Brittisotilaat lähtivät vastahyökkäykseen Ypresin taistelussa vuonna 1914.

© Topfoto/Polfoto

Länsirintama jumittui juoksuhautojen helvetiksi

Sotilaat luulivat pääsevänsä kotiin ennen joulua. Sen sijaan moni vietti jopa neljä vuotta juoksuhaudoissa, jotka olivat ankeita mutta tarjosivat myös suojaa.

tiistai 14. helmikuuta 2017 teksti Boris Koll

Sota ei ollutkaan vain jännittävää seikkailua, kuten sotamies John Laing oli kuvitellut. 

Yhdessä muiden Skotlannin Black Watch Regimentin sotilaiden kanssa hän heittäytyi maahan aina, kun ulina taivaalta ilmoitti saksalaisten kranaatin lähestyvän.

Oli 15. syyskuuta 1914, ja tulitusta oli jatkunut koko päivän. Skotit eivät päässeet minnekään, sillä heidän edessään nousi Chemin des Damesin harjanne, jonka saksalaiset olivat vallanneet. Takana kiemurteli Aisnejoki, joka ei tarjonnut suojaa vihollistulelta.

Laing oli väsynyt, märissään ja nälkäinen. Hän oli suojautunut yhteen sodan ensimmäisistä, matalista juoksuhaudoista. 

Niitä oli alettu kaivaa Ranskan multaan vasta edellisenä päivänä, ja kaivaminen oli jatkunut koko yön. Ruokaa he eivät olleet saaneet, sillä tulitus oli niin kiivasta, että huoltolinja ei toiminut. 

Sade putosi miesten niskaan loputtomana virtana, eikä kalkkipitoinen maa jaksanut imeä riittävän nopeasti vettä, joka oli muuttanut juoksuhautojen pohjat vesialtaiksi. Laingin saappaat olivat läpimärät, mutta ainakaan hän ei ollut vielä haavoittunut.

Tunnit matelivat. Aikansa kuluksi Laing tarttui päiväkirjaansa raapustaakseen siihen muutaman rivin.

”Kranaatteja putoilee keskeytyksettä. Olemme menettäneet joukkueenjohtajamme, joka lensi ilmaan ensimmäisenä aamulla, ja moni miehistä on haavoittunut. Vain yksi komppaniamme neljästä upseerista on enää jäljellä. Sumu on paksu ja sataa rankasti.”

Länsirintamalla Ranskassa miljoonat miehet olivat samalla tavalla satimessa kuin John Laing. Harva käsitti, että asemasota oli alkanut eikä tilanne muuttuisi neljään vuoteen.

Saksan suunnitelma kariutui

Aisnen rintaman tapahtumat olivat merkki siitä, että Saksan suuret sotasuunnitelmat olivat ajautuneet karille.

Saksan sodanjohto oli uskonut pystyvänsä marssittamaan armeijansa Ranskan yli pikavauhtia vain kuudessa viikossa ja saamaan siten etulyöntiaseman sodassa.

Elokuun lämpiminä päivinä vuonna 1914 kaikki oli sujunut suurin piirtein suunnitellusti. Saksan joukot olivat edenneet läpi puolueettoman Belgian Pohjois-Ranskaan, jota vain vähälukuiset ranskalais- ja brittijoukot puolustivat.

Armeija oli jatkanut eteenpäin ja päässyt lähes Pariisiin, kun Ranskan armeija oli lähtenyt vastaiskuun.

Marnejoen taistelu alkoi 5. syyskuuta, ja siinä miljoona-armeijat taistelivat verisesti kolme päivää.

Tilanne ei näyttänyt edistyvän mihinkään suuntaan, ja lopulta Saksan kenraalit tajusivat, että riskinä oli kohtalokas tappio.

9. syyskuuta, eli juuri sinä päivänä kun Saksan oli suunnitelman mukaan pitänyt lyödä Ranska, Saksan joukot aloittivat perääntymisen.

Ranskan ja Britannian joukot lähtivät saksalaisten perään, ja muutaman onnistuneen päivän ajan niiden kenraalit luulivat, että sota oli jo voitettu. Saksa ei kuitenkaan aikonut luovuttaa niin vähällä.

Sen joukot seisahtuivat Aisnejoelle ja perustivat asemansa Chemin des Damesin harjanteelle. 

Syksyllä 1914 sotilaat katosivat maan pinnalta.

© Getty Images

Aisnen taistelu avasi silmät

Jos keneltä tahansa upseerilta olisi elokuussa 1914 kysytty, voisiko sotaa voittaa kaivautumalla juoksuhautoihin, olisi tämä pitänyt kysyjää idioottina.

Kautta historian taisteluita ja sotia oli voitettu viekkailla joukkojensiirroilla ja rohkeilla hyökkäyksillä.

Aisnella molemmat osapuolet saivat esimakua siitä, että uusi aika oli alkanut. Vuonna 1919 sir John French, joka oli johtanut brittejä Ranskassa viisi vuotta aiemmin, kirjoitti:

”On helppoa olla jälkiviisas, mutta en voi olla ihmettelemättä, ettei kukaan meistä tajunnut, mitä moderneista kivääreistä ja konekivääreistä seuraisi. Ne kymmenkertaistivat puolustajien voiman hyökkääjiä vastaan. Aisnejoen taistelut aukaisivat kaikkien silmät.”

Taistelu alkoi 13. syyskuuta, jolloin brittien ja ranskalaisten pioneerijoukot rakensivat ponttonisiltoja kranaattisateessa.

Jalkaväki ylitti joen, ja toisella puolella se lähti kohti Chemin des Damesin rinteitä. Saksalaisten tulitus niitti kuitenkin hyökkääjiä kuin viljaa, ja hyökkäys pysähtyi ennen huippua.

Seuraavana päivänä sir John French ymmärsi, etteivät hänen sotilaansa pystyisi ajamaan saksalaisia näiden asemista. Niinpä hän antoi brittisotilaille käskyn kaivaa juoksuhautoja.

Se oli helpommin sanottu kuin tehty, sillä lapiot eivät vielä tuolloin kuuluneet brittisotilaiden varusteisiin. Partiot joutuivat etsimään kaivuvälineitä alueen hylätyistä taloista, ennen kuin ensimmäistäkään lapionpistoa pystyttiin tekemään.

Harjanteen laella saksalaiset valmistautuivat vastahyökkäykseen ajaakseen ranskalaiset ja britit takaisin joen yli, ennen kuin nämä ehtisivät kaivautua liian syvälle rinteisiin. Oli kuitenkin jo liian myöhäistä.

Kun saksalaissotilaat lähtivät hyökkäämään alas Chemin des Damisilta, heitä vastassa oli luotisade.

Saksalaisten hyökkäys kilpistyi, ja he joutuivat perääntymään suurin tappioin. Kumpikin osapuoli tajusi, että rintama oli juuttunut paikoilleen ja taisteluille olisi löydyttävä sopivampi paikka.  

Kilpajuoksu Atlantille

Aisnen taistelu oli osoittanut, että linnoitetusta rintamalinjasta oli erittäin vaikeaa, ehkä jopa mahdotonta murtautua läpi.

Niinpä sota oli vietävä muualle. Yksikään kenraali ei kuitenkaan ollut vielä valmis myöntämään, että tätä välienselvittelyä ei voitettaisi perinteisin sodankäynnin menetelmin.

Juoksuhaudat halkoivat Ranskaa aina Alpeilta Aisnejoelle, mutta kummallakin armeijalla oli vielä avoimet sivustat pohjoisessa, joten kenraalit pyrkivät sinne.

Syyskuussa alkoi se, mitä myöhemmin kutsuttiin ”kilpajuoksuksi merelle”.

Suunnitelmien mukaan joukot etenisivät pohjoiseen vihollisen etulinjasta ja ja hyökkäisivät vihollisen asemiin sivustasta.

Liittoutuneiden ensimmäinen yritys oli Picardien provinssissa 17. syyskuuta 1914, sitä seurasi saksalaisten hyökkäys Albertin kaupunkiin kauempana pohjoisessa 25. syyskuuta, ja liittoutuneiden vuoro oli jälleen Arrasissa 1. lokakuuta.

Joukkoja ja kalustoa kuljetettiin jalan, hevosilla, kuorma-autoilla ja etenkin junilla. Ranskan puolella joukkojenkuljetuksissa olivat käytössä kaikki pohjoiseen vieneet raiteet. 14.–17. syyskuuta 800 000 ranskalaista ja brittisotilasta siirrettiin suurmanööverissä, johon liittyi yli 6 000 kuljetusta.

Brittien noin 30 000 miehen 1. armeijakuntaa varten tarvittiin 51 vaunujonoa, joissa kussakin 50 vaunua oli joukkojen ja 13 materiaalin kuljetusta varten.

320 kilometrin pituinen kilpajuoksu kesti puolitoista kuukautta. Kun toinen armeija yritti edetä pohjoiseen, myös vihollisen joukot lähtivät liikkeelle. Näin joukot kulkivat kohti pohjoista kuin kaksi jättimäistä auraa, jotka jättivät jälkeensä pitkän juoksuhautojen juovan.

Lokakuun lopulla joukot pääsivät Pohjanmerelle belgialaisen Nieuportin kaupungin kohdalle. Sieltä ei enää päästy etenemään maata pitkin.

Kilpajuoksu läpi Pohjois-Ranskan oli päättynyt tuloksettomana, ja kaksi rinnakkaista juoksuhautojen linjaa ulottui mereltä aina Sveitsin rajalle saakka. 

Hyökkäykset eivät edenneet yhtään nopeammin kuin mitä jalkaväki pystyi liikkumaan.

© Topfoto/Polfoto

Saksalaiset olivat vaikeuksissa

Jämähtänyt tilanne, jonka sotilaat olivat kokeneet Aisnejoella, levisi syksyllä 1914 koko länsirintaman pituudelle.

Etenkin saksalaisille tilanne oli hankala. He taistelivat myös itärintamalla Venäjää vastaan, ja Venäjän armeija oli kasvamassa valtavan suureksi.

Lisäksi Saksalta puuttui raaka-aineita pitkäkestoiseen sotaan, joten se kaipasi nopeaa ratkaisua länsirintamalla.

Saksan ylin sodanjohto järkeili, että koska enää ei päässyt päässyt eteenpäin, joukkojen piti yrittää murtautua vihollisen linjojen läpi. Saksan joukot hyökkäsivät belgialaisen Ypresin kaupungin

liepeillä, jota britit puolustivat. Saksan hyökkäyksissä oli mukana monia heikosti koulutettuja reservirykmenttejä, joissa palveli kokemattomia vastavärvättyjä. Yksi heistä oli 25-vuotias Adolf Hitler -niminen sotilas.

Häntä ei ollut keväällä 1914 hyväksytty Itävalta-Unkarin armeijaan, mutta Saksalle hän kelpasi.

Hitler saapui länsirintamalle 16. Baijerin reservirykmentissä, joka lähetettiin Ypresiin taistelemaan. Varhain aamulla 29. lokakuuta Hitler sai tulikasteensa rintamalla.

”Kaukaisuudesta korviimme kantautuivat sävelet, jotka lähestyivät komppania komppanialta, ja kuoleman korjatessa rivejämme laulu saavutti meidät ja yhdyimme siihen:

Deutschland, Deutschland über alles, über alles in der Welt”, Hitler kuvaili myöhemmin kirjassaan Taisteluni.

Todellisuudessa taistelu ei ollut niin mieltä ylentävä. 349 miestä kaatui lyhyessä ajassa, ja eloonjääneet joutuivat satimeen tappavaan ristituleen.

Hitler ja hänen rykmenttinsä rippeet saivat hengähdystauon vasta, kun briteiltä loppuivat ammukset.

Ypresin taistelu jatkui täydellä voimalla kuukauden, ja sinä aikana Hitlerin komppanian vahvuus pieneni 250:stä 50:een.

Hitler itse onnistui pääsemään pois taistelun pahimmista melskeistä, sillä rykmentin esikunnan lähettinä hän oli usein 5–10 kilometrin päässä varsinaisista taisteluista. 

Kun tilanne oli rauhallinen, sotilaat saattoivat vaikka ottaa nokoset.

© M. Evans/Scanpix

Neljä vuotta juoksuhaudoissa

Sodan molemmat osapuolet kärsivät valtavia tappioita Ypresin taistelussa. Britit menettivät 58 155 miestä eli vanhan, kokeneen armeijansa. 

Kolme kuukautta aiemmin Ranskaan tulleet kokeneet veteraanit olivat poissa, ja heidän tilalleen tuli miehiä, joilla oli takanaan vain muutaman kuukauden koulutus.

Yksi niistä, joka ei selvinnyt vuoden loppuun asti, oli skotti John Laing. Hän haavoittui pahasti saksalaisen pistimen iskusta. 

Laing jäi kuitenkin henkiin, ja hänet kuljetettiin tuhansien muiden haavoittuneiden tavoin Ypresistä hoitoon Britanniaan. 

Laing vietiin Walesiin Cardiffiin, jossa hän kuoli 19. marraskuuta 1914. Hänen päiväkirjansa päätyi Skotlantiin, ja nykyään se on Perthissä Black Watch -rykmentin museossa.

Ypresin ankarat taistelut olivat tuloksettomia. Saksalaiset panivat kaiken peliin mutta eivät pystyneet murtautumaan läpi brittien linjoista.

”Olemme kotona ennen joulua!” olivat saksalaiset, ranskalaiset ja brittisotilaat toiveikkaasti toistelleet lähtiessään sotaan elokuussa 1914. 

Mutta ne sotilaat, jotka eivät kaatuneet, haavoittuneet tai joutuneet vangiksi, viettivät vielä neljä joulua juoksuhaudoissa. He kävivät sotaa, jota ei voinut voittaa asein.

Neljä vuotta juoksuhaudoissa

Sodan molemmat osapuolet kärsivät valtavia tappioita Ypresin taistelussa. Britit menettivät 58 155 miestä eli vanhan, kokeneen armeijansa.

Kolme kuukautta aiemmin Ranskaan tulleet kokeneet veteraanit olivat poissa, ja heidän tilalleen tuli miehiä, joilla oli takanaan vain muutaman kuukauden koulutus.

Yksi niistä, joka ei selvinnyt vuoden loppuun asti, oli skotti John Laing. Hän haavoittui pahasti saksalaisen pistimen iskusta.

Laing jäi kuitenkin henkiin, ja hänet kuljetettiin tuhansien muiden haavoittuneiden tavoin Ypresistä hoitoon Britanniaan.

Laing vietiin Walesiin Cardiffiin, jossa hän kuoli 19. marraskuuta 1914. Hänen päiväkirjansa päätyi Skotlantiin, ja nykyään se on Perthissä Black Watch -rykmentin museossa.

Ypresin ankarat taistelut olivat tuloksettomia. Saksalaiset panivat kaiken peliin mutta eivät pystyneet murtautumaan läpi brittien linjoista.

”Olemme kotona ennen joulua!” olivat saksalaiset, ranskalaiset ja brittisotilaat toiveikkaasti toistelleet lähtiessään sotaan elokuussa 1914.

Mutta ne sotilaat, jotka eivät kaatuneet, haavoittuneet tai joutuneet vangiksi, viettivät vielä neljä joulua juoksuhaudoissa. He kävivät sotaa, jota ei voinut voittaa asein.

Ehkä sinua kiinnostaa...