19-vuotiaan John Duddyn ruumista kannetaan tiesulun läpi. Isä Daly (vas.) heiluttaa valkoista verentahrimaa nenäliinaansa merkiksi sotilaille, jotta nämä eivät ampuisi.

Bloody Sunday: Pohjois-Irlannin Verinen sunnuntai

Derryn kaupungissa 15  000 irlantilaista lähti kaduille osoittamaan mieltään kansalaisoikeuksien puolesta. Brittisotilaat luulivat, että IRA hyökkää heidän kimppuunsa ja alkoi ampua. 13 irlantilaissiviiliä menetti henkensä.

keskiviikko 30. syyskuuta 2015 teksti Erik Bork

Armeija valmistautui mielenosoitukseen

30. tammikuuta 1972, hieman ennen kello 14.00: Lukemattomia brittiarmeijan ­sotilas­kuorma-autoja ja panssaroituja miehistönkuljetusvaunuja oli ajanut yön ­mittaan Belfastis­ta Derryyn. Laskuvarjo­joukot ja muut sotilasyksiköt olivat ­saartamassa kaupunkia varotoimen­piteenä ­ennakkoon ilmoitettua kansalaisoikeus­marssia varten.

Marssin oli määrä alkaa vajaan tunnin kuluttua, ja Frank Laganilla oli kova kiire. Hän oli Derryn poliisipäällikkö ja vastuussa siitä, ­ettei iltapäiväinen mielenosoitus päättyisi veriseen yhteenottoon Pohjois-Irlannin irtautumista Britanniasta vaativien ­katolisten ja unionia Britannian kanssa kannattavien protestanttien välillä.

Mielenosoituksen alkuunpanija oli poliitikko Ivan Cooper. Häntä suututti tapa, jolla britti­viranomaiset kohtelivat Pohjois-Irlannin katolista väestöä. Cooper aikoi johtaa marssijat katolisten asuttaman Bogsiden läpi Derryn keskustaan, missä oli tarkoitus pitää puheita ja laulaa.

Pohjois-Irlannin viranomaiset olivat kieltäneet väliaikaisesti kaikki julkiset mielenosoitukset, mutta Cooperin marssi oli sallittu sillä ­ehdolla, että se olisi alusta loppuun ehdottoman väkivallaton. Uutinen katolisten kansalaisoikeusmarssista oli kuitenkin saanut unionistit ­ilmoittamaan, että he aikoivat järjestää Derryn keskustassa protestanttisen uskonnollisen kokouksen juuri samaan aikaan, kun kansalaisoikeusmarssin oli määrä saapua keskustaan.

Vaikka molempien mielenosoitusten piti olla rauhanomaisia ja niistä oli ilmoitettu etukäteen, Lagan oli pelännyt Derryn katujen muuttuvan jälleen kerran toisilleen vihamielisten ryhmittymien taistelukentäksi. Nyt hän oli kuitenkin juuri saanut tietää, että katoliset mielenosoittajat olivat päättäneet olla marssimatta aivan keskustaan ja aikoivat sen sijaan kuunnella puheita muutamaa korttelia syrjemmällä. Lisäksi unionistit olivat kokonaan luopuneet suunnitelmastaan pitää uskonnollinen kokous samaan aikaan katolisten mielenosoituksen kanssa.

Uutiset merkitsivät sitä, että mielenosoitta­jien, poliisin ja armeijan välisen yhteenoton riski oli nyt merkittävästi pienempi. Juuri tätä tietoa Lagan yritti kuumeisesti välittää armeijan päämajaan: sotilaiden näkyvä läsnäolo ei ehkä olisikaan nyt välttämätöntä.

Lagan ajoi turvatarkastuksen läpi hieman Derryn ulkopuolella sijaitsevaan brittiarmeijan päämajaan. Hänet vietiin komentokeskukseen, jossa oli julistettu korkein hälytysvalmius. Siellä Laganin uutinen otettiin kuitenkin vastaan miltei välinpitämättömästi, ja Laganille jäi vaikutelma, ettei armeija edes ­toden teolla halunnut välttää yhteenottoa mielenosoittajien kanssa.

Kaikki viittasi pikemminkin siihen, että armeija halusi käyttää marssia hyväkseen tunnistaakseen ja pidättääkseen kansallismielisiä levottomuuksien lietsojia, jotka ajoivat Pohjois-Irlannin irtautumista Britanniasta.

Laganin epäilyksiä vahvistivat marssiin liittyvät armeijan turvatoimet Derryn ympäristössä. Derryyn oli lähetetty sotilaita useista eri joukko-osastoista ja mielenosoittajien marssireitin varrelle oli sijoitettu laskuvarjojoukkojen sotilaita.

Tunnelma mielenosoituksessa oli kepeä

Derry, kello 15.00: Kaikkialta Derrystä virtasi ihmisiä ­mielenosoituksen lähtöpaikalle. Ivan Cooper seisoi kuorma-auton lavalla, mistä hän aikoi johtaa marssia.

Sää oli kirkas ja aurinkoinen, kun noin 15 000 ihmistä lähti marssimaan Ivan Cooperin johdolla­ kohti Derryn keskustaa. Kulkueen kärjessä ajoi kuorma-auto, jonka lavalle nostettu juliste kertoi kyseessä olevan kansalaisoikeusjär­jestö NICRA:n järjestämä mielenosoitus. Ihmiset olivat hyväntuulisia, ja tunnelma oli marssin vakavasta aiheesta huolimatta kepeä.

Mielenosoitus eteni verkkaan kohti kaupungin keskustaa leveälle William Streetille, jota pitkin marssijat ohittivat uimahallin ja auto­korjaamon sekä palaneen leipomon rauniot. Rossville Streetin ja Little James Streetin kulmauksessa heitä kuitenkin kohtasi yllättävä ­näky: postitalon tasaisella katolla makasi kaksi taisteluvarusteisiin ja kypäriin sonnustautunutta brittiarmeijan laskuvarjojääkäriä ampuma-asemissa. Kirkon luona näkyi lisää automaatti­kiväärein aseistautuneita sotilaita.

Sotilaiden näkeminen ärsytti marssille osallistuvia nuoria miehiä, jotka alkoivat huudella sotilaille iskulauseita ja näyttää näille loukkaavia käsimerkkejä. Jotkut sieppasivat maasta kiviä ja alkoivat heitellä niitä kohti sotilaita. mielenosoituksen leppoisa tunnelma oli tiessään, ja yhä useammat marssijat alkoivat ihmetellä, miksi sotilaat olivat selvästikin valmistautuneet taisteluun.

Yleensä mielenosoituksia valvovat sotilaat olivat varustautuneet kivien heittelyä vastaan suoja­visiireillä ja kilvillä, mutta nyt he näyttivät olevan kuin ­sotaan lähdössä.

Sotilailla oli hermo kireällä

Kello 15.05: Kenraalimajuri Robert Ford saapui aseistetussa saattueessa ­armeijan tiesululle, jota mielenosoittajat jo lähestyivät.

Raskaasti aseistettuja l­askuvarjojoukkoja valmiudessa piikkilankaesteiden takana mielenosoittajien reitin varrella.

Kenraalimajuri Ford astui ulos panssaroidusta miehistönkuljetusvaunusta raskaasti aseistettujen sotilaiden keskelle. Kiikaritähtäimillä varustautuneet tarkka-ampujat havainnoivat koko ajan tapahtumia, ja kirkon ympärillä yli sata ­sotilasta odotti käskyä asettua asemiin.

Paikalle oli saapunut myös kolme tukijoukoiksi määrättyä ­yksikköä kranaatinheittimineen ja kone­kivääreineen, ja useimmilla laskuvarjojääkä­reistä oli varusteenaan 50 ”kovaa” panosta. ­Monet sotilaista oli juuri kotiutettu Kyprokselta ja lähetetty saman tien Derryyn.

Satojen raivostuneiden mielenosoittajien huudot kantautuivat tiesululle ja brittisotilaiden korviin, ja vähitellen tunnelma alkoi ­kiristyä myös sotilaiden keskuudessa. Hermostuneet sotilaat puristivat tiukasti kivääreitään, ja kaikkien mielessä paloi yksi ­ainoa ajatus: ”Antakaa jo se käsky! Tulemme kohta hulluiksi, jos emme pääse tositoimiin!”

Kello 15.05: Mielenosoitus muuttui sekasortoisemmaksi, ja marssin järjestäjät yrittivät epä­toivoisesti johdattaa mielenosoittajat ­sivuun suunnitellulta reitiltä ja poispäin ­armeijan tiesululta.

Mielenosoittajien kivet ja solvaukset sinkoilivat ilmassa, ja pian joukko nuoria erkani muista ja suuntasi kulkunsa kohti armeijan tiesulkua.

Mielenosoituksen johtajat yrittivät rauhoittaa ihmisiä megafonien välityksellä, mutta tilanne muuttui koko ajan vain kaoottisemmaksi. Jotkut yrittivät murtautua sulkujen läpi ja sylkeä britti­sotilaiden kasvoille samalla solvauksia huutaen: ”Englantilaissiat! Tulkaa esiin suojavarustus­tenne takaa ja tapelkaa kuin miehet!”

Mielenosoittajat heittelivät sotilaita pulloilla, ­kivillä, puunkappaleilla ja jopa huonekaluilla, ja kaikille osapuolille oli selvää, että rauhallisesta mielenosoituksesta oli hyvää vauhtia kehkeytymässä kaikkea muuta kuin rauhallinen.

Tilanne riistäytyi lopullisesti hallinnasta, kun ­kulman takaa tuotiin yhtäkkiä valtava ­vesitykki, josta suunnattiin voimakas vesisuihku suoraan kohti väkijoukkoa. Mielenosoittajat hajaantuivat ­hädissään, mutta jotkut onnistuivat vielä heittämään muutamia kyynelkaasupatruunoita kohti vesitykkiä armeijan barrikadien yli, missä sotilaat joutuivat kiireen vilkkaa vetämään kaasunaamarit kasvoilleen.

Ilma täyttyi kyynelkaasusta, kun sotilaat vastasivat samalla mitalla ja valmistautuivat ampumaan mielenosoittajia kovasta kumista valmistetuilla noin 15 senttimetrin pituisilla kumiluodeilla. Niiden nopeus oli noin 250 ­kilometriä tunnissa ja ne saattoivat tappaa ­lähietäisyydeltä ammuttuna.

Ensimmäiset laukaukset osuivat kahteen nuorukaiseen, toista vatsaan ja toista rintaan. Mielenosoittajat vetäytyivät vaistomaisesti taaksepäin mutta lähtivät silmänräpäystä myöhemmin taas ryntäämään kohti sotilaita.

Seuraavan varttitunnin aikana sotilaat ampuivat mielenosoittajia päin 137 kumiluotia ja heittivät ­väkijoukkoon ­lukemattomia kyynelkaasupatruunoita. Jotkut mielenosoittajat menettivät tajuntansa kumiluotien osumista tai kyynelkaasusta toisten jatkaessa yhä mellakointia.

Mielenosoitus riistäytyy hallinnasta. Ilma on sakeanaan kyynel­kaasua, ja sotilaat ­alkavat ampua kiviä ­viskovaa väkijoukkoa kovilla panoksilla.

Naulapommihälytys kärjisti Bloody Sundayn tapahtumat

Kello 15.50: Useimmat mielenosoittajat yrittivät ­paeta, mutta jotkut lähtivät jatkamaan riehumista sivukaduille. Kenelläkään ei ollut selkeää kokonaiskuvaa tilanteesta.

Ryhmä sotilaita oli piiloutunut tyhjillään olevaan taloon William Streetin varrelle tarkkailemaan mielenosoittajia lähietäisyydeltä. He seurasivat mellakointia koko ajan tiiviisti aseidensa tähtäimen läpi.

Osaston johtaja oli antanut miehilleen ohjeet ampua, jos nämä näkisivät vilaustakaan pelätyistä naulapommeista, jotka olivat kapinamielisten suosima ja tappavan vaarallinen ase brittijoukkoja vastaan. Mielenosoittajien joukossa ei toistaiseksi ollut näkynyt pommimiehiä, kunnes yhtäkkiä talon pohjakerroksesta kuului sotilaan huuto: ”Naulapommeja! Naulapommeja!”.

Huutaja ampui saman tien ensimmäiset ­kovapanoslaukaukset kohti riehuvaa väkijoukkoa. Hän ei itse asiassa ollut nähnyt väkijoukossa naulapommia vaan oli vain kuullut jostain ­läheltä kaksi kovaa pamahdusta. Hänen huutonsa sai toisen pohjakerroksessa olleen sotilaan niin ikään­ ­laukaisemaan aseensa.

Kaasunaa­mari heikensi kuitenkin näkyvyyttä ja vaikeutti tähtäämistä, ja niinpä sotilas ampui kolme laukausta yhtä kadulla kulkevaa ihmistä kohti.

Kello 15.50: Laukausten ääni sai väkijoukon täyden paniikin valtaan.

15-vuotias Damien Donaghy oli juuri juossut ­esiin talon nurkan takaa ja kumartunut keräämään maasta kumiluoteja, kun hän yhtäkkiä tunsi oikeassa lonkassaan voimakasta kipua. Hän kaatui maahan ja näki veren virtaavan ­valtoimenaan housuihinsa tulleesta reiästä.

Laukausten äänet ja maassa makaavan Donaghyn näkeminen saivat väkijoukon paniikin valtaan. Muutama ihminen juoksi Donaghyn avuksi, ja samaan aikaan William Streetin varren tyhjästä talosta kajahteli lyhyitä laukausten sarjoja.

Hieman iäkkäämpi John Johnston oli ollut matkalla tapaamaan ystäväänsä, kun hän oli joutunut tempaistuksi mukaan väkijoukkoon. Ensimäinen laukaus osui Johnstonia oikeaan polveen ja toinen vasempaan hartiaan, ja hän kaatui maahan Donaghyn viereen. ”Hyvä Jumala, kahta miestä on ammuttu!” muuan nainen huusi mielenosoittajien rynnätessä henkensä edestä pois William Streetiltä.

Veri virtasi kaduilla

Kello 16.10: Järkyttyneet mielenosoittajat kantoivat haavoittuneet pois sotilaiden tulilinjalta. Toiset jatkoivat kivien heittelyä sotilaiden valmistautuessa vastaamaan ­kivitykseen laukauksilla.

”Kuuleeko 90, täällä 65. Siirtäkää sulkua 14, yksi kuorma-autoistamme on tulossa läpi.” Eversti Derek Wilfordin käskyä noudatettiin ­heti, ja sotilaat ryntäsivät kohti mielenosoittajia. He paiskasivat maahan kaikki kiinni saamansa ikään katsomatta ja pidättivät heidät.

Muutaman minuutin kuluttua myös sulku 12 avattiin, ja seitsemän panssaroitua miehistönkuljetusvaunua ja kaksi kuorma-autoa kääntyi sivu­kadulle. Matkan varrella yksi autoista osui 18-vuotiaaseen nuorukaiseen, joka paiskautui törmäyksen voimasta ilmaan.

Autojen pysähdyttyä niistä ryntäsi ulos yli ­sata pampuilla ja automaattiaseilla varustautunutta laskuvarjojääkäriä valmiina hyökkäämään. ­Armeijan johto oli varoittanut sotilaita IRA:n tarkka-ampujista, ja vaikka yhtään IRA:n pyssymiestä ei vielä ollut nähty, moni sotilas otti ­saman tien ampuma-asennon ja tähtäsi kohti väkijoukkoa. Kaikkialta kajahteli ­ilmaan ammuttuja varoituslaukauksia.

Kello 16.15-16.20: Ryhmä sotilaita kerääntyi Rossville ­Flatsin parkkipaikan ympärille. Myös monet mielenosoittajat olivat pakenemassa parkkipaikan suuntaan.

Mielenosoitus oli luisunut aivan liian väkivaltaiseksi ollakseen katolisen papin, isä Edward ­Dalyn mieleen. Hän oli aiemmin päivällä ollut toimittamassa hautausta ja oli sen jälkeen päättänyt osallistua kansalaisoikeusmarssille. Nyt hän juoksi täyttä vauhtia kohti Rossville Flatsin pysäköintialuetta pakoon levottomuuksia.

Isä Dalyn vieressä juoksi 19-vuotias John Duddy. Pappi ajatteli nuorukaisen nauravan mielessään nähdessään papin juoksevan täyttä vauhtia kauhtanassaan. Sitten hän kuuli kovan pamahduksen, ja poika kaatui päistikkaa maahan.

­Ensin isä Daly luuli, että Duddyyn oli osunut kumiluoti, mutta kun hän toisten avustuksella yritti ­raahata poikaa turvaan, hän huomasi ­tämän suusta ja nenästä vuotavan verta. John Duddy oli kuolemaisillaan, ja ihmiset hänen ympärillään olivat suunniltaan kauhusta.

Osa mielenosoittajista säntäsi sivukaduille. Heidän joukossaan oli myös 37-vuotias Peggy Deery, 14 lapsen äiti, jonka ainoa toive oli päästä kotiin. Yhtäkkiä hän huomasi suoraan edessään laskuvarjojääkärin, jonka kasvot oli töhritty mustaksi. Sotilas tähtäsi Peggyä ja laukaisi aseensa. Peggy vajosi maahan huutaen: ”Älä ­ammu! Älä ammu!” Hänen oikea reitensä oli riekaleina. Sitten sotilas katosi.

Läheisen tiesulun luona 25-vuotias Danny Craig yritti päästä pakoon 18-vuotiaan, ensi kertaa mielenosoitukseen osallistuneen Michael Kellyn kanssa. Nuorukaiset hakeutuivat suojaan ja hamusivat samalla käsiinsä jotain heitettävää.

Michael löysikin kiven ja oli juuri aikeissa heittää sen, kun hän yhtäkkiä kaatui maahan ja huusi vatsaansa pidellen: ”Danny, minuun osui!” Muutama ihminen juoksi Michaelin avuksi, mutta kukaan heistä ei nähnyt sen enempää verta kuin luodin tekemää haavaakaan: ”Olet aivan kunnossa. Ei sinua ole ammuttu”, he rauhoittelivat hätääntynyttä poikaa.

Pian Michael kuitenkin menetti tajuntansa. Luoti oli tehnyt hänen takkiinsa pikkuruisen reiän, minkä jälkeen se oli repinyt Michaelin suolia ja verisuonia ja osunut lopulta hänen selkärankaansa. Michael Kelly kuoli muutamaa minuuttia myöhemmin.

Samaan aikaan kun Michaelin ruumista kannettiin pois, sotilaat jatkoivat ­tulitusta tiesululta. Neljä muuta mielenosoittajaa sai osuman, ­heidän joukossaan 19-vuotias Willie Nash, joka oli aiemminkin osallistunut katukahakoihin brittisotilaita vastaan.

Tällä kertaa hän oli kuitenkin osallistunut marssiin ­yhdessä perheensä kanssa, ja hänen isänsä Alex näki poikansa saavan osuman ja makaavan kuolemaisillaan verisellä asfaltilla.

”Ne ampuivat minun poikaani”, Alex huusi ja lähti vaistomaisesti juoksemaan kohti maassa makaavaa poikaansa. Hän kohotti kätensä ilmaan näyttääkseen sotilaille olevansa aseeton. Siitä ei kuitenkaan ollut apua. Alex Nashia ammuttiin vasempaan käsivarteen, ja hän kaatui maahan Willien viereen. Vaivalloisesti hän kääntyi ja kietoi oikean käsivartensa kuolevan poikansa ympärille.

Valkoista lippua ei uskottu

Noin kello 16.20: Sotilaat jatkoivat ampumista ja tekivät jatkuvasti ilmoituksia sekä tarkka-­ampujista että naulapommeista. Kukaan muu ei nähnyt vilaustakaan väitetyistä massiivisista vastaiskuista, eikä ­yksikään sotilas ollut haavoittunut.

Parinsadan metrin päässä Willie Nashin ja Michael Kellyn ampumispaikalta Glenfada Parkissa eräs brittisotilas menetti täysin malttinsa. Hän kulki päämäärättömästi ympäri parkkipaikkaa ilman kypärää tähtäillen pakenevia mielenosoittajia, ampuen satunnaisesti sinne tänne ja huutaen: ”Minä ammun teidät, senkin irkku­siat! Irlantilainen roskaväki!”

Seuraavat kuolettavat laukaukset ammuttiin juuri Glenfada Parkissa. Niistä ensimmäinen osui 22-vuotiaaseen Jim Wrayhyn ja murskasi hänen 10. ja 11. selkänikamansa. Jim kaatui mahalleen maahan ja löi kasvonsa katuun. Hän kohotti yläruumistaan ja yritti raahautua eteenpäin käsiensä varassa.

”En pysty liikkumaan”, hän huusi hädissään, ja koko ajan katuun hänen ympärilleen iskeytyi yhä uusia luoteja. Muutaman sekunnin kuluttua Jimiin osui toinen luoti, joka tappoi hänet heti.

Noin kello 16.25: Vielä jäljellä olevat mielenosoittajat ­painautuivat peloissaan seiniä ja aitoja vasten välttääkseen sotilaiden luodit.

Mielivaltaisesti uhrinsa valitsevien sotilaiden saartama 31-vuotias Patrick ­Joseph Doherty oli epätoivoinen. Hän päätti yrittää paeta kahden kerrostalon väliin ja piiloutua siellä johonkin asuntoon tai juosta pakoon sivukadulle.

Doherty ryömi alkumatkan ollakseen mahdollisimman piilossa sotilailta, mutta turhaan. Häntä ammuttiin kylkeen, ja luoti lävisti aortan ja tuli ulos rintakehästä. Viimeisillä voimillaan ­Doherty huusi: ”Auta minua, hyvä Jumala, ­auta! En halua kuolla yksin.” ­

Muutaman metrin päässä kuolevasta Dohertystä 41-vuotias Bernard McGuigan ei kestänyt enempää. Hän oli paennut yhdessä toisten kanssa puhelinkopin suojiin, mutta Dohertyn epätoivoiset huudot olivat hänelle liikaa.

Varoituksista huolimatta McGuigan päätti mennä haavoittuneen Dohertyn avuksi. Hän heilutti valkoista nenäliinaa ja lähti kävelemään Dohertyä kohti. Hän ehti kuitenkin ottaa vain muutaman askeleen, kun ilmassa kajahti kaksi laukausta. McGuigan vavahti, kun luodit osuivat hänen ­takaraivoonsa. Hän kuoli heti.

Bloody Sunday – turha tragedia


Kello 16.45: Derryn tyhjillä kaduilla kaikui yhä ­haja­laukausten ääniä.

Päivän viimeiset laukaukset ammuttiin aivan toisessa suunnassa Bogside Innin luona, muutaman sadan metrin päässä tapahtumien keskipisteestä, eivätkä ne osuneet keneenkään.

Hajalaukaukset olivat tyypillisiä IRA:n vasta­iskuille, ­eikä kenelläkään ole epäilystäkään siitä, etteivätkö IRA:n jäsenet olleet jossakin määrin mukana verisen sunnuntain tapahtumissa. IRA toimi mellakassa kuitenkin järjestäytymättömästi.

Kun kahakointi viimein laantui, koko Derry ja sen kaikki asukkaat olivat päivän järkyttävien tapahtu­mien ­lamannuttamia. Nuoren John Duddyn ampumisen läheltä nähneen isä Dalyn puhelin soi taukoamatta verilöylyssä mukana ­olleiden seurakuntalaisten hakiessa häneltä lohtua.

Johnin jälkeen isä Daly oli antanut kadulla viimeisen voitelun kuudelle muulle kuolevalle, ja hänen vaatteensa ja kätensä olivat olivat yhä veressä. Vasta myöhemmin hänelle valkeni murhenäytelmän koko laajuus: 27:ää ihmistä oli ammuttu ja heistä 13 oli kuollut.

Synkän päivän viimeinen tragedia koettiin, kun muutamat ystävät yrittivät kuljettaa haavoittunutta 19-vuotiasta Gerard Donaghyä sairaalaan. Matkalla heidät pysäytettiin armeijan tarkastuspisteessä, jossa sotilaat käskivät nuorten nousta ulos autosta piittaamatta siitä, että Gerard oli kuolemaisillaan. Hän ei koskaan päässyt sairaalaan vaan kuoli samana iltana.

Brittihallitus lupasi tutkia Bloody Sundayn tapahtumat

31.1.1972: Uutiset Derryn kuolleista ja haavoittuneista levisivät kaikkialle maailmaan. Viranomaiset olivat voimattomia. ­Pohjois-Irlanti oli kapinan partaalla.

Tunnelma Britannian ­pääministerin toimistossa Downing Streetillä oli painostava. Pääministeri Edward Heathiä huolestuttivat median syytökset siitä, että Derryyn oli lähetetty eliittijoukkojen sotilaita.

Niinpä hän ehdotti, että ­armeija saisi esittää oman versionsa tapahtuneesta lehdistötilaisuudessa. Lehdistötilaisuus pidettiin vielä samana päivänä, ja siinä armeijan tiedottaja vakuutti sotilaiden ampuneen vain itsepuolustukseksi heidän jouduttuaan IRA:n pommittajien ja tarkka-ampu­jien väijytykseen.

Armeijan lausunto oli räikeässä ristiriidassa paikalla ­olleiden järkyttyneiden derryläisten ja toimittajien silminnäkijäkertomusten kanssa. Kaikki Derryn tapahtumien silminnäkijät vahvistivat ­sotilaiden avanneen tulen kohti aseet­tomia mielenosoittajia. Brittiarmeijan väitteet synnyttivätkin suunnatonta raivoa Pohjois-Irlannissa, missä katoliset kiistivät hetimiten ­niiden todenperäisyyden.

2. helmikuuta l972: Britannian hallitus käynnisti Derryn ­tapahtumien tutkinnan. Katoliset ­eivät kuitenkaan uskoneet tutkinnan olevan puolueeton, ja kaikkialla Pohjois-Irlan­nissa puhkesi levottomuuksia.

Verisen sunnuntain uhrit haudattiin Derryssä, ja Dublinissa 20 000–30 000 raivostunutta mielenosoittajaa marssi Britannian suurlähetystölle, jonka henkilökunta oli varmuuden vuoksi evakuoitu. Jonkin ajan kuluttua suurlähetystö poltettiin. IRA värväsi riveihinsä joukoittain ­uusia jäseniä ja suunnitteli kostoiskuja brittiarmeijaa ja ­-poliitikkoja vastaan.

Kesäkuussa 59-vuotias John Johnston kuoli verisenä sunnuntaina saamansa ampumahaavan aiheuttamiin vammoihin, ja kuolonuhrien luku nousi 14:ään.

Niin sanotun verisen sunnuntain tapahtumien kuvaus perustuu silminnäkijäkertomuksiin. Brittiarmeijan näkökulma taas perustuu vuonna 1972 tehtyyn ensimmäiseen viralliseen selvitykseen. Siviilihenkilöiden todistajanlausunnot ovat pitkälti toimittajien muistiin kirjaamia, ja niitä on kerätty heti veristä sunnuntaita seuranneista päivistä aina nykyhetkeen asti.

Ehkä sinua kiinnostaa...