Britit lähtivät hyökkäykseen raskaasti aseistetuilla jeepeillään.

© Topfoto/Polfoto

Brittiläiset erikoisjoukot iskivät vihollisen linjojen takana

Saksalaisten lentotukikohtaan Pohjois-Afrikassa porhalsi joukko brittiläisiä jeeppejä yllättäen kuin salama kirkkaalta taivaalta. Muutaman minuutin kuluttua kaikki lentokoneet olivat ilmiliekeissä ja britit poistuivat paikalta yhtä nopeasti kuin olivat sinne ilmestyneetkin. Britannian Special Air Service -erikoisjoukot olivat jälleen tehneet onnistuneen iskun.

perjantai 31. maaliskuuta 2017 teksti Claus Cancel

”Good evening!” kajahti paksulla irlantilai­sella aksentilla, kun saksalaisten lentotukikohdan messin virkaa toimittavan lauta­hökkelin ovi potkaistiin auki Tametissa Pohjois-Afrikassa. 

Pöydän ääressä saksalaiset ja italialaiset lentäjät kohottivat hämmentyneinä katseensa pelikorteistaan ja viina­laseistaan.

Elettiin joulukuuta 1941. Brittien voimakas offensiivi oli ajanut ”Erämaan ketun” eli saksalais­kenraali Erwin Rommelin sekä hänen johtamansa Afrikan-joukot, Afrikakorps, ahtaalle ­ensimmäistä kertaa. 

Lentäjät yrittivät unohtaa huonot uutiset viinan voimalla – mutta eivät olleet voineet kuvitellakaan olevansa itse vaarassa tukikohdassaan satojen kilometrien päässä taisteluista.

Siinä heidän edessään nyt kuitenkin seisoi yhdeksän ruokkoamatonta partaista brittiä pölyisissä univormuissaan ja arabihuivit päässään. 

He kuuluivat vasta perustettuun erikoisjoukkoon nimeltä Special Air Service eli SAS.

SAS-sotilaat oli muutama viikko aikaisemmin lähetetty syvälle vihollislinjojen taakse synnyttämään uhkarohkeilla sabotaasi-iskuillaan sekasortoa akseli­valtojen lentotukikohdissa. 

Tukikohdan oven sisään potkaissut mies oli joukon johtaja Paddy Mayne, joka osoitteli nyt lentäjiä Colt .45 -pistoolillaan. Muilla briteillä oli konepistoolit, joista käytettiin nimitystä Tommy Gun. 

Miesjoukot tuijottivat hetken toisiaan hiljaisuuden vallitessa, kunnes yksi saksalaislentäjistä kohottautui tuoliltaan.

Mayne ei epäröinyt. Hän suuntasi saman tien pistoolinsa miestä kohti ja ampui, käänsi aseensa kohti seuraavaa lentäjää ja ampui tämänkin. Sitten muutkin heräsivät toimimaan.

Konepistoolit alkoivat sylkeä kuolettavaa luotisadettaan, ja 30 saksalaista ja italialaista heittäytyivät lattialle yrittäen suojautua ja vastata tuleen käsiaseillaan. 

Pian Mayne jätti neljä miestä jatkamaan tulitaistelua ja juoksi neljän muun kanssa kiitotien laidalla olevien koneiden luo.

Miehet asettivat koneiden siiville pommeja ja ajastivat ne laukeamaan 30 minuutin kuluttua. 

Kun pommit loppuivat kesken ja lentokoneita vielä riitti, he tunkeutuivat jäljellä olevien koneiden ohjaamoon ja ampuivat niistä instrumentit tohjoksi konepistooleillaan.

Sitten kaikki yhdeksän SAS-miestä katosivat taas autiomaahan yhtä nopeasti kuin olivat paikalle ilmaantuneetkin. Yksi heistä vilkaisi vielä olkansa taakse:

”Mikä näky. Lentokoneita räjähteli kaikkialla, ja korvat täytti palavan ben­siinin ja tuhoutuvien pommivarastojen jylinä.”

Henkiin jääneet saksalaislentäjät eivät tienneet, mikä heihin oli iskenyt – eivätkä he voineet aavistaa, että tämä oli vasta alkua. 

Seuraavien kuukausien ajan ruokkoamattomat aavikkosotilaat tekivät aseistetuilla jeepeillään lukuisia tuhoisia iskuja akselivaltojen lentotukikohtiin.

SAS-joukot olivat saksalaisille kuin Saharan hiekasta yhä uudestaan nouseva tavoittamaton kangastus.

Osoita merkittyjä kohtia ja lue, miten jeepit oli varustettu

Idea syntyi sairastuvalla

Ajatus SAS-erikoisjoukoista oli alkanut itää puoli vuotta aiemmin. 

Seikkailun­haluinen nuorukainen David Stirling ei ollut sopeutunut skottilaisen rykmenttinsä ankaraan kuriin ja tiukkoihin sään­töihin, joten hän oli ilmoittautunut Britannian kommandojoukkoihin ja päätynyt Afrikkaan.

Maatessaan kesällä 1941 sairaalassa Kairossa toipumassa epäonnisesta laskuvarjohypystä Stirling sai kuulla, että hänen kommandoyksikkönsä oli lope­tettu ja sen jäsenet lähetettäisiin takaisin alkuperäisiin yksiköihinsä.

25-vuotias Stirling järkyttyi päätöksestä. 

Pohjois-Afrikan kommandoyksikön lopettaminen oli hänen mielestään huono ajatus, sillä hän oli vakuuttunut siitä, että jos kommandosotilaita käytettäisiin ­oikein, he pystyisivät aiheuttamaan sekasortoa saksalaisten linjojen takana. 

Stirling alkoi sairasvuoteellaan hahmotella ideaansa tällaisista erikoisjoukoista: 10–20 miehen ryhmiä voisi pudottaa huomaamatta laskuvarjoilla vihollisen maaperälle, missä he voisivat vaivihkaa kylvää ­epävarmuutta ja tehdä tuhoisia ­iskuja saksalaisten lentotukikohtiin ja poltto­ainevarastoihin.

Stirling halusi palavasti viedä ajatustaan eteenpäin ja päätti esittää sen korkeimmalle mahdolliselle upseerille. 

Hän nousi sängystään ja lähti kainalosau­voihin tukeutuen koikkelehtimaan sairaalasta Britannian Lähi-idän esikuntaan. 

Hänet pysäytettiin jo portilla, mutta sinnikäs Stirling ei luovuttanut vaan löysi aidasta reiän, josta hän pujahti sisään.

Vartijat lähtivät hänen peräänsä, mutta hän onnistui kuin onnistuikin esittämään asiansa Britannian Pohjois-Afrikan joukkojen kakkosmiehelle, kenraali Neil ­Ritchielle. 

Kolme päivää myöhemmin Stirling pääsi tapaamaan Britannian Lähi-idän joukkojen komentajan, kenraali Claude Auchinleckin.

Auchinleck vakuuttui Stirlingin ideasta. Stirling ylennettiin kapteeniksi, ja hän sai henkilökohtaisesti valita perustettavien uusien erikoisjoukkojen ensimmäiset 60 miestä. 

Lisäksi hän sai luvan olla suoraan yhteydessä kenraali Auchin­leckiin. Stirling ei juurikaan arvostanut armeijan väliportaan upseereita, sillä nämä eivät hänen mielestään kyenneet itsenäiseen ajatteluun.

Stirling oli siis saanut vapaat kädet tehdä, mitä halusi. Uusi yksikkö sai nimen ”Special Air Service, L-osasto.” 

Ei sillä, että SAS:ssä olisi ollut muita osas­toja, mutta nimen tarkoitus oli hämätä saksalaisia.

Miehet eksyivät myrskyssä

Kun Stirling oli valinnut tarkoin uuden yksikön miehet, joista yksi oli hänen ­irlantilainen taistelutoverinsa Paddy Mayne, SAS oli valmis ensimmäiseen tehtäväänsä. Huolellisista valmisteluista huolimatta sen ensimmäinen tehtävä epäonnistui täysin.

Marraskuun puolivälissä 1941 ensimmäiset SAS-sotilaat pudotettiin laskuvarjoilla Saksan linjojen taakse. 

Britannia oli käynnistänyt offensiivin Pohjois-Afrikassa, ja ajatuksena oli, että SAS:n iskujoukot tukisivat sitä tuhoamalla saksalaisten lentotukikohtia.

Juuri silloin alueelle iski yksi pahimmista myrskyistä, joita siellä oli koettu vuosikymmeniin. 

Stirlingin miehet joutuivat erilleen toisistaan, eivätkä monet löytäneet lainkaan lentokoneista pudotettuja ase- ja räjähdelaatikoita, joilla iskut oli tarkoitus suorittaa. 

Nekin harvat, jotka pääsivät saksalaistukikohtien läheisyyteen, joutuivat keskeyttämään tehtävän, sillä sade oli liottanut pommien sytytyslangat.

55:stä linjojen taakse pudotetusta sotilaasta 34 kuoli tai jäi vangiksi. Epäonnistuminen sai Stirlingin pohtimaan SAS:n strategiaa.

SAS luopui laskuvarjoista

Tehtävästä selviytyneet SAS-miehet oli pelastanut brittiläinen sotilasyksikkö nimeltä Long Range Desert Group (LRDG).

LRDG käytti maastokelpoisia kuorma-autoja ja tiesi, miten autiomaassa piti toimia. LRDG:n miehet saattoivat viettää useita kuukausia kerrallaan vihollisen maaperällä tiedustelutehtävissä sekä pelastamassa paenneita sotavankeja ja alas ammuttuja lentäjiä.

”Me voisimme ajaa teidät kaikessa rauhassa vihollislinjojen taakse sen sijaan, että otatte turhia riskejä yrittämällä sinne laskuvarjoilla”, ehdotti LRDG:n komentaja, everstiluutnantti Guy Prendergast. Stirling innostui välittömästi ajatuksesta, ja niin SAS ripusti laskuvarjot naulaan ja maadoitti itsensä.

LRDG ja SAS tekivät loistavaa yhteistyötä puolen vuoden ajan, ja SAS onnistui tuhoamaan lähes 150 akselivaltojen lentokonetta. 

SAS käytti LRDG:n pitkälle autiomaahan perustamia varastoja tukikohtinaan, ja kun sotilaiden piti hyökätä saksalaiskohteisiin, LRDG ajoi heidät niin pitkälle vihollisen alueelle kuin mahdollista. 

Sitten kuorma-autot piilotettiin ja peiteltiin naamioverkolla ja sotilaat jatkoivat matkaa jalan.

Iskun jälkeen SAS-sotilaat palasivat kuorma-autoille ja heidät ajettiin takaisin LRDG:n varikoille, jotka oli myös naa­mioitu niin, ettei niitä voitu havaita ­vihollisen lentokoneista. 

Naamiointi oli aavikolla yllättävän helppoa – ja se onnistui jopa niin hyvin, että SAS-sotilaiden oli ­itsekin usein vaikea löytää taas ajo­neuvojaan ja tukikohtiaan.

Pahinta oli aina seuraavan iskun odottelu, sillä miehet joutuivat oleskelemaan vihollisen maaperällä huomaamattomina monta viikkoa kerrallaan, eikä heillä ollut mitään tekemistä. Luutnantti Stephen Hastings muisteli:

”Me elimme kuin kanit koloissaan. Ajoimme ajoneuvomme kuivuneisiin joen­uomiin ja naamioimme ne verkoilla ja kasvillisuudella. 

Aurinko paahtoi useimmat meistä melkein mustiksi, joskin muutamista onnettomista tuli vain hehkuvan punaisia. Päivisin oli polttavan kuuma ja öisin kylmä.”

Britit iskivät useisiin Saksan ­lentotukikohtiin ja tuhosivat runsaasti hävittäjä- ja pommikoneita.

© Getty Images

Stirling tuhosi koneet konekiväärillä

Alkukesästä 1942 SAS sai omat ajoneuvonsa, joten se ei enää ollut riippuvainen LRDG:n avusta. 

SAS:n strategia pysyi silti samana: sotilaat ajoivat vihollisalueelle, jättivät jeeppinsä naamioverkkojen alle ja hiipivät viemään pomminsa kohteisiinsa, jotka sijaitsivat Välimeren rannikon tuntumassa Egyptissä noin 70 kilometriä saksalaisten linjojen takana.

Yleensä iskut sujuivat hyvin, mutta erässä Paddy Maynen johtamassa par­tiossa yllättävän moni pommi jäi suutariksi ja ryhmä onnistui tuhoamaan vain 22 lentokonetta.

”Se on niin väärin”, Mayne valitti Stirlingille heti epäonnisen iskun jälkeen harmissaan siitä, että niin monta viholliskonetta oli jäänyt tuhoutumatta miesten yrityksistä huolimatta.

Stirling nyökytteli ja puuskahti siihen, että kaksikon pitäisi ajaa takaisin tukikohtaan ampumaan ehjiksi jääneet lentokoneet tuusan nuuskaksi.

Mayne innostui ajatuksesta saman tien, ja niin he lähtivät: Mayne jeepin ja Stirling oman ”Blitz Buggynsa” ratissa.

Päästyään tukikohtaan kaksikko puikkelehti lentokoneiden välissä ja tuhosi ne järjestelmällisesti autoihinsa asennetuilla konekivääreillä. 

Muutamassa minuutissa 15–20 saksalaiskonetta vaurioitui lentokyvyttömiksi.

Stirling tajusi heti keksineensä aivan uudenlaisen tavan iskeä vihollisen kimppuun. 

Saksalaiset olivat alkaneet sijoittaa tukikohtiensa ympärille vartijoita estääkseen brittejä hiipimästä jalkaisin lento­koneiden luokse, mutta autoilla tehtävä isku olisi nopea ja tehokas eikä pysähtyisi muutamaan vartijaan.

Kuukautta myöhemmin taktiikkaa käytettiin SAS:n kuuluisimmassa iskussa Pohjois-Afrikassa.

Isku Sidi Haneishiin

Yöllä 26.–27. heinäkuuta 1942 SAS hyökkäsi saksalaisten Sidi Haneishin ­lentotukikohtaan Egyptissä. 

Britit ajoivat keskellä yötä sovitussa muodostelmassa kiitotielle konekiväärit nakuttaen. Ensin he tuhosivat saksalaisten puolustuksen, ja sitten he suuntasivat tulen kohti lentokoneita.

Saksalaiset yllätettiin täysin, ja he vastasivat tuleen vain satunnaisesti. Iskuun osallistunut Stephen Hastings kertoi:

”Ensin ammuimme muutaman sarjan kuin kokeeksi, sitten ilmoille ­räjähti korviahuumaava räiske ja pauke. Pimeyttä halkoivat punaiset ja valkeat valo­juovat, jotka iskeytyivät maahan ja kimpoilivat takaisin ilmaan tuhansina keskenään risteävinä kaarina.”

Konekiväärit syöksivät tavallisia ammuksia, valojuova-ammuksia ja paloammuksia, jotka sytyttivät lentokoneet tulipatsaiksi. 

Pian kaikki tukikohdan ­koneet olivat liekeissä, ja kauhistuneet saksalaissotilaat yrittivät turhaan osua britteihin.

SAS-sotilaiden oli ehdottomasti säilytettävä tarkasti omat paikkansa jeeppimuodostelmassa, jotta he eivät osuisi toisiinsa. 

Siitä piti huolen kunkin auton kuski, ja ampujat hoitivat auton eteen ja taakse asennettuja konekiväärejä.

”Yksi toisensa jälkeen koneet alkoivat leimuta liekeissä. 

Ohitimme osan vain viiden metrin päästä. Räjähdyksistä kuului järisyttävää ­meteliä, ja tunsimme polttavan kuumuuden”, kertoi SAS-sotilas Carol Mather.

Kun kentällä olleet koneet oli ammuttu ja ammuksetkin alkoivat olla loppu, Stirling painoi merkinantotorvea ilmoittaakseen, että oli aika vetäytyä. 

Saksalaiset olivat sillä välin saaneet järjestettyä puolustustaan ja ampuivat nyt brittejä ­ilmatorjuntatykillä. Kuusi jeeppiä kärsi lieviä vaurioita, ja yksi SAS-sotilas kuoli tulituksessa.

Isku oli kestänyt noin 15 minuuttia ja maksanut saksalaisille noin 30 lentokonetta, Stirling laskeskeli tyytyväisenä.

Suurin osa SAS:n ­jeepeistä palasi vahin­goittumattomina Sidi Haneishista

© Imperial War Museum

Stirling jäi sotavangiksi

Stirling jatkoi SAS-miehineen sekasortoa synnyttäviä iskuja hyvällä menestyksellä loppuvuoden. Benghazin ja Tobrukin satamiin suunniteltu isku kuitenkin epäonnistui.

Brittien 8. armeijan uusi komentaja, kenraali Bernard ”Monty” Montgomery, oli toivonut SAS:n osallistuvan Rommelin huoltolinjoihin kohdistuvaan laajaan offensiiviin. 

Se oli ensimmäinen kerta, kun SAS toimisi yhdessä tavallisen jalkaväen kanssa. Hyökkäysmenetelmä oli kovin erilainen kuin SAS:n tavalliset pienen sotilasryhmän tekemät nopeat hit and run -iskut.

Stirling protestoi turhaan, ja offensiivi käynnistettiin. SAS-sotilaat ­joutuivat kuitenkin väijytykseen jo matkalla kohti Benghazia. He menettivät useita kokeneimmista sotilaistaan, ja kynnelle kykenevien oli paettava.

Väijytyksen ansiosta Stirling sai kuitenkin luvan toimia vastedes taas omalla tavallaan: hän sai itse valita kohteensa, eikä hänen tarvinnut alistua armeijan normaaliin käskytysjärjestykseen. 

Lisäksi hän sai kasvattaa SAS:n vahvuutta 29 upseeriin ja 572 mieheen.

Alkuvuodesta 1943. Saksalaiset oli ajettu ahtaalle Tunisiassa, kun Montgomeryn 8. armeija lähestyi idästä ja liittoutu­neiden 1. armeija lännestä. 

Liittoutuneet olivat käytännössä jo voittaneet sodan Pohjois-Afrikasta, mutta Stirling jatkoi vaarallisia iskujaan. 

Hänelle oli tärkeää osoittaa, mihin hänen miehensä pystyivät, jotta SAS saisi jatkaa toimintaansa Euroopan sotakentillä ­Pohjois-Afrikan sodan päätyttyä. Niinpä Stirling oli 23. tammikuuta jälleen liikkeellä 14 miehensä kanssa.

Yöllä heidän kimppuunsa hyökkäsi saksalainen partio, ja vain kolme brittiä pääsi pakoon. Stirlingin oli pakko antautua, ja hän oli lopun sotaa sotavankina.

Saksan ”Erämaan kettu”, Erwin Rommel, huokui tyytyväisyyttä saatuaan kiinni yhden Pohjois-Afrikan vaarallisimmista briteistä. Hän kirjoitti vaimolleen kotiin Stuttgartiin:

”Britannia on menettänyt poikkeuk­sellisen pätevän ja mukautuvaisen upseerin ja aavikkopartioidensa johtajan. Ne ovat aiheuttaneet meille enemmän vahinkoa kuin yksikään toinen vastaavankokoinen brittiyksikkö.”

SAS tuhosi Pohjois-Afrikan aavikko­sodassa yli 250 akselivaltojen lentokonetta sekä lukuisia vihollisen ammus- ja polttoainevarastoja.

Monet SAS-sotilaat ­selvisivät hengissä ­lukemattomista vaaranpaikoista.

© Getty Images

Ehkä sinua kiinnostaa...