Ristiretken johtajat lähtivät lähtivät tavoittelemaan niin taivaallista pelastusta kuin mammonaakin.

Ensimmäinen ristiretki: Kristityt tappoivat hyvällä omallatunnolla

Ensimmäiset ristiretkeläiset mässäilivät väkivallalla. Kaupunkeja ryöstettiin, miehiä, naisia ja lapsia tapettiin tai raiskattiin. Pyhät soturit eivät kavahtaneet edes ihmissyöntiä.

keskiviikko 14. lokakuuta 2015

Väkivallalla mässäily alkoi

Tunnelma ristiretkeläisten leirissä oli korkealla, kun Blois’n kreivi Stefan ­vetäytyi kirjoittamaan vaimolleen. Vielä pari päivää aiemmin, 1. heinäkuuta 1097, ilmapiiri oli ­ollut kaikkea muuta kuin huoleton.

Heinäkuun 1. päivänä suuri seldžukki­armeija oli hyökännyt ristiretkeläisten kimppuun Dorylaeumin lähistöllä Luoteis-Anatoliassa. Tuhannet turkkilaiset ratsusotilaat olivat vyöryneet kohti ristiretkeläisiä vertahyytävästi karjuen ja ­ampuneet nuo­liaan lähes yliluonnollisen nopeasti ja tarkasti. Kristityt olivat vaivoin onnistuneet pitämään puolensa, kunnes heidän armeijansa jälkijoukko oli ehättänyt apuun ja häätänyt seldžukit pakoon.

”Vakuutan sinulle, rakkaani, että pääsemme Jerusalemiin viiden viikon kuluessa”, kreivi Stefan kirjoitti puolisolleen Adelalle. Hänen arvionsa ristiretken etenemisestä osui pahasti harhaan, sillä ristiritarit pääsivät Pyhään kaupunkiin vasta kahden raskaan vuoden kuluttua.

Keisari pelkäsi ristiretkeläisiä

Kun paavi Urbanus II oli syksyllä 1095 kannustanut kristittyjä lähtemään ristiretkelle, vapaaehtoisten määrä oli ­yllättänyt jopa hänet itsensä. Myös Bysantin keisari Aleksios I hämmästyi nähdessään ruhtinaiden, ­ritarien ja tavallisten sotil­aiden armeijan, joka saapui Konstantinopoliin marraskuussa 1096. Hän oli toki pyytänyt paavilta apua, mutta hän ei ollut osannut kuvitellakaan saavansa tuek­seen sataatuhatta soturia.

Keisari suhtautui epäluuloisesti valtavaan soturijoukkoon, ja niinpä hän vaati ristiretken johtajia vannomaan uskollisuudenvalan ja lupaamaan, että kaikki ristiretkeläisten valloittamat maat kuuluisivat Bysantille. Sen jälkeen keisari laivasi kiireen vilkkaa ristiretkeläiset ja heidän varusteensa Anatoliaan ja ­lupasi lähettää heille apujoukkoja.

Anatoliassa ristiretkeläiset saivat pian tuta, että turkkilaiset soturit olivat hämmästyttävän taitavia jousimiehiä. Toisaalta myös turkkilaiset kokivat ikävän yllätyksen kohdatessaan kristit­tyjen sota­joukon, jota he olivat ennakkoon pitäneet pelkkänä kangas­ris­tejä kantavien ryysyläisten armeijana.

Muuan arabialainen historioitsija kirjoittikin arabien maille tunkeutuneista väärä­uskoisista: ”Ristiretkeläiset murskasivat seldžukkien armeijan ­tomuksi. He tappoivat, ryöstelivät ja ottivat vankeja, jotka he myivät orjiksi”.

Ristiretki oli jo ­kesään 1097 mennessä vaatinut lukemattomia ihmishenkiä, ja esimerkiksi Dorylaeumin taistelussa heinäkuussa 1097 oli kuollut noin neljätuhatta kristittyä sotilasta.

Paavin vaatimus lähteä auttamaan Konstantinopolia ja vapauttamaan Jerusalem musli­mien ­otteesta kävi Euroopalle kalliiksi.

Keisari Aleksios I suhtautui epäluuloisesti ristiretkeläisten armeijaan ja vaati risti­retken johtajilta uskollisuudenvalan. Kuva: Polfoto/Rue des archives

Satoja kuoli nälkään

Karu todellisuus sai Bois’n kreivi Ste­fanin taistelutovereineen pian unohtamaan Dory­laeumin loistavan voiton. Kronikoitsija Albert Aachenilaisen mukaan viitisensataa ristiretkeläistä kuoli nälkään ja janoon noin kuukauden mitaisella tuskien taipaleella Anatolian ylängön poikki. ”Meillä oli kova nälkä ja jano, emme­kä löytäneet muuta syötävää kuin piikkipensaita”, eräs ristiritari kertoo Gesta Francorum -kronikassa.

Eläimetkin kärsivät raskaalla vuoristotaipaleella. Kun ristiretkeläiset viimein pääsivät Välimeren rannikolle syyskuussa 1097, moni sotaratsu ja useimmat kuormajuhdat olivat heittäneet matkan aikana henkensä.

Sykyllä 1097 ristiretkeläiset ­uskoivat pahimman olevan takana ja Jerusalemin enää kuukauden matkan päässä. Ensin oli kuitenkin vallattava Antiokia. Ristiretkeläiset tiesivät sen olevan helpommin sanottu kuin tehty, sillä Aleksanteri Suuren aikaan perustettua kaupunkia ei ollut sen 1  300-vuotisen historian aikana koskaan valloitettu väellä ja voimalla.

Antiokia rajoittui lännessä Oron­tes­jokeen ja idässä vuoriin, eikä sitä siksi voinut saartaa. ”Kaupunkia suojaavat niin tukevat muurit, ettei sen asukkaiden tarvitse pelätä aseita tai miehiä, ei vaikka koko ihmiskunta kokoontuisi sitä ­piirittämään”, kirjoitti muuan ris­tiret­kellä mukana ollut pappi.

Antiokian piiritys alkoi 20. lokakuuta 1097 ja kesti kahdeksan kuukautta. Talvella rankkasateet muuttivat kaupungin lähimaaston savivelliksi, ja ritarit alkoivat kutsua sitä ”pisoaariksi”.
”Olemme kärsineet niin paljon vai­keuk­sia, että niitä on kaikkia mahdotonta luetella. Sää on hyytävän kylmä, ja ­vähän väliä sataa kaatamalla”, kreivi Stefan kirjoitti vaimolleen.

Talven kuluessa moni piirittäjistä kuoli nälkään tai uupumukseen. Vaikka sää kevään tullen lämpeni, ja ristiretkeläisille voitiin kuljettaa laivoilla Euroopasta ruokaa ja tarvikkeita, Antiokian valtaus ei edennyt. Kreivi Stefan sai tarpeekseen. Hän jätti joukkonsa ja purjehti ­laivalla Konstantinopoliin matkus­taakseen sieltä kotiin Ranskaan.

Stefan ei ollut ainoa; monet muutkin hylkäsivät kovia kokeneen ristiretki­armeijan, jonka sotilaiden lukumäärä hupeni pian puoleen alkuperäisestä.

Antiokia sortui petokseen

Antiokian muurien suojassa kaupungin käskynhaltija Yaghi-Siyan oli tavanomaisella tarkastuskierroksellaan. Hän tarkasti kaupungin viljavarastot ja perehtyi sitten puolustukseen. Itsevarmasta ulkokuoresta huolimatta käskynhaltijaa jäyti pelko. Hän pelkäsi, että Antiokia ei välttämättä selviäisikään piirityksestä kunnialla. Pitkään jatkunut piiritys oli ­alkanut käydä kaupunkilaisten hermoille, ja ruoka oli loppumassa.

Toivoa oli silti vielä. Kun ristiretkeläisten joukot olivat alkaneet lähestyä Antiokiaa, Yaghi-Siyan oli lähettänyt nuorimman poikansa Bagdadiin hakemaan apua, ja mahtava sotapäällikkö Mosulin Kerboga oli luvannut lähettää Antiokiaan vahvistuksia. Vartijat tähys­tivätkin päivin ja öin taivaanrantaa nähdäkseen siellä suuren ­tomupilven, joka kertoisi kipeästi kaivatun avun olevan tulossa.

Iltapäivällä kesäkuun 2. päivänä 1098 Antiokian asukkaat sattoivat huokaista helpotuksesta. Kristityt olivat lopetta­neet piirityksen ja olivat lähdössä. Kaupunkilaiset arvelivat kristittyjen kuulleen Kerbogan tulosta ja päättäneen paeta hyvän sään aikana. Sinä iltana he saattoivat käydä levollisin mielin nukkumaan ensi kertaa pitkiin aikoihin.

Ilo oli kuitenkin ennenaikaista. Yöllä Antiokian muureilta alkoi kuulua vaimeita ääniä: köydet hankasivat kivimuuria vasten, aseet kalisivat ja sotilaat keskustelivat kuiskaten keskenään. Yhdessä kaupungin muurissa kohoavassa tornissa vartija nimeltä Firuz auttoi ristiretkeläisiä tunkeutumaan salaa kaupunkiin.

Firuz oli kuulunut Yaghi-Siyanin luot­tomiehiin, kunnes hän oli jäänyt kiinni säännösteltyjen elintarvikkeiden salakaupasta. Käskynhaltija oli rangaissut ­Firuzia ankarilla sakoilla, ja tämä oli päättänyt kostaa. Ei kuitenkaan tiedetä, miten ristiretkeläiset ja Firuz päätyivät juonittelemaan keskenään.

Ristiretkeläisarmeijan vetäytyminen oli ollut pelkkää hämäystä. Firuzin kaupunkiin päästämät 60 soturia olivat vain hyökkäyksen kärki. Koko muu kristittyjen armeija odotti vähän matkan päässä piilossa valmiina rynnäköimään kaupungin porteista, kunhan etujoukko avaisi ne sisältä päin.

Pian ristiretkeläiset jo tunkeutuivat ­Antiokian porteista sisään sotahuutoaan ”Deus vult!” – Se on Jumalan tahto – karjuen. Kahdeksan kuukautta kestäneen piirityksen ­synnyttämä turhautuneisuus purkautui nyt veriseen teurastukseen, kun ristin ­ritarit kilvan murhasivat ja raiskasivat pahaa-­aavistamattomia antiokialaisia.

”He murhasivat kaikki muslimit ikään ja sukupuoleen katsomatta. Maa peittyi ruumisiin, joiden joukossa oli myös kreikkalaisia, syyrialaisia ja armenialaisia”, kirjoitti Albert Aachenilainen. Hän jatkoi: ”Kaupungissa ei voinut olla löyhkän vuoksi. Kujia pitkin ei voinut kulkea, sillä ne olivat täynnä ruumiita.”

Antiokian valtausta seuranneessa ­verilöylyssä kuoli kymmeniätuhansia kaupunkilaisia mukaan lukien käskynhaltija Yaghi-Siyan.

Antiokia oli strategisesti tärkeä kaupunki, joka kristittyjen oli vallattava, ennen kuin he voivat jatkaa kohti Jerusalemia. Kuva: Polfoto/Rue des archives

Epätoivon vimmalla voittoon

Viimeinkin ristiretkeläiset saattoivat juhlia Antiokian valloitusta. Kaupungin kattojen ylle nostettiin verenpunainen viiri, ja ritarit kiittivät Jumalaa saavuttamastaan voitosta. Ristiretkeläisten ilo loppui kuitenkin ­lyhyeen, kun Mosulin Kerbogan johtamat apujoukot saapuivat Antiokian edustalle.

Piirittäjistä tuli piiritettyjä, ja siihen ristiretkeläiset eivät olleet varautuneet. Pitkä piiritys oli verottanut heidän ruokavarantonsa lähes tyhjiin, ja moni päättikin ennemmin paeta. Muurien yli paen­neita karkureita kutsuttiin halvek­sivasti ”köydenheiluttajiksi”.

Ristiretkeläisten armeija oli huvennut alle 30  000 mieheen, eikä kukaan enää tosissaan odottanut Bysantin keisarin ­lupaamia lisäjoukkoja. Ennen paluutaan Ranskaan Blois’n kreivi Stefan oli kertonut keisarille ristiretkeläisten kohtaamista vaikeuksista, ja keisari oli päättänyt olla lähettämättä joukkojaan ahdinkoon. Ristiretkeläiset olivat omillaan.

Kesäkuun 28. päivänä ristiretkeläiset kokoontuivat messuun aamun valjetessa. Ruokaa oli jäljellä niin ­vähän, että heillä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin käydä taisteluun Kerbogan ylivoimaisia joukkoja vastaan ja yrittää murtautua ulos saarrosta. Päät painuksissa miehet asettuivat pappien rukousten saattelemina ­rivistöihin ja valmistautuivat kuolemaan. Moni ritari joutui taiste­lemaan jalan, sillä jäljellä oli enää xkaksisataa ­hevosta.

Kun Antiokian jykevät portit avautuivat ja Kerbogan armeija tuli näkyviin, ristiretkeläiset valtasi tunne siitä, että korkeammat voimat olivat tulleet heidän avukseen. Nälkiintyneet soturit kuvittelivat jopa näkevänsä paahteisella ­tasangolla valkoisiin pukeutuneen taivaallisen sotajoukon. Jumalaa avukseen huutaen ristiretkeläiset lähtivät rynnistämään kohti Kerbogan monituhatpäistä joukkoa. Muslimisoturit eivät olleet valmistautuneet epätoivoisten kristittyjen rajuun hyökkäykseen, ja pian he joutuivat kääntymään pakoon.

”Jumalan oikea käsi taisteli meidän rinnallamme. Herramme Jeesus Kristus auttoi meitä saattamaan Antiokian takaisin Rooman kirkon helmaan”, ristiretkeläisten johtajat kirjoittivat myöhemmin paavi Urbanus II:lle.

Nälänhätä johti ahdinkoon

Ristiretkiarmeija jatkoi matkaansa kohti Jerusalemia marraskuun puolivälissä vuonna 1098. Matkan varrella ristiretkeläisten armeijoiden ylipäälliköksi ­itsensä nimittänyt Toulousen kreivi Raimund johdatti joukot kohti Ma’arrat al-Numanin kaupunkia aikeenaan vallata sieltä viljavaa maata.

Talven lähestyessä ristiretkeläisiä ­alkoi kuitenkin taas vaivata ruokapula. Kun joukot pääsivät Ma’arrat al-Numaniin, sotilaat olivat jo nälän heikentämiä. ”He kulkivat kontillaan ja kaivoivat käsillään maata löytääkseen maahan ­pudonneita jyviä, papuja tai muuta ­syötäväksi kelpaavaa”, kirjoitti ritari Raimund Aguilersilainen.

Nälästä huolimatta ristiretkeläiset valtasivat Ma’arrat al-Numanin lyhyen piirityksen jälkeen. Pian valtauksen jälkeen Taranton ruhtinas Bohemund määräsi kaupungin silmäätekeviä tulemaan perheineen palatsiin. Jos he tottelisivat, heidän henkensä säästettäisiin. Bohemundin lupaukset olivat valhetta. Heti kun kaupungin ylhäisö oli kokoontunut palatsiin, Bohemund ryösti heiltä kullan, hopean ja muun arvokkaan. Sitten hän antoi surmata osan heistä ja lähetti loput Antiokiaan myytäväksi ­orjuuteen.

Tavalliset sotilaatkaan eivät jääneet ­ilman sotasaalista. He ryöstivät kaupungin kaikki asukkaat, ja jos jollakulla ei ­ollut omaisuutta ryöstettäväksi, pettyneet sotilaat pieksivät hänet hengiltä.
Useimmat Ma’arrat al-Numanin asukkaista, joita oli historioitsijoiden arvioiden mukaan 10  000–20  000, murhattiin ja ruumiit heitettiin kaupungin liepeillä olevaan suohon.

Ma’arrat al-Numanin ryöstelyä kesti jonkin aikaa. Pian Raimund ja Bohemund riitautuivat kaupungin hallinnasta eikä ristiretki edennyt. Vähitellen nälkä ­alkoi taas piinata ristiretkeläisiä, ja tammikuussa 1099 tilanne oli käynyt niin ­tukalaksi, että jotkut turvautuivat epätoivoissaan ihmissyöntiin.

”Sotilaat keittivät muslimeja padoissa. Lapset keihästettiin vartaisiin ja paahdettiin tulella”, kirjoitti sotilas ja histo­rioitsija Radulf Caenilainen. Paikallisia asukkaita ristiritarien käytös järkytti. ”Kaikki, jotka joutuivat tekemisiin frankkien kanssa, pitivät heitä eläiminä”, muuan muslimi kirjoitti.

Ma’arrat al-Numanin kauhut olivat monille ristiretkeläisille liikaa, ja he alkoivat purkaa kaupungin muureja kivi kiveltä. Nälkiintyneet ja uupuneet miehet eivät saanneet aikaan kummoistakaan vahinkoa, mutta Raimund ymmärsi yskän: nälkiintyneet ja loppuunpalaneet sotilaat eivät halunneet viipyä enää päivääkään Ma’arrat al-Numanissa. He halusivat ­Jerusalemiin.

Jerusalemin valtauksen jälkeen ristiretken johtajat kirjoittivat paaville kaupungin katujen lainehtivan muslimien verestä. Kuva: Bridgeman

Jerusalemin piiritys ja valtaus

Raimund ymmärsi, että hän hyötyisi lopulta enemmän toimimalla ristiretken hengellisenä johtajana kuin haalimalla itselleen maata ja rikkauksia. Pian hän määräsikin ristiretkeläiset vaeltamaan Jerusalemiin nöyrästi paljain jaloin.

Matkan viimeinen osuus sujui ilman ongelmia. Huhut ristiretkeläisten julmuuksista Antiokiassa ja Ma’arrat al-­Numanissa olivat levinneet laajalle, eikä paikallinen väestö uskaltanut estää kristittyjen matkantekoa. Kun ristiretkeläiset 16. toukokuuta 1099 saapuivat Libanonin rannikolla sijaitsevaan Tripoliin, kaupungin emiiri tarjosi heille suojelurahaa ja antoi heille ruokaa ja hevosia.

7. kesäkuuta ristiretkeläiset näkivät vihdoin kaukana edessään Jerusalemin muurit, tornit ja kupolit. He huusivat liikuttuneina kaupungin nimeä ja heittäytyivät itkien maahan kiittääkseen Jumalaa perillepääsystä.

Saatuaan hyökkäysvalmistelut päätökseen ristiretkeläiset työnsivät 13. heinäkuuta piiritystorninsa yön pimeydessä Jerusalemin jykevien muurien viereen. Kaupunkia vartioivat ­sotilaat puolustautuivat kiivaasti ampumalla nuolia ja kaatamalla hyökkääjien päälle ”kreikkalaista tulta” eli tulikuumaa tahmeaa massaa. Pian puolustajat joutuivat kuitenkin antamaan periksi ja ristiretkeläiset rynnistivät muurien yli kaupunkiin ryös­täen kaiken, minkä käsiinsä saivat.

Jerusalemin asukkaat pakenivat kaupungissa riehuvia ristiretkeläisiä Temppelivuoren pyhille paikoille, juutalaiset Länsimuurin lähellä olevaan suureen ­synagogaan ja muslimit Al-Aksan moskeijaan. Ristiretkeläiset eivät tunteneet armoa vaan polttivat synagogan sekä sieltä turvaa hakeneet. 16. heinäkuuta ristiritarit murtautuivat Al-Aksan moskeijaan ja surmasivat sinne paenneet.

”Saraseenien veri ulottui hevostemme polviin asti”, ristiretken johtajat raportoivat saavutuksistaan paaville. ­Jerusalemin veri­löylyssä kuolleiden ­lukumäärää ei tiedetä tarkkaan, mutta joidenkin arvioiden mukaan uhreja saattoi olla jopa 60  000.

Muslimeille Jerusalemin menetys oli raskas isku. ”Kauniit nuoret neidot on häväisty, ja nyt he joutuvat kätkemään kasvonsa. Koskaan ei muslimeja ole näin nöryytetty eikä maitamme näin ­perinpohjin tuhottu”, arabialainen lain­oppinut Abu Sa’ad al-Harawi valitti epäyoivoissaan Bagdadin kalifille.

Pahimman murhanhimon laannuttua ristiretkeläiset juhlivat Jerusalemin valtausta pitkään ja hartaasti. ”Oi kauan odotettu päivä! Ristin soturien harras toive on toteutunut, ja tämä pakanoiden saastuttama pyhä kaupunki on viimein puhdistettu loasta”, riemuitsi kronikoitsija Fulcher Chartreslainen Jerusalemin valtauksen jälkeen.

Ensimmäinen ristiretki oli päättynyt, ja useimmat siihen osallistuneet saattoivat vihdoinkin palata kotiin. Kristinuskon voitto oli kuitenkin käynyt kalliiksi. Ristiretki oli vaatinut tuhansia viattomia uhreja ja synnyttänyt muslimien ja kristittyjen välille syvän ­vihan, joka vain ­yltyi vuosien saatossa.

Ehkä sinua kiinnostaa...