Naamioinnin taustalla oli ajatus siitä, että vihollinen ei voi osua siihen, mitä se ei näe. Kasvillisuuden hyödyntäminen ja maastoon sulautuminen toi armeijalle selkeän edun – kunhan vihollinen ei älynnyt toimia samoin.  

© Imperial War Museum & Ritzau

7 nokkelaa naamiointiyritystä sodassa

Valepuita, onttoja hevosia ja paperimassapäitä – naamioinnin käyttäminen taisteluissa alkoi yleistyä ensimmäisen maailmansodan aikana, ja taiteilijoita värvättiin jujuttamaan vihollista. Osa ideoista oli hyviä, osa tappavan huonoja.

keskiviikko 11. huhtikuuta 2018 teksti Peter Eberhardt & Niels-Peter Granzow Busch

1. Vihollista hämättiin kaikien keinoin

Jo ensimmäisen maailmansodan alussa oli selvää, että alkanut konflikti poikkesi kaikista aiemmista sodista.

Aiemmin armeijat olivat marssineet taisteluun värikkäissä univormuissa, ja sodan lopputulos oli ­ratkaistu lyhyillä yhteenotoilla. Konetuliaseiden keksiminen kuitenkin mullisti sodankäynnin täysin.

Saksalaiset sotataktikot olivat jo vuonna 1908 esittäneet, että tiiviinä rivistönä etenevien jalka­väen­sotilaiden tulittaminen johtaisi ”täydelliseen tuhoon”. 

Lisäksi 1800-luvun lopun taisteluja analysoineet sotatutkijat olivat havainneet, että ­punaisiin univormuihin pukeutuneita sotilaita kuoli enemmän kuin vihreisiin tai ruskeisiin pukeutuneita. He olivat myös panneet merkille kaksi tieteellistä tosiasiaa. 

Ensimmäinen oli se, että ihmisen näkö­aistia oli helppo huijata. Toinen oli peräisin luonnontieteilijä Charles Darwi­nilta, joka oli havainnut, että eläinten turkin tai ­höyhenpeitteen ­väritys ja kuviointi mukautuivat ajan mittaan niiden elinympäristöön.

Kokeissa selvisi, että viirut ja laikut kätkivät ­sotilaan tehokkaasti. Näin ­armeijat voisivat ottaa ­mallia ­impressionististen maalareiden ­epä­tarkoista ääriviivoista. 

Naamiointi jäi kuitenkin pitkälti teorian asteelle. 

Britannia ja Saksa kyllä vaihtoivat sotilaidensa univormut ruskeisiin ja harmaisiin ennen sotaa, mutta konservatiivinen Ranska piti siniset takkinsa ja punaiset housunsa, kunnes suuret tappiot saivat senkin siirtymään hillitympiin väreihin. 

Miehet yrittivät sulautua ympäristöönsä. Se ei auttanut tätä brittien vangitsemaa turkkilaista sotilasta Gallipolissa.

© Ritzau

2. Piikkikypärä oli oiva maalitaulu

Saksalaiset rakastivat piikkikypärää, jonka Preussin kuningas Fredrik Vilhelm oli ottanut käyttöön vuonna 1842. 

Ensimmäisen maailmansodan alettua kävi kuitenkin pian selväksi, että kypärän päälaella sojottava piikki vaikeutti sotilaiden piiloutumista. 

Vuonna 1916 ­Saksan joukoille alettiinkin jakaa uudentyylistä maastokuvioitua teräs­kypärää, jossa ei ollut komeaa piikkiä. 

Saksalaisen piikkikypärän piikki vuonna 1914 oli lähes 10 sentin pituinen. Jo vuonna 1916 siirryttiin huomaamattomampaan kypärään (oik.). 

© Imageselect & Scanpix

3. Sotahevoset saivat uuden pintavärin

Ensimmäisessä maailmansodassa käytettiin jo moottoriajoneuvoja, mutta rintamilla oli myös miljoonia hevosia. 

Vaaleat hevoset oli kuitenkin helppo erottaa liejuisella taistelu­kentällä, ja niinpä esimerkiksi länsirintamalla britit alkoivat maalata hevosensa vihreiksi tai ruskeiksi. 

Itä-Afrikassa sotivat britit olivat ­vieläkin kekseliäämpiä. Heillä oli käytössään tuhansia hevosia, jotka maalattiin raidallisiksi, jotta saksalaiset luulisivat niitä seeproiksi. 

Ajatus oli periaatteessa hyvä, mutta se ei toiminut käytännössä, sillä useimmat saksalaiset erottivat hevosen seeprasta. 

Afrikassa britit naamioivat hevosensa seeproiksi.

© Ritzau

4. Valehaavoittuneet olivat ovela ansa

Saksalaiset keksivät kieron juonen voidakseen houkutella britit ansaan. He pukivat nukkeja brittiunivormuihin ja veivät ne ei-kenenkään-maalle.

Kun nuken käteen sidotusta narusta veti, näytti kuin nukke olisi heiluttanut kättään avunpyynnöksi. 

Kun britit ­sitten ­ryntäsivät apuun, he paljastivat ­asemansa ja joutuivat samalla tarkka-ampujien maalitauluksi.


Saksalaiset huijasivat brittejä ”haavoittuneilla” nukeilla. 

© Imperial War Museum

5. Hevosten ruhoista oli hyvä tähystää

Sodassa kuoli yli kahdeksan miljoonaa hevos­ta, ja niiden mätäneviä ruhoja lojui kaikkialla. Se ei jäänyt ranskalaisilta huomaamatta.

Länsirintamalla ei juurikaan ollut kasvilli­suutta, jonka sekaan sotilaat olisivat voineet piiloutua. Niinpä ranskalaiset muotoilivat ­paperimassasta onttoja hevosenruhoja, joiden sisältä heidän tarkkailijansa saattoivat seurata saksalaisten liikkeitä.

Sotamies Samuel ­Benson kuvaili sodan jälkeen, miten ovela piilo kerran paljastui: 

”Vihollinen ampui kuollutta hevosta, jolloin sen sisältä pinkaisi juoksuun mies. Sitten hän kaatui kuolleena maahan.” 

Ranskalaiset vakoilivat saksalaisia onttojen valehevosenruhojen suojasta. 

© Imperial War Museum

6. Paperipäät etulinjassa

Britannian armeijan naamiointikeskuksessa Kensingtonissa tuotettiin sodan parhaimpiin kuuluvia päitä – ­paperimassasta. 

Valepäiden tarkoitus oli houkutella saksalaisia tarkka-­ampujia ampumaan ja paljastamaan siten sijaintinsa. 

Valepää nostettiin kepin nenässä juoksuhaudan reunan yläpuolelle, ja kun saksalaisten aseiden suuliekki oli paljastanut heidän sijain­tinsa, britit saattoivat keskittää oman ­tulituksensa suoraan heitä kohti.

Ensimmäiset paperimassapäät ­muotoili ranskalainen kuvanveistäjä Henri Bouchard, joka oli keksinyt monia ­nerokkaita naamiointi-ideoita. 

Britit parantelivat päitä tekemällä niistä yhä realistisemman näköisiä. Pään aihio valettiin kip­sistä, minkä ­jälkeen sille muotoiltiin paperimassasta yksilölliset kasvonpiirteet. 

Aidon vaikutelman ­lisäämiseksi osa valepäistä jopa poltti tupakkaa. Pään suuhun ­vedettiin kumiletku, johon juoksuhaudassa istuva oikea sotilas puhalsi tupakansavua.

Paperimassapäiden lisäksi britit ­valmistivat komppaniakaupalla vanerisotilaita, joiden oli tarkoitus kiinnittää ­vihollisen huomio samaan aikaan kun britit hyökkäsivät toisaalla. 

Parista ­narusta vetämällä britit saat­toivat käynnis­tää jopa kolmensadan ­vanerilevystä leikatun valesotilaan ”rynnäkön”.

Britit muotoilivat paperimassasta päitä, joiden piti houkutella vihollinen hyökkäämään. 

© Imperial War Museum

7. Laivojen kuviointi hämäsi vihollista

Brittitaiteilija Norman Wilkinson sai vuonna 1917 aivan uudenlaisen ­naamiointi-idean. 

Laivas­toon vapaa­ehtoisena liittynyt Wilkinson tajusi, ettei mikään naamiointi pystyisi kätkemään suuria sotalaivoja. 

Niinpä hän ehdotti, että sotalaivat maalattaisiin geometrisillä kuvioilla, joiden ansiosta Saksan sukellus­veneiden olisi mahdotonta ­arvioida luotettavasti ­niiden nopeutta
ja kurssia.

Wilkinson sai idean ”dazzle”-kuvioin­tiin luultavasti kubismista, jonka taitajiin muun muassa Pablo Picasso kuului. Dazzle camouflage -naamiointia käytettiin toiseen maailmansotaan asti. 

Ainakin kaksituhatta laivaa naamioitiin I maailmansodan aikana Wilkinsonin kehittämällä niin sanotulla dazzle-kuvioinnilla. 

© Ritzau

Ehkä sinua kiinnostaa...