Yhdysvaltalaiset löysivät kuvan K-129:n miehistön jäsenestä tämän tavaroiden joukosta tutkiessaan sukellusveneen etuosaa. 
© Polfoto/AP/RIA Novosti

CIA lähti salaa nostamaan neuvostoliittolaista sukellusvenettä

Maaliskuussa 1968 neuvostoliittolainen sukellusvene K-129 upposi yli viiden kilometrin syvyyteen vieden mukanaan ydinohjuksia sekä salaus­järjestelmän. Yhdysvallat löysi sukellusveneen hylyn ja valmistautui nostamaan sen pintaan salaisessa operaatiossa nimeltä Project Azorian.

torstai 1. joulukuuta 2016 teksti Morten Kjerside Poulsen
Tunnelma Neuvostoliiton Tyynenmeren laivaston päämajassa oli ­kireä 8. maaliskuuta 1968. Ydin­ohjuksilla varustetun sukellusveneen K-129:n olisi pitänyt ilmoittaa sijaintinsa jo yli vuorokautta aikaisemmin, mutta aluksesta ei ollut kuultu pihaustakaan.

Amiraali Viktor A. Dygalo kutsui alaisensa koolle. Meriupseerit eivät uskoneet aluksen hiljaisuuden johtuvan viestintä­laitteiden viasta, vaan he arvelivat K-129:n uponneen.

10. maaliskuuta Moskova antoi laivastolle luvan käynnistää kadonneen ­sukellusveneen etsinnät, ja pian luke­mattomat laivat, sukellusveneet ja lentokoneet alkoivat haravoida K-129:n oletettua reittiä. 


Yhdysvaltalainen sukellusvene USS Barb tarkkaili koko ajan vaivih­kaa neuvostoliittolaisten toimintaa. Kapteeni Bernard Kauderer ei ­ollut koskaan nähnyt neuvostosukellusveneiden toimivan niin avoimesti:

”Neljä tai viisikin sukellusvenettä oli yhtäaikaa liikkeellä seulomassa merta kaikuluotaimillaan. Ne eivät edes yrittäneet pysytellä piilossa.”

Neuvostoliittolaisten tehtävä oli haastava, sillä etsintäalueen laajuus oli lähes 1,4  miljoonaa neliökilometriä aavaa merta. Kun K-129:stä ei edelleenkään ollut saatu havaintoja neljän viikon jälkeen, etsinnät lopetettiin. 

Amiraali ­Dygalo totesi, että K-129 oli uponnut tuntemattomassa paikassa vieden mukanaan koko 98-jäsenisen miehistönsä.  

Yhdysvallat löysi hylyn

Huono-onnisen sukellusveneen sijainti ei kuitenkaan ollut arvoitus kaikille. Yhdysvaltain laivastolla oli Tyynellämerellä kokonainen verkosto hydro­foneja eli vedenalaisia mikrofoneja, joilla se tarkkaili sukellusveneiden liikkeitä. 


Maaliskuun alkupuolella hydrofonit olivat havainneet kuuden minuutin välein kaksi ­tavanomaisista poikkeavaa ääntä. 

Peräti neljä eri hydrofonia oli rekisteröinyt ­äänet ja paikantanut ne noin kolmen ­neliökilometrin laajuiselle merialueelle 1  590 merimailia ­Havaijista luoteeseen. 

Laivasto päätteli, että alueella oli tapahtunut jotain poikkeuksellista – kuten sukellusveneonnettomuus – ja se päätti tutkia asiaa.

Tyyni valtameri on kyseisellä alueella yli viisi kilometriä syvä. Niinpä laivaston piti rakentaa reilun kolmen metrin pituinen torpedoa muistuttava tutkimusluotain, joka varustettiin kaikuluotaimella, valonheittimillä ja kameroilla. 


Luotain sai nimen Fish, ”kala”.

Luotain laskettiin ydinsukellusvene USS Halibutin hinaamana syvyyksiin, missä se tutki merenpohjaa viikkojen ajan. Viikon välein 7  600 metrin pituinen hinausvaijeri kelattiin Halibutiin, jotta Fishin kuvaamat filmit voitiin kehittää tarkempia tutkimuksia varten.

Eräänä syyskuisena päivänä valokuvaaja syöksyi kapteenin hyttiin: ”Luulen, että olemme löytäneet kohteen!” Yhdessä kuvassa näkyi K-129 makaamassa merenpohjassa 5  120 metrin ­syvyydessä. 

Fish otti yli 20  000 valo­kuvaa kahtia katkenneesta sukellus­veneestä, ennen kuin Halibut purjehti ­takaisin Havaijille Pearl Harborin laivastotukikohtaan.

K-129:n miehistö ei voinut mitään, kun kahden ydinohjuksen laukaisu meni pieleen. Ohjusten ydinkärjet eivät räjähtäneet, mutta niistä lähteneet lieskat nostivat lämpötilan jopa 3 000 asteeseen ja syöksyivät läpi sukellusveneen painerungon. Kuumuus ja myrkylliset kaasut tappoivat koko miehistön silmänräpäyksessä.

Koskettavia kuvia hylystä

Laivaston asiantuntijat Washingtonissa olivat kiihdyksissään. Fishin ottamien valokuvien laatu vaihteli, mutta parhaat otokset olivat hämmästyttävän tarkkoja. 


”Yhdessä kuvassa näkyi merimiehen luuranko pohjassa makaamassa. Pelkkä luuranko ilman vaatteita ja pelastautumisvarusteita, vain saappaat jalassaan”, laivaston insinööri Raymond Feldman kertoi myöhemmin.

Kuvien perusteella näytti siltä, että sukellusveneessä oli ainakin yksi ehjä ohjusputki, jossa saattoi olla uudenaikainen R-21-ydinohjus. Hallituksen turvallisuusneuvonantaja Henry Kissinger ­janosi tarkempaa tietoa Neuvostoliiton ydinaseista ja paloi halusta päästä käsiksi K-129:n ohjuksiin.

K-129 nostaminen vaati kuitenkin ­aivan uudenlaista teknologiaa. Sukellusveneitä ei ollut aikaisemmin ­nostettu 80:tä metriä syvemmältä, ja K-129 ­makasi yli viiden kilometrin syvyydessä. 

Lue lisää: Jos sukellusvene on lempiaiheesi, sukella tästä sukellusveneitä käsitteleville teemasivuille

CIA keksi peitetarinan

Heinäkuussa 1969 Yhdysvaltain tiedustelupalvelu CIA käynnisti huippusalaisen Project Azorianin, jonka tarkoituksena oli nostaa K-129 sekä sen ydinohjukset meren pohjasta herättämättä Neuvostoliiton huomiota.

Global Marine -niminen yritys oli juuri aloittanut merenpohjan poraukset yli kolmen kilometrin syvyydessä New Yorkin edustalla. 3. marraskuuta 1969 kaksi CIA:n agenttia marssi toimitusjohtaja Curtis Crookesin toimistoon.

”He tulivat sisään ja sulkivat oven ­takanaan. Yleensä oveni oli aina auki. He kysyivät, pystyisimmekö rakentamaan laitteen, joka kykenisi nostamaan niin ja niin monta tonnia 5–6 kilometrin syvyydestä”, Crookes muisteli myöhemmin.

Global Marine otti toimeksiannon vastaan, ja keväällä 1970 yritys alkoi kartoittaa merenpohjaa K-129:n uppoamispaikan ympäristössä. 

Paikalla oli neuvostolii­ttolainen tiedustelualus, mutta se ei näyttänyt kiinnittävän juurikaan huomiota tutkimusalukseen. Venäläiset uskoivat K-129:n uponneen niin syvälle, ettei ­sitä pystyttäisi nostamaan.

Perusteellisten tutkimusten jälkeen Global Marine alkoi suunnitella erikoisvalmisteista alusta. Sen lisäksi suunniteltiin kahdeksalla tarttumapihdillä varustettu nostokoura, jolla hylky nostettaisiin pohjasta. Alukseen rakennettiin myös korjaustelakka, jonne K-129 voitaisiin siirtää ilman, että sitä tarvitsisi tuoda pinnan yläpuolelle.

Yhdysvallat tiesi, että tieto erikoisvalmisteisen laivan rakentamisesta kantautuisi varmasti neuvostoliittolaisten korvin. Siksi oli tarpeen keksiä uskottava peitetarina. CIA keksi houkutella miljardööri Howard Hughesin mukaan hankkeeseen. 

Pian julkisuuteen kerrottiin, että Hughes aikoi porata mineraaleja ­syvältä merenpohjasta, ja rakenteilla olevalle nostoalukselle annettiin nimeksi Hughes Glomar Explorer. 

Hughes oli ­oiva valinta hankkeen keulakuvaksi, sillä hänet tunnettiin jo entuudestaan mielikuvitukselli­sista tempauksistaan. Kukaan ei osannut epäillä peitetarinaa hämäykseksi.

Monet hankkeeseen osallistuneista asiantuntijoista olivat kuitenkin alkaneet epäillä Project Azorianin mielekkyyttä. Heidän mielestään hanke oli aivan liian­ kallis, ja he pelkäsivät Neuvostoliiton reaktioita, kun hankkeen todellinen tarkoitus paljastuisi. 


Vastustuksesta huolimatta presidentti Richard Nixon antoi Project Azorianille lopullisen suostumuksensa 11. syyskuuta 1972. 

Hughes kehitti useita uraauurtavia lentokoneita, joita hän itse koelensi.
© Polfoto/Corbis

Nosto epäonnistui osittain

Kesällä 1974 Hughes Glomar Explorer (HGE) vihdoin lähti toteuttamaan huippusalaista tehtäväänsä. 4. heinäkuuta nostoalus saapui K-129:n uppoamispaikalle ja paljastui saman tien neuvostoliittolaisille. Neuvostoalus Tšažma tarkkaili amerikkalaislaivaa ja ­lähetti helikopterinsa kuvaamaan sitä. Muutaman päivän kuluttua Tšažma kuitenkin poistui.

Varsinainen nosto-operaatio alkoi 21. heinäkuuta. Hughes Glomar Explorerin pohjassa olevat luukut avattiin, ja nostokoura alkoi laskeutua kohti syvyyksiä.

Viikkoa myöhemmin, 28. heinäkuuta, valvontahuoneessa ollut insinööri Raymond Feldman näki uponneen ­sukellusveneen hylyn valvontamonitorin ruudulla: 


”Näky oli vaikuttava, sillä kuva oli selkeä. Siinä erottui monia yksityiskohtia, kuten sukellusveneen keulaosa. Näimme ohjusputket tai sen, mitä niistä oli jäljellä. Jotkut uskoivat näkevänsä yhdessä ohjusputkessa ­jotain, mahdollisesti ydinkärjen.”

Nostokoura Clementine ohjattiin ­K-129:n ylle, ja heinäkuun 30. päivän aamuna sen kahdeksan tarttumapihtiä ottivat tukevan otteen sukellusveneen rungosta. Clementine alkoi hitaasti nostaa hylkyä pohjasta. Nostamisen arvioitiin kestävän kaikkiaan noin viikon.

Elokuun 4. päivän aamuna Hughes Glomar Explorerilla koettiin voimakas tärähdys, joka saattoi merkitä vain yhtä asiaa: painava taakka oli irronnut nostokourasta. 

Valvontahuoneessa insinöörit tuijottivat epäuskoisina monitoreita, joiden 2  000 metrin syvyydestä lähettämä kuva vahvisti epäilyksen todeksi. Suurin osa K-129:n rungosta oli kadonnut. ­

Sukellusveneen keula oli yhä tarttumapihtien tiukassa otteessa, mutta perä oli matkalla takaisin pohjaan.

Valvontahuoneen väki oli tolaltaan. He pohtivat, kannattaisiko nostokoura laskea takaisin alas pudonneen peräosan perään. Kaksi tarttumapihtiä oli kuitenkin rikkoutunut, ja niinpä nostoryhmä päätti jatkaa keulan nostamista. 

Hylystä löytyi ruumiita

Kolme päivää myöhemmin nostokoura ja K-129:n keula saatiin Hughes Glomar Explorerin telakalle. Telakka-allas tyhjennettiin vedestä, ja 8. elokuuta tutkimusryhmä pääsi ­ensimmäistä kertaa tutkimaan hylkyä.

He olivat pukeutuneet tiiviisiin suojapukuihin, sillä hylyssä oli kaksi tuhoutunutta ydinohjusta, joista tihkui radioaktiivista säteilyä.

Hylyn keulaosa oli täynnä merenpohjan hiekkaa ja muistutti lähinnä arkeologista kaivauspaikkaa. Kun hylky oli puhdistettu hiekasta, tutkijat löysivät rojun seasta kuusi ruumista. 


Yksi niistä makasi yhä punkassaan vierellään torpedojen laukaisuohjekirja. Miesparka oli selvästikin ollut ­lukemassa ohjekirjaa kuollessaan. 

Ruumiit olivat säilyneet kohtalaisen ­hyvin merenpohjan jääkylmässä vedessä, mutta jouduttuaan kosketuksiin­ ­ilman kanssa ne alkoivat hajota.

Merimiehistä kolme onnistuttiin tunnistamaan, minkä jälkeen kaikki kuusi haudattiin sotilaallisin menoin mereen. Hautajaisseremonia kuvattiin ja sen kulku kirjattiin tarkoin muistiin siltä varalta, että neuvostoliittolaiset saisivat joskus tietää K-129:n nostosta.

Project Azorian päättyi virallisesti 9. elokuuta 1974, ja Hughes Glomar ­Ex­plorer suuntasi Mauille, missä K-129:stä löydetyt esineet pakattiin jatkotutkimuksia varten.  

K-129:stä on säilynyt vain yksi valokuva. Sukellusveneen alkuperäinen nimi oli PL-574, mutta se nimettiin myöhemmin uudelleen K-129:ksi.

Nosto-operaatio paljastui

Neuvostoliitto ei ollut osannut yhdistää Hughes Glomar Exploreria K-129:ään. Tilanne kuitenkin muuttui, kun Howard Hughesin yritysimperiu­min pääkonttoriin murtauduttiin vähän ennen nosto-operaation alkua. 


Varkaat saivat saaliikseen muun muassa salaisia asiakirjoja, jotka sisälsivät tietoa Project Azorianista. CIA tiedotti varkaudesta FBI:lle ja Los Angelesin poliisille.

Los Angeles Times -lehden toimittajat kuitenkin saivat vihiä nosto-operaatiosta ennen poliisia ja alkoivat tutkivat juttua. 8. helmikuuta 1975 lehti julkaisi etu­sivullaan artikkelin K-129:n nostosta. 


Artikkeli oli täynnä asiavirheitä, mutta pääpiirteissään se piti paikkansa. CIA:n johtaja William Colby pyysi lehteä pitämään tarinan salassa, mutta tuolloin oli jo liian myöhäistä. 

Tiedotusvälineet olivat päässeet käsiksi jymyuutiseen, eivätkä ne ­aikoneet antaa asian olla

Peitetarinasta tuli totta: 40-vuotiaalla Hughes Glomar Explorerilla ­porataan nykyään mineraaleja merenpohjasta.

© Polfoto/AP
Sekä Yhdysvaltain hallitus että CIA olivat raivoissaan Project Azorianin vuotamisesta julkisuuteen. 


K-129:n ainoaksi anniksi olivat osoittautuneet kaksi ­tuhoutunutta ydinohjusta, muutama ­yhdentekevä asiakirja sekä niukalti tietoa neuvostoliittolaisista sukellusveneistä. 

Hallitus oli heittänyt 500 miljoonaa dollaria kuin kankkulan kaivoon, ja lehdet julkaisivat mitä mielikuvituksellisimpia ­tarinoita Project Azorianista. 

Vasta presidentiksi valittu Gerald Ford ja CIA:n pääjohtaja päättivät yksissä tuumin olla kommentoimatta koko asiaa.

Huhut K-129:n nostosta levisivät silti maailmalla. Neuvostoliiton laivasto tiesi nyt tarkkaan, mitä amerikkalaiset olivat Tyynellämerellä puuhanneet. 


Yhdysvaltain toiminta suututti venäläisiä, mutta vaativa nosto-operaatio oli tehnyt heihin vaikutuksen. Vuonna 2007 eli vuosikymmeniä kylmän sodan päättymisen jälkeen amiraali Dygalo totesi Project Azorianista myöhemmin:

”He rakensivat laivan, joka pystyi nostamaan painavan sukellusveneen, keksivät keinon nostaa hylky laivan alle ja siirtää se laivaan ­rakennetulle telakalle. 


Meistä se kuulosti täysin uskomattomalta. Teknisiltä vaatimuksiltaan ja kustannuksiltaan saavutusta voisi verrata vaikka kuulentoon. 

Kaiken ­lisäksi laiva rakennettiin vain kahdessa vuodessa, emmekä me tienneet koko aikana mitään ­koko asiasta. Yhdysvaltalaisten hämäys onnistui täydellisesti.”

Venäjän laivasto myönsi K-129:n koko miehistölle kunniamerkin vuonna 1996. 

Ehkä sinua kiinnostaa...