Britit joutuivat jättämään raskaat tykkinsä Steenbeek­joen länsipuolelle, sillä idempänä maa oli niille liian ­pehmeää. Joen länsipuolella tykit olivat niin kaukana etulinjasta, että niiden osumatarkkuus kärsi.

© Imago/All over press

500 000 sotilasta hukkui vereen ja mutaan

Brittidivisioonat lähtivät heinäkuussa 1917 hyökkäykseen, jonka oli määrä lopettaa ensimmäinen maailmansota. Sotamarsalkka Douglas Haig oli luvannut pakottaa saksalaiset perääntymään. Passchendaelen taistelusta tuli kuitenkin helvetti, jossa sukupolvi nuoria miehiä menetettiin, koska brittiläinen sotamarsalkka ei suostunut antamaan periksi.

keskiviikko 1. marraskuuta 2017 teksti Esben Mønster-Kjær

Sotamarsalkka Douglas Haig kertoi kuulijoille suunnitelmastaan vilkkaasti elehtien. Sitten 55-vuotias brittiupseeri kumar­­tui pöydälle levitetyn ­kartan ylle ja näytti, missä Britannian ­armeija pakottaisi Saksan sotajoukot perääntymään.

Haig työnsi toista kättään sormet harallaan eteenpäin kartalla kuvatakseen, miten brittijoukot murtautuisivat läpi saksalaisten linjoista. 

Sen jälkeen ne etenisivät vauhdilla Belgian halki. Haig liikutti kättään kartalla itää kohti Saksan rajalle asti ja jopa vähän sen yli. 

Hän ­vakuutteli läsnäolijoille, että jouluun 1917 mennessä Saksa anoisi rauhaa ja ympärysvallat voittaisivat sodan.

Haigin optimismi vakuutti lähes kaikki Britannian hallituksen jäsenet, jotka olivat ko­koontuneet Lontooseen neuvot­te­lemaan kesäkuussa 1917. 

Vain pääminis­teri David Lloyd ­George suhtautui Haigin suunnitelmiin epäillen.

”Hän ei piittaa siitä, kuinka monta miestä hän menettää, hän on valmis tuhlaamaan näiden poikien hengen. Aion ­pelastaa edes osan heistä”, Lloyd George kirjoitti vaimolleen.

Pääministeri pommitti Haigia viikon ajan tiukoilla kysymyksillä yrittäen löy­tävää vaihtoehtoisen ratkaisun Belgian offensiiville. 

Sellaista ei kuitenkaan löytynyt. Mikäli Haig ei saisi ­lupaa hyökätä, kuluttava asemasota jatkuisi toden­näköi­sesti koko loppuvuoden eikä Saksan tappio olisi yhtään lähempänä.

Lopulta Lloyd George taipui. Hän kuitenkin varoitti, että Britanniasta olivat loppumassa miehet eikä Haigin suur­operaatio saanut päättyä verilöylyyn. 

Hän myös ilmoitti, että hyökkäys keskeytet­täisiin, mikäli läpimurtoa ei saavutettaisi.

Satojentuhansien nuorten brittimies­ten henki oli nyt pääministerin käsissä. Vain hän voisi pelastaa heidät.

Etkö vielä ole tilaaja? Näin saat lehden

  • Osta lehtipisteestä 9,95 eurolla.
  • Tilaa lehti. Esimerkiksi 3 numeroa hintaan 4,90 euroa.

Saksan uskottiin murtuvan helposti

Skotlantilaissyntyinen Douglas Haig oli palvellut länsirintamalla ensimmäisen maailmansodan alusta lähtien. 

Hän komensi suurinta ­armeijaa, jonka Britannia oli koskaan lähettänyt taisteluun, ja hän oli pitkälti vastuussa myös maan sota­historian pahimmasta katastrofista.

1. heinäkuuta 1916 Haig oli määrännyt joukkonsa hyökkäämään saksalaisten puo­lustuslinjoja vastaan Sommejoella Ranskassa. 

Iltaan mennessä saksalaisten tykit ja konekiväärit olivat tappaneet 20  000 brittisotilasta ja haavoittaneet 37  000:ta. 

Seuraavana aamuna sotilaat määrättiin taas uuteen rynnäkköön. Näin ­jatkui useita kuukausia, sillä Haig uskoi voivansa vuodattaa vihollisen kuiviin.

Sodan alkupuolella Haig oli todistanut saksalaisten aiheuttavan brittijoukkojen kes­kuudessa niin suurta tuhoa, että yksi ainoa rynnäkkö olisi voinut murskata ­britit. 

Vihollinen ei kuitenkaan ollut tart­tunut tilaisuuteen, ja Haig oli ottanut tilanteesta opikseen: hän ei jättäisi ratkaisevaa iskua antamatta.

Kesällä 1917 Haig oli toipunut Sommen katastrofista ja uskoi vakaasti, että Britannian armeija pystyisi murtamaan saksalaisten puolustuksen Passchendaelen kylän tienoilla Belgiassa. 

Briteillä oli nyt käytössään runsaasti raskaita tykkejä, jotka pystyisivät tuhoa­maan saksalaisten tykit ja puolustusasemat ennen kuin jalka­väki lähtisi hyökkäykseen.

Lisäksi Haig tiesi saksalaisten mielialan olevan alamaissa. Tiedustelun sieppaamat kirjeet olivat paljastaneet, että moni saksalaissotilas oli saanut sodasta tarpeek­seen ja heillä oli pulaa niin ammuk­sista, tupakasta kuin ruuastakin. 

Haig uskoi ­suurhyökkäyksen murtavan saksalaisten taistelutahdon nopeasti.

Ensimmäisessä maailmansodassa kuoli yli 8 miljoonaa ­hevosta ja muulia, jotka ­kuljettivat rintamalle muun muassa ­tykkejä ja ruokaa. 

© Imago/All over press

Kranaattisadetta kesti kaksi viikkoa

Tykistön piti varmistaa Britannian voitto tulevassa taistelussa, ja brittijoukkojen ­selustaan Belgiaan keskitettiin 3  000 tykkiä. 

Suurhyökkäyksen komentajaksi Haig nimitti ärhäkkänä sotilaana tunnetun kenraalin Hubert Goughin.

Tykit alkoivat laulaa 16. heinäkuuta. Ankara tulitus kesti 15 päivää, joiden ­aikana britit ampuivat 4,3 miljoonaa ­kranaattia ja tuhansia saksalaissotilaita silpoutui hengiltä tai hautautui elävältä.

26. heinäkuuta 1917 kranaattien räjäh­dykset saivat saksalaisten linjojen takana sijaitsevan Passchendaelen kirkon tornin sortumaan kuin enteenä siitä, että Passchendaelen taistelusta kehkeytyisi yksi ensimmäisen maailmansodan verisimmistä yhteenotoista.

Hieman ennen auringonnousua 31. heinäkuuta tunnelma rintamalla vaikutti olevan tyyni mutta valpas. 

Goughin ­esikuntaan kuuluva ranskalainen upseeri kuitenkin tiesi, mitä tuleman piti. Juoksuhaudoissa brittien esikunnan ja saksa­lais­ten linjojen välissä satatuhatta miestä odotti jännit­tyneinä upseeriensa pillin ­vihellystä, joka oli heille merkki lähteä rynnäkköön ei-kenenkään-maan poikki. Sitten brittien tykit alkoivat jyrähdellä.

”Kun tykistön sulkutuli alkoi, se oli niin rajua, ettemme uskaltaneet katsoa toisiimme. Saatoin hädin tuskin uskoa silmiäni, kun etumaisen juoksuhau­dan miehet lähtivät liikkeelle. Oli kuin rotta­lauma olisi sännännyt pakoon”, ranskalaisupseeri kuvaili myöhemmin.

Hyökkäys pysähtyi bunkkereihin

Brittiupseerit puhalsivat pilleihinsä kello 3.50, juuri kun auringon ensi säteet ­alkoivat näkyä horisontin takaa. 

Pian autio ei-kenenkään-maa kuhisi khakin­värisiin univormuihin pukeutuneita brittisotilaita ja tykkituli yltyi yltymistään.

Kevyiden tykkien ammukset putosivat kuin tasaisena verhona rintamalin­jojen väliseen maastoon, missä ne tuhosivat piikkilanka­esteitä ja pakottivat saksalaiset pysy­mään suojissaan.

Tappava kranaattiverho eteni noin 25 metriä minuutissa, ja brittijoukot pysyt­telivät tiiviisti sen kannoilla. 

Samaan ­aikaan raskas tykistö moukaroi sak­salaisten takalinjoja vaientaakseen ­vihollisen tykistön ja estääkseen vahvistuksia pääsemästä etulinjaan.

Suurhyökkäyksen ensimmäisten tuntien aikana kaikki eteni suunnitelmien mukaan – myös rintamalohkon keskellä, jonne Gough oli keskittänyt joukkojaan. 

18 brittidivisioonaa pääsikin läpi saksalaisten ­kahdesta etumaisesta puolustuslinjasta verrattain vähäisin tap­pioin. Raskas tykkituli oli kaikesta päätellen tehnyt tehtävänsä.

”Hyökkäystä oli kestänyt vain puo­lisen tuntia, kun asemiimme alkoi vir­rata saksalaisia vankeja”, britti­upseeri kuvaili hyökkäyksen ensihetkiä.

Toisen ja kolmannen puolustuslinjan välimaastossa brittijoukkojen eteneminen kuitenkin pysähtyi saksalaisten ­suuriin betonibunkkereihin, joita pari viik­koa kesänyt kiivas tykkituli ei ollut vaurioittanut. 

Kussakin bunkkerissa oli kahdesta neljään ­konekivääriä ja esteetön näkymä ei-kenenkään-maalle.

Brittien tappioluvut nousivat nopeasti heidän pyrkiessään lähemmäs bunkkereita tuhotakseen ne käsikranaateillaan. 

Vähi­tellen jalkaväki alkoi jäädä jälkeen sulkutulesta, joka eteni yhä tasai­sta vauhtia kohti saksalaisten selustaa.

Saksa vahvisti puolustuslinjojaan

Offensiivin seuraavasta vaiheesta tuli vie­läkin verisempi, sillä Saksalta ei suinkaan ollut jäänyt huomaamatta, että britit keskittivät Passchendaeleen runsaasti tykkejä ja valmistelivat selvästikin suur­hyökkäystä. 

Niinpä Saksan sodanjohto oli kutsunut apuun valtakunnan johtaviin kuuluvan puolustussodan asian­tuntijan Fritz von Lossbergin, joka sai tehtäväkseen vahvistaa Passchendaelen linjoja.

Von Lossberg ei aikaillut vaan lisäsi ­puolustuslinjojen määrää kolmesta kuuteen, mikä kasvatti rintaman syvyyttä ­viidestä kymmeneen kilometriin. 

Hän myös siirsi Saksan tykit naamioituihin asemiin harjun taakse, mistä ne oli vaikea havaita ja vielä vaikeampi tuhota tykkitulella. 

Niinpä suuri osa saksalaisten tykeistä oli täysin vahin­goittumattomia brittien hyökkäyksen alkaessa. Lisäksi von Lossberg kokosi linjojen taakse suuren reservin vastahyökkäystä varten.

Saksalaiset käyttivät Passchendaelessa hajutonta sinappikaasua, joka aiheutti iholle suuria rakkuloita ja salpasi hengityksen.

© Aamy/Imageselect & Getty Images

Saksalaiset iskivät vastaan

Britit pääsivät läpi saksalaisten kahdesta ­etumaisesta puolustuslinjasta melko helposti, mutta sitten heidän etenemisensä pysähtyi von Lossbergin paranneltuihin puolustusvarustuksiin.

Brittijoukot olivat jääneet jälkeen Goughin aikataulusta, ja tykistön sulkutuli kulki jopa 800 metriä jalkaväen edellä. 

Kaiken lisäksi sulku­tuli muut­tui vähi­tellen hajanaisemmaksi pommitukseksi, sillä joukot olivat edenneet kevyen tykistön kantaman ­ulko­puolelle Goughin kunnianhimoisen suunnitelman mukaisesti. 

Yli puolet brittien Passchendae­leen ­kes­kittämistä tykeistä oli nyt jalkaväen kannalta hyödyttömiä.

Edettyään noin kolme kilometriä britti­joukot olivat joutuneet kiivaissa taisteluissa hajaannuksiin. Eräs kersantti johti yksikkönsä rippeitä ylös harjun rinnettä, kun miehiä tuli juos­ten heitä vastaan.

”Kääntykää takaisin ja kai­vautukaa suojaan! Olemme jäämässä saarroksiin!” tulijat varoittivat.

Von Lossbergin reservijoukot olivat lähteneet vasta­hyökkäykseen.

”Näimme sakemannien tulevan har­jan­teen yli kuin parvi mehiläisiä. Kun he pääsivät lähemmäs, avasimme tulen. Meidän tykistömme oli lakannut ampumasta ja näin, että miehet alkoivat lannistua”, kersantti muisteli myö­hemmin saksalaisten vastahyökkäystä.

Saksalaisten tykit sen sijaan tulittivat hyökkääjiä lähes tauotta. Kersantti ­tajusi, että kaikki hänen yksikkönsä miehet olivat joko kuolleet tai perään­tyneet eikä hän pystyi­si pitämään asemiaan yksin.

Vastaavia tilanteita sattui kaik­kialla rintamalohkon keskiosassa, jossa britit joutuivat perään­ty­mään kovalla hinnalla valloittamistaan asemista. Kun taistelut auringon laskiessa laantuivat, Gough oli menettänyt 27  000 miestä. 

Siitä huolimatta hän julisti raportissaan brittien voittaneen yhteenoton, sillä saksalaisten tappiot olivat suunnilleen yhtä suuret ja britit olivat onnistuneet etene­mään kolmisen kilometriä.

Juoksuhaudat täyttyivät vedestä

Sillä välin kun sotilaat huolehtivat haavoittuneista, Gough esikuntineen suunnitteli jo uutta hyökkäystä. 

Se noudattaisi täsmälleen samaa kaavaa kuin ensimmäinenkin, eikä Gough tehnyt elettäkään korjatakseen 31. heinäkuuta havaittuja virheitä ja puutteita.

Huono sääkään ei estänyt hyökkäystä. Elokuu 1917 oli poikkeuksellisen sateinen, ja pelkästään sen kolmena ensimmäisenä päivänä satoi peräti 40 milli­metriä. 

Sateet paljastivat suuria ongelmia maastossa, jonka Haig oli valinnut suur­hyök­käyksensä näyttämöksi.

Belgian halki virtaa useita jokia, joiden varsille oli aikojen saatossa kaivettu tulva­kanavia ohjaamaan ­sadevettä pois pelloilta ja pitämään peltomaa viljely­kelpoisena. 

Sota oli kuitenkin tuhonnut ­suuren osan kanavista, eikä sadevesi siksi päässyt ­valumaan niitä pitkin jokiin ja edelleen mereen. 

Vesi ei myöskään imey­tynyt tii­viiseen saviseen­ ­maaperään, ja maasto muuttui nopeasti upottavaksi liejuksi.

Sateet myös estivät tiedustelulento­koneita näkemästä maastoa ja saksalaisten tykkien sijaintia. Niinpä brittien tykit joutuivat ampumaan sokkona tai käyttämään apunaan vanhentuneita ilmakuvia, joissa saksalais­ten puolustuslinjan parannukset eivät näkyneet.

Haig tai Gough eivät silti edes harkinneet uuden hyökkäyksen lykkäämistä.

Tappiot kasvoivat valtaviksi

Sade oli laantunut kuu­rottaiseksi, kun Goughin joukot 16. elokuuta lähtivät uuteen hyökkäykseen. 

Rintaman pohjoisella sivustalla Ranskan joukot suoriutuivat tehtävästään nopeasti, sillä niillä oli tukenaan runsaasti tykkejä ja niiden piti edetä vain 2–3 kilomet­riä lähtöpaikastaan. 

Britannian joukkojen sen ­sijaan odotettiin etenevän ­omalla lohkollaan peräti 5–6 kilometriä.

Kenties vaikeinta oli niillä yhdek­sällä ­brittidivisioonalla, jotka hyökkäsivät rintaman eteläreunalla. Siellä sotilaat jou­tuivat mutkittelemaan veden täyttämien kranaattikuoppien lomassa saksalaisten taukoamattomassa tulituksessa.

Taistelun jälkeen tehty yhteenveto osoittaa, että 80 prosenttia yhden ainoan divisioo­nan haavoittuneista oli saanut osuman kranaateista, vaikka brittien ­tykistön oli pitänyt tuhota ­vihollisen tykit jo ennen jalka­väen hyökkäyksen alkua. 

Haavoittuneiden piina ei helpottunut edes sidontapaikoilla, sillä nekin sijaitsivat vihollisen tykinkantaman sisällä.

”Puristin silmäni kiinni. En nähnyt mitään, mutta korviani en pystynyt sulkemaan. 

Kuulin kaiken: ­haavoittuneiden huudot, räjähdykset, ympärillemme maa­han iskeytyvät sirpaleet”, eräs brittiupseeri kirjoitti hyökkäyksen kauhuista.

Edempänä brittien rynnäkkö kilpistyi saksalaisten betonibunkkereihin, jotka kylvivät ampuma-aukoistaan tehokkaasti kuolemaa. 

Irlantilaisten divisioona eteni vain muutaman sata metriä, ennen kuin saksalaisten konekiväärit ­niittivät sen miehet maahan. Brittien toinen hyökkäys pysähtyi paikoilleen.

Toive suuresta läpimurrosta hiipui

Gough joutui tappioiden vuoksi Haigin epäsuosioon, ja 25. elokuuta tämä nimitti Passchendaelen rintaman uudeksi komentajaksi kenraali Herbert Plumerin.

Plumer oli luonteeltaan edeltäjäänsä varovaisempi, eikä hän halunnut lähettää joukkojaan uuteen suurhyökkäykseen. 

Sen sijaan hän päätti tehdä useita pienempiä rynnäkköjä. Nyt brittien piti pakottaa saksalaiset perääntymään vain noin 1,5 kilometriä kerrallaan.

Plumerin varovainen taktiikka tarkoitti käytännössä sitä, että Britannia hautasi haaveet suuresta läpimurrosta. 

Sen armeija ei pystyisi murtamaan saksalaisten puolustuslinjaa, kuten Haig oli luvannut. Myös hyökkäys Saksan rajalle sai luvan odottaa, sillä Plumerin pienemmät iskut vain heikensivät vihollista, eivät murskanneet sitä täysin.

Haig hyväksyi Blumerin taktiikan, sillä hänen käsityksensä mukaan Britannia oli yhä etulyöntiasemassa. Saksa tais­teli länsirintamalla koko ajan myös Rans­kaa vastaan, ja itärintamalla sillä oli vas­tassaan Venäjän mahtava armeija.

Niinpä länsirintaman suurhyökkäys jatkui huolimatta pääministeri Lloyd Georgen varoituksista ja lokakuun sateista, jotka pehmittivät maaperää entisestään.

”Täällä ei ole puita, taloja, maisemaa, suojaa tai aurinkoa”, eräs uusiseelan­ti­lainen sotilas kirjoitti rintamalta.

Syksyn tullen britit joutuivat rakentamaan uusia asemia hiekkasäkeistä, sillä maahan kaivetut juoksu­haudat täyttyivät nopeasti vedellä.

”Olemme läpimärkiä päästä varpaisiin, tuuli puhaltaa kylmästi, kaikkialla on liejua, ja vietämme yöt ja päivät taukoamattomassa sateessa kranaattikuopissa, jotka ovat puolillaan vettä”, eräs australialais­upseeri kirjoitti rintaman oloista.

Ammuksia ja elintarvikkeita jouduttiin kuljettamaan rintamalle muuleilla, sillä sade ja kranaatit olivat tärvelleet tiet kulkukelvottomiksi autoille. 

Pioneerit ­rakensivat lankuista pitkos­puita, jotka ­olivat ainoa yhteys etulinjasta selustan tuke­vampaan maastoon. Liikkuminen oli hidasta ja vaarallista, ja lukemattomat ­sotilaat kuolivat hukkumalla liejuun.

Brittisotilaat tuhosivat lukuisia saksalaisten asemia käsikranaateilla.

© Topfoto/Polfoto

Armeija pani pisteen verilöylylle

6. marraskuuta kanadalaiset onnistuivat vihdoin valtaamaan Passchendaelen kylän. 

Sotilaat olivat kärsineet sateessa koko syksyn, ja tappio­t olivat kasvaneet valtaviksi. Haig oli kuitenkin varma, että Saksan selkäranka oli lähes murrettu.

Britannian kovia kokeneet joukot eivät olleet saaneet apua pääministeri Lloyd Georgelta, vaikka tämä oli luvannut pelastaa sotilaat turhalta kärsimykseltä. 

Hän ei ollut tehnyt mitään aut­taakseen, ja synkät raportit rintamalta saivat hänet vain toteamaan vahingon­iloisesti, että hän oli alusta asti epäillyt Haigin visiota läpimurrosta. 

Hän ei ilmeisesti missään vaiheessa oivaltanut, että juuri hän olisi pystynyt lopettamaan verilöy­lyn. Se jäi armeijan tehtäväksi.

Joulukuussa 1917 Britannian pääesikunnan päällikölle kerrottiin, että Saksa oli siirtämässä Passchendaeleen runsaasti uusia joukkoja, jotka olivat vapautuneet itärintamalta tsaa­rin Venäjän sorruttua.

Britannian sodanjohto päätti keskeyttää Haigin offensiivin ja siirtää joukot puolustamaan vallattuja alueita toivoen, ettei se ollut liian myöhäistä.

Laskelmien mukaan Britannialta puut­tui täydestä taisteluvalmiudesta satatuhatta miestä. Monin paikoin brittijoukot olivat uusissa vallatuissa asemissaan vielä suojattomampia kuin Passchendaelen ­taistelun alkaessa.

Britannia vältti lopullisen tuhon

Haigin kunnianhimoinen suurhyökkäys oli ohi. Seuraavana keväänä oli Saksan vuoro hyökätä ja pakottaa britit perääntymään. Jonkin aikaa näytti jo siltä, että Saksa voittaisi sodan, mutta lopulta britit onnistuivat pitämään pintansa.

Lloyd Georgen vastustuksesta huolimatta Douglas Haig säilytti asemansa sodan päättymiseen asti marraskuussa 1918. Passchendaelen taistelu tahrasi kuitenkin hänen maineensa ikiajoiksi.

Sodan jälkeen moni kysyi, miksi 275  000 brittisotilaan piti kuolla mitättömän belgialaisen maalaiskylän ja yhden miehen virhearvioiden vuoksi.

Ehkä sinua kiinnostaa...