Preussilaiset sotilaat hyökkäsivät Dybbølin linnoitukseen 18. huhtikuuta 1864. Taistelu oli askel kohti Bismarckin tavoittelemaa yhtenäistä Saksaa.

Dybbølin taistelu

Preussin kanslerilla Otto von Bismarckilla oli selvä tavoite: hän halusi koota saksalaiset ruhtinaskunnat preussilaisten johtamaksi vahvaksi yhtenäiseksi keisarikunnaksi. Niinpä hän julisti sodan Tanskalle, ja 18. huhtikuuta 1864 noin 37 000 sotilasta hyökkäsi Etelä-Tanskassa sijaitsevaan Dybbølin linnoitukseen.

keskiviikko 8. heinäkuuta 2015 teksti Tom Buk-Swienty ja Henrik Elling

Preussin armeijan ylipäällikkö, prinssi Friedrich Karl, oli 18. huhtikuuta 1864 varhain liikkeellä. Hän ratsasti yhdessä kenttämarsalkka Friedrich von Wrangelin kanssa kohti Dybbølin särkkien korkeinta kohtaa, Avnbjergiä.

37-vuotias sotapäällikkö, jota kutsuttiin ”punaiseksi prinssiksi” hänen aina käyttämänsä punaisen husaarin univormun vuoksi, oli hermostunut. Hän pelkäsi, että tanskalaiset olisivat paenneet vallituksistaan massiivisten yöllisten pommitusten aikana ja vieneet häneltä siten kunniakkaan voiton, jota hän kaipasi kipeästi kahden kuukauden piirityksen jälkeen.

Avnbjergillä prikaatinkomentaja rauhoitteli punaista prinssiä: tanskalaiset puolustivat edelleen asemiaan huolimatta niistä tuhansista kranaateista, joita Dybbølin linnoitukseen oli satanut aamuneljästä alkaen.

Papit siunasivat sotilaat

Prinssi huokaisi helpotuksesta, mutta tunnelma preussilaisten juoksuhaudoissa muutaman sadan metrin päässä Tanskan vallituksista oli raskas ja pelokas. Niissä odotti 11 000 preussilaista rynnäkkösoturia, jotka syöksyisivät hetken päästä avoimelle kentälle hyökätäkseen tanskalaisten asemiin Dybbølissä.

53. rykmentissä palvellut sotamies Kaspar Honthumb tiiraili hermostuneena juoksuhaudan reunan yli tanskalaisten vallituksille, joita kranaatit moukaroivat. Sitten hän käänsi katseensa juoksuhaudassa oleviin tovereihinsa. Osa näytti pelokkailta, osa istui hiljaa paikoillaan kohtaloonsa alistuen. Jotkut pälyilivät vauhkoina ympärilleen. Sotilaiden joukossa kulki kenttäpappeja. Hieman ennen kello kymmentä yksi heistä, pastori Müller, saapui Honthumbin ja tämän tovereiden luo 1. komppaniaan.

”Hän kertoi meille muutamalla sanalla tehtävästämme ja tavoitteestamme, minkä jälkeen hän teki ristinmerkin ja antoi meille synninpäästön. Monien silmät kostuivat, ja ajatukset ikuisuudesta ja kuolevaisuudesta valtasivat mielemme”, Honthumb muisteli myöhemmin.

Kenttäpappi tuli myös sotamies Wilhelm Gatherin joukkueen luo. ”Pastorin ääni tärisi ja kuulosti surumieliseltä. Joillekuille miehistä nousivat kyyneleet silmiin. Kättelimme ja hyvästelimme toinen toisemme liikutuksen vallassa.”

Pappien siunausten jatkuessa preussilaisten pommitukset voimistuivat. Viisi minuuttia vaille kymmenen kranaatteja putoili niin tiuhaan ja meteli oli niin korviahuumaava, että yksittäisiä kanuunanlaukauksia ei enää erottanut.

Hiljaisuus, joka alkoi tasan kymmeneltä, oli yhtä epätodellisen tuntuinen kuin se oli lyhytkestoinenkin. Kuului komentohuuto, kun prinssi Friedrich Karl nousi Avnbjergin laella seisomaan jalustimilleen, heilutti miekkaansa ja antoi hyökkäyskäskyn.

Sitkeä riita johti sotaan

Preussin kansleri Otto von Bismarck

Sota oli alkanut muutamia kuukausia muhineen kiistan seurauksena. Se liittyi myös suunnitelmaan, jonka Preussin kansleri Otto von Bismarck oli laatinut vahvistaakseen maansa kuninkaan Vilhelm I:n asemaa ja toteuttaakseen oman unelmansa tulla valtakunnan mahtavimmaksi mieheksi. Jotakin oli tehtävä, sillä Berliinissä juoniteltiin kuninkaan ja Bismarckin syöksemiseksi vallasta ja demokraattisten uudistusten käynnistämiseksi Preussissa.

Saadakseen kansan tuen taakseen Bismarck päätti lähettää armeijan sotaan. Sopiva kohde löytyi pohjoisesta Tanskan kuninkaalle kuuluvista Schleswigin ja Holsteinin herttuakunnista,
joiden saksalaismieliset asukkaat halusivat päästä eroon Tanskasta.

Mutkikas kiista, jossa periaatteessa oli kysymys Schleswigin ja Tanskan välisestä suhteesta, oli huipentunut siihen, kun marraskuussa 1863 Tanskan kuningas oli päättänyt liittää Schleswigin Tanskaan ja irrottaa siten herttuakunnan liitosta Holsteinin kanssa.

Bismarckille päätös oli juuri se, mitä hän tarvitsi aloittaakseen sodan. Hän lähetti armeijan pohjoiseen ”pelastamaan” Schleswigin asukkaat tanskalaisten kynsistä. Preussin liittolaisena
soti niin sanotun Saksan liiton toinen suurvalta, Itävalta. Helmikuun ensimmäisenä päivänä 1864 preussilaisista ja itävaltalaisista koostuva armeija marssi Schleswigin rajalle, jota suojasivat Dannevirken linnoitus ja Slienin vuono.

Tanskan joukkojen komentaja Julius Christian de Meza ymmärsi nopeasti, että 70 kilometrin levyistä Dannevirkeä oli mahdoton puolustaa. Oli talvi, ja asemapaikan sivustat, Slienin vuono idässä ja marskimaa lännessä, olivat jäässä.

Se vaikeutti puolustusta, joten de Meza käski 40 000 miehen vahvuisen armeijansa pakenemaan linnoituksesta.

Raskaita tykkejä Berliinistä

Helmikuun 5. päivän vastaisena yönä tanskalaisten onnistui vetäytyä huomaamatta Dannevirkestä ja jakautua kolmeen osastoon. Yksi niistä marssi Jyllantiin ja toinen Frederician linnoitukseen, ja noin 25 000 miehen pääjoukot kiirehtivät Dybbølin puolustusrakennelmille preussilaiset kintereillään.

Vaikka Dybbølin vallitusten rakennustyöt olivat vielä kesken eivätkä ne olleet aivan valmiit taisteluun, massiiviset maavallit saivat tanskalaiset tuntemaan olonsa turvalliseksi, eivätkä lukumäärältään ylivoimaiset preussilaiset tohtineetkaan hyökätä linnoitukseen välittömästi. Prinssi Friedrich Karl kenraaleineen pelkäsi suuria tappioita, joita vihollisen linnoitettuihin asemiin hyökkääminen aina tiesi.

Saarrettuaan niemen, jolla Dybbøl sijaitsee, prinssi määräsikin tuomaan Berliinistä Tanskaan satoja raskaita tykkejä. Niiden avulla tanskalaiset ajettaisiin asemistaan. Kun ensimmäiset tykit maaliskuun kuluessa saapuivat, preussilaiset aloittivat Dybbølin päivittäiset pommitukset. Pommitukset kiihtyivät vähitellen, ja huhtikuun 7. päivään mennessä ne olivat yltyneet suorastaan helvetillisiksi.

Tanskalaisten kannalta oli kohtalokasta, että preussilaiset sijoittivat tykkinsä muutaman sadan metrin päähän Broagerlandiin Dybbølin linnoituksen sivustaa myötäillen. Sieltä vihollisen raskaat pitkän kantaman tykit pystyivät ampumaan suoraan Vemmingbundin lahden yli Dybbølin vallitusten sivustaan, jossa oli tanskalaisten heikoin kohta.

Yhdentoista päivän aikana tanskalaisten asemiin satoi jopa 7 000 kranaattia päivässä, ja uupuneet tanskalaiset olivat vuotamassa kuiviin vallitustensa takana. Armottomassa tulituksessa kuoli tai haavoittui päivittäin satakunta sotilasta.

Samanaikaisesti Preussin pioneerijoukot kaivoivat joka yö järjestelmällisesti ja kärsivällisesti juoksuhautaa kohti Dybbølin linnoitusta. Pimessä he välttivät tanskalaisten luodit ja pääsivät vähitellen yhä lähemmäksi tanskalaisten asemia. Juoksuhautoja kaivettiin samansuuntaisesti Dybbølin linnoituslinjan kanssa, jotta joukkojen ei tarvitsisi edetä pitkiä matkoja avoimessa maastossa
hyökätessään vihollisen asemiin.

Kun prinssi 18. huhtikuuta kello 10.00 antoi hyökkäyskäskyn, preussilaisten hyökkäysjoukot olivat edenneet jo 250 metrin päähän tanskalaisista.

Hyökkääjien teurastus

Kello 10.00 tykinjyly vaimeni. Hetkeä myöhemmin preussilaiset aloittivat hyökkäyksen tanskalaisten asemiin.

Preussilaisten etumaisessa juoksuhaudassa ollut sotilas Adalbert Rosenkötter näki, miten hänen toverinsa ryntäsivät ei-kenenkään-maalle ja joutuivat heti tanskalaisten ampumiksi.

”Ensimmäiset meistä olivat hädin tuskin päässeet juoksuhaudan reunan yli, kun kuolleita ja haavoittuneita jo kaatui verta vuotaen maahan”, kirjoitti Rosenkötter. Hän huomasi pelon leviävän tovereidensa keskuudessa. ”Emme olleet mikään riemullinen näky. Kaikki olivat kalmankalpeita. Eräs korpraali alkoi itkeä, ja minun oli yritettävä rauhoitella häntä.”

Pian oli Rosenkötterin vuoro syöksyä rumpujen pärinän saattelemana ylös juoksuhaudasta suoraan tanskalaisten kivääritulitukseen.

”Rumpalit löivät rumpujaan kuin hullut, torvet soivat ja kiväärinkuulat viuhuivat päidemme ympärillä. Joka puolella tovereitani kaatui tuskasta huutaen ja apua voihkien. Auttamaan ei voinut jäädä, sillä oli pakko mennä eteenpäin.”

Paniikin vallassa preussilaiset ryntäsivät eteenpäin rummunpärinän ja upseerien käskyjen ajamina. Kaspar Honthumb muisteli hetkeä seuraavasti: ”’Eteenpäin’, huusi everstimme von Buddenbrock, ja käsky löi lävitsemme kuin sähköisku. Huutaen jatkoimme pysähtymättä eteenpäin.”

Preussilaiset valloittivat vallitukset

Preussin armeijan johto oli päättänyt keskittää hyökkäyksen tanskalaisten kuuteen eteläisimpään vallitukseen. Ne olivat helpoin kohde, sillä Broagerlandissa olleet tykit olivat moukaroineet ne tuusannuuskaksi.

Kun vallitukset olisi miehitetty, osa preussilaisista lähtisi pohjoiseen saartaakseen neljän viimeisen vallituksen tanskalaissotilaat. Loput jatkaisivat kohti itää, tuhoaisivat tanskalaisten taimmaisen puolustuslinjan ja valloittaisivat strategisesti tärkeän Dybbølin myllyn.

Tanskalaisille hyökkäys tuli täytenä yllätyksenä. Vallituksia puolustamassa oli vain muutama joukko-osasto, loput olivat turvassa saksalaisten tykeiltä maastossa vallitusten takana. Tanskalainen korpraali 5. vallituksella kuuli kello kymmeneltä jonkun huutavan, että vihollinen oli lähestymässä. Katsoessaan ulos hän näki kauhukseen vihollisen sotilaiden ryntäävän kohti kovaa vauhtia.

600 metrin päässä toisella vallituksella istuva tykkimies Christian Christensen ymmärsi, että preussilaisten hyökkäys oli täydessä käynnissä: ”Preussilaiset etenivät kuin hyökyaalto, mutta samassa kuului kiväärinlaukausten ryöppy. Preussilaissotilaita kaatui maahan tuskasta huutaen. Hetkeksi vihollisen joukot tuntuivat jähmettyvän paikoilleen, mutta samassa ne rynnivät eteenpäin kuin uusin voimin.” Vallitusten takana raikuvat tanskalaisten hälytyssignaalit, ja kaikki oli yhtä suurta kaaosta. Kauemmaksi leiriytynyt jalkaväki kiirehti kilpaa saksalaisten kanssa kohti vallituksia päästäkseen niille ensimmäisenä. Asemissa olleet tanskalaispuolustajat yrittivät samalla turhaan pysäyttää preussilaissotilaiden aaltoa.

Taistelut kiihtyvät

Preussilaissotilaat hajalle ammutulla Dybbølin myllyllä. Osa kiihkeimmistä taisteluista käytiin strategisesti tärkeällä myllyllä, josta oli hyvät näkymät kaikkialle taistelukentälle.

Preussilaiset ehtivät ensin 5. vallitukselle, ja sinne rynnäköiviä tanskalaisia oli vastassa luotisade, mikä pakotti heidät perääntymään. Eteläisen sivustan vallitusten 2 200 tanskalaissotilaasta satoja oli kuollut tai haavoittunut yöllisissä pommituksissa. Voimasuhteet olivat ylivoimaisesti preussilaisten puolella, ja taistelu puolustuslinjasta oli lyhyt mutta kiivas. Ensimmäinen vallitus kaatui
viidessä, viimeinen 20 minuutissa.

Kuolemaa halveksuen tanskalaisjoukot ryhtyivät vastahyökkäykseen, ja yli kolmesataa preussilaista kaatui tai haavoittui 4. vallituksella yritettyään turhaan tunkeutua sen läpi. Kun saksalaiset lopulta miehittivät vallituksen, he eivät tunteneet armoa. Puolustusta johtanut tanskalaiskapteeni Lundbye heitti kiväärinsä ja pyysi armoa, mutta hänet ammuttiin kylmäverisesti kolmen metrin etäisyydeltä. Kaksi muutakin aseetonta tanskalaista ammuttiin, ennen kuin preussilaisten upseeri ennätti paikalle ja sai sotilaansa kuriin.

Reservijoukot Dybbølin myllyllä

Miehitettyään vallitusten eteläisen sivustan preussilaiset jatkoivat hyökkäystä kahteen suuntaan. Osa suuntasi kohti Dybbølin myllyä, osa hyökkäsi tanskalaisten taimmaisiin asemiin.

Puolen tunnin taistelun jälkeen tanskalaisten tilanne oli epätoivoinen. Reservijoukkojen komentaja, kenraali Claude du Plat, oli täysin tietoinen armeijansa surkeasta asemasta. Muutamaa minuuttia aiemmin hän oli määrännyt 8. prikaatin 3 000 reserviläistä taisteluun. Preussilaisten tuliylivoima harvensi tehokkaasti tanskalaisten rivejä rynnäkön ensimmäisessä vaiheessa. Yli puolet joukoista kuoli tai haavoittui.

Valtavat tappiot järkyttivät tanskalaiskenraalia, joka kutsui prikaatin takaisin epätoivoisesta taistelusta Dybbølin myllyltä. Samanaikaisesti du Plat määräsi toiset 3 000 reserviläistä 3. prikaatista vetäytymään Alsiin.

8. prikaatin johtaja eversti Scharffenberg päätti jatkaa hyökkäystä kenraalin määräysten vastaisesti. Hänen tavoitteensa oli pelastaa tanskalaisten pohjoiset vallitukset, jotka eivät vielä olleet preussilaisten hallussa.

Prikaatin voimakas tulitus pakotti preussilaiset perääntymään. Vasta sitten kun ”punainen prinssi” toi taisteluun reservijoukkonsa, preussilaisten onnistui pysäyttää tanskalaisten eteneminen.
Dybbølin myllyllä ja sen ympäristössä, jossa tanskalaiset sitkeästi pitivät puoliaan, käytiin ankaraa taistelua. Myllyllä käydyn tulitaistelun turvin pohjoisten vallitusten tanskalaisjoukot saattoivat alkaa perääntymisen 11:n aikaan, ja suuri osa joukoista pääsi perääntymään taistellen turvaan Alsiin. Kello 13.30 tanskalaiset polttivat sillat perässään ja veivät ”punaiselta prinssiltä” mahdollisuudet riemuvoittoon, tanskalaisjoukkojen tuhoamiseen.

3 000 kuollutta ja haavoittunutta

1 201 preussilaista sotilasta lojui taistelukentällä kuolleena tai haavoittuneena.

Preussilaisille voitto oli lähes täydellinen, mutta sen hintakin oli kova. Taistelukentällä lojui yli kolmetuhatta kuollutta ja haavoittunutta kummankin puolen sotilasta. Preussilainen sotilas Bubbe, joka osallistui hyökkäykseen viidennellä vallituksella, kuvasi järkyttyneenä kohtaamaansa näkyä: ”Kaikkialla lojui kuolleita siinä, mihin he olivat kaatuneet.

Tanskalaisia tykkimiehiä makasi sivussa. Useimmat heistä olivat jo kuolleet, mutta osa eli vielä ja taisteli katkeraa, tarpeetonta kuolemaa vastaan hirvittävällä tavalla. Heidän lihaksensa tärisivät, heidän jo vääristyneet kasvonsa vääntyivät kouristuksenomaiseen irvistykseen, ja silmät pullistuivat ulos kuopistaan.”

Bismarck sai kehuja Berliinistä

Kuoleman niittäessä satoa Dybbølissä prinssi Friedrich Karl riemuitsi. Sähkeessään kuningas Vilhelmille hän kiitti jumalaa, armeijaansa ja kuningasta loisteliaasta voitostaan.

Tieto voitosta otettiin Berliinissä vastaan riemuiten. Kaupunkilaiset riensivät kaduille ylistämään menestyksekästä kuningastaan, joka oli pelastanut Schleswigin ja Holsteinin tanskalaisilta. Vastalauseita ei esitetty: Vilhelm ja Bismarck saivat kesällä 1864 kansan täyden tuen.

Kuukautta myöhemmin Tanska solmi aselevon Preussin ja Itävallan kanssa. Kaikki taistelutoimet keskeytettiin, mutta Preussin ja Itävallan joukot jäivät jo valloittamilleen alueille. Seuraavina kuukausina Lontoossa käytiin tuloksettomia rauhanneuvotteluita.

Tanskan kuningas ei voinut hyväksyä Preussin ehdotusta, jonka mukaan Schleswig jaettaisiin kahtia ja hän saisi hallintaansa vain alueen pohjoisosan. Taistelut alkoivat jälleen. 29. kesäkuuta. Kun preussilaiset valloittivat Alsin, tanskalaiset pelkäsivät, että Itävallan laivasto saapuisi Adrianmereltä Skagerrakiin, mikä merkitsisi myös Sjellannin ja Kööpenhaminan olevan uhattuina.

Tilanteen pakottamina tanskalaiset lopettivat kaiken vastarinnan ja suostuivat ankaraan rauhansopimukseen. Tanskan kuningas Kristian IX menetti Lauenborgin, Holsteinin ja Schleswigin herttuakunnat eli kaksi viidesosaa maa-alueistaan sekä lähes kolmanneksen alamaisistaan, vajaa miljoona ihmistä.

Aiemmin Pohjois-Euroopan mahtivaltioihin kuulunut Tanska kutistui mitättömäksi 39 000 neliökilometrin suuruiseksi ja 1,7 miljoonan asukkaan pikkuvaltioksi.

Tanskalaiset saivat hieman hyvitystä vasta 56 vuotta myöhemmin, kun Pohjois-Schleswig liitettiin jälleen Etelä-Jyllantiin ensimmäisen maailmansodan jälkeen järjestetyn kansanäänestyksen tuloksena.

Ehkä sinua kiinnostaa...