Galleria: Taistelu Berliinistä - sotilaiden jalanjäljissä

16. huhtikuuta 1945 alkoi Euroopan viimeinen suuri taistelu – taistelu Berliinistä. 70 vuodessa taistelujen jäljet ovat lähes kadonneet, mutta eivät täysin. Lähde HISTORIA-lehden mukaan sotilaiden jalanjäljille.

perjantai 6. maaliskuuta 2015

Taistelu Berliinistä – toisen maailmansodan viimeinen suuri taistelu

16. huhtikuuta 1945: Puna-armeija oli koonnut 2,5 miljoonaa sotilasta Oderjoelle, ja toisella puolella odotti 800 000 saksalaissotilasta. Verinen taistelu kesti yli kaksi viikkoa ja maksoi 170 000 neuvosto- ja saksalaissotilaan hengen. Taistelujen jäljet ovat lähes kadonneet, mutta eivät täysin. Tutustu galleriaamme taistelun keskeisistä paikoista ennen ja nyt.

Voit lukea koko oppaan Berliinin taisteluista Historian numerosta 5/2015 – lataa se tästä.

Huom! Sinun pitää olla kirjautunut TK-Historia-lehden käyttäjäksi voidaksesi ladata artikkelin. Napsauta ”Lataa artikkeli” -painiketta. Jos et ole kirjautunut sivustoon, sinulle tarjotaan mahdollisuutta rekisteröityä käyttäjäksi. Se käy nopeasti eikä maksa mitään.

Sodan jälkeen Itä-Euroopan rajat siirtyivät ja Küstrin jäi osin Puolan puolelle nimellä Kostrzyn. Kaupunki oli käytännössä hävitetty maan tasalle, ja osia siitä ei koskaan jälleenrakennettu. Rauniot ovat edelleen nähtävissä, ja niitä kutsutaan nimellä ”Saksan Pompeji”. Foto: Christian T. Jørgensen
Oderjoki oli luonnollinen este itärannalla olevan puna-armeijan ja länsirannalla olevien Saksan asevoimien välillä. Kun puna-armeijan piti ylittää joki keväällä 1945 hyökätäkseen Berliiniin, joessa ajelehti valtavia jäälauttoja. Foto: Christian T. Jørgensen
Joen länsirannalla tasaisen maaston ylle kohoavat Seelowen kukkulat. Saksalaiset olivat kaivaneet sinne juoksuhautoja ja varmistaneet itselleen suuren strategisen edun ennen taistelua. Kevään 1945 kuluessa puna-armeija onnistui perustamaan sillanpääaseman Reitweinin kylään. Foto: Christian T. Jørgensen
Puna-armeijalla oli miljoona sotilasta yksinomaan Žukovin rintamakaistaleella, tykkejä oli keskimäärin neljän metrin välein, ja rintaman joka ainoa neliömetri oli kranaattien myllertämää. Armeijan voimille ei välttämättä ollut silti aina käyttöä, sillä monin paikoin saksalaisjoukot olivat vetäytyneet toiselle puolustuslinjalle. Foto: Christian T. Jørgensen
Marsalkka Žukovin komentopaikka Reitweinissa. Kun hyökkäys Berliiniin alkoi 16. huhtikuuta 1945, paikalla ei kasvanut puita, ja sieltä oli suora näkymä rintamalle. Tykkien savu ja pöly peittivät kuitenkin näkymän osittain. Foto: Christian T. Jørgensen
Sotilaat olivat kaivaneet mäensyrjän savikkoon Žukoville bunkkerin. Seinät ja katto kovetettiin polttamalla savea liekinheittimellä. Itä-Saksan armeija entisöi bunkkerin ja komentopaikan syksyllä 1989. Se oli yksi armeijan viimeisistä toimista ennen Berliinin muurin murtumista. Foto: Christian T. Jørgensen
Reitweinissa on myös hautausmaa, johon on haudattu Seelowin kukkuloiden taistelussa kaatuneita neuvostosotilaita. Seelowin kukkulat ovat muutenkin täynnä kenttähautoja, ja lisää ilmestyy joka vuosi. Tietöissä ja muissa rakennustöissä löytyy usein sotilaiden jäännöksiä, jotka on haudattava uudelleen. Foto: Christian T. Jørgensen
Seelowin kukkulat olivat täynnä saksalaisten varustuksia ja ampumahautoja. Monia niistä ei purettu eikä täytetty sodan jälkeen, minkä vuoksi ne erottuvat maisemassa yhä. Helpoiten ne löytyvät satelliittikuvista (ks. esim. Google Satellite alla). Foto: Christian T. Jørgensen
Kuva esittää Mallnowin taajaman pohjoispuolta. Pysäköintialueelta johtaa kukkuloille polku. Kukkulan laen eteläpuolella polveilee linjoja, jotka ovat ampumahautoja. Ne erottuvat 70 vuodenkin jälkeen, vaikka ne ovat sortuneet puoliksi umpeen ja niissä kasvaa heinää. Foto: Christian T. Jørgensen
Seelowin museossa esitellään Seelowin kukkuloiden taistelujen kulku hetki hetkeltä. Museo on rakennettu marsalkka Žukovin heti sodan jälkeen perustaman sotilashautausmaan ympärille. Esillä on muun muassa taistelussa käytetty T-34-panssarivaunu ja ”Stalinin urut”. Foto: Christian T. Jørgensen
Yksinäinen muistokivi Hartmannsdorfissa muistuttaa siitä, miten SS-sotilaat rankaisivat asukkaita neuvostoarmeijalle antautumisesta. Ainakin 16 siviiliä – naista, lasta ja vanhaa miestä – ammuttiin tai hakattiin kuoliaaksi huhtikuun 22. päivän vastaisena yönä vuonna 1945. Foto: Christian T. Jørgensen
Halben kylän eteläpuolella sijaitsee yksi Saksan suurimmista sotilashautausmaista. Sinne haudatut kaatuivat taistelussa, jossa puna-armeija saarsi jopa 50 000 antautumasta kieltäytynyttä sotilasta ja pakolaista. He sortuivat kranaattituleen. Foto: Christian T. Jørgensen
Sodan aikana Saksan asevoimien ylin johto, Oberkommando der Wehrmacht eli OKW, työskenteli 22 betonibunkkerissa, jotka oli tehty erikoislujasta betonista. Zossen-Wünsdorfin kaupungin kasarmialueelta sotilasjohto ohjaili Saksan toimia rintamilla ja miehitetyillä alueilla. Foto: Christian T. Jørgensen
Koska bunkkereita yhdistivät tunnelit, bunkkerista toiseen päästiin nousematta maan pinnalle. Tämä tunneli johti valtavaan maanalaiseen bunkkeriin, jossa oli kaksi kerrosta. Sinne oli sijoitettu iso puhelinkeskus. Foto: Christian T. Jørgensen
Näissä tiloissa työskenteli satoja saksalaisia, jotka ottivat vastaan ja välittivät rintamalta tulevia puheluita vuorokauden ympäri. Heti sodan jälkeen puna-armeija purki puhelinkeskuksen laitteet ja vei ne Neuvostoliittoon. Kylmän sodan aikana bunkkeri oli neuvostoarmeijan käytössä. Foto: Christian T. Jørgensen
Uusien laitteiden kuljettamiseksi bunkkeriin neuvostoliittolaiset räjäyttivät sen teräsbetonikattoon uuden sisäänkäynnin. Bunkkeri avattiin yleisölle vasta, kun neuvostojoukot poistuivat Saksasta vuonna 1994. Foto: Christian T. Jørgensen
Kasarmialueella on myös useita niin sanottuja Winkelin bunkkereita, joissa oli seitsemän kerrosta ja istumapaikat kasarmin työntekijöille ja heidän perheilleen. Bunkkerin muoto oli patentoitu ja sen piti taata, että vihollisen pommit kimpoavat bunkkerin pinnasta pois aiheuttamatta vahinkoa. Foto: Christian T. Jørgensen
Natsi-Saksan aikana sotilaslentäjien koulutus oli keskitetty Gatowin lentokentälle, ja Hitlerkin nousi sen kiitoradalta ilmaan, kun hän matkusti loma-asuntoonsa Baijerin alpeille. Nykyisin lentokenttä on suljettu, ja hangaareissa toimii Saksan armeijan lentomuseo. Foto: Christian T. Jørgensen
Berliinin valloituksen jälkeen marsalkka Žukov päätti rakennuttaa muistomerkin kaatuneille sotilailleen. Siihen käytetyt kivet oli alun perin tarkoitettu Hitlerin ja hänen arkkitehtinsä Albert Speerin Berliiniin suunnittelemiin rakennuksiin. Osa rakennusmateriaalista oli peräisin Ruotsin louhoksilta ja sitä oli varastoitu pitkään Oderjoen satamissa. Foto: Christian T. Jørgensen
Ei tiedetä, miksi Josif Stalin asetti neuvostoarmeijan tavoitteeksi juuri Berliinin Valtiopäivätalon. Ehkä hänellä oli mielessä Leninin sanat, joiden mukaan ”se, joka hallitsee Berliiniä, hallitsee Saksaa, ja se, joka hallitsee Saksaa, hallitsee Eurooppaa, ja se, joka hallitsee Eurooppaa, hallitsee maailmaa”. Huhtikuun 30. päivän ja toukokuun 2. päivän välillä useat neuvostosotilaat kiipesivät Valtiopäivätalon katolle ja kohottivat sinne punalipun. Saksojen yhdistymisen jälkeen Valtiopäivätalo kunnostettiin, ja Saksan parlamentti on kokoontunut siellä vuodesta 1999. Foto: Wikipedia
Varsinaiset taistelut Valtiopäivätalon hallinnasta käytiin Königsplatzilla, joka on nykyisin nurmikenttää ja joka on nimetty uudelleen Platz der Republikiksi eli Tasavallan aukioksi. Sodan aikana aukion ympäristö oli raunioina, ja sen keskellä oli iso vesiallas, sillä Albert Speer oli suunnitellut Berliinin muuttamista Germania-maailmanpääkaupungiksi ja suunnitelmaan kuului Spreejoen uoman siirtäminen. Sota kuitenkin keskeytti kaivutyöt, ja kaivanto täyttyi pohjavedellä. Sodan jälkeen suunnitelma hylättiin, ja Spree sai jatkaa mutkitteluaan kaupungin halki. Foto: Wikipedia

Ehkä sinua kiinnostaa...