Tanska oli tuonut loppuun palvelleet laivansa ja tykkiveneensä Kööpenhaminan edustalle pysäyttämään Britannian mahtavan laivaston. Taistelu alkoi 2. huhtikuuta 1801.

© Getty Images & Brandts/Carl Neumann

Nelson sai Kööpenhaminassa vaikeimman voittonsa

Horatio Nelson oli tottunut voittamaan vihollisensa nopeasti. Hyökätessään Kööpenhaminaan vuonna 1801 hän oli lähellä kokea uransa ensimmäisen tappion, mutta kekseliäisyys ja tottelemattomuus pelastivat hänet lopulta nöyryytykseltä.

perjantai 1. heinäkuuta 2016 teksti Else Christensen & Esben Mønster-Kjær

Amiraali Nelson kuuli hyttiinsä, miten tuuli ulvoi laivan takilassa ja natisutti sen puuosia. Tuuli oli selvästi yltymässä. Nelson oli kuunnellut sitä puolikorvalla niiden muutaman tunnin ajan, jotka hän oli suonut itselleen unta yöllä 2. huhtikuuta 1801. Kaikki riippui nyt tuulen suunnasta.

Edellisenä iltana Nelson oli valvonut myöhään parhaiden upseeriensa kanssa tutkien karttoja, selaillen kirjoja ja laatien suunnitelmia Tanskan nujertamiseksi. Yön työn tulokset odottivat amiraalin pöydällä.

Nelson tarvitsi vain muutaman tunnin suotuisaa tuulta, jotta hän saisi vietyä laivastonsa asemiin Kööpenhaminan edustalle. Tanskan alukset olivat jo pitkässä taistelulinjassa rannikolla. Nelson makasi edelleen sängyssään pohdiskelemassa, kun upseeri koputti hänen hyttinsä oveen ja ilmoitti, että tuuli oli muuttunut kaakkoiseksi. 

Nelson hypähti heti pystyyn. Kaakkoistuuli oli tullut kuin tilauksesta. Sen avulla hän voisi purjehtia antamaan tanskalaisille sellaisen läksytyksen, että he miettisivät kahdesti, ennen kuin päättäisivät jälleen uhmata Britanniaa.

Amiraali uskoi saavansa tanskalaisista helpon ja nopean voiton. Hän oli tottunut voittamaan, ja hänellä oli käytössään laivasto, jonka miehistö oli maailman parhaimmistoa. Kokemattomat tanskalaiset olisivat voimattomia Britannian laivastomahdin edessä.

Nelsonin ylimielisyys oli kuitenkin kostautua.

Tanskalaiset rikkoivat sääntöjä

Kun Britannia lähetti laivastonsa kohti Kööpenhaminaa vuonna 1801, Tanska oli koetellut sen kärsivällisyyttä jo pitkään. Tanskalaiset olivat pysyttäytyneet ulkona sodista, ja kun muu Eurooppa taisteli, kööpenhaminalaiset laivanvarustajat ansaitsivat sievoisia summia toimittamalla sotivien maiden armeijoille varusteita.

1700-luvun kirjoittamattomien merisääntöjen mukaan puolueettomat laivat saivat käydä vapaasti kauppaa, myös sotaa käyvien maiden kanssa, mutta vain siviilitarvikkeilla. 

Tanskalaiset siitä vähät välittivät ja salakuljettivat sotamateriaalia Britannian laivaston ohi sen vihollisten satamiin. Lisäksi vierasmaalaiset kapteenit saivat jopa purjehtia niin sanottuina mukavuuslippulaivoina Tanskan lipun alla, jolloin ne pääsivät esteettä liikkumaan maailman merillä. 

Näin esimerkiksi sotaa käyvä Hollanti toi muun muassa kahvia Aasiasta.

Britit tiesivät hyvin, että Tanska rikkoi kirjoittamattomia lakeja, ja vuonna 1800 he päättivät alkaa tarkastaa myös puolueettomien laivojen lasteja. 

Sitä pidettiin Kööpenhaminassa karkeana loukkauksena, ja myös muut puolueettomat maat ilmaisivat paheksuntansa. Yksi niistä oli Venäjä, jonka keisari kutsui Tanskan, Ruotsin ja Preussin liittoon, jotta ne voisivat puolustaa oikeuksiaan merellä yhteisvoimin.

Britannian hallitus katsoi maiden solmiman ”Aseellisen puolueettomuuden liiton” syntymisen epäviralliseksi sodanjulistukseksi. Britannia päätti iskeä, ennen kuin liitto ehtisi toteutua, ja lähetti laivastonsa Itämerelle 12. maaliskuuta 1801.

Brittien 20:n raskaasti aseistetun laivan ja 30 muun aluksen komentajaksi nimitettiin 61-vuotias amiraali Hyde Parker, joka ei ollut koskaan ennen johtanut kokonaista laivastoa taistelussa. Siksi hänen lähimmäksi alaisekseen valittiin 42-vuotias vara-amiraali Horatio Nelson. 

Tämä oli saavuttanut useita merivoittoja, mutta hänen ikänsä ja arvonsa eivät riittäneet Itämeren sotaretken johtamiseen.

Sotaretken tavoite oli pakottaa Tanska ulos puolueettomien maiden liitosta väkivalloin. Sitten Britannia selvittäisi välinsä Ruotsin ja Venäjän kanssa.

Amiraali Nelson nosti voitonmaljan jo Kööpenhaminan taistelua edeltävänä iltana.

© Bridgeman

Nelson otti komennon Kööpenhaminassa

Aamulla 30. maaliskuuta koko Britannian vaikuttava armada purjehti Juutinraumaan ja ohi Helsingørin Kronborgin linnoituksen. Linjalaivat ampuivat täyslaidallisia kohti linnoitusta, mutta heikoin tuloksin – yksi osuma hajotti Britannian konsulin talon kaupungissa. Kronborgin tykkien kantama taas oli niin lyhyt, etteivät ne osuneet laivoihin.

Parker ja Nelson jatkoivat kohti etelää, kunnes Kööpenhamina ilmestyi näkyviin. Kaupungin edustalla oli taistelulinjassa tanskalaisaluksia, joiden tehtävä oli estää brittejä pääsemästä kaupungin lähelle.

Osa laivoista oli isoja, niissä oli kaksi tykkikantta ja vähintään 25 tykkiä kummallakin laidalla. Niiden välissä oli pieniä fregatteja, aseistettuja matalapohjaisia laivoja ja jopa yksi suuri lautta.

Brittien vaarallisin vastus oli Trekronerin tekosaaren rannikkolinnake puolustuslinjan päässä. Vuonna 1801 maissa oleva tykistö oli aina tehokkaampi kuin laivojen tykit, ja saarella oli 69 järeää tykkiä.

Hyökkäyksen ensimmäisessä vaiheessa brittien oli pysyteltävä mahdollisimman kaukana Trekronerin linnakkeesta. Nelson johtaisi operaatiota, ja Parker pysyisi taustalla suurimpien laivojen kanssa, koska ne eivät voineet ajaa matalikkoon. Suunnitelma oli selvä: kullekin brittilaivalle osoitettiin tanskalaisalus, jonka se valtaisi moukaroituaan sitä ensin tykeillään.

Kun vihollisen linja olisi tuhottu, vuorossa olisi Trekronerin linnake, joka valloitettaisiin maihinnousuoperaatiolla. Tanskalaiset eivät olleet ehtineet rakentaa saarelle kunnollisia puolustusrakennelmia, eikä sen miehistön suojana ollut rintavarustusta tykkitulta ja musketinluoteja vastaan. 

Kun Trekroner olisi kukistettu, Kööpenhamina ja Tanskan laivaston tukikohta olisi helppo valloittaa.

Epäonni vainosi brittejä

Aamulla 2. huhtikuuta brittilaivat nostivat ankkurinsa Kööpenhaminan eteläpuolella ja Nelsonin laivasto otti kurssin kohti tanskalaisten puolustuslinjaa. Kaikki ei kuitenkaan sujunut aivan suunnitelmien mukaan.

Tuskin laivat olivat lähteneet liikkeelle, kun Nelson menetti ensimmäisen aluksensa. Agamemnonin kapteeni ilmoitti, että ei voinut ottaa paikkaansa taistelumuodostelmassa tuulen ja virtausten vuoksi. 

Pian brittien 74 tykin laivat Russell ja Bellona ajoivat matalikkoon ja juuttuivat siihen. Kun ensimmäiset tykinlaukaukset kajahtivat, Nelsonin laivasto oli kutistunut kahdestatoista suuresta linjalaivasta yhdeksään. 

Oli kuitenkin liian myöhäistä kääntyä, eikä Nelson aikonut missään tapauksessa perääntyä taistelun jo käynnistyttyä.

Loput brittilaivat ilmestyivät pian Kongedybet-nimiselle purjehdusväylälle, jossa Tanskan laivat odottivat. Viimeisenä tuli Monarch, jonka kahdella tykkikannella oli yhteensä 74 tykkiä. Merikadetti William Millard tähyili asemapaikastaan peräkannelta edessä avautuvaa näkymää.

”Se oli kaunein ja juhlallisin näky, mitä olen koskaan nähnyt”, hän kirjoitti vuosia taistelun jälkeen. ”Kaikki olivat aivan hiljaa, paitsi luotsi ja ruorimies. Heidän vuoropuhelunsa kuulosti kuin tuomiokirkon messulta.”

Nelsonin suuret linjalaivat lipuivat rauhallisesti eteenpäin, kunnes ne yksi toisensa jälkeen asettuivat Tanskan laivojen linjan eteen ja laskivat ankkurinsa. Sitten alkoi molemminpuolinen tykkituli, ja ruudinsavu laskeutui paksuna toisistaan 300 metrin päässä olevien linjojen ylle. Tässä taistelun vaiheessa kaikki riippui tykkimiesten taidoista.

”Se oli aivan tavallinen taistelu, ei sen kummempaa”, Nelson kirjoitti raportissaan.

Tanskalaiset taistelivat urheasti

Vihollisen hataran näköisen puolustuslinjan tulivoima kuitenkin yllätti britit. Vaikka Tanskan tykit olivat kokemattomien tykkimiesten käsissä, niiden valtavat rautakuulat tekivät tehtävänsä osuessaan brittien laivoihin.

Nelson itse oli Elephant-nimisellä laivalla, jota amiraali Olfert Fischerin komentama tanskalaisten lippulaiva Dannebrog tulitti. Tykinkuulat porautuivat laivan kyljestä läpi, ja tankokuulat hajottivat sen mastoja ja köysiä. 

Osumat lennättivät puusäleitä kaikkialle kannelle, jossa ne tekivät pahaa jälkeä miehistön keskuudessa. Haavoittuneet huusivat tuskissaan, ja heidän toverinsa yrittivät raahata heitä laivavälskärin punaiseksi maalatun pöydän luo, jossa amputointi oli usein ainoa keino hoitaa murskaantuneita käsivarsia ja jalkoja.

Nelson oli hyvällä tuulella, vaikka hänellä oli omakohtaista kokemusta siitä, millaista jälkeä taistelussa tuli: hän oli menettänyt taistelussa toisen kätensä ja näön oikeasta silmästään. Hän asteli tyynenä lippulaivansa peräkannella ja hymyili, kun tanskalaisten tykinkuula kynti isomaston läpi.

”Tulee kuumat paikat”, Nelson huomautti seurassaan olevalle upseerille. ”Älkää kuitenkaan käsittäkö väärin. En mistään hinnasta haluaisi olla missään muualla kuin täällä.”

Monarchin miehistö edempänä tuskin ajatteli aivan samoin. Laiva oli ohittanut Nelsonin Elephantin ja oli ankkuroitunut tasaveroisen vastustajan, kahden tykkikannen ja 74 tykin Sjællandin eteen. Brittialus oli nyt myös Trekronerin linnakkeen voimakkaiden tykkien kantaman sisällä.

Ensimmäisten joukossa Monarchilla kuoli sen kapteeni, ja moni miehistön jäsen koki pian saman kohtalon. Päivän mittaan noin kuudensadan hengen miehistöstä kuoli 56 ja 164 haavoittui. 

Ne olivat suhteellisesti korkeimmat tappio luvut Nelsonin laivoilla. Tanskalaisten kuulat eivät tappaneet vain merisotilaita ja -miehiä vaan myös jalkaväkirykmentin sotilaita, joiden oli määrä hyökätä Trekroneriin. Ennen maihinnousua heidän tehtävänsä oli ampua vihollista musketeillaan laivan ylimmältä kannelta. 

Tanskalaisten tulitus harvensi punaisiin pukeutuneiden jalkaväen sotilaiden joukkoa niin kiivaasti, että loppujen käskettiin hakeutua suojaan odottamaan merkkiä hyökätä linnakkeeseen. Monarchin tykkimiehistöt määrättiin sen sijaan pysymään tykeillään, ja he maksoivat siitä kalliisti.

Tunnin taistelun jälkeen merikadetti William Millard kulki laivan läpi hakeakseen ammuksia. Kaikkialla laivan kannella hän näki kuolleita ja haavoittuneita. Taistelun jälkeen hän muisteli:

”Kun tulin ylimmälle tykkikannelle, isomaston ja keulan välillä, jossa on kahdeksan tykkiä kummallakin laidalla, siellä ei ollut yhtään miestä pystyssä. Osa tykeistä oli raahattu laidalle, valmiina laukaisuun, osa oli kaatunut, ja osa oli siinä, mihin ne olivat sinkoutuneet laukauksen voimasta.”

Pula meriupseereista johti siihen, että vasta 17-vuotias luutnantti sai tykkilautan komentoonsa. Willemoesin rohkeutta ylistettiin taistelun jälkeen, mutta hän ei saanut ylennystä vaan oli edelleen arvoltaan luutnantti, kun hän kaatui taistelussa vuonna 1808.

© Christian Mølsted/Museum Vestfyn

Amatöörit puolustivat Kööpenhaminaa

Nelsonin laivat olivat saaneet monta osumaa, mutta ne olivat vielä taistelukuntoisia. Vaikka brittien kolme linjalaivaa oli joutunut pois pelistä jo ennen taistelua, heillä oli edelleen käytössään yli tuhat tykkiä tanskalaisten 650 tykkiä vastaan.

Myös kokemuksessa ja taidoissa oli eroja. Britannian tykkimiehistöt oli koulutettu perusteellisesti, ja monet Nelsonin tykkimiehistä olivat osallistuneet meritaisteluun ennenkin. Tanskan laivastolle taistelu oli puolestaan ensimmäinen moneen vuoteen. Osa Tanskan tykkimiehistä käsitteli tykkiä tositoimissa ensimmäistä kertaa.

Vain puolet tanskalaislaivojen miehistöstä oli laivastosta, joko ammattisotilaita tai asevelvollisia Tanskan ja Norjan maakunnista. Toinen puoli miehistä oli ollut palveluksessa vasta vajaat kaksi viikkoa. Hallitus oli kehottanut vapaaehtoisia värväytymään, ja jonkin verran muun muassa ruotsalaisia olikin ilmoittautunut, mutta se ei riittänyt. Niinpä Kööpenhaminasta oli pakkovärvätty siviilejä ennen taistelua.

Myös osa upseereista oli kauppalaivastosta värvättyjä siviilejä. Ruorimiehiä ja laivureita pestattiin lyhytaikaisesti niin sanotuiksi kuukausiluutnanteiksi, mutta vaikka he osasivat purjehtia, tykkejä he eivät osanneet käyttää.

Aamupäivän kuluessa brittien ylivoimaisuus alkoi tehdä tehtävänsä. Tanskan lippulaiva Dannebrog syttyi palamaan, ja amiraali Olfert Fischer joutui jättämään laivansa ja hankkiutumaan toiselle laivalle jatkaakseen taistelua. Moni muu yritti myös pelastautua, vaikka laiva taisteli edelleen. 

Merimiehet ja upseerit soutivat muille laivoille tai yrittivät livahtaa turvaan rantaan, joka oli houkuttelevan lähellä. Osa karkureista joutui myöhemmin sotaoikeuteen.

Kello 12:n ja 13:n välillä Tanskan laivat oli ammuttu niin hajalle, että ne katkaisivat yksi toisensa jälkeen ankkuriköytensä ja ajelehtivat pois tulilinjalta. Sitä amiraali Hyde Parker ei nähnyt. Hän oli brittireservin kanssa monen kilometrin päässä Kööpenhaminan pohjoispuolella, ja sinne taistelu näytti ankaralta mutta tasaiselta. 

Tuntikausien tykkitulen jälkeen sankka ruudinsavu verhosi sisäänsä taistelulinjat, jotka näyttivät muuttumattomilta.

Parker oli huolissaan tappioista, sillä kukistettuaan tanskalaiset brittilaivaston pitäisi vielä taistella Ruotsia ja Venäjää vastaan. Kun taistelua oli käyty kolme tuntia ilman ratkaisua ja kello oli yli yksi, hänen kärsivällisyytensä loppui.

Parker antoi määräyksen nostaa liputuksen, joka kertoi Nelsonille, että tämän piti keskeyttää taistelu. Nelsonilla oli kuitenkin omat suunnitelmansa.

Nelson pani kaiken peliin Kööpenhaminassa

Nelson jätti Parkerin vetäytymiskäskyn kylmästi huomioimatta. Hän näki, että tanskalaisten vastarinta heikkeni ja voitto oli käden ulottuvilla.

”Piru minut periköön, jos teen niin”, hän vastasi upseerille, joka kysyi, pitäisikö Parkerin viesti lähettää eteenpäin muille laivoille. Nelson asetti kaukoputken sokean oikean silmänsä päälle ja oli tähyilevinään Parkerin laivaan päin – eikä nähnyt merkkilippua. Sen jälkeen hän keskitti huomionsa taas taisteluun.

Nelson tiesi, että häntä saattoi odottaa tekonsa vuoksi sotaoikeus ja pahimmassa tapauksessa teloitus. Vain voitto voisi pelastaa hänet, mutta tanskalaiset sinnittelivät edelleen.

”He ovat sitkeämpää tekoa kuin luulin”, hän sanoi eräälle upseerille. ”Mutta me ammumme erinomaisesti. Emme kukistaneet heitä kolmessa tunnissa, mutta olen varma, että teemme sen neljässä. Aion joka tapauksessa jatkaa niin kauan, että he eivät enää kestä enempää.”

Hitaasti mutta varmasti tanskalaislaivojen tulitus hiipui, kun niiden tykit tuhoutuivat tai miehistötappiot kävivät liian suuriksi. Holstenilla amiraali Olfert Fischer tiesi hävinneensä. Paettuaan palavalta Dannebrogilta hän oli toivonut, että linjan pohjoispäässä ollut Holsten pystyisi pitämään pintansa brittejä vastaan. Brittien De­fi­ance oli kuitenkin kylmästi murskannut hänen kuvitelmansa. 

Sen 74 tykkiä olivat liikaa paljon pienemmälle Holstenille, jolla oli aseistuksenaan vain 60 tykkiä.

Kun Fischerin sihteeri laski hänen lokikirjansa hetkeksi kädestään, tykinkuula lennätti sen pian yli laidan. Jonkin ajan kuluttua laivan kapteeni ilmoitti, että hän joutuisi pian antautumaan. Fischerin oli jälleen vaihdettava komentopaikkaa, ja nyt hän suuntasi Trekronerin rannikkolinnoitukseen. 

Nelson hyödynsi taistelussa röyhkeästi oikean silmänsä sokeutta. 

© Bridgeman

Kynä oli tykkejä mahtavampi

Tanskalaisten tulitus muuttui koko ajan hajanaisemmaksi, mutta Nelsonin harmiksi se ei kuitenkaan lakannut kokonaan. Koska hän oli uhmannut esimiehensä käskyä, hänen oli ratkaistava tilanne nopeasti. 

Kello 14 Nelson tarttui kynään ja kirjoitti kirjeen Tanskan sijaishallitsijana toimineelle kruununprinssi Fredrikille. Kirjeessään Nelson uhkasi, että jolleivät tanskalaiset lopettaisi tulitusta välittömästi, hän polttaisi kaikki valtaamansa tanskalaislaivat antamatta niiden miehistölle mahdollisuutta paeta.

Kirje annettiin upseerille, joka lähti viemään sitä soutuveneellä tulilinjojen pohjoispuolelta ja pääsi Kööpenhaminaan ennen kello 15:tä. Kruununprinssi Fredrik tajusi, että nyt oli aika tehdä päätös, jota hän oli jo tuntikausia lykännyt. Laivat Kongedybetin purjehdusväylällä saivat käskyn lopettaa ampumisen. Taistelu oli viimein ohi.

Antautuminen tuli viime hetkellä kadetti William Millardille ja brittiläisen linjalaivan Monarchin muulle miehistölle, sillä seulaksi ammuttu laiva ei ollut enää toimintakykyinen.

”Kannellamme lojui tuhottuja tykkejä”, Millard kirjoitti, ”eikä koko laivassa ollut jäljellä enää yhtään ehjää köyttä.” Britannian tappiot olivat 254 kaatunutta ja 689 haavoittunutta, tanskalaisten tappiot 367 kaatunutta ja 635 haavoittunutta. Moni haavoittuneista kuoli seuraavien päivien aikana.

Nelsonin voitto poisti Tanskan laivaston uhkan, ja puolueettomuusliitto rakoili. Brittien vastaisen liittouman arkkitehti, Venäjän Paavali I, oli murhattu jo viikkoa ennen taistelua, ja hänen seuraajansa purki liittouman.

Nelson oli saanut tulivoimalla, tottelemattomuudella ja suorilla uhkauksilla jälleen yhden voiton, uransa siihen asti vaikeimman. Vuonna 1805 hän kaatui Trafalgarin taistelussa. 

Ehkä sinua kiinnostaa...