CIA-agentti Aldrich Ames toimitti yhdeksän vuoden ajan KGB:lle salaisia tietoja maksua vastaan. FBI:n agentit nappasivat hänet lopulta vuonna 1994.

CIA-agentista tuli KGB:n vakooja

KGB halusi saada vakoojan CIA:sta. Keväällä 1985 se viimein onnistui, kun CIA:n agentti Aldrich Ames alkoi toimittaa KGB:lle tietoa itäblokin maissa toimivista CIA:n vakoojista.

tiistai 30. huhtikuuta 2013 teksti Esben Sylvest

Velat ajoivat CIA-agentin petturiksi

Aldrich Amesin velat kasvoivat kovaa vauhtia syyskuussa 1984. Hän ­kävi ­läpi riitaisaa avioeroa, ja hänen uudella kolumbialaisella naisystävällään Rosariolla oli kallis maku mutta ei tuloja. Pari tuhlasi reilusti enemmän kuin 43-vuotias Ames ansaitsi Yhdysvaltain keskustiedustelupalvelun CIA:n palveluksessa.

Ames oli tavannut avioerojuristinsa New Yorkissa, ja nyt hän istui junassa matkalla kotiin Washingtoniin ja puntaroi vaih­toehtojaan. Hän hylkäsi pian ajatuksen iltatyöstä paikallisessa kioskissa; ajatus siitä, että joku CIA:n kollegoista sattuisi näkemään hänet siellä, oli aivan liian piinallinen. Seuraavaksi Ames leikitteli ajatuksella pankkiryöstöstä. Yksi ryöstö ei kuitenkaan riittäisi hänen jo noin 50 000 dollariin kasvaneiden velkojensa takaisinmaksuun.

Sitten Amesin mieleen tuli kolmas vaihtoehto. Hänen vastuualueensa CIA:ssa oli Yhdysvaltojen kylmän sodan ajan perivihollinen Neuvostoliitto, ja hän pääsi työnsä puolesta käsiksi Yhdysvaltojen värväämiä itäblokin maissa toimivia vakoojia koskeviin tietoihin. Jos hän paljastaisi Neuvostoliiton tiedustelupalvelulle KGB:lle vaikka vain osankin tiedoistaan, hän pystyisi maksamaan palkkiolla velkansa pois.

Juna saapui Washingtoniin, ja Ames sysäsi vaarallisen ajatuksen mielestään. Puoli vuotta myöhemmin houkutus kasvoi kuitenkin liian suureksi, ja hän tarjosi palveluksiaan KGB:lle. Neuvostoliittolaisille Amesin yhteydenotto oli kuin taivaan lahja, ja hänestä tuli yksi KGB:n histo­rian ­arvokkaimmista vakoojista.

Ames eli ylellistä elämää KGB:ltä saamillaan rahoilla KGB:n eliminoidessa hänen paljastamiaan vakoojia itäblokissa ja harhauttaessaan kaikin tavoin CIA:ta suojellakseen arvokasta tietolähdettään.

Kaksoisagentin ura käynnistyi

1980-luvun puolivälissä Ames tunsi uransa polkevan paikoillaan. Hänestä tuntui, että esimiehet eivät ­arvostaneet hänen työtään, ja hän oli alkanut epäillä myös ­sitä, oliko Yhdysvallat todella aina ”hy­vien puolella”, kuten virallinen propaganda kuului.

Keväällä 1985 Ames vieraili työnsä puolesta useita kertoja Neuvostoliiton suurlähetystössä Washing­tonissa. Hän esiintyi tapaamisissa peitenimellä ja kertoi työskentelevänsä Neuvostoliittoa koskevassa työryhmässä, mutta hänen todellinen tehtävänsä oli värvätä neuvostoliittolaisia CIA:n kaksoisagenteiksi.

Kun Ames 16. huhtikuuta 1985 astui ­lähetystön ovesta sisään, hän oli valmistautunut tapaamiseen parilla rohkaisuryypyllä. Hän antoi rakennuksen aulassa seisovalle vartijalle vaivihkaa kirjekuo­ren, joka oli osoitettu lähetystön KGB-johtajalle. Kuoressa oli kirje, johon Ames oli kirjoittanut CIA:lle vakoilevien neuvostoliittolaisten nimiä sekä 50 000 dollarin palkkiopyyntönsä.

Kuukautta myöhemmin Ames oli jälleen menossa lähetystöön kokoukseen, mutta hänet ohjattiinkin huoneeseen, jossa odottava neuvostoliittolainen ojensi hänelle mitään sanomatta kirjekuo­ren. Tämä selvästikin uskoi, että lähetystöä salakuunneltiin. Kirjeen sisältö oli selkeä: ”Kiitämme tarjouksestanne ja suostumme siihen ilomielin.”

Myöhemmin Ames sai salaisessa ­aamiaistapaamisessa KGB:n edustajalta pyytämänsä 50 000 dollaria käärittynä ruskeaan ­paperiin ja pakattuna ostoskassin pohjalle. Hänen velkaongelmansa oli ratkennut.

KGB ei ollut uskoa onneaan

Moskovassa KGB:n vakoilupomot saattoivat tuskin uskoa onneaan. Ames sai heti yhteyshenkilökseen korkea-arvoisen KGB:n upseerin, ja hänen henkilöllisyyttään suojeltiin kaikin keinoin. Vain seitsemän ihmistä KGB:ssä tiesi Amesin oikean nimen, jotta paljastumisen riski olisi mahdollisimman pieni.

KGB oli alusta asti varma, että Ames toimi omaan laskuunsa eikä yrittänyt ­levittää heille vääriä tietoja CIA:n puolesta. Ensimmäiset Amesin toimittamat tiedot olivat osoittautuneet paik­kansa­pitäviksi, ja jo kesäkuussa 1985 hän luovutti KGB:lle luettelon CIA:n värväämistä neuvostoliittolaisista diplomaateista, tutkijoista ja tiedusteluihmisistä.

Hän ­aiheutti paljastuksillaan korvaamatonta ­vahinkoa CIA:lle, joka menetti suurella vaivalla kokoamansa vakoojaverkoston lähes kertaheitolla. Amesin listalla mainitut henkilöt kutsuttiin kaikessa hiljaisuudessa yksi toisensa jälkeen Neuvosto­liittoon kuulusteltaviksi, minkä jälkeen he katosivat jäljettömiin.

Ames oli toimittanut nimiluettelon suojellakseen itseään. FBI oli hieman ­aiemmin pidättänyt John Walkerin, joka oli ­vakoillut Neuvostoliitolle vuosikausia. Ames pelkäsi, että KGB:hen soluttautunut agentti oli paljastanut Wal­kerin ja että hän itse olisi seuraava.

Ames laskelmoi kylmästi, että mitä enemmän tietoja hän KGB:lle toimittaisi, sitä innokkaammin KGB häntä suojelisi. Hän halusi päästä CIA:n vakoojista eroon, ennen kuin nämä paljastaisivat hänet. Ames aiheutti siten monen CIA:n vakoojan kuoleman vain pelastaakseen oman nahkansa.

Salainen tapaaminen Bogotássa

KGB kertoi kommunistisen puolueen pääsihteerille Mihail Gorbatšoville, että sillä oli CIA:ssa arvokas ilmiantaja, joka oli paljastanut useita neuvostoliittolaisia pettureita. Gorbatšovillekaan ei kuitenkaan paljastettu Amesin henkilöllisyyttä.

KGB jatkoi Amesin paljastamien petturien likvi­doi­mista. Ames tapasi samoihin aikoihin ensimmäistä kertaa kasvokkain KGB:n yhteyshenkilönsä, jonka peite­nimi oli ”Vlad”. Yleensä miehet pitivät yhteyttä Was­h­ingtonissa toimivan välikäden avulla, mutta marraskuussa 1985 vasta avioituneet Ames ja Rosario vierailivat Rosarion perheen luona Kolumbiassa ja Ames tapasi samalla Vladin bogotálaisessa ostoskeskuksessa.

Ames odotteli sovitussa tapaamispaikassa Time-lehti kainalossaan, ja pian hän kuuli takaansa äänen:
”Anteeksi, mutta tapasimmekohan me jokin aika sitten Pariisissa?”
”Emme, mutta voi olla, että olemme tavanneet joskus Wienissä”, Ames vastasi sovitusti.

Lihaksikas ja harmaapäinen Vlad oli kokenut KGB:n kenraaliluutnantti. Hän vei Amesin autolleen, antoi tälle lippa­lakin ja huivin naamioitumista varten ja vei hänet Neuvostoliiton suurlähetystöön. Pienessä kokoushuoneessa Vlad halasi Amesia ja muiskautti suukon ­tämän molemmille poskille. Sen jälkeen miehet skoolasivat votkalla maailmanrauhalle ja alkoivat ­jutella työasioista.

Valheenpaljastustesti meni läpi

Kun miehet hyvästelivät toisensa Bogotássa, Ames sai Vladilta 50 000 dollaria käteisenä. Hän ja Rosario ostivat osalla rahoista loma-asunnon kolumbialaisesta lomakohteesta. Pariskunta ­alkoi vähitellen tottua ylimääräiseen ­rahaan ja makeaan elämään.

Ames ja vietti vaimonsa Rosarion kanssa ylellistä elämää KGB:ltä saaduilla vakoilurahoilla. Kuva: Polfoto/Corbis

Kotona Washingtonissa Amesia odotti pakollinen valheenpaljastustesti, jonka CIA:n työntekijät joutuivat tekemään viiden vuoden välein. Tuleva testi hermostutti Amesia, ja hän kysyi yhteyshenkilöltään neuvoa. Huhujen mukaan KGB oli kehittänyt keinoja huijata valheenpaljastuslaitteistoa, ja Ames arveli, että kyseessä oli jonkinlainen lääke. ­Totuus oli hänelle karvas pettymys.

”Pysy rauhallisena, nuku edellisenä yönä kunnon unet, syö tukeva aamiainen ja vastaa empimättä kaikkiin kysymyksiin”, KGB:n edustaja neuvoi.

Ames selvitti testin puhtaasti lukuun ottamatta yhtä kysymystä. Kun häneltä kysyttiin, oliko vieraan valtion tiedustelupalvelu koskaan yrittänyt värvätä häntä palvelukseensa, valheenpaljastin villiintyi täysin.

Testaaja antoi Amesille hetken aikaa rauhoittua, ennen kuin hän toisti kysymyksen. Tauon aikana Amesilla oli aikaa koota ajatuksiaan ja hän muisti, ettei KGB koskaan ollut yrittänyt värvätä häntä, vaan hän oli itse ottanut yhteyttä KGB:hen. Kun hän vastasi kysymykseen uudelleen, valheenpaljastimen osoitin ei värähtänytkään.

KGB hämäsi CIA:ta

Kun Yhdysvaltojen vakoojia alkoi kadota itäblokissa yksi toisensa jälkeen, CIA ryhtyi selvittämään katoamisten syytä. Epäilykset kohdistuivat ­pian CIA:n entiseen agenttiin Edward Lee Howardiin, joka oli loikannut Neuvostoliittoon syksyllä 1985. CIA ei kuitenkaan sulkenut täysin pois sitäkään vaihtoehtoa, että sen omissa riveissä Washingtonissa saattoi olla petturi.

KGB pani liikkeelle virheellistä tietoa suunnatakseen mahdolliset epäilykset pois Amesista. Nimetön henkilö otti ­yhteyttä CIA:n Bonnin toimistoon Saksassa ja kertoi KGB:n keksineen keinon siepata CIA:n päämajassa Virginiassa sijaitsevan viestikeskuksen kautta ­välitettäviä CIA:n sisäisiä viestejä. KGB levitti myös tietoa, jonka mukaan loikkari Howard olisi ­kavaltanut CIA:n vakoojia.

Ames toimitti edelleen KGB:lle salaisia asiakirjoja ja sai siitä hyvästä palkkioksi kymmeniätuhansia dollareita. Kesällä 1986 hän sai siirron Yhdysvaltojen suurlähetystöön Roomaan, missä ­pariskunta alkoi toden teolla nauttia rahoistaan. Ames selitti äkillistä rikastumistaan vaimolleen vanhan ystävänsä antamilla hyvillä sijoitusvihjeillä.

Ames pukeutui mittatilauspukuihin ja nimikoituihin paitoihin ja osti aidon Rolex-rannekellon ja urheiluauton. Hän myös hankki tupakoinnin kellastuttamiin hampaisiinsa vitivalkoiset posliinikuoret. Amesit illastivat Rooman hienoimmissa ravintoloissa, ja Rosario ­sisusti heidän tyylikkään asuntonsa kalliilla designhuonekaluilla.

Rosario oli lähtöisin keskiluokkaisesta ja keskituloisesta perheestä, ja hänen edesmennyt isänsä oli ollut valtion aluehallinnon virkamies. Tuttavilleen Ames kuitenkin kertoi parin rahojen tulevan Rosarion äidiltä. Hän avasi jopa pankkitilin anoppinsa nimellä ja ohjasi KGB:ltä saamansa rahat sinne.

Kavalsi ystävänsä KGB:lle

Kesällä 1987 Ames tapasi KGB-yhteyshenkilönsä Roomassa. Hänet vietiin ­salaa neuvostoliittolaisten omistamaan asuinrakennukseen ja huoneeseen, jonka neuvostoliittolaiset kertoivat olevan varta vasten Amesia varten rakennettu. Huoneessa oli kaksinkertaiset seinät, joiden välisessä tyhjässä tilassa soi musiikki niin, että huonetta oli mahdotonta salakuunnella ulkoapäin.

”Minun pitää kysyä sinulta yhtä asiaa, ikään kuin viran puolesta. Toivon, ettet pahastu”, yhteyshenkilö aloitti.

Ames lupasi olla suuttumatta.

”Olemme huomanneet, että ihmiset eivät aina kerro kaikkea tietämäänsä etenkään heille läheisistä ihmisistä”, neuvostoliittolainen jatkoi.

Sitten vihjasi tietävänsä, että Ames tunsi kaksi CIA:n vakoojaa, joita hän ei ollut paljastanut KGB:lle. Toinen heistä oli aikoinaan New Yorkissa työskennellyt entinen diplomaatti Sergei Fedorenko, jonka kanssa Ames oli ystävys­tynyt 1970-luvulla ja joka ei hyväksynyt KGB:n mahtia ja raakoja menetelmiä. Toinen oli venäläinen tiedemies, josta CIA käytti peitenimeä ”Byplay” ja jonka yhteyshenkilönä Ames oli toiminut jonkin aikaa 1970-luvun lopulla. Myös ­hänestä oli tullut Amesin ystävä.

”Sanopa, ystäväni, tuleeko mieleesi nimiä, jotka haluaisit kertoa minulle”, neuvostoliittolainen tivasi.

Ames mietti hetken hiljaa. Hän tiesi, että KGB oli tappanut useimmat hänen ilmiantamansa henkilöt.

”On vielä kaksi henkilöä”, hän sanoi lopulta ja kertoi ­ystäviensä nimet.

Ames sai palkkioksi paksun seteli­tukun. Kotiin päästyään hän joi itsensä sammuksiin. Seuraavana päivänä hän jatkoi juomista ja harhaili humalassa pitkin Rooman katuja, kunnes poliisit korjasivat hänet talteen.

Italiassa ollessaan Ames sai KGB:ltä palkkioina noin miljoona dollaria, ja Moskovassa häntä odotti pankkitilillä ­samansuuruinen summa. KGB antoi ­hänelle myös joenrantaa esittävän valokuvan. Kuvan taakse oli kirjoitettu, että joenrantatontti oli Amesin ja että hän voisi rakentaa sinne huvilan, jos hän joskus joutuisi pakenemaan ­Yhdysvalloista Neuvostoliittoon.

Yhdysvallat oli menettänyt jo 13 vakoojaansa itäblokissa, ja CIA ja FBI yrittivät kuumeisesti selvittää, kuka heidät oli kavaltanut. Epätoivoissaan ne lupasivat tiedoista miljoonan dollarin palkkion siinä toivossa, että joku KGB:n työntekijä tarttuisi syöttiin.

Kun tieto miljoonapalkkiosta kantautui Moskovaan KGB:n johdon korviin vuonna 1988, KGB päätti antaa amerikkalaisille sen, mitä nämä halusivat. Eräs korkea-arvoinen KGB-upseeri sai käskyn ryhtyä Yhdysvaltojen ”vakoojaksi”, ja hän toimitti CIA:lle vinon pinon väärennettyjä asiakirjoja, joiden mukaan KGB oli päässyt CIA:n vakoojien jäljille oman tiedustelutoimintansa ja vakoojien tekemien virheiden avulla.

Ames ei kuitenkaan ollut vieläkään turvassa, sillä CIA:ssa liikkui yhä sitkeitä huhuja tiedustelupalvelun palkkalistoilla olevasta petturista. Kun Amesit palasivat Roomasta Yhdysvaltoihin vuonna 1989, he ostivat 540 000 dollarin hintaisen talon käteisellä. Ames väitti talon olevan lahja Rosarion äidiltä, mutta parin läheinen ystävä, CIA:n agentti Diana Worthen, ei uskonut selitystä.

Hän oli tuntenut Amesit pitkään ja muisti, miten nämä olivat aikoinaan valittaneet rahapulaansa. Nyt Rosariolla oli yhtäkkiä yli 500 paria kenkiä, ja Ames itse oli hankkinut tuliterän Jaguarin. Lisäksi he suunnittelivat laajaa remonttia uuteen taloonsa.

Worthen otti yhteyttä CIA:n sisäisen tutkinnan yksikköön, joka ryhtyi penkomaan Amesien taloutta. Yksikkö lähetti kaikessa hiljaisuudessa tutkijan Kolumbiaan selvittämään, oliko Rosarion äiti todella niin varakas kuin Ames antoi ymmärtää. Tutkija hoiti kuitenkin työnsä huolimattomasti eikä tarkistanut kaik­kia faktoja. Ames sai jatkaa hämäriä puuhiaan ja selvitti määräaikaisen valheenpaljastustestinsäkin vaikeuksitta.

Epäilykset vahvistuivat

Vuonna 1991 CIA ja FBI perustivat ­yhteisen, kokeneista tutkijoista kootun työryhmän jäljittämään mahdollista kaksoisagenttia. Ryhmä aloitti tutkimuksensa puhtaalta pöydältä, eikä aluksi keskittynyt keneenkään tiettyyn henkilöön. Amesin haastattelu sai kuitenkin tutkijoiden epäilykset ­heräämään, sillä tämä vastasi jokaiseen kysymykseen aivan liian sujuvasti ja harjoitellun oloisesti.

Kun tutkijat alkoivat käydä läpi Amesin uraa ja yksityiselämää, he löysivät sattumalta todisteita tätä vastaan. Ames oli vuonna 1985 raportoinut tapaamisistaan Neuvostoliiton suurlähetystössä Washingtonissa, kuten hänen työhönsä kuului. Tili­otteista tutkijat kuitenkin ­näkivät, että kolmen tapaamisen jälkeen Ames oli tallettanut tililleen mittavan ­rahasumman.

”Ei tarvitse olla mikään ydinfyysikko tajutakseen, mistä tässä on kyse. Ames on neukkujen vakooja!” yhden tutkijan kerrotaan puuskahtaneen.


Nyt CIA:lla ja FBI:llä oli ensimmäistä kertaa todellisia perusteita epäillä Amesia KGB:n kätyriksi. FBI alkoi tarkkailla Amesia tiiviisti, ja agentit saivat ohjeet pidättää hänet, jos he näkisivät hänen luovuttavan asiakirjoja tai saavan rahaa.

Kului kuukausia, eikä mitään tapahtunut. FBI penkoi tuloksetta Amesien roskia ja asensi jäljityslaitteen Amesin ­autoon ja videokameroita hänen työhuoneeseensa. Hänen puhelintaan ja asuntoaan salakuunneltiin, ja FBI:n agentit seurasivat häntä kaikkialle. Ames ei kuitenkaan tehnyt mitään epäilyttävää, eivätkä FBI ja CIA voineet toimia ilman konkreettisia todisteita.

Ames toimitti yhä KGB:lle asiakirjoja kätkemällä ne sovittuun paikkaan esimerkiksi yleiseen puistoon, ja joka kerta hän onnistui karistamaan FBI:n agentit kannoiltaan.

Huippuvakooja paljastui

Vuonna 1992 Ames paljasti viimein vaimolleen olevansa Neuvostoliiton vakooja. Tieto oli Rosariolle ensin järkytys, mutta hän toipui nopeasti. Seuraavana vuonna FBI:n ja CIA:n tutkijaryhmä sai vihdoin kaipaamansa todisteet. Amesien roskien joukosta löytyi käytetty värinauha, jonka avulla tutkijat pystyivät rekonstruoimaan useita Amesin KGB:lle kirjoittamia kirjeitä.

FBI:n ja CIA:n tutkijat halusivat napata Amesin itse teossa saadakseen selville, kuka hänen KGB-yhteyshenkilönsä oli. Suunnitelmiin tuli kuitenkin muutos, kun selvisi, että Amesin oli määrä matkustaa työasioissa Venäjälle alkuvuodesta 1994. Hänet päätettiin pidättää saman tien, jotta hän ei jäisi Venäjälle.

Ames oli ajamassa työpaikalleen kello 9.30 helmikuun 21. päivänä, kun hänen peräänsä ja eteensä ­ilmestyi kaksi autoa, joiden katolla vilkkui punainen valo. ­Autot pysähtyivät, ja niistä hyppäsi ulos FBI:n agentteja, jotka pidättivät Amesin vakoilusta syytettynä.

Samana aamuna FBI:n agentit menivät Amesien kotiin ja pidättivät Rosa­rion avunannosta rikokseen. Rosario sai myöhemmin viiden vuoden ja Ames elinkautisen vankeustuomion.

Kun Amesin yhdeksän vuotta kestänyt vakoojan ura päättyi, Neuvostoliitto oli jo lakannut olemasta, ja loppu­aikoina hänen työnantajansa olikin ollut ­Venäjän ulkomaantiedustelupalvelu SVR.

Aldrich Ames ­aiheutti paljastuksillaan useamman CIA:n ­vakoojan kuoleman kuin kukaan toinen yhdysvaltalainen ­kaksoisagentti.

Ehkä sinua kiinnostaa...