Douglas MacArthur

MacArthur lupasi "voiton ennen joulua" mutta kärsi kirvelevän tappion, josta hän toki syytti muita.

© Getty/All Over

Douglas MacArthur: Sotasankarin suurin tappio

Syksyllä 1950 Douglas MacArthur oli elävä legenda. Hän oli murskannut Japanin toisessa maailmansodassa, ja nyt hän aikoi pakottaa kommunistisen Pohjois-Korean polvilleen. Omahyväinen kenraali sortui kuitenkin moniin virheisiin.

torstai 19. tammikuuta 2017 teksti Martin Landin og Esben Mønster-Kjær

Yhdysvaltojen 8. ratsuväkirykmentin sotilaat olivat kuulleet huhuja, joiden mukaan kiinalaiset olivat yllättäneet eteläkorealaisen divisioonan ja tuhonneet sen. Jotkut kertoivat sen tapahtuneen vain vajaata viikkoa aiemmin.

Oli 1. marraskuuta 1950, ja yhdysvaltalaiset ja eteläkorealaiset joukot liittolaisineen marssivat eteenpäin niin nopeasti kuin Pohjois-Korean lumipeitteisessä vuoristossa pystyi. 

Kenraali Douglas MacArthur, joka johti YK:n joukkoja, oli antanut käskyn edetä täyttä vauhtia pohjoiseen aina Kiinan rajalla olevalle Jalujoelle saakka.

MacArthur aikoi pakottaa kommunistit perääntymään ja yhdistää Koreat. Hän oli luvannut, että voitto saavutettaisiin ennen joulua. 

Tavoite vaikutti realistiselta, sillä Pohjois-Korean kovia kokenut armeija ei enää tehnyt mainittavaa vastarintaa ja tuolla hetkellä yhdysvaltalaisjoukoille suurinta harmia tuntuivat aiheuttavan kylmyys ja lumi.

Niinpä 8. ratsuväkirykmentin sotilaat olivat siis luottavaisin mielin, kun he pysähtyivät Unsanin kylään lepäämään. Äkkiä hiljaisuuden rikkoivat vuorenrinteiltä kaikuvat kimeät äänet. 

Ne olivat hyökkäykseen käskeviä merkinantotorvia, ja hetkeä myöhemmin pimeydestä erottui joukko juosten lähestyviä hahmoja.

Kiinalaiset hyökkäsivät kolmelta suunnalta yhtä aikaa täysin yllättäen, eikä yhdysvaltalaisilla ollut aikaa reagoida. 

Hyökkääjistä kauempana olevat sotilaat yrittivät järjestäytyä puolustukseen mutta eivät mahtaneet mitään voimalla rynnäköiville kiinalaissotilaille.

Pako oli ainoa mahdollisuus. Yhdysvaltalainen upseeri kokosi kymmenen kuorma-auton saattueen ja antoi vetäytymiskäskyn. Sitä kiinalaiset olivat odottaneetkin, ja osa heistä oli asettautunut väijytykseen yhdysvaltalaisten reitin varrelle. 

Konekiväärit alkoivat tulittaa kuorma-autoja, ja vain muutama amerikkalainen selvisi väijytyksestä hengissä.

Auringon noustessa 8. ratsuväkirykmentti oli miltei tuhoutunut. Sen sotilaat olivat kuolleet, joutuneet vangiksi tai paenneet pienissä ryhmissä jalkaisin ja ilman aseita. Kiinalaiset vetäytyivät takaisin vaikeakulkuiseen vuoristoon.

Kenraali MacArthur itse oli päämajassaan Tokiossa 500 kilometrin päässä. Hän olisi voinut pitää Unsanin kylän tapahtumia varoituksena, mutta hänellä oli oma näkemyksensä asioista. 

MacArthur uskoi käytännössä jo voittaneensa Korean sodan. Unsanissa jotkin yksittäiset kiinalaisjoukot olivat ehkä yrittäneet vielä puuttua asiaan, mutta kenraali ei pitänyt kiinalaisia todellisena uhkana.

Yhdysvaltojen materiaaliylivoima ei auttanut Korean vuoristoisessa maastossa.

© Granger/Polfoto

MacArthur halusi päästä Valkoiseen taloon

Sotasankari MacArthur oli tottunut kertomaan muille, miten asiat olivat. Hän oli saanut sotilasuransa aikana yli sata kunniamerkkiä, ja Yhdysvalloissa räväkkää ja itsevarmaa, itsestään usein kolmannessa persoonassa puhuvaa kenraalia ihailtiin, ja hänen mukaansa oli nimetty lukuisia lapsia, katuja ja puistoja.

Vuosina 1944 ja 1948 republikaanit olivat harkinneet MacArthurin asettamista presidenttiehdokkaaksi, ja tämä oli ajatuksesta mielissään. Valkoinen talo olisi juuri oikea päätös hänen upealle uralleen, mutta ensin hänen pitäisi vain hoitaa Korean sota alta pois.

Sota oli alkanut 25. kesäkuuta 1950, kun 200 000 pohjoiskorealaista oli varoittamatta vyörynyt rajan yli Etelä-Koreaan pohjoisen kommunistihallinnon päätettyä yhdistää maat pakolla. YK puuttui asiaan, ja 70-vuotias Mac­Arthur valittiin YK:n joukkojen komentajaksi.

”Mac” pysäytti pohjoiskorealaiset juuri ennen kuin Etelä-Korea murtui. YK:n joukot ja Pohjois-Korean joukot kävivät kuukauden ajan armotonta asemasotaa viimeisestä miehittämättömästä alueesta etelärannikolla, kunnes MacArthur teki ratkaisevan siirron. 

Kenraali oli päättänyt tehdä maihinnousun kauaksi vihollisen linjojen taakse Incheonin satamakaupunkiin. Washingtonissa ei oltu kovin luottavaisia hyökkäyksen onnistumisen suhteen, mutta MacArthur piti pintansa:

”Nousemme maihin Incheonissa ja murskaamme ne!” hän julisti totuttuun vastaansanomattomaan tyyliinsä. 

Vieläkään hän ei saanut epäilijöitä vakuutettua, mutta kukaan ei tohtinut väittää vastaankaan. MacArthur käynnisti operaation 15. syyskuuta, ja siitä tuli hänen kaikkien aikojen mahtavin voittonsa.

Yhdysvaltalaiset kärsivät maihinnousussa vain vähäisiä tappioita. Sen jälkeen he uhkasivat katkaista pohjoiskorealaisten huoltolinjat Etelä-Koreassa, ja MacArthurin rohkea veto pakotti vihollisen perääntymään vauhdilla.

Kenraali paistatteli mielellään kunnian loisteessa. Kun hän oli reportterien ympäröimänä rintamalla tarkastamassa yhdysvaltalaisten tuhoamaa kuutta panssarivanunua, yhtäkkiä hänen ohitseen viuhui luoteja. 

MacArthur ei kuitenkaan hätkähtänytkään vaan totesi vain kuivasti, että pohjoiskorealaiset tarkka-ampujat eivät olleet kovin hyvin koulutettuja.

12 päivää maihinnousun lähes koko Etelä-Korea oli YK hallinnassa. Äkillinen menestys yllätti niin armeijan johdon kuin Yhdysvaltojen presidentinkin, jotka eivät tienneet, mitä tehdä seuraavaksi. 

MacArthur ei sen sijaan jäänyt neuvottomaksi: hän aikoi jatkaa rajan yli ja murskata koko Pohjois-Korean.

MacArthur teki Koreaan vain pikaisia vierailuja. Kenraali piti aina huolen siitä, että hän pääsi lähtemään rintamalta ajoissa voidakseen yöpyä päämajassaan Japanissa.

© Corbis/Polfoto

MacArthur aikoi jyristellä kohti pohjoista

Incheonin voitollaan Mac­Arthur sulki arvostelijoiden suut, ja presidentti Harry Truman antoi hänelle luvan jatkaa.

Ensi töikseen MacArthur jakoi armeijansa kahtia. Toisessa maailmansodassa kunnostautunut panssarikenraali Walton ”Bulldog” Walker oli johtanut siihen asti maajoukkoja. 

Nyt hän joutui luovuttamaan niistä puolet kenraali Ned Almondille, joka oli yksi MacArthurin selkääntaputtajista. YK:n joukoilla ei enää ollut rintamalla yhtä komentajaa, vaan MacArthur aikoi ohjailla kaikkea kaukaa Japanista.

Yhdysvalloissa armeijan johto puisteli päätään ratkaisulle, joka oli sen mielestä vastoin kaikkea sotilaallista logiikkaa. 

Ne kenraalit, joilla olisi periaatteessa ollut valta ja voima puuttua asiaan, kuitenkin pelkäsivät MacArthuria, joka oli tehnyt rakettimaisen nousun urallaan sitten toisen maailmansodan, ja niinpä tämä sai tehdä, mitä lystäsi.

Kun YK:n joukot etenivät Pohjois-Koreaan lokakuussa 1950, MacArthur piti hoviaan Japanissa. 

Hänen päämajansa kuhisi lehtimiehiä, jotka seurasivat hänen kannoillaan ja kirjoittivat artikkeleita suuren sotapäällikön edesottamuksista. Hänen esikuntaupseerinsa olivat myötäilijöitä, joiden tärkein tehtävä oli tukea hänen käsitystään todellisuudesta.

Kun MacArthurin tiedustelupäällikkö, kenraali Charles Willoughby, sai CIA:lta ilmoituksen, että Kiina oli tuonut 300 000 sotilasta lähelle Jalujokea Pohjois-Korean rajalle, Willoughby ei halunnut suotta huolestuttaa esimiestään.

Raportissaan MacArthurille Willoughby vähätteli kiinalaisten uhkaa, ja tämä ilmoitti Washingtoniin, että kiinalaiset eivät uskaltaisi asettua poikkiteloin amerikkalaisten tielle; olihan Yhdysvalloilla ydinase mutta Kiinalla ei. 

Asia oli MacArthurin mielestä loppuun käsitelty, ja offensiivia jatkettaisiin niin, että voitto saavutettaisiin ennen joulua.

MacArthur piti voittoa varmana

15. lokakuuta 1950 presidentti Truman tapasi MacArthurin Wake Islandilla, pienellä Tyynenmeren atollilla. Truman halusi keskustella Korean tilanteesta ja näyttää samalla maailmalle olevansa vielä ohjaksissa.

MacArthur ei peitellyt alentuvaa asennettaan. Hän ei tehnyt presidentille kunniaa vaan ojensi tälle kätensä kuin vertaiselleen. Truman jätti kuitenkin loukkauksen omaan arvoonsa ja meni suoraan asiaan ja kysyi, oliko todella mahdotonta, että Kiina puuttuisi Korean sotaan.

”Kiinalaisilla on Jalujoella enintään 50–60 000 miestä, eikä heillä ole ilmavoimia. Meillä taas on tukikohtia Koreassa, joten jos he yrittävät jotain, siitä seuraa teurastus, ”, MacArthur vakuutti.

Truman ja hänen esikuntansa eivät kyselleet enempää, eikä tapaamisessa puhuttu lainkaan esimerkiksi siitä, mitä suunnitelmia MacArthurilla oli siltä varalta, että kiinalaiset odotusten vastaisesti puuttuisivatkin sodan kulkuun.

Palattuaan Tokioon MacArthur lähetti Koreaan käskyn edetä ”täyttä vauhtia kaikilla joukoilla”. Hän oli varma, että viimeinen etappi kohti Jalujokea olisi lastenleikkiä. Niinpä hän jopa määräsi Koreaan tulossa olleet ammustäydennykset muualle.

19. lokakuuta ensimmäiset kiinalaissotilaat hiipivät yön pimeydessä Jalun yli täysin yhdysvaltalaisten tiedustelukoneiden huomaamatta.

Kiinalaisten yllätyshyökkäys

Marraskuun ensimmäisenä päivänä kiinalaiset hyökkäsivät 8. ratsuväkirykmentin kimppuun. Sen jälkeen he kuitenkin katosivat taas jäljettömiin, eikä uusia hyökkäyksiä kuulunut. 

MacArthur päätteli, että hänen joukkonsa olivat vain törmänneet muutamiin kiinalaisiin vapaaehtoisiin, jotka olivat matkalla liittymään Pohjois-Korean armeijaan.

Seuraavien viikkojen aikana YK:n joukot ottivat useita kiinalaisia vankeja. Nämä kaikki kertoivat samaa tarinaa: valtavasti kiinalaisjoukkoja oli piiloutunut Korean vuoristoon. 

Raportit eivät kuitenkaan päässeet tiedustelupäällikkö Willoughbyn pöytää pidemmälle, sillä hän tiesi, ettei hän edistäisi uraansa lähettämällä eteenpäin kuulopuheita vuorenrinteillä vaanivista kiinalaisita.

Sen sijaan Willoughby kertoi edelleen MacArthurille, että Kiina ei aiheuttanut uhkaa, ja 6. marraskuuta kenraali ilmoitti, että voitto oli lähellä.

Kiinalaisten suurhyökkäys käynnistyi 25. marraskuuta hieman ennen keskiyötä, ja Kiinan joukot alkoivat tehdä Pohjois-Korean rajalta ja sen takaa lukuisia iskuja YK:n joukkoja vastaan joka suunnasta.

Edellisenä päivänä Willoughby oli myöntänyt, että Koreassa saattoi olla jopa 71 000 kiinalaista. Todellinen luku oli 300 000.

Hyökkäysten kohteeksi joutuneilta yhdysvaltalaisjoukoilta alkoi tulvia hätääntyneitä radioviestejä. Yhdysvaltojen 9. jalkaväkirykmentti sai avunpyyntöjä kaikilta yksiköiltä:

”Niitä on joka puolella!”, ”Kun pysäytämme yhdet, niitä tulee lisää”, ”Emme pysty enää pidättelemään niitä, niitä on niin paljon”, ja ”Tämä on ehkä viimeinen kerta, kun kuulette meistä!”

Moni sotilas ei ehtinyt edes makuupussistaan, ennen kuin pistin lävisti sen. Yksi niistä harvoista upseereista, jotka kykenivät toimimaan järkevästi sinä yönä, oli japanilaissyntyinen luutnantti Gene Takahashi. ”Perääntykää!” hän huusi juostessaan läpi luotisateen.

”Pysykää yhdessä ja seuratkaa minua!”

Takahashin osasto oli lähes tuhoutunut, mutta muut seurasivat häntä ja heihin liittyi matkan varrella miehiä muistakin osastoista. 

Takahashi johti sotilaat korkeammalle vuorenrinteelle, jossa he pitivät pintansa pitkään, kunnes kiinalaiset lopulta nujersivat heidät ja ottivat Takahashin ja muutaman muun vangiksi.

Moni muu upseeri joutui sen sijaan paniikkiin ja yritti vain pelastaa itsensä. Yksiköt hajosivat, ja henkiin jääneet lähtivät suin päin pakenemaan kohti etelää. Voitonmarssin viimeisestä osuudesta tuli muutamassa tunnissa Yhdysvaltojen sotilashistorian nöyryyttävin tappio.

MacArthur kiisti vastuunsa

MacArthurin esikuntaupseerit yrittivät turhaan saada etelää kohti pakenevia joukkoja pysähtymään. Perääntyminen murskaisi kenraalin haaveet voitosta ja uran päätöksesta Valkoisessa talossa.

MacArthur kieltäytyi ottamasta vastuuta katastrofista. Hän nuhteli ”tietämättömiä toimittajia, jotka eivät ymmärrä suunnitellun vetäytymisen ja paon välistä eroa”. 

Hän vaati lupaa pommittaa kohteita Kiinan rajan takana. Presidentti eväsi luvan, koska hän pelkäsi sodan laajentumista. Kiinalaisilla ei ollut ydinpommia, mutta heillä oli kommunistinen liittolaisensa Neuvostoliitto.

Seuraavina päivinä MacArthurin mieliala vaihteli voimakkaasti. Yhtenä hetkenä hän puhui YK:n joukkojen evakuoinnista Koreasta, seuraavaksi hän vaati ydinpommin käyttämistä. 

Hän hyökkäsi lehdistön välityksellä hallituksen kimppuun ja väitti päättäjien pettäneen hänet ja hänen armeijansa.

Kilpajuoksu kuoleman solassa

MacArthurin yrittäessä säilyttää kunniansa joukot taistelivat Koreassa henkensä edestä. 8. rykmentti, joka oli 25. marraskuuta kärsinyt vakavia tappioita, joutui entistä pahempaan pulaan.

9. rykmentti oli osa 2. jalkaväki-divisioonaa, joka muodosti YK:n joukkojen jälkijoukot. 

Kiinalaisten kranaatteja sateli jo divisioonan komentajan Laurence ”Dutch” Keiserin komentokeskukseen, kun hän antoi käskyn lähteä perääntymään kohti etelää.

Etelään vievä tie oli kapea ja kulki korkeiden harjanteiden välissä. Maasto oli ihanteellista väijytyksille. Se oli kuitenkin myös nopein pakotie, joten Keiser ei epäröinyt vaan aloitti perääntymisen yöllä 29. marraskuuta.

Ensimmäisinä ajoi viisi panssarivaunua, joiden oli määrä tuhota kaikki kulkua haittaavat esteet. 

Niitä seurasivat upseerit jeepeillään, lisää panssarivaunuja, joiden päällä istui jalkaväkeä, kuorma-autoja täynnä aseita, ammuksia ja sotilaita sekä viimeisenä pioneerijoukot. Saattue oli edennyt tuskin kilometriä, kun kiinalaiset avasivat tulen kummaltakin puolelta.

”Täyttä vauhtia eteenpäin!” kuului käsky viidelle ensimmäiselle panssarivaunulle. Ne jyräsivät eteenpäin, mutta niiden takana kranaatit ja konekiväärituli moukaroivat suojaamattomia jeeppejä ja kuorma-autoja, ja muiden piti pysähtyä ottamaan kyytiin tuhoutuneiden ajoneuvojen matkustajat.

Muutaman kilometrin päässä oli noin puolen kilometrin pituinen sola, joka oli niin kapea, että siihen ei mahtunut kahta ajoneuvoa rinnakkain. 

Jos yksikin panssarivaunu jäisi tien tukkeeksi, se tietäisi koko 2. divisioonan loppua. Ensimmäisenä menevät raivasivat tieltä palaneet ajoneuvot, jotka olivat jääneet sinne edellisenä päivänä hyökkäyksen kohteeksi joutuneelta turkkilaiselta YK-prikaatilta. 

Sen jälkeen viisi panssarivaunua ajoi solaan. Näytti siltä, että kiinalaiset olivat häipyneet, sillä hyökkäystä ei kuulunut, mutta he vain odottivat pääjoukkoa. Kun loput 2. divisioonasta tuli solaan, kiinalaiset avasivat jälleen tulen.

Yhdysvaltalaiset olivat helppo kohde jyrkkien rinteiden välissä. Takaa tulevien oli pakko ajaa siekailematta solaan kaatuneiden päältä, jos he mielivät itse selvitä tulituksesta hengissä.

Kun kenraali Keiser ehti solaan, divisioona oli hajoamassa. Vain harva vastasi kiinalaisten tuleen, eivätkä upseerit näyttäneet johtavan joukkoja lainkaan.

Keiser oli yksi niistä harvoista, jotka selvisivät solasta hengissä. Niistä 11 000 miehestä, jotka yleensä muodostivat 2. divisioonan, vain 5 300 pelastui.

MacArthurin ura päättyi

Jouluna 1950 YK:n joukot olivat perääntyneet takaisin 38. leveyspiirille. 24. joulukuuta Mac­Arthur lähetti Washingtoniin joululahjatoiveensa: luettelon 34 kiinalaisesta kohteesta, joihin hän halusi pudottaa ydinpommin. 

Hän olisi mieluummin aloittanut 3. maailmansodan kuin tunnustanut, että hänen arvostelukykynsä oli pettänyt pahasti.

Truman oli kieltänyt MacArthuria antamasta enää lausuntoja toimittajille, mutta tämä piti siitä huolimatta useita lehdistötilaisuuksia, joissa hän suomi siekailematta Yhdysvaltojen heikkoa johtoa. 11. huhtikuuta Truman oli saanut tarpeekseen, ja hän erotti MacArthurin.

Erottaminen tuli järkytyksenä sekä lehdistölle että yhdysvaltalaisille, jotka reagoivat uutiseen nopeasti.

”Harvoin on niin epäsuosittu mies erottanut niin suositun miehen”, kirjoitti Time-lehti. Oikeistolaiset senaattorit vaativat Trumania pidätettäväksi ja ehdottivat MacArthuria presidenttiehdokkaaksi vuoden 1952 vaaleihin. Miljoonat ihmiset osoittivat kaduilla mieltään MacArthurin puolesta.

Presidentti tiesi sohaisevansa muurahaispesään erottaessaan MacArthurin. Uutinen romahdutti Trumanin suosion.

© Corbis/Polfoto

MacArthurin tähti alkoi kuitenkin himmetä, kun hänen erottamisensa syistä järjestettiin senaatin kuulemistilaisuus ja yksityiskohdat alkoivat paljastua. 

Republikaanit löysivät presidenttiehdokkaakseen toisen sotasankarin, kenraali Dwight D. Eisen­howerin – jota kohtaan MacArthur oli kantanut kaunaa ja jota hän oli pitänyt kilpailijanaan toisen maailmansodan ajoista lähtien.

Seuraavat kymmenen vuotta MacArthur eleli hiljaiseloa. Vuonna 1962, kun hän oli 82-vuotias, hän piti vielä viimeisen puheensa West Pointin sotilasakatemiassa.

”Varjot pitenevät, ja hämärä on laskeutunut”, MacArthur sanoi mahtailevaan tyyliinsä. Hän puhui Jumalasta, velvollisuudesta ja isänmaasta ennen kuin lausui dramaattisesti näkemiin.

MacArthur kuoli kahden vuoden päästä maksasairauteen, ja presidentti Lyndon Johnson myönsi hänelle valtiolliset hautajaiset. Korean kohtalokkaat erehdykset oli unohdettu.  

Ehkä sinua kiinnostaa...