli liian helppo kohde saksalaisten pommeille.

Kaikki siviilit eivät silti olleet nälän lamauttamia. Venäläinen nainen Jelena Kotjina evakuoitiin samaan aikaan kuin korkea-arvoisen puoluevirkailijan poika, joka ei suinkaan ollut kärsinyt puutetta piirityksen aikana. 

Hänen vieressään istunut vaimo kehuskeli, kuinka hyvin heistä oli huolehdittu siihen saakka:

”Söimme suklaata ja voita paketti toisensa perään. Emme olleet nähneet sellaista ylellisyyttä ennen sotaa.”

Jelena kysyi sitten, miksi pariskunta halusi paeta, ja mies vastasi lyhyesti:

”Le­nin­gradissa on tylsää. Siellä ei ole hauskaa seuraa, eikä minnekään voi mennä enää tanssimaan.”

Venäläiset tyrkkäsivät kuolleita saksalaissotilaita esimerkiksi päälleen lumeen.

© Michael Savin

Ruokaa avuksi

Ruokakuljetuksia saatiin lopulta tuotua samalla, kun Le­nin­gradin asukkaita kuljetettiin pois kaupungista. 

Ruoka-avusta hyötyivät aluksi vain puolueen johto ja muut etuoikeutetut, mutta leipäannoksia suurennettiin pikku hiljaa, ja kauppojen hyllyille ilmestyi jälleen tuotteita ostettaviksi.

Kaupunki oli selvinnyt piirityksen pahimmasta vaiheesta. Kuolleiden kuukausittainen määrä putosi maaliskuussa 1942 alle sataantuhanteen, ja 15. huhtikuuta raitiovaunut aloittivat liikenteen.

”Kuulimme eräänä aamua raitiovaunun kellon kilkatuksen. Ihmiset olivat yllätyksestä innoissaan, ja kaikki pakkautuivat ikkunaan – nekin, jotka jaksoivat vain kontata”, Melnikova kertoi.

”Bolšoikadulle koko talveksi juuttunut raitiovaunu kulki nyt ohitsemme. Teidän olisi pitänyt nähdä, kuinka riemuissaan kaikki olivat. Ihmiset huusivat toisilleen: kuulkaa kaikki, tämä tarkoittaa, että me voitamme.”

Saksalaiset juhlivat vuonna 1941 päästyään kymmenen kilometrin päähän Le­nin­gradista. Sen jälkeen he eivät enää edenneet.

© SZ photo/Scanpix

Venäläiset yllättivät vihollisen

Saksalaiset päättivät kesän 1942 lopussa antaa Le­nin­gradille lopullisen kuoliniskun, sillä kaupungin piiritys sitoi liikaa sotilaita Laatokan lähistölle.

Näännyttämistaktiikan teho heikkeni myös, kun kaupunki sai täydennyksiä.

Suunniteltua suurhyökkäystä ei ehditty edes aloittaa. Venäläiset yllättivät valtavalla hyökkäyksellä, jonka tarkoitus oli valloittaa Laatokan miehitetyt rannat ja murtaa siten saarto.

Kaikki Saksan joukot piti nyt kiinnittää puolustamaan maakaistaletta, jonka ne onnistuivat pitämään hallussaan vain vaivoin. Venäläisten hyökkäys epäonnistui, mutta se murskasi tehokkaasti saksalaisten suunnitelman Le­nin­gradin valtaamisesta.

Saksa vetäytyi

Venäläiset yrittivät uudelleen puoli vuotta myöhemmin, kun saksalaiset kärsivät puutteellisista täydennyksistä, ja sillä kertaa hyökkäys onnistui.

Venäläiset pakottivat 18. tammikuuta 1943 saksalaiset pois Laatokan rannalta. Heillä oli nyt hallussaan kapea maakäytävä, jota pitkin he kykenivät tuomaan lisää täydennyksiä. 

Tämä sekä monien kaupunkilaisten aiempi evakuoiminen teki talvesta 1943 hiukan helpomman. Sotaonni oli kääntymässä.

Saartorengas murtui lopullisesti tammikuussa 1944, kun Neuvostoliiton joukot hyökkäsivät taas saksalaisten kimppuun ja ajoivat nämä pakoon.

”Keräännyimme kaikki illalla yhteen. Ihmiset toivat votkaa mukanaan”, kertoi tehdastyöläinen Olga Gretšina.

”Lauloimme ja nauroimme, mutta olimme samalla surullisia. Menetykset olivat niin suuria. Valtava taistelu oli ohi, ja olimme kestäneet uskomattoman kurjuuden. Olimme silti hämillämme. Missä tulisimme asumaan? Mikä tarkoitus tällä kaikella oli?”

Hämmennys oli perusteltua. Saksalaiset olivat poissa ja jälleenrakennusta aloiteltiin, mutta asukkaat joutuivat odottamaan virallista tunnustusta kokemistaan kärsimyksistä.

Stalin piti yhä Le­nin­gradia rautaisessa otteessa, sillä hän ei halunnut muiden saavan tietää kamalista oloista piirityksen aikana. 

Niinpä kaupunkilaisten kärsimyksistä kertovat päiväkirjat ja maalaukset sensuroitiin ja kiellettiin.

Stalin halusi levittää vain propagandaa siitä, kuinka urheasti puna-armeija oli taistellut. Neuvostoliiton muut asukkaat eivät saaneet tietää, kuinka sadattuhannet ihmiset menettivät henkensä epäpätevien puoluejohtajien takia.

Ehkä sinua kiinnostaa...