Talvisota: Puolustussota 40 pakkasasteessa

Talvinen aurinko valaisi hennosti Helsingin aamupäivää 30. marraskuuta 1939. Yhdeksän neuvostoliittolaista pommikonetta ilmestyi yhtäkkiä pilvistä ja kierteli kaupunkia kuin vailla selvää suunnitelmaa. Yksi koneista pudotti pomminsa satamaan, mutta ne eivät osuneet yhteenkään alukseen. Pommikoneet jatkoivat sitten kohti keskustaa. Aikeena oli ilmeisesti pommittaa rautatieasemaa, mutta siihenkään ei osuttu. Sen sijaan pommit putosivat Rautatientorille, ja 40 helsinkiläistä kuoli.

Pommikoneet hajaantuivat. Osa niistä pommitti lentokenttää osuen vain yhteen konehalliin, ja pommeja pudotettiin myös teknilliseen korkeakouluun, jossa kuoli useita oppilaita ja opettajia. Koneet lensivät edestakaisin tulittaen vielä lopuksi työläiskorttelia, kunnes ne asettuivat taas muodostelmaan ja katosivat itään.

Ilmahälytys kuului vasta koneiden jo lähdettyä. Sireenien kimakka ulvonta ilmoitti, että Suomi oli sodassa valtavan itänaapurinsa kanssa. Venäläiset palasivat neljä tuntia myöhemmin takaisin 15 pommikoneella. Päivän pommituksissa kuoli kaikkiaan 200 helsinkiläistä.

Kaaoksen keskellä liikkui auto, joka kuljetti puolustusvoimien komentajaa Carl Gustaf Emil Mannerheimia. Työpäivän piti olla Mannerheimin viimeinen, sillä hän oli jättänyt eronpyyntönsä petyttyään hallitukseen. Mannerheim oli pyytänyt lisää määrärahoja, mutta anomus evättiin. Hän oli ehdottanut myös neuvotteluja Stalinin kanssa, mutta ilman vastakaikua. Sodan syttyessä oli
silti selvää, että juuri Mannerheimin olisi johdettava Suomen puolustusta.

Suomussalmen taistelu. Pakkanen ja toistuvat hyökkäykset lannistivat saarretut neuvostoliittolaiset, ja heiltä saatiin tonneittain ammuksia ja muuta materiaalia.

Stalin halusi suojella Leningradia

Ristiriidat Neuvostoliiton kanssa olivat syventyneet jo vuosia, mutta Stalin esitti vaatimuksensa vasta 18. lokakuuta 1939. Suomen pitäisi luovuttaa Karjalan kannas, tuhota itäiset puolustuslinjansa ja vuokrata Hankoniemi Neuvostoliiton laivaston tukikohdaksi. Tarkoitus oli taata teollisuuskaupunki Leningradille suuri turvavyöhyke suojaksi mahdollista sotilaallista hyökkäystä vastaan.

Suomi oli torjunut Stalinin vaatimukset ja vakuuttanut, ettei Leningrad ollut vaarassa, sillä mikään vieras valtio ei saisi käyttää Suomen aluetta hyökkäykseen.

Suomalaiset olettivat Stalinin vaatimusten olevan vasta alkua prosessille, jonka tarkoitus oli liittää Suomi Neuvostoliittoon. Stalin ei voinut ymmärtää, mistä pieni maa sai itseluottamuksensa, ja hänen epäilyksensä heräsivät. Hän arveli, että Suomella oli salainen sopimus Neuvostoliiton vihollisten kanssa, ja päätti ottaa haluamansa alueet väkisin.

Stalin nimitti valloitusarmeijan päälliköksi Leningradin alueen sotilaskomentajan marsalkka Kirill Meretskovin.

Hyökkäys käynnistyy

Valmistelut oli tehty marraskuun 30. päivän vastaiseen yöhön mennessä. Meretskov komensi armeijansa taisteluun:

”Toverit! Täytän Neuvostoliiton hallituksen ja suuren isänmaamme toiveen antamalla tämän käskyn: Leningradin sotilaspiirin joukot marssivat rajan yli, murskaavat Suomen joukot ja turvaavat siten Neuvostoliiton luoteisen rajan ja Leninin kaupungin, proletariaatin vallankumouksen kehdon.”

Meretskovin armeija rynnisti Suomeen koko tuhannen kilometrin rajan mitalta aina Barentsinmereltä Suomenlahdelle. Armeijan vahvuus oli yli 500 000 sotilasta, ja sen ylivoima Suomeen nähden oli kolminkertainen.

Meretskovilla oli myös 30-kertainen määrä lentokoneita ja 200 kertaa enemmän panssarivaunuja kuin Suomella. Hänen suurin pelkonsa oli se, ettei puna-armeija malttaisi pysähtyä ennen Ruotsin rajaa. Meretskov arvioi valloittavansa Suomen 12 päivässä.

Mannerheimilta puuttui kaikkea

Marsalkka Mannerheim puhui sotilailleen kiihkeään sävyyn: ”Suomen urhoolliset sotilaat. Sain tämän tehtävän hetkenä, jolloin arkkivihollisemme on jälleen hyökännyt maahamme. Johtajaan luottaminen on nyt onnistumisen tärkein edellytys.”

Mannerheim luotti kykyihinsä, sillä tsaarin armeijan entisenä upseerina hän tunsi sodankäynnin, mutta kaikkea muuta puuttui. Suomalaisten aseistus oli pääosin tsaarin­ajalta, ja ammuksia oli vain viikoiksi.

Mannerheim tiesi, ettei Suomi voisi millään voittaa sotaa. Hän toivoi vain voivansa pidätellä Neuvostoliiton hyökkäystä niin kauan, että muu maailma ehtisi Suomen avuksi. Mannerheim keskittyi ensisijaisesti Karjalan kannaksen puolustamiseen, jottei puna-armeija pääsisi etenemään Helsinkiin.

Puna-armeija juuttui paikalleen

Pohjoisessa suomalaiset perääntyivät, ja Meretskovin sotilaat etenivät ripeästi. Petsamo Barentsinmeren rannalla menetettiin jo ensimmäisenä hyökkäyspäivänä, eikä puna-armeija kohdannut vastarintaa myöskään Itä-Lapin metsissä. Venäläiset saivat alkuvaiheessa tunkeutua maahan lähes esteettä.

Voimakkaampaan vastarintaan ryhdyttiin kuitenkin heti Karjalan kannaksella, missä oli tarkoitus hidastaa neuvostojoukkojen etenemistä tai pysäyttää ne niin pitkäksi aikaa, että pääpuolustus saatiin kuntoon.

”Suomalaiset ovat huijaamisen mestareita”, valitti neuvostoliittolainen sotakirjeenvaihtaja. ”Maalaiskylien kaivot ovat täynnä maata, kun janoiset sotilaat haluavat juoda. Vihollisemme ovat petollisia ja raukkamaisia. Ensimmäinen puna-armeijan sotilas ehti vasta astua Suomen maaperälle, kun hän räjähti jo kappaleiksi. Miinoja on kaikkialla.”

Venäläisiltä kesti viikon edetä 30 kilometriä Mannerheim-linjalle, joka oli Karjalan kannaksen sulkeva Suomen tärkein puolustuslinja. Sitten hyökkäys pysähtyi. Kommandoisku yön pimeydessä. Mannerheimin taktiikka oli oikea, mutta viikko vetäytymistä oli koetellut sotilaiden taistelumoraalia. Mannerheim ärsyyntyi siitä, kuinka helposti pohjoisen joukot perääntyivät. Puolustustahtoa vahvistaakseen hän määräsi hyökkäyksen venäläisten leiriin Laatokan pohjoispuolella Tolvajärven läheisyydessä.

Kaikkiaan 140 suomalaisen sotilaan joukko lähestyi yön pimeyden turvin hiihtäen sotilasleiriä. Venäläisten lämpimikseen sytyttämä nuotio teki heistä helppoja maalitauluja. Suomalaiset jakautuivat mäen harjalla pienemmiksi ryhmiksi. He liukuivat ääneti alas leiriin, tappoivat kaikki vihollissotilaat ja poistuivat paikalta vain muutaman minuutin kuluttua.

Sekasorto säikäytti muiden leirien venäläiset, ja he ryhtyivät ammuskelemaan silmittömästi pimeyteen. Neuvostoliiton sotilaat taistelivat hetken kuluttua keskenään, ja suomalaiset pääsivät livahtamaan turvaan lähes tappioitta.

Voitto oli täydellinen. Tolvajärven menestys vakuutti suomalaiset siitä, että yhteistyössä luonnon kanssa he voisivat tosiaan pärjätä mahtavalle viholliselle.

Väärän sodan varusteet

Luonto oli vastustaja, jonka venäläiset olivat aliarvioineet täysin. Sotilaat lähetettiin pohjoisen jäätäväään talveen oliivinvihreissä kesäunivormuissaan, jotka eivät pitäneet kylmää eivätkä sulautuneet lainkaan lumiseen maastoon.

Harvoilla sotilailla oli edes talvisaappaita, eikä kukaan heistä osannut hiihtää. Niinpä venäläiset eivät päässeet liikkumaan lumisissa metsissä raskaiden varusteidensa kanssa. Puna-armeija oli sidottu teihin, joten valtava hyökkäysarmeija venyi kymmenien kilometrien pituisiksi hitaasti eteneviksi kolonniksi.

Suomalaiset sotilaat pääsivät hiihtämään valkoisissa asuissaan huomaamatta aivan kolonnien viereen. Sitten he sujahtivat kuorma-autojen ja panssarivaunujen väliin, heittivät käsikranaatteja tai Molotovin cocktaileja ja katosivat vain hetkeä myöhemmin. Kolonnan sai pysäytettyä myös muutamalla tielle kaadetulla puulla, ja jos kärkijoukon panssarivaunut saatiin sytytettyä tuleen, niin sotajoukko pysähtyi tuntikausiksi.

Meretskovin armeija juuttui paikalleen miltei koko rajan mitalta, sillä se oli varustautunut vain salamasotaan Keski-Euroopan avoimissa maastoissa.