Yhdysvallat oli niskan päällä Tyynenmeren sodassa, mutta Japanin fanaattiset kenraalit eivät suostuneet antamaan periksi. Pakottaakseen Japanin antautumaan Yhdysvallat alkoi pommittaa siviilikohteita.
© Roy Cross

Häikäilemätön pommitus muutti Tokion liekkimereksi

334 yhdysvaltalaista pommikonetta lähestyi Tokiota maaliskuun 9. päivän iltana vuonna 1945. Pian Japanin pääkaupunkiin satoi napalmia, joka muutti sen liekehtiväksi helvetiksi. Joet kiehuivat, teräs suli ja ihmiset hiiltyivät sekunneissa historian tappavimmassa ilmahyökkäyksessä.

perjantai 18. marraskuuta 2016
Pommittaja Joe Krogman selviytyi yleensä päivästä ajattelemalla itseään jo vainajana. Se piti pelon kurissa.


Päivän tehtävä sai kuitenkin Iowasta kotoisin olevan iloisen maalaispojan synkistymään toden teolla.

”Se typerä sika”, hän mutisi. Muut suuressa Lady Annabelle
-B-29-pommikoneessa olevat kuulivat Krogmanin hieman nasaalin äänen kuulokkeistaan.

”Se typerä sika”, Krogman toisti miehistön valmistautuessa nousemaan ilmaan pieneltä Tinianin saarelta Tyynellämerellä.


”Se typerä sika.”

”Kenestä hän puhuu?” joku kysyi.

”LeMaystä”, kapteeni vastasi.

Uusi taktiikka hirvitti sotilaita

Kenraalimajuri Curtis LeMay oli suunnitellut päivän operaation, jonka koodinimi oli Meetinghouse. 


Kaikkiaan 334 hopeanhohtavaa B-29-pommikonetta nousi illalla 9. maaliskuuta 1945 ilmaan Yhdysvaltojen hallussa olevilta Tinianin, Guamin ja Saipanin saarilta Tyynellämerellä ja otti suunnan kohti Japanin pääkaupunkia Tokiota.

Taktiikka poikkesi radikaalisti aiemmista hyökkäyksistä. Sen sijaan että B-29:t pudottaisivat tavallisia pommeja, ne mattopommittaisivat Tokiota napalmilla.


Pommituksia ei myöskään tehtäisi tavalliseen tapaan yhdeksän kilometrin korkeudesta, vaan lentäjien olisi lennettävä matalalle kaupungin ja sen ilmatorjunnan ylle. Krogman ja muu miehistö pitivät operaatiota silkkana itsemurhatehtävänä.

”Se typerä sika”, kuului jälleen.

Huhut olivat kiertäneet B-29-miehistöjen keskuudessa saarilla koko aamun, ja iltapäivän tehtävänjaossa heidän pahimmat aavistuksensa olivat osoittautuneet todeksi.

B-29-koneiden oli määrä lentää Tokion ylle vain 900 metrin korkeudessa, jossa ne olivat sekä kaupungin ilmatorjuntatykkien että japanilaisten hävittäjälentokoneiden armoilla. Yleensä hävittäjillä oli vaikeuksia päästä B-29:n normaaliin toimintakorkeuteen.

Lisäksi koneiden piti hyökätä yksittäin eikä tavanomaisessa muodostelmassa, mikä teki niistä entistä haavoittuvampia. Pommitusta ei tehty päivällä vaan keskiyöllä, mitä miehistöt eivät olleet harjoitelleet.

Kaiken huipuksi lentäjien käskettiin jättää konekiväärit sekä niiden ammukset ja ampujat maahan tehdäkseen tilaa pommeille.

Lady Annabellen kapteeni Percy Usher Tucker ei noudattanut viimeistä käskyä. Niinpä ampuja John R. Dodd istui paikallaan konekiväärinsä ääressä pelosta vapisten, kun lentäjä nosti koneen ilmaan.

”En pysty tähän”, Dodd sanoi kovaan ääneen mikrofoniinsa.

”En pysty, en pysty”, hän toisteli puristaen rukousnauhaa.

”Se typerä sika”, Krogman sanoi.

”Radiokuri”, kapteeni Tucker muistutti hermostuneita miehiä.

Pian moottorin jyly peitti muut äänet alleen, ja valtava kone otti kurssin kohti Japania. Sen perässä kentältä nousi B-29 toisensa jälkeen ja lähti samaan suuntaan. Jokaisella oli lastinaan yli 1 500 palopommia.

Pommikoneiden lähestyessä Tokiota koulutyttö Funato Kazuyo hupsutteli sisarustensa kanssa kotonaan yhdessä kaupungin alavalla maalla sijaitsevista asuinkortteleista. Apteekkarin tytär Funato oli pitkästä aikaa taas perheensä luona.

Hän oli ollut evakuoituna maalle, mutta nyt hän oli päässyt takaisin kotiin. Myös hänen veljensä olivat lomalla työ- ja sotilaspalveluksestaan.

Illan mittaan pohjoisesta nousi kylmä ja voimakas, lähes myrskylukemissa puhaltava tuuli, joka kolisutteli äänekkäästi talojen ovia, mutta Kazuyon kotona tunnelma oli lämmin.

”Riehuimme ja pidimme hauskaa”, Funato Kazuyo muisteli päivää vuosia myöhemmin.
Viranomaisten antaman pimennyskäskyn vuoksi perhe asettui varhain levolle, mutta he eivät oikeastaan pelänneet yhdysvaltalaisten pommituksia, sillä ne tapahtuivat yleensä päivällä.

Siihenastisissa ilmahyökkäyksissä Tokiossa oli kuollut alle 1 300 ihmistä.

Tokioon lähetettyjen B-29-pommikoneiden miehistö pelkäsi lentävänsä suoraan kuolemaan.
© Getty Images

Keisarin miehet eivät luovuttaneet

Guamissa hieman Tinianista pohjoiseen kenraalimajuri Curtis LeMay katseli pommikoneiden lähtöä sikari suupielestä roikkuen, ja kun viimeinenkin B-29 oli noussut ilmaan, hän siirtyi
päämajaansa odottamaan.


Hän tiesi vallan hyvin ryhtyneensä uhkayritykseen, joka voisi viedä hänen miehiltään hengen ja häneltä itseltään työpaikan.

LeMay oli saanut Yhdysvaltojen Japanin pommituslennot komentoonsa ajankohtana, jolloin Tyynenmeren sota oli ajautunut umpikujaan.


Vaikka kaikki oli periaatteessa sujunut Yhdysvaltojen pillin mukaan aina vuonna 1942 käydystä Midwayn taistelusta lähtien, Japanin fanaattiset kenraalit eivät suostuneet luovuttamaan.

Yhdysvaltalaiset joutuivat taistelemaan eteenpäin saari saarelta, ja ajatus pitkästä ja verisestä maihinnoususta Japaniin oli kenraaleille painajainen. Se vaatisi vähintään puolen miljoonan sotilaan hengen.

B-29-pommikoneet lensivät korkeammalla ja pidemmälle kuin muut, minkä vuoksi niihin kohdistui suuria odotuksia.


Yhdysvallat aikoi niiden avulla tuhota Japanin sotateollisuuden, murtaa sen jääräpäisen hallituksen taistelutahdon ja vauhdittaa siten sodan loppumista.

Oli vain yksi ongelma: B-29-koneiden pommien osumatarkkuus. Japanin yli alituiseen puhaltavat suihkuvirtaukset ajoivat suuret koneet ja niiden pommit usein kurssiltaan, eikä tiede ollut vielä löytänyt pulmaan ratkaisua.

Curtis LeMayllä oli kuitenkin suunnitelma: hän sytyttäisi koko Tokion palamaan.

Liittoutuneet olivat todistaneet palopommien valtavaa tuhopotentiaalia ensimmäisen kerran vuonna 1940, kun lähes 450 Saksan pommikonetta oli pudottanut Britannian Coventryyn 30 000 palopommia, jotka olivat muuttaneet kaupungin tulimereksi.

Koston hetki koitti vuonna 1943, kun yli 700 liittoutuneiden pommikonetta sytytti Hampurin palamaan ja kaikennielevässä tulimyrskyssä kuoli 45 000 saksalaista.


Liittoutuneet ryhtyivät tavoitteellisesti murtamaan saksalaissiviilien taistelutahtoa, ja helmikuussa 1945 hyökkäykset kulminoituivat kolme päivää kestäneeseen ja tuhoisan Dresdenin pommitukseen.

Seuraavaksi oli vuorossa Japani: vain 10 päivää Dresdenin jälkeen LeMay lähetti parven B-29-koneita kohti Tokiota mukanaan 411 tonnia uusia M-69-palopommeja.


Tulokset vakuuttivat LeMayn siitä, että napalmia sisältävät pommit olivat ratkaisu: palo tuhosi kaupungista 2,5 neliökilometriä ja 28 000 rakennusta. Maaliskuun 9. päivän hyökkäykseen Le May kaksinkertaisti koneiden ja nelinkertaisti palopommien määrän.

Varoituksia ei kuunneltu

B-29-parven lähestyessä rannikkoa niiden miehistöt valmistautuivat pommituksiin koneiden paineistetuissa tiloissa.


He pukivat ylleen raskaat, teräksellä vuoratut sirpaleliivit suojaksi ilmatorjuntatulta vastaan. Osa pani päähänsä myös kypärän, vaikka se olikin radiokuulokkeiden tiellä.

Rannikolla Japanin laivaston pienet partioalukset kuulivat koneiden potkurimoottorien jylinän, mutta niiden radiovaroitukset hukkuivat myrskyyn ja viestintäkanavien ongelmiin, ja suuret hopeakylkiset pommikoneet saivat lähestyä kaupunkia kaikessa rauhassa.


2 500 kilometrin päässä Guamissa kenraali LeMay odotti karussa komentokeskuksessaan kaarevakattoisessa valmisparakissa, jollaisiin tuhannet yhdysvaltalaissotilaat oli majoitettu kaikkialla Tyynenmeren sodan alueella.

Kartan ja asiakirjojen lisäksi kenraalilla oli seuranaan vain ilmavoimien suhdetoimintaupseeri St. Clair McKelway.

McKelway oli saanut käskyn pysyä paikalla, kunnes ensimmäiset koneet olivat pudottaneet pomminsa. Siihen oli vielä puoli tuntia, mutta odotus tuntui pitkältä.

”Maistuisiko Coca-Cola?” LeMay kysyi yhtäkkiä. ”Voin käydä hakemassa huoneestani pari pulloa ja voimme sitten juoda ne autossani. Siinä puoli tuntia kuluu kuin huomaamatta.”

Miehet siirtyivät LeMayn jeeppiin siemailemaan kolaa, kunnes oli aika palata taas sisälle kuulemaan, miten tehtävä oli edistynyt.

Hyökkäyksen pääkohteena oli yksi Tokion – ja koko maailman – tiheimmin asutuista alueista, jossa mutkittelevien kujien ja muutaman isomman tien varrella oli sikin sokin pieniä puutaloja ja verstaita. Eloisalla Asakusan huvialueella, jossa oli ravintoloita, geishataloja ja bordelleja, asumistiheys oli jopa 350 000 ihmistä neliökilometrillä.

Kaikkiaan tuolla alavalla kaupunkialueella asui noin 750 000 ihmistä. Useimmat olivat köyhiä tai kuuluivat alempaan keskiluokkaan.

LeMay ja Yhdysvaltojen muu sodanjohto oikeuttivat mielessään palopommitukset sillä, että Japanin sotateollisuus hankki tarvitsemansa osat pitkälti lukuisilta pieniltä alihankkijoilta, joiden verstaat sijaitsivat usein tavallisilla asuinalueilla.


Siviiliuhreja ei muutenkaan pidetty suurena ongelmana, pikemminkin päinvastoin.

Japanin hyökättyä yllättäen Pearl Harboriin vuonna 1941 Yhdysvalloissa yleistyi nopeasti mielipide, joka mukaan ”ainoa hyvä japanilainen on kuollut japanilainen”.


Jo kolme viikkoa ennen hyökkäystä Pearl Harboriin Yhdysvaltojen yleisesikunnan päällikkö kenraali George C. Marshall oli kertonut lehdistölle luottamuksellisessa tiedotteessa, miten Yhdysvallat suhtautuisi Japanin mahdolliseen hyökkäykseen.

Kenraalin mukaan yhdysvaltalaiset pommikoneet sytyttäisivät tuleen Japanin ”paperiset” kaupungit. ”Siviilien pommittamista ei kaihdeta – panemme kaiken peliin.”
Monet Tokion rakennukset oli rakennettu puusta ja paperista, joten ne olivat oivia kohteita palopommeille. Kenraali LeMay käski tähtäämään tiheästi asutulle alueelle, jossa asui jopa 265 000 ihmistä neliökilometrillä.
© Claus Lunau/Historie

Pommit aiheuttivat kaaoksen

Ensimmäiset pommikoneet saapuivat Tokion ylle lähes 480 kilometrin tuntinopeudella vain 1500 metrin korkeudessa ja kylvivät palopommiryöppyjä kaupunkiin. 


Koneet piirsivät kaupunkiin palavan ristin, joka toimisi tähtäyksen apuna perässä tulijoille.

Ilmahälytys kuului vasta viisitoista minuuttia yli puolenyön eli seitsemän minuuttia ensimmäisten pommien pudottamisesta.


Yhdysvaltalaisten suureksi hämmästykseksi japanilaishävittäjät eivät lähteneet vastahyökkäykseen; niitä ei ehditty varoittaa ajoissa.

Äiti herätti Funato Kazuyon täydelliseen kaaokseen. Joka puolella kuului kovia pamauksia. Funaton isä otti kypärän ja juoksi paikalliselle koululle kodinturvajoukkojen avuksi, ja Funaton veljet juoksivat kadulle sammuttamaan palonalkuja.


Funato itse käpertyi äitinsä ja pikkusisarensa kanssa väliaikaiseen pommisuojaan, jonka perhe oli kaivanut isän apteekin alle.

Äiti puristi sylissään Funaton muutaman kuukauden ikäistä pikkuveljeä. Sitten yksi isommista veljistä kiirehti paikalle ja käski perheen mennä koululle, ennen kuin liekit saartaisivat heidät.

Kaduilla vallitsi kaaos, ja voimakkaat tulipalot valaisivat muuten pimeää yötä.

”Pohjoistuuli puhalsi uskomattoman voimakkaasti. Kaiken yllä kuului pommikoneiden kumea jylinä, joka sai maan ja taivaan tärisemään, ja kaikkialle putoili palopommeja”, Funato muis-
teli myöhemmin.

Tuuli sai tulen leviämään nopeasti, ja alle puolessa tunnissa jatkuva napalmisade muutti pommitetun alueen tulipätsiksi.

B-29-pommikoneet vyöryivät kaupungin ylle kaikista suunnista, ja vaikka ilmatorjunnan valokeilat jatkuvasti pyyhkivät yötaivasta, vain harvoin ne vangitsivat hopeanhohtoisen pommikoneen riittävän pitkäksi aikaa, jotta ampujat olisivat ehtineet tähdätä kunnolla.

Kadulla seisova 14-vuotias koululainen Katsumoto Saotome katseli taivaalle ja näki lieskojen heijastuvan kullanhohtoisina suurten pommikoneiden kiiltävistä rungoista.

Tulipalot voimistuivat entisestään jokaisen pommilastin jälkeen. Kun M-69-pommit osuivat maahan, niiden sytytin laukesi ja sai ne sekunteja myöhemmin syöksemään sisuksistaan palavaa ja tarttuvaa napalmia.

Funato Kazuyo juoksi äitinsä ja pikkusisarensa kanssa läheiseen kouluun, jossa pommisuojaksi oli tarjolla vain vaivainen kaivanto.

”Ihmiset joutuivat paniikkiin. He juoksivat ympäriinsä ja huusivat: ’Kuolemme kaikki!’ Putoavien palopommien ääni, whizzz, lentokoneiden korviahuumaava jylinä ja tulipalon ja tuulen pauhu hukutti kaiken alleen.”

Monista pienistä paloista kehittyi yksi suuri humiseva tulihirviö. Kuuman ilman noustessa ylös tilalle tuli myrskytuulen voimalla uutta happipitoista ilmaa, ja kaiken keskelle nousi valtava pylväs hehkuvia kaasuja, jotka tuhosivat kaiken ympäriltään.

Mikään palolaitos maailmassa ei olisi pystynyt tukahduttamaan tätä hirviötä, ja Tokion 8 100 miehen palokunta oli toivottoman tehtävän edessä. Lähes sata paloautoa paloi tai suli liekeissä ja tuhoutui yhdessä niiden miesten kanssa, jotka yrittivät sammuttaa paloa.

Menetyksiä lisäsi se, että kaupungin asukkaat oli määrätty järjestäytymään kodinturvajoukoiksi, joiden piti taistella tulta vastaan mottonaan: ”Taistele, älä pakene!” Vain ne jäivät henkiin,
jotka tajusivat ajoissa, että pakeneminen oli ainoa mahdollisuus pelastua.

Yksi niistä, jotka ymmärsivät tämän, oli 36-vuotias Kiyoko Kawasaki, joka pakeni mukanaan kaksi täyttä vesisankoa suojaksi tulta vastaan.

”Joen rannalla tavallisesti oleskelevat prostituoidut hyppäsivät läheiseen lampeen päästäkseen tulta pakoon”, hän kertoi monta vuotta myöhemmin.

”Lammen vesi kuitenkin kiehui, joten he kaikki kuolivat.”

Kaaoksen keskellä seisoi pieni silmälasipäinen tyttö vaaleassa kevätmekossa tietämättä, mitä tehdä.


Hänen äitinsä oli lähettänyt hänet ulos, ja nyt kahdeksanvuotias Yuki Hiragama seisoi lamaantuneena paikoillaan ihmisten paetessa joka suuntaan hänen ympärillään. Pommeja putosi keskelle ihmisjoukkoja, ja yhtäkkiä Yuki näki keski-ikäisen naapurinsa, joka lähestyi kirkuen ja kaatuillen kimono liekeissä.

Toinen naapuri heittäytyi polttavan kuumaan maahan ja käpertyi sikiöasentoon. Lämpötila nousi nousemistaan, huuto ja kirkuminen vain voimistui, ja Yuki haistoi palaneen lihan katkun. Lopulta hänkin lähti juoksemaan.


Ylittäessään Sumidajokea hän huomasi, että joen pinta kiehui. 

Yhdysvaltalaisten näkökulmasta pommitus onnistui, ja B-29-miehistöjen helpotus oli suuri.
© Getty Images

Noste viskoi koneita

Lady Annabelle Joe Krogman pommittajanaan saapui Tokioon, kun suuri osa kaupungista oli jo liekeissä.


Krogmanin piti saamansa käskyn mukaan tähdätä sellaisiin kohtiin liekehtivän alueen lähellä, jotka eivät vielä palaneet. Hän tuijotti keskittyneenä pommitähtäimeensä. Kukaan ei puhunut mitään.

Krogman antoi käskyn pudottaa pommit, ja kone nytkähti hieman ylöspäin, kun pommiluukut avautuivat ja päästivät tonnien painoisen lastinsa kaupunkiin.


Krogmanin takana ampuja Dodd varmisti, että kaikki pommit olivat ulkona, ennen kuin Lady Annabelle kääntyisi kohti kotia.

Kaikkien B-29-koneiden tehtävä ei sujunut yhtä vaivattomasti. Osa joutui esimerkiksi tulimyrskyn aiheuttamaan nosteeseen, joka viskasi koneen silmänräpäyksessä 1,5 kilometriä ylöspäin.

Yksi B-29 keikahti nosteen vuoksi ympäri hieman sen jälkeen, kun se oli pudottanut pomminsa, ja vain lentäjän salamannopea toiminta pelasti miehistön hengen.

Kaikkiaan 14 B-29-pommikonetta katosi kolmen tunnin pituisella lennolla – mutta se oli paljon vähemmän kuin ilmavoimissa oli pelätty.

Osa koneista ei päässyt koskaan kohteeseen teknisten ongelmien vuoksi. Ne 279, jotka pääsivät, pudottivat yhteensä 8 519 rypälepommia, joissa oli kaikkiaan 1 665 tonnia räjähteitä.

Tuhot olivat käsittämättömät. Liekit tuhosivat kaupungista 41 neliökilometrin. 261 000 rakennusta paloi, ja 1,15 miljoonaa japanilaista jäi kodittomaksi.


Virallisesti uhreja oli 79 466, mutta luvussa on mukana vain tunnistetut ruumiit. Todellisuudessa hyökkäyksessä kuoli 100 000 ihmistä tai enemmän. Palavan lihan haju huomattiin jopa joissakin B-29-koneissa.

Hieman neljän jälkeen aamulla pelastuspäällikkö Shigenori Kubota lähti kaupungille etsimään henkiinjääneitä.


Edessä oli lohduton näky. Joka puolella oli ruumiita, jotka olivat niin hiiltyneitä, että kosketus sai ne murenemaan.

”Joen pinta näytti mustalta niin pitkälle kuin silmä kantoi – se oli mustana palaneista ruumiista ja puutavarasta, joita ei voinut erottaa toisistaan”, Kubota muisteli myöhemmin. ”Kaikki ruumiit olivat alasti.


Niiden vaatteet olivat palaneet, ja kaikki näyttivät aivan samalta. Oli mahdotonta nähdä, kuka oli mies, kuka nainen tai lapsi.”

Funato Kazuyo selvisi yöstä elossa käpertyneenä ojaan pikkusisarensa kanssa.


Aamun tullen sisarukset hoipertelivat takaisin paikkaan, jossa heidän kotinsa oli ollut. Oli aivan hiljaista.

Funaton isän apteekin lasipullot olivat sulaneet. Vielä pystyssä olevan talon edessä makasi mies vesisäiliössä. Hän oli kiehunut elävältä.

Funato löysi toisen veljensä savun keskeltä. Ilon kyyneleet valuivat veljen poskilta, kun hän tajusi, että sisaret olivat hengissä. Vähän myöhemmin myös Funaton isä ja toinen hänen isoveljistään saapuivat paikalle.

”Ne, jotka palasivat, olivat kuin aaveita. Kukaan ei puhunut”, Funato muisteli. Myös hänen äitinsä löytyi lopulta, paljasjalkaisena ja sotilashuopaan kääriytyneenä. Hänen vaatteensa ja hiuksensa olivat palaneet.


Vauva ei ollut enää hänen mukanaan. Äiti oli kantanut Funaton nuorinta veljeä selässään, mutta nyt jäljellä oli vain palamisen jälkiä. Äiti ei koskaan kertonut, mitä oli tapahtunut.

Tokion tuhot eivät näyttäneet tekevän vaikutusta keisari Hirohitoon. Hän antautui vasta Hiroshiman ja Nagasakin atomipommien jälkeen.
© Getty Images

Keisari antoi lopulta periksi

Kuusi päivää myöhemmin keisari Hirohito lähti henkilökohtaisesti tarkistamaan tuhoja. Hän liikkui ympäriinsä ilmeettömänä kenraalin univormuun ja ratsastussaappaisiin pukeutuneena.


Tokion evakuointi oli jo käynnistynyt, ja yli miljoona ihmistä lähti vähäisen omaisuuden kanssa pääkaupungista etsimään suojaa yhdysvaltalaisten pommeilta.

Kului kuitenkin vielä pitkä aika, ennen kuin keisari Hirohito ja kenraalit tekivät ratkaisun, joka säästi Japanin kansan enemmiltä kärsimyksiltä.

Japanin sotapropaganda julisti sankarillista uhrimieltä, kun napalmia satoi edelleen keisarikunnan suurkaupunkeihin keväällä ja kesällä 1945.

Vasta kun amerikkalaiset elokuun alussa pudottivat atomipommit Hiroshimaan ja Nagasakiin, Hirohito rohkeni uhmata kenraaleitaan, jotka olivat valmiit taistelemaan viimeiseen katkeraan loppuun asti.


Kovia kokeneet ihmiset kaikkialla Japanissa puhkesivat kyyneliin, kun he kuulivat elämänsä ensimmäisen kerran keisarin äänen radiossa 15. elokuuta.

”Jos jatkamme taistelua, seurauksena ei ole ainoastaan Japanin kansakunnan täydellinen romahdus ja tuho vaan koko inhimillisen sivilisaation loppu”, Hirohito sanoi. Samana päivänä Japanin kiihkomielinen sotaministeri Korechika Anami teki rituaali-itsemurhan.

Japanin keisarin sanat kuultuaan Curtis LeMay ja muut Yhdysvaltojen kenraalit saattoivat viimein huokaista helpotuksesta: pommitukset olivat loppujen lopuksi toimineet, kuten oli ollut tarkoituskin, ja Yhdysvallat oli välttänyt maihinnousun Japaniin.

”Jos olisimme hävinneet sodan, olisimme kaikki joutuneet oikeuteen sotarikoksista”, kenraalimajuri Curtis LeMayn esikuntaupseerit väittivät myöhemmin hänen sanoneen.

Ehkä sinua kiinnostaa...