Saksalaisten laulut ja joulupuut tekivät niin suuren vaikutuksen ranskalaisiin ja brittiläisiin sotilaisiin, että he laskivat aseensa viettääkseen joulua yhdessä vihollisen kanssa ei-kenenkään-maalla.

© BRIDGEMAN

Aselepo jouluna: sotilaat viettivät joulua vihollisen kanssa

24.12.1914 tapahtui se, mitä kaikki sotilasjohtajat pelkäävät: sotilaat päättivät yhteistuumin vastapuolen kanssa laskea aseensa ja viettää joulua. Saksalaiset, ranskalaiset ja britit nousivat juoksuhaudoistaan, lauloivat joululauluja, vaihtoivat lahjoja ja pelasivat jalkapalloa. Lopulta upseerien oli uhkailtava kovilla rangaistuksilla palauttaakseen miesten sotilaskurin.

perjantai 11. joulukuuta 2015 teksti Pelle Stampe

"Stille Nacht, heilige Nacht"

Vain satunnaiset laukaukset rikkoivat hiljaisuuden kirkkaassa pakkassäässä jouluaattona 1914, mutta muuten kaikki oli rauhallista Belgian rintamalla – ensimmäistä kertaa sen jälkeen, kun Saksa oli valloittanut maan neljä kuukautta aiemmin.

Tulitus oli tauonnut jo aatonaaton iltana, ja kun yö pimeni kohti jouluaattoa, hiljaisuus muuttui yhä käsinkosketeltavammaksi. Tunnelma ranskalaisten ja brittien juoksuhaudoissa oli painostava.

Miehet olivat varmoja, että hiljaisuus oli huono enne, että saksalaiset valmistelivat suurhyökkäystä. Tähystäjät olivat havainneet runsaasti liikettä saksalaisten linjojen takana, mutta he eivät pystyneet selvittämään, mitä saksalaiset tarkkaan ottaen puuhasivat.

Kun saksalaisten joukkohautojen reunan yli sitten kajasti valoa, ranskalaiset ja britit tarttuivat nopesti aseisiin.

Heidän suureksi yllätyksekseen saksalaiset eivät vastanneet tuleen. Sen sijaan tulitusta seuranneessa hiljaisuudessa kajahti kornetin säestyksellä kaunis tenoriääni.

”Stille Nacht, heilige Nacht”, lauloi ääni, joka kuullosti ylimaallisen kauniilta ammusten repimällä taistelutantereella.

Ensimmäisen säkeistön jälkeen kaikki saksalaiset yhtyivät lauluun. Yksittäiset brittisotilaat pistivät rohkeasti päänsä juoksuhaudan reunan yli ja näkivät, että valot, joita kohti he olivat ampuneet, olivat pieniä kynttilöin koristeltuja joulukuusia.

Kuusia oli 20 metrin välein, ja saksalaissotilaat seisoivat täysin näkyvissä joulupuiden vieressä laulamassa joululauluaan.

Laulun loputtua laskeutui hiljaisuus. Brittiluutnantti Charles Bairnsfather kuvasi kokemusta kirjeessään: ”Kömmin ylös juoksuhaudasta ja kävelin sen reunaa pitkin kuivaan kohtaan, josta tähystin yli taistelukentän.

Paikaltani näin niin meidän kuin saksalaistenkin mutkittelevat juoksuhaudat. Heidän juoksuhautansa oli valaistu pienillä joulukuusilla, jotka toivat mieleeni teatterin parrasvalot. Yksikkömme oli lumoutunut saksalaisten laulusta, ja usean minuutin kuluttua reagoimme kuin olisimme olleet yleisöä: ilmoille räjähti aplodeja ja suosionhuutoja.

Sen jälkeen myös meidän juoksuhaudoistamme alkoi sieltä täältä kuulua laulua. En ikinä unohda sitä. Se oli yksi elämäni kohokohtia.”

Sodan luultiin kestävän vain viikkoja

Niin Saksan armeijan johdolle kuin rivimiehillekin tuli yllätyksenä, että sota oli yhä käynnissä joulun lähestyessä 1914.

Saksalaisten alkuperäinen strategia oli nopea sota kahdella rintamalla länteen ja itään. Kaluston ylivertaisuuden piti varmistaa voitto lukumäärältään ylivoimaisesta mutta vanhanaikaisesta Venäjän armeijasta, ja samanaikaisen salamahyökkäyksen Belgian läpi Ranskan puolustuslinjoille oli määrä hajottaa Ranskan armeija jo ennen liikekannallepanoa.

Sen jälkeen britit eivät enää nousisi maihin manner-Eurooppaan, ja sota olisi voitettu kuudessa viikossa.

Tuhansia saksalaisia ilmoittautui innoissaan vapaaehtoiseksi varmistamaan Saksan nousun Euroopan todelliseksi suurvallaksi. He riensivät rintamalle puhkuen isänmaallisuutta ja laulaen kepeästi ”Ausflug nach Paris. Auf wiedersehen auf dem Boulevard” – retkellä Pariisiin, tapaamisiin bulevardeilla.

Saksalaiset pitivät sotaa Ranskaa ja Britanniaa vastaan huviretkenä: he kuvittelivat olevansa kuudessa viikossa Pariisissa ja taas jouluksi kotona. Sota kuitenkin jatkui vuosikausia.

© ULLSTEIN BILD

Saksalaiset juuttuivat mutaan

Saksan strategia oli aivan liian optimistinen. Itärintaman osalta sotilasjohto ei ollut uskonut tsaaria niin valmiiksi uhraamaan kansaansa, että hän lähettäisi miljoonia köyhiä venäläisiä toisensa perään rintamalle tykinruuaksi.

Saksa ei siis voinutkaan nopeasti irrottaa miehiä itärintamalta siirrettäväksi länteen. Miehistövajauksesta huolimatta Saksan hyökkäykset upposivat syvälle puolueettoman Belgian maaperälle.

Saksan kattava ja hyvin toimiva rautatieverkosto kuljetti nopeasti paikalle puolitoista miljoonaa sotilasta, ja Belgia kaatui kolmessa viikossa. Sen jälkeen saksalaiset ottivat kurssin kohti Pariisia.

Saksalaisten tiedustelupalvelu ei kuitenkaan ollut kiinnittänyt huomiota Belgian ja Ranskan tiestön kuntoon. Joukkojen kuljetukset sujuivat huomattavasti suunniteltua hitaammin, ja päälle päätteeksi syksy 1914 oli poikkeuksellisen sateinen.

Sade huuhtoi maata myös raiteiden alta, ja raskaat kuljetukset juuttuivat mutaan. Näin ranskalaiset saivat sittenkin aikaa liikekannallepanoon ja Brittien joukot ehtivät myös apuun.

Helvetti maan päällä

Britit ja ranskalaiset kaivoivat juoksuhautansa saksalaisten linjojen eteen, ja niin alkoi neljä vuotta kestävä asemasota, jossa jokainen voitettu metri maksoi tuhansia ihmishenkiä. 

Joulukuussa 1914 länsirintaman juoksuhaudat kiemurtelivat Pohjanmeren rannikolta Sveitsin rajalle asti. Ne varusteltiin piikkilangalla, hiekkasäkeillä ja konekivääreillä, ja ne jähmettivät länsirintaman paikalleen.

Olot juoksuhaudoissa muuttuivat pian epäinhimillisiksi. Niissä oltiin jatkuvasti vihollisen tykistötulen kohteena, kranaattien räjähdykset repivät rikki pellot ja niityt ja tauoton sade teki kaikesta kahta pahempaa.

Pellot muuttuivat pian veren ja ulosteiden sekaiseksi mutaliejuksi, ja monet juoksuhaudat alkoivat tulvia. Astinlaudat painuivat upottavaan mutaan, ja sotilaiden oli oltava jatkuvassa liikkeessä pysyäkseen pinnalla.

Pahempaa oli vielä tulossa. Mädäntyviä ruumiita roikkui piikkilangoissa ja kellui räjähtävien kranaattien jättämissä sadeveden täyttämissä mutakuopissa. Hygienian ylläpito oli mahdotonta ja käymälät harvinaisia.

Ripuli ja punatauti levisivät nopeasti ja pahensivat olosuhteita entisestään. Saksalainen Otto Dix tiivisti kokemuksensa länsirintamalta: ”Syöpäläisiä, rottia, piikkilankaa, kranaatteja, mutaa, ruumiita, verta, bunkkereita, savukkeita, säilykkeitä, sontaa, luoteja, tulta ja rautaa. Sitä oli sota. Se on paholaisesta.”

Saksalaisten juoksuhaudat muuttuivat muutamassa viikossa mutavelliksi, kun sade jatkui ja vesi valui niihin solkenaan. Pian oli mahdotonta löytää kuivaa nukkumapaikkaa.  

© ULLSTEIN BILD

Sotaväsymys levisi

Asemasota ja sietämättömät elinolosuhteet saivat sotilaat tuntemaan keskinäistä yhteisymmärrystä rintaman molemmin puolin. ”Elä ja anna toistenkin elää”, muodostui monien motoksi.

Sotilaat esimerkiksi lopettivat tulituksen ruoka-aikoihin, ja tykistö ampui usein tarkoituksella yli. Eräs vasta saapunut saksalainen kenttäpappi kuvasi oloja Pohjois-Ranskassa: ”Vastapuolet ovat viikkotolkulla olleet lähes kasvokkain tekemättä mitään.

Ranskan puolella on vain vanhoja veteraaneja, jotka ovat iloisia, kun vihollinen antaa heidän olla rauhassa, ja saksalaiset eivät hyökkää, koska heidän olisi mahdotonta päästä tästä läpi. Näin on syntynyt sanaton sopimus.”

Monin paikoin juoksuhaudat olivat vain 30–50 metrin päässä toisistaan, ja joulukuussa sotilaat alkoivat huudella sodanvastaisuuksia toisilleen – ”Á bas la guerre!”, ”Nie wieder Krieg!” ja ”Down with the war!” – kun tykistötuli taukosi eikä upseereita ollut lähistöllä.

Aselepo hautajaisia varten

Joulun lähestyessä monet saksalaisupseerit esittivät toisistaan tietämättä aselepoa viholliselle, jotta molemmat osapuolet voisivat haudata kaatuneensa. Osa ruumiista oli lojunut kuukausikaupalla ei-kenenkään-maalla. Upseerit sopivat asiasta valkoisten lippujen alla. 

Eräs brittiupseeri kertoi kokemuksistaan 23. joulukuuta: ”Kaikki meidän miehemme kaivoivat hautoja täysin näkyvillä, ja samoin teki vastapuoli.

Sen jälkeen tuntui luonnolliselta tervehtiä: kohtasimme keskellä, kättelimme ja vaihdoimme savukkeita. He olivat erittäin kohteliaita ja kopauttelivat kantojaan kohteliaasti.”

Yhteys vihollisen kanssa oli syntynyt, ja kun saksalaiset pystyttivät joulupuitaan ja alkoivat laulaa joululauluja, oli luonnollista uudistaa aselepo. Laulun tauottua saksalaiset huusivat murteellisella englannillaan: ”We not shoot. You not shoot. You come out. We come out.”

Saksalainen kapteeni Josef Sewald kertoi jouluaatosta: ”Huusin vihollisillemme, että emme halunneet ampua vaan solmia aselevon jouluksi.

Sitä seurasi hiljaisuus, joten huusin uudestaan ja kutsuin heidät tapaamiseen. Britit vastasivat ’Älkää ampuko!’, ja eräs upseeri nousi juoksuhaudasta. Minäkin nousin, ja kun kohtasimme, kättelimme arasti toisiamme.” Paikoitellen aselevon sovittiin kestävän uuteen vuoteen asti.

Erityisjunat toivat rintamalle kuusen havuja, koristeita, lahjoja ja suklaata, jotta Saksan keisarin sotilaat saivat viettää joulua. Tässä juhlapaikkana on rintaman takana oleva laavu.

© ULLSTEIN BILD

Joulurauha ei-kenenkään-maalla

Kun aselevosta oli sovittu, saksalaiset, ranskalaiset ja brittiläiset sotilaat kiipesivät juoksuhautojen väliselle alueelle: ”Mikä näky: saksalaisia ja brittejä seisoi juttelemassa pienissä ryhmissä pitkin rintamalinjaa! 

Pimeydessä kuului naurua ja näkyi savukkeiden hehkuja. Siellä missä kielitaito ei riittänyt, sotilaat keskustelivat viittoen ja elehtien. Kaikki näyttivät tulevan hyvin toimeen keskenään. Siinä me seisoimme ja naureskelimme yhdessä miesten kanssa, jotka vain muutama tunti aiemmin olimme halunneet tappaa”, kirjoitti eräs brittiläinen korpraali.

Sotilaat antoivat toisilleen lahjoina muonaa, savukkeita, alkoholia ja suklaata ja lauloivat vuoron perään haikeita kotiseutulauluja. Toimeliaimmat ryhtyivät pian vaihtelemaan himoittuja muistoesineitä, kuten vyönsolkia ja nappeja.

Sotilaat molemmin puolin huomasivat, että viholliset olivat nuoria miehiä, joilla oli samanlaisia kiinnostuksenkohteita, toiveita ja unelmia kuin heillä itsellään. Niin rivimiehet kuin upseeritkin tulivat yhdessä tuumin siihen tulokseen, että sota johtui vain kenraalien ja poliitikkojen valheista ja propagandasta.

Vaikka seuraukset olisivat voineet olla vakavia, myös upseerit osallistuivat molemmin puolin yhteiseen joulunviettoon. ”Mitä muuta olisimme voineet tehdä? Ampua?”, kuten eräs brittiupseeri totesi. ”Emme voineet ampua aseettomia miehiä, emmekä toisaalta voineet antaa heidän tulla juoksuhautoihimme.

Ainoa järkevä vaihtoehto oli kohdata heidät puolivälissä. Siitä koitui vaikeuksia, mutta on vaikea sanoa, mitä muutakaan olisimme voineet tehdä.”

Jalkapalloilusta vaiettiin

Jouluaaton jälkeisinä päivinä kohtaamiset ei-kenenkään-maalla jatkuivat. Monet tekivät niinkin läheistä tuttavuutta vihollisen kanssa, että vaihtelivat osoitteita ja sopivat kirjeenvaihdosta ja vierailuista, kun sota olisi ohi.

Vitsaillen ja reilun pelin hengessä monin paikoin rintamaa sovittiin, että sota ratkaistaisiin jalkapallo-ottelulla.

Ilma oli pakastunut, joten mutainen ei-kenenkään-maa oli kovettunut riittävästi pelaamista varten. Koppalakit saivat toimittaa maalitolpan virkaa, ja palloja tehtiin heinällä tai räteillä täytetyistä sukista tai myssyistä. Joillain yksiköillä oli aivan oikeita jalkapallojakin.

Eräs saksalainen upseeri kertoi päiväkirjassaan: ”Brittiläiset sotilaat hakivat oikean jalkapallon juoksuhaudastaan, ja pian peli pyöri vilkkaasti. Se oli ihmeellistä – ja samalla outoa.

Brittiupseerit seurasivat tilannetta yhtä ihmeissään. Näin joulu, rakkauden juhla, teki verivihollisista hetkeksi ystäviä. Sanoin heille, että emme haluaisi ampua myöskään toisena joulupäivänä.

Tästä oltiin yhtä mieltä. Illalla brittiupseerit kysyivät, voisimmeko pelata kunnollisen jalkapallo- ottelun seuraavana päivänä.”

Jotkut upseerit kielsivät pelaamisen, koska siinä mentäisiin heidän mielestään liian pitkälle vihollisen kanssa veljeilyssä, joten virallisesti jalkapalloa ei koskaan pelattu. Saksan sotasensuuri ei antanut kertoa joulurauhasta ja jalkapalloilusta lainkaan, ja Britannian ja Ranskan lehdissäkin asiaa hyssyteltiin.

 

Brittilehdet saivat kertoa joulurauhasta vain yksittäisinä tapauksina merkityksettömillä rintama-alueilla, mutta saksalainen lehdistösensuuri kielsi kaikki maininnat luvattomasta rauhasta.

© MARY EVANS

Kenraalit puuttuivat peliin

Kun joulunpyhät olivat ohi, siellä täällä rintamalla alkoi taas satunnainen ammuskelu. Upseerit molemmin puolin pyrkivät käyttämään tilannetta hyväkseen määräämällä yllätyshyökkäyksiä.

Myös sotilaille oli koko ajan ollut selvää, että sota jatkuisi väistämättä: ”Tänään meillä on rauha. Huomenna minä taistelen maani puolesta ja sinä omasi. Onnea matkaan”, sanoi eräs saksalainen sotilas brittiläiselle.

Sota käynnistyi kuitenkin varsinaisesti uudestaan vasta ylempien tahojen puututtua asiaan. Kenraalit poikkesivat rintamalla ja uhkasivat aselepoon osallistuneita sotaoikeudella.

Monissa yksiköissä oli puhjeta kapina, kun sotilaat kieltäytyivät jatkamasta tappamista: ”’Ampukaa tai me ammumme, eikä kohteena silloin ole vihollinen!’ upseerit karjuivat meille. Niin me laukaisimme aseemme, mutta kukaan ei kaatunut. Ammuimme tuona ja seuraavana päivänä lähinnä tähtiä taivaalta”, kertoi eräs saksalaissotilas myöhemmin.

Monet yksiköt rintamalinjan molemmin puolin saivat väistyä, ja niiden tilalle marssitettiin miehiä, jotka eivät olleet kokeneet rintaman joulurauhaa vaan olivat usein isänmaallisista sankariteoista unelmoimiva vasta värvättyjä intomieliä.

Monet saksalaissotilaat saivat maksaa joulurauhastaan, kun heidät siirrettiin itärintaman pahimpiin paikkoihin, ja kaikkia sotilaita, joilla oli brittiläisiä tai ranskalaisia muistoesineitä, uhkailtiin petturuussyytöksillä.

Vuoden 1914 joulurauhan jälkeen sotilasjohto molemmin puolin vannoi, ettei epävirallista aselepoa enää koskaan syntyisi. Niinpä suurien juhlapyhien ajaksi määrättiin pommituksia ja hyökkäyksiä aina sodan loppuun asti.

Vaikka aselepo paikoin jatkui uuteenvuoteen saakka, suurimmalla osalla länsirintamaa sota oli uuden vuoden koittaessa jo täydessä käynnissä.

Ehkä sinua kiinnostaa...