Voitto vihollisesta Orléansin porteilla teki ”Orléansin ­neitsyestä”
pelastajan, joka antoi ranskalai­sille uutta toivoa voitosta. 

© Bridgeman

Neitsytritari Jeanne d’Arc herätti Ranskan taistelutahdon

Orléansin neitsyenä tunnettu Jeanne d’Arc eli vain 19-vuotiaaksi mutta ehti silti johtaa armeijaa, kruunata kuninkaan ja kääntää Ranskan ja Englannin välisen satavuotisen sodan Ranskan eduksi. Hän itse sanoi vain kuunnelleensa kaikessa enkelien neuvoja.

keskiviikko 9. toukokuuta 2018 teksti Stine Overbye

Kun Jeanne d’Arc oli 12-vuotiaana kesällä 1424 alkanut kuulla ääniä, hän ei ollut ­alkuun ottanut niitä todesta. Hän oli nähnyt kotinsa puutarhassa kultaisen valonsäteen, joka värisi iltapäivän kuumuudessa. ­Valonsäteestä kuulunut lempeä ääni oli kehottanut tyttöä olemaan hurskas ja käymään ahkerasti kirkossa.

Sitten valo ja ääni olivat kadonneet yhtä äkkiä kuin olivat ilmestyneetkin, ja Jeanne oli jäänyt puutarhaan ihmettelemään, mitä oikein oli tapahtunut ja oliko kaikki ollut vain unta. 

Hän oli päättänyt, ettei kertoisi ihmeellisestä kokemuksestaan kenellekään, ei edes vanhemmilleen. Miten hän olisikaan voinut kertoa muille jostakin, jota ei ­itsekään ollut ­ymmärtänyt?

Äänet kuitenkin palasivat yhä uudestaan, ja lopulta Jeanne oli varma niiden alkuperästä: ne olivat peräisin taivaasta, ja ne olivat tulleet jäädäkseen.

Taivaalliset äänet saattoivat puhutella häntä mihin vuorokaudenaikaan tahansa – yöllä hänen maatessaan sängyssään, hänen rukoillessaan, kirkonkellojen soidessa, hänen ollessaan pellolla. Äänien yhteydessä näkyi aina kirkas valo, joka sai hänet tuntemaan olonsa tyyneksi ja turvalliseksi.

Vähitellen Jeannesta alkoi tuntua, että hän erotti näyissä myös kasvoja. Ne kuuluivat enkeleille, jotka tulivat tuomaan hänelle tärkeitä viestejä. Alkuun viestit olivat arvoituksel­lisia, mutta vähitellen ne muuttuivat yhä selvemmiksi.

”Sinun on määrä elää toisenlaista elämää ja tehdä ihmeitä, sillä Jumala on ­valinnut sinut pelastamaan Ranskan, ajamaan vihollisen pois ja tekemään prinssi Kaarlesta kuninkaan”, äänet toistivat yhä uudelleen.

Englannin kuninkaat pitivät itseään oikeutettuna Ranskan kruunuun ja kävivät kallista sotaa saadakseen koko Ranskan hallintaansa. Pelätyt englantilaiset pitkäjousimiehet  aiheuttivat Ranskan ritareille monta kirvelevää tappiota. 

© Bridgeman

Jeanne lähti pelastamaan Ranskaa

Jeanne d’Arc syntyi ja varttui rauhattomana aikana valtakunnassa, joka oli vuosikymmeniä käynyt kiivasta sotaa Englantia vastaan ja oli vaarassa joutua ­kokonaan vihollisen vallan alle. 

Pohjois-Ranska Loirejoesta ylöspäin oli englantilaisten hallussa, ja Ranskan vaikutusvaltaisin ylimys, Burgundin herttua, oli liittoutunut heidän kanssaan. Jeannen kotikylän Domrémyn aikuisten mureh­tiessa sotaa lapset leikkivät aina, kun monilta askareiltaan ehtivät. 

Jeanne ei kuitenkaan osallistunut leikkeihin. Aina kun hänellä oli hetki aikaa, hän livahti kylän kirkkoon rukoilemaan. Siitä hyvästä häntä moitittiin liian hurskaaksi.

Vaikka olisi halunnutkin, Jeanne ei voinut jättää ääniä omaan arvoonsa. Hän tiesi, että mikäli hän haluaisi noudattaa Jumalan tahtoa, hänen olisi pian jätettävä turvallinen lapsuudenkotinsa. 

Äänet kehottivat häntä menemään naapurikaupunki Vaucouleursin kuninkaallisen varuskunnan komentajan ­puheille ja kertomaan tälle, että hänet oli valittu Ranskan pelastajaksi. Toukokuussa 1428 Jeanne matkasikin komentaja ­Robert de Baudricourtin puheille. ­

Tämä kuunteli huvittuneena palavakatseista maalaistyttöä, kunnes tämä ilmoitti haluavansa tavata kruununprinssi Kaarlen. Silloin de Baudricourt menetti malttinsa: ”Teetkö minusta pilkkaa? Sietäisit saada selkääsi. Painu kotiisi siitä!”

Ranskan tilanne muuttui koko ajan tukalammaksi. Lokakuussa 1428 englantilaiset saartoivat Orléansin, joka oli viimeinen este Etelä-Ranskan valloituksen tiellä. 

Epätoivoissaan Jeanne yritti tammikuussa 1429 vielä kerran suostutella de Baudricourtia viemään hänet prinssin puheille.

Tällä kertaa de Baudricourt kuunteli neitoa, sillä Ranskan tulevaisuus näytti synkältä ja kaikki ehdotukset olivat tervetulleita. 

Baudricourtilla oli kuitenkin yhä vaikeuksia ymmärtää, miten 16-vuotias maalais­tyttö voisi pelastaa valtakunnan, vaikka tämä itse näyttikin luottavan ääniin, jotka lupasivat hänelle voittoa.

Jeanne d’Arcin elämä muuttui, kun hän ennusti Ranskan armeijan kärsivän tappion taistelussa Orléansin lähistöllä sijaitsevassa kylässä. 

Ennustus kävi ­toteen, ja ranskalaiset hävisivät 12. helmi­kuuta 1429 käydyn taistelun. Kun de Baudricourt kuuli Jeannen ennustaneen taistelun loputuloksen oikein, hän päätti auttaa tyttöä ja järjestää tälle pääsyn kruununprinssin hoviin.

Mieheksi pukeutuneena Jeanne lähti helmikuussa 1429 kuuden ritarin saattamana taivaltamaan 500 kilometrin matkaa Ranskan halki pieneen Chinonin kaupunkiin, jossa prinssi Kaarle oleskeli. 

Välttääkseen vihollisen seurue matkasi enimmäkseen öisin, ja koko ajan Jeanne piilotti naiselliset avunsa miesten vaatteisiin, jotteivat ne herättäisi ritarien kiinnostusta. 

Hän oli ­luvannut äänille pysyä koskemattomana niin pitkään kuin Jumala sitä haluaisi, ja sulautuakseen paremmin sotilaiden joukkoon hän myös leikkasi hiuksensa miesten tapaan.

Kirkko suhtautui ääniin epäillen

Yksitoista päivää kestäneen matkan jälkeen Jeanne saattajineen saapui Chinoniin, missä Kaarle otti hänet vastahakoisesti vastaan. Huhut enkelien kanssa kommunikoivasta neidosta olivat kantautuneet prinssin korviin, ja hän suhtautui tyttöön epäillen. 

Aikana, jolloin lukemattomat ihmiset väittivät omaavansa yliluonnollisia kykyjä, prinssi ei ­ollut kuullut yhdestäkään, joka olisi ­oikeasti osannut tehdä ihmeitä.

Jeanne oli kuitenkin toista maata. Hän oli nöyrä ja vaatimaton mutta uskoi vankkumatta omiin kykyihinsä ja ilmestyksiinsä. Prinssin tavatessaan hän polvistui tämän eteen ja sanoi kiihkeästi:

”Jalo prinssi. Jumala on lähettänyt ­minut pelastamaan Ranskan ja kruunaamaan Teidät kuninkaaksi.” 

Todistaakseen, että hänellä todella oli tavallisuudesta poikkeavia kykyjä, Jeanne esitti otteita rukouksesta, jonka Kaarle oli lausunut yksin ollessaan marraskuussa 1428. Sitten hän pyysi kruununprinssiä varustamaan hänelle ­armeijan, jonka avulla hän voisi ratsastaa vapauttamaan Orléansin kaupungin.

Kuultuaan, mitä neidolla oli sanottavanaan, Kaarle hämmentyi. Vakuuttuakseen siitä, että Jeanne ei ollut huijari, hän lähetti tämän Poitiersiin piispojen ja muiden uskonoppineiden tutkittavaksi.

Jeanne vastasi kirkonmiesten kysymyksiin rauhallisesti ja itsevarmasti, mutta nämä kaipasivat vielä lisää todisteita. Teologit lähettivät Jeannen takaisin Chinoniin ­ilman lopullista ratkaisua asiassa, mutta Kaarle päätti ottaa riskin.

Kaarlen määräyksestä Jeannelle valmistettiin haarniska ja peitsi ja varustettiin hevonen. Hän sai myös viirin, jota koristi kuva Jeesuksesta, kahdesta enkelistä ja ranskanliljoista. Sitten Jeanne lähetti englantilaisille kirjeen:

”Luovuttakaa suosiolla kaikkien valloittamienne ranskalaisten kaupunkien avaimet neitsyelle, jonka Jumala on ­lähettänyt. Palatkaa Englantiin, tai neitsyt ajaa teidät Ranskasta.” 

Kaarle oli isänsä kuoltua ­seitsemän vuotta kruununprinssi. Jeanne d’Arcin ansiosta hänestä tuli vihdoin kuningas vuonna 1429.

© Scala

Ennalta nähty nuolenosuma

Perjantaina 29. huhtikuuta 1429 ­Orléansiin saapui tieto 17-vuotiaan neidon johtamasta armeijasta, jonka väitettiin olevan tulossa vapauttamaan kaupunkia. 

Myöhemmin samana päivänä Jeanne d’Arc ratsastikin 3  500 sotilaan armeijan kärjessä kaupunkiin, jossa ­hänet otettiin riemuiten vastaan. 

Orléansia piirittävät englantilaiset olivat hekin kuulleet Jumalan lähettämästä maalaistytöstä eivätkä yrittäneet estää tämän pääsyä kaupunkiin vaan pysyttelivät hämmentyneinä kaupungin ympärille rakentamissaan leireissä. 

Kun he ­näkivät maineikkaan neidon ratsastavan ohi, tämän hento ulkomuoto ei lainkaan vastannut heidän mielikuvaansa pelottavasta sotapäälliköstä.

Varhain toukokuun 4. päivän aamuna Orléansissa olevat ranskalaiset hyökkä­sivät piirittävien englantilaisten kimppuun, ja Jeanne ratsasti hyökkäyksen kärjessä viireineen. 

Taistelu päättyi ­ennen kuin se ehti kunnolla ­alkaakaan: ranskalaiset valloittivat parissa tunnissa takaisin kirkon, jonka valloittamiseen englantilaisilta oli mennyt puoli vuotta. 

Sinä iltana Orléansin kirkonkelloja soitettiin voiton kunniaksi, ja seuraavana päivänä Jeanne laati uhkavaatimuksen, joka ammuttiin englantilaisten leiriin nuolen mukana: 

”Neitsyen eli minun kauttani Jumala käskee teitä jättämään varustuksenne ja palaamaan takaisin sinne, minne kuuluttekin. Jos ette tee niin, joudutte maksamaan niin korkean hinnan, että muistatte sen ikuisesti.”

Englantilaiset eivät lähteneet, ja ranskalaiset hyökkäsivät taas. Englantilaisten linnakkeet murtuivat yksi toisensa jälkeen. Jeanne tuntui olevan kaikkialla; hän ratsasti taistelun melskeen keskellä pelottomana vaikka oli ­ennustanut haavoittuvansa Orléansissa.

Ennustus kävi toteen: Jeanne sai nuolen rintaansa ja hän putosi hevosensa selästä. Hänet vietiin takalinjaan hoidettavaksi, mutta muutaman tunnin kuluttua hän ratsasti taas taisteluun.

Jeannen läsnäolo ja voitonvarmuus valoivat ranskalaissotilaisiin rohkeutta, ja pelkäämättä he seurasivat viiriään kantavaa neitoa aina uuteen rynnäkköön. Taistelu päättyi 8. toukokuuta 1429 ranskalaisten voittoon, ja englantilaiset lähtivät perääntymään. 

Jeanne oli tuonut Ranskalle kaivatun voiton, mihin yksikään kenraali ei ollut pystynyt. ­Orléansilaiset juhlivat kaduilla kiittäen pelastajaansa Orléansin neitsyttä, kuten häntä nyt alettiin kutsua. 

Jeanne itse ­vetäytyi hänelle varattuun kammioon hoitamaan haavojaan ja kiittämään ­Jumalaa saamastaan voitosta.

Tieto suurenmoisesta voitosta levisi kulovalkean tavoin ja nostatti ranskalaisten taistelutahdon huippuunsa. Orléansin neitsyestä ja hänen liljoin kuvioidusta viiristään tuli voiton symboleita. 

Kun ranskalaiset Jeannen johdolla kukistivat englantilaiset Patayssa 20 kilometrin päässä Orléansista 18. kesäkuuta 1429, piintyneimmätkin epäilijät muuttivat mielensä. Ehkäpä nuori soturineito oli kuin olikin Jumalan lähettämä.

Ranskalaiset tuhosivat englantilaisten armeijan lähes viimeiseen mieheen. Taisteluissa kuoli noin 2  200 englantilaista sotilasta, kun taas ranskalaisten tappiot jäivät pieniksi. Englantilaisten miehittämän Pohjois-Ranskan takaisinvalloitus oli alkanut lupaavasti.

Jeannen onni alkoi kääntyä

Äänet olivat vuosien ajan kehottaneet Jeannea varmistamaan Kaarlen kruunaamisen kuninkaaksi, ja Patayn taistelun jälkeen tie Ranskan hallitsijoiden perinteiseen kruunajaiskaupunkiin Reimsiin oli auki. 

17. heinäkuuta 1429 Reimsin kadut olivat täynnä juhlivia ranskalaisia, niin ylhäisiä aatelisia upeissa juhla­puvuissaan kuin köyhää kansaakin parhaimpiinsa pukeutuneena. Hymy oli kaikkien huulilla, mutta kaikkein tyytyväisimpiä olivat tuleva kuningas Kaarle ja hänen nuori sotapäällikkönsä.

Loisteliaaseen kullalla kirjailtuun viittaan pukeutunut tuleva hallitsija ratsasti saattueessa kohti Reimsin tuomiokirkkoa, ja aivan hänen takanaan seurasi ­Orléansin neitsyt viiriään kantaen. 

Hurraahuudot kaikuivat katujen varrella, ­eikä kukaan pystynyt sanomaan, kummalle kansa hurrasi enemmän – tulevalle kuninkaalle vai Orléansin neitsyelle.

Kaarle VII:n kruunaus kuninkaaksi merkitsi Jeanne d’Arcin elämän täyttymystä. Viisi kuukautta siitä, kun hän oli lähtenyt kotoaan Domrémystä, hänestä oli tullut Ranskan pelastaja. Tulevaisuus näytti valoisalta sekä Ranskalle että Jeannelle itselleen.

Entisessä elämässään hän oli pukeutunut paikattuun mekkoon ja ratsastanut ­ilman satulaa vanhalla työhevosella; nyt hänellä oli kiiltävä haarniska ja kullalla koristeltu punainen viitta, ja hän ratsasti sotaratsulla kuninkaan ja suurmiesten seurassa ja hänellä oli ­ikioma rippipappi. 

Mikään ei näyttänyt voivan pysäyttää Orléansin neitsyttä, jonka seuraava ­tavoite oli valtakunnan pääkaupungin Pariisin vapauttaminen.

Jeannen toive lähteä marssimaan kohti Pariisia jo kruunajaisia seuraavana päivänä torjuttiin kuitenkin suoralta ­kädeltä. Ranskassa juhlittiin uutta kuningasta, eikä tämä halunnut hätiköidä. 

Sen sijaan, että olisi lähettänyt armeijansa vapauttamaan Pariisia englantilaisten kynsistä, Kaarle VII valitsi varovaisemman strategian ja ryhtyi neuvottelemaan rauhasta petollisen alamaisensa Burgundin herttuan kanssa.

Jeanne pyysi kuninkaalta toistuvasti lupaa lähteä valloittamaan Pariisia. Kun kuningas viimein syyskuussa 1429 myöntyi, sotaretki päättyi katastrofiin. 

Englantilaiset olivat liian vahvoja, ja vaikka Jeanne taas ratsasti armeijan etunenässä viiriään kantaen ja joukkoja kannustaen, ranskalaiset eivät mahtaneet ylivoimaiselle viholliselle mitään.

Ihmeiden aika oli ohi. Orléansin neitsyt sai nuolesta lonkkaansa ja joutui jättämään taistelukentän kesken kaiken. Kun häntä kannettiin hoidettavaksi, hän yritti vielä kannustaa joukkoja lähtemään rynnäkköön. 

Kannustuksesta ei ollut apua, ja ranskalaiset hävisivät taistelun. Vaikutti siltä kuin onni, ja ehkä myös Jumala, olisivat hylänneet Jeannen. Hän ei enää saanut viestejä enkeleiltä; taivaalliset äänet olivat vaienneet.

Jeanne d’Arcin taival kotikylästä vangitsemiseen kesti vain hieman yli vuoden. 

© Scala

Huonoja enteitä

Pariisin tappio oli ensimmäinen askel Jeanne d’Arcin tuhon tiellä. Hän vietti tuskaisan talven kuninkaan hovissa toipuen haavoistaan ja kaivaten kiihkeästi kotiin Domrémyhyn kauas hovin juonitteluista ja loputtomista juhlista. 

Jeanne kaipasi perhettään mutta myös ääniä, jotka olivat olleet hänen lohtunaan ja ­ohjenuoranaan vuosien ajan.

Kun äänet jälleen puhuttelivat Jeannea keväällä 1430, niiden sävy oli muuttunut. ”Sinut vangitaan ennen keski­kesän juhlaa”, äänet varoittivat. 

Jeanne tiesi, ettei voisi välttää kohtaloaan, ja hän halusi yhä palvella maataan. Niinpä hän yritti vielä toukokuussa 1430 vapauttaa Compiègnen kaupungin, jota burgundilaiset piirittivät.

Alkuun sotaretki sujui hyvin, mutta vihollisen saadessa jatkuvasti vahvistuksia muualta Jeanne joutui sotilaineen pakenemaan kaupungin muurien suojaan. 

Jeanne ratsasti ­perääntyvien sotilaiden takana yrittäen suojella näitä. Juuri kun hänen joukkonsa olivat päässeet ­sisään kaupungin portista, nostosilta nostettiin ja Orléansin neitsyt jäi muurien ulkopuolelle. Hän taisteli urheasti, mutta kamppailun lopputulos oli ennalta selvä. 

”Antaudu! Antaudu suo­siolla!” kuului joka suunnasta, ja kun Jeanne ei antautunut, hänet syöstiin ­hevosensa ­selästä ja vangittiin.

Sankaritar myytiin eniten tarjoavalle

Burgundin herttua oli riemuissaan saaliistaan. Keskiajalla oli yleistä, että ­ylhäisten vankien perheet ostivat nämä vapaiksi. 

Jeanne d’Arcilla ei ollut varakkaita sukulaisia, jotka olisivat voineet maksaa hänestä suuria lunnaita, mutta herttua arveli Kaarle VII:n haluavan ­ostaa Orléansin neitsyen vapaaksi. Herttua lähetti hoviin sanansaattajia, ja hänen odottaessaan kuninkaan vastausta Jeannea kohdeltiin kunnioittavasti.

Kuningas ei kuitenkaan suostunut avaamaan kukkaronnyörejään. Kansa ­suri sankarittarensa kovaa kohtaloa, mutta Kaarle VII kieltäytyi maksamasta Burgundin herttuan vaatimia lunnaita. 

Orléansin neitsyt oli johtanut Ranskan armeijan suuriin voittoihin ja pelastanut Ranskan joutumasta kokonaan ­vihollisen valtaan, mutta nyt hänet jätettiin yksin.

Englannin valtionhoitaja Ranskassa, Bedfordin herttua Juhana, ei ollut yhtä kitsas kuin Kaarle VII. Hän lunasti ­arvokkaan vangin Burgundin herttualta 10  000 livrellä, mikä oli tuohon aikaan valtava summa, ja vei tämän Pohjois-Ranskassa sijaitsevaan Roueniin joulukuussa 1430.

Rouenissa sankarittaren kunnioittava kohtelu vaihtui karuun vankila­elämään. 19-vuotias Jeanne joutui päivin ja öin pelkäämään, että rivosuiset vanginvartijat ryhtyisivät sanoista tekoihin.

Vartijat kiusasivat vankiaan härskeillä puheilla ja pohtimalla kovaan ääneen hänen siveellisyyttään. Kerta toisensa jälkeen vartijat jyskyttivät tyrmän ovea kysyäkseen aina ­saman kysymyksen: 

”Miten noita voi muka olla neitsyt? Ottaisimme siitä mieluusti selvää.” 

Peloissaan Jeanne pukeutui yhä miesten vaatteisiin ja käytti aina kaksia housuja, jotka oli kiinnitetty ­hänen paitaansa vähintään 20 nyörillä. 

Jeannen vangitsemisen jälkeen Burgundin ­herttua myi hänet englanti­laisille.

© Bridgeman

Tuomio oli ennalta päätetty

Jeannen oikeudenkäynti alkoi 21. helmi­kuuta 1431, ja iso liuta kirkonmiehiä kuulusteli häntä kuukausikaupalla. Tuomarit olivat ranskalaisia mutta englantilaisten tarkoin valitsemia. 

Alusta lähtien oli selvää, että koko oikeudenkäynnillä oli ­vain yksi tavoite: saada Jeanne d’Arc tuomittua kerettiläisenä. Oikeudenkäynnissä ei kuultu yhtäkään puheenvuoroa Jeannen puolesta.

Oikeuden esittämät kysymykset noudattivat samaa kaavaa: Oletko ollut tekemisissä paholaisen kanssa? Oletko noitunut Kaarle VII:n? Käytätkö miesten vaatteita siksi, että olet kerettiläinen? Oletko noita tai väärä profeetta? Oletko vääräuskoinen jumalanpilkkaaja? Onko viirilläsi taikavoimia?

Jeanne kertoi kuulustelijoilleen, mitä oli kertonut kaikille Domrémystä lähtönsä jälkeen: että hän oli ilmestyksissä kuullut viestejä taivaasta. Kuulustelijat eivät kuitenkaan uskoneet hänen selityksiään. 

Heidän mukaansa äänet olivat valhetta ja peräisin paholaisesta. Miesten vaatteisiin pukeutuminen oli syyt­­tä­jien mukaan varma osoitus Jeannen ­kerettiläisyydestä. Naiset eivät käyt­täneet miesten vaatteita, sellainen oli ­jumalanpilkkaa.

Kuukausia kestäneen oikeudenkäynnin jälkeen Jeannelle esitettiin uhkavaatimus: hänen piti luopua kerettiläisistä ajatuksistaan ja tunnustaa, että näyt ja äänet olivat paholaisen työtä, tai häntä odottaisi kuolema roviolla.

”Jos sanoisin, että Jumala ei ole minua lähettänyt, tuomitsisin itseni, sillä totuus on, että Jumala on minut lähettänyt”, Jeanne pysyi kannassaan.

Aamupäivällä 30. toukokuuta 1431 kuolemaan tuomittu Jeanne d’Arc johdatettiin roviolle Rouenissa. Läsnä olleet englantilaiset malttoivat tuskin odottaa, että ­rovio sytytettäisiin ja ­Orléansin neitsyt saataisiin hengiltä.

”Pala, noita! Pala!” kuuluivat huudot tuhatpäisen yleisön joukosta, kun kauhun lamauttama Jeanne sidottiin rovion keskellä kohoavaan paaluun. Pyöveli tarttui soihtuun ja sytytti Jeannen jalkojen juureen kootut sytykkeet.

Jeanne d’Arcin viimeinen toive sentään ­toteutettiin, ja hänen kasvojensa edessä ­pideltiin viimeiseen saakka useita pitkä­vartisia ristejä.

Liekkien levitessä Jeannen kuultiin toistelevan: ”Jeesus, auta minua!” Ne jäivät hänen viimeisiksi sanoikseen. ­Pian anelut vaimenivat ja lieskat nielaisivat Jeanne d’Arcin.

Jeanne d’Arcin kuolemaa seuranneina vuosisatoina moni ylisti hänen rohkeuttaan ja sinnikkyyttään. 

Katolinen kirkko julisti Jeanne d’Arcin autuaaksi vuonna 1909, ja vuonna 1920 hänet julistettiin pyhimykseksi. Ranska juhlii häntä kansallispyhimyksenään toukokuun 8:nnen päivän jälkeisenä sunnuntaina.

Historia on täynnä suuria persoonallisuuksia, jotka ovat vaikuttaneet historian kulkuun hyvässä tai pahassa. Tee HISTORIAn suuri persoonallisuustesti ja selvitä, ketä tunnettua historian henkilöä sinä muistutat eniten! 

Lue lisää

Vita Sackville-West: Jeanne d'Arc, Forum, 1985. Timothy Wilson-Smith: Joan of Arc – Maid, Myth and History, Sutton Publishing, 2006. Daniel Hobbins: The Trial of Joan of Arc, Harvard University Press, 2005.

Ehkä sinua kiinnostaa...