Saagan mukaan Egill lausui ensimmäisen runonsa kolmivuotiaana. 

© iamsnyg.com

Viikinki pelasti henkensä runoilemalla

Hallitsijat palkkasivat taitavia hovirunoilijoita eli skaldeja ikuistamaan urotekonsa ylistysrunoihin. Skaldeista suurin, Egill Kalju-Grimrinpoika, ei kuitenkaan myynyt taiteellista vapauttaan.

torstai 25. toukokuuta 2017 teksti Bjørn Bojesen

Syysiltana vuonna 936 viikinkirunoilija Egill Kalju-Grimrin­poika harppoi levottomana edestakaisin kuun valaisemassa huoneessa ystävänsä Arinbjörnin talossa Yorkin viikinkikaupungissa. 

Kun aamu koittaisi, Arinbjörn saattaisi hänet kuningas Eerik Verikirveen luo, missä tämän vartijat – hirdit – olisivat valmiina katkaisemaan Egillin kaulan.

Tulisieluisen soturin ja runoniekan ainut ase oli sanan säilä: kuningasta ylistävällä runolla hän saattaisi pelastaa henkensä. 

Aamuun mennessä Egill oli sepittänyt 20 säkeen runon, jossa hän ylisti Eerikiä – miestä, jota hän todellisuudessa vihasi enemmän kuin ketään muuta. Siinä oli hänen ainoa keinonsa välttyä varmalta kuolemalta.

Runoilu oli Odinin lahja

Egill Kalju-Grimrinpoika syntyi Länsi-­Islannissa noin vuonna 904 Borgin tilalla, minne hänen isänsä Kalju-Grimr oli muuttanut Norjasta ajauduttuaan vihoihin kuninkaaksi nousseen Harald Kaunotukan kanssa.

Egillin elämästä kertovan islantilaisen saagan mukaan Egill oli perinyt isältään romuluisen ulkonäkönsä, soturiluonteensa ja kykynsä sepittää säkeitä – Egill oli ihmelapsi, joka lausui jo poikasena pitkiä ja monimutkaisia runoja.

Saaga kertookin Egillin kajauttaneen ensimmäisen runonsa pikkupoikana ­vastalauseena sille, ettei häntä otettu ­mukaan juominkeihin. Pikku-Egill oli ratsastanut muiden perässä ryyppäjäisiin ja perille päästyään lausunut isännälle:

”Sano, kullan tuhlaaja, löydätkö runoilijan, joka kolmen vanhana punoo runon minua paremmin.” 

Näistä ensimmäisistä säkeistään Egill sai palkkioksi kolme näkinkenkää ja ankan munan.

Viikingit uskoivat runoilun olevan vain harvoille suotava lahja, joka oli peräisin itseltään Odinilta. 

Tarun mukaan skaldit saivat taitonsa juomalla runouden simaa eli taikajuomaa, jonka Odin oli varastanut jotuni Suttungilta. 

Kotkaksi muuntautunut Odin oli lentänyt jättiä pakoon kallisarvoinen juoma suussaan ja sylkäissyt sen sitten jumalien tuomiin astioihin. Tätä juomaa Odin soi jumalten lisäksi vain taitavimmille runoilijoille.

Tarun mukaan osa juomasta tuli pakolennon aikana ulos Odinin kotkahahmon peräpäästä – kehnojen runoilijoiden sanottiin nauttineen näitä tuotoksia.

Taitavat sanasepot tienasivat hyvin

Viikinkiajan Skandinaviassa skaldirunous oli varsin suosittua yhteiskunnan eri kerroksissa, mutta eniten aikaa sekä lahjoja runoiluun oli lähinnä ylemmissä luo­kissa. 

Saagoissa kerrotaan monista ­kuninkaista, päälliköistä ja vauraista ­talollisista, jotka kokeilivat siipiään amatöörirunoilijoina.

Ne harvat, jot­ka pystyivät tekemään runoilusta ammatin, olivat Egillin lailla erityisen lahjakkaita ja valmiita myös tekemään töitä jalostaakseen taitoaan. 

Skaldeja motivoivat yleensä maineen ja kunnian lisäksi hallitsijoiden syytämät palkkiot – nämä nimittäin palkitsivat avokätisesti mahtipontiset ylistysrunot, joissa heidän maineensa jäi elämään vielä jälkipolvillekin.

Skaldit lausuivat hoveissa runojaan ulkomuistista, ilman säestystä. Yleisönä oli yleensä vain itse hallitsija, tämän perhe ja vartijat, joskus myös hallitsijan vieraita, joita tuli viihdyttää.

Vaikka taitavat runoilijat, kuten Egill, osasivat riimukirjoitusta, runoja ei kuitenkaan yleensä kirjoitettu muistiin. 

Skaldit runoilivat omasta päästään, ja parhaat teokset säilyivät kuulijoiden mielessä ja siirtyivät suullisesti eteenpäin runoilijoiden lähipiirissä seuraavalle ­sukupolvelle. Runoja alettiin tallentaa kirjallisesti latinalaisin aakkosin vasta ­viikinkiajan jälkeen.

Islanti oli skaldien kehto

Egillin tavoin useimmat skaldin uraa ­tavoittelevat runoniekat olivat nuoria ­islantilaismiehiä. Muinaisskandinaavi muis­­tutti muita germaanisia kieliä – kuten muinaissaksaa ja -englantia – siinä määrin, että islantilaiset runoilijat saattoivat viihdyttää hallitsijoita ympäri Pohjois-Eurooppaa omalla äidinkielellään.

Työtä etsiessään skaldit yleensä valmistelivat etukäteen runon hallitsijasta, jonka leipiin halusivat. 

Hallitsijoilla oli tavallisesti palveluksessaan useita hovirunoilijoita, joten työnhakijan oli ponnisteltava erottuakseen edukseen.

Norjan kuningas Olavi Pyhä esimerkiksi kieltäytyi vuonna 1015 kuunte­lemasta islantilaisen skaldi Sigvatin ylistysrunoa. 

Arvonsa tuntevan taitelijan elkein Sigvat vähät välitti kuninkaan torjunnasta ja esitti runonsa kaikesta huolimatta. 

Riski kannatti: kuningas palkitsi Sigvatin lopulta muhkealla kultasormuksella sekä vakituisella pestillä hovissaaan.

Egill ei sen sijaan ollut rikkauksien eikä kehujen perään – islantilaisnuorukainen vain halusi runoilla. Oikeudentuntoiselta, väkivahvalta Egilliltä sanat kirpo­sivat koston hetkellä yhtä luontaisesti kuin iskut.

Jo seitsemänvuotiaana Egill iski kirveellä päähän poikaa, joka oli kiusannut häntä pallopelissä. Asiasta kuultuaan Egillin äiti totesi pojassa olevan ainesta viikingiksi. Egill sepitti tapahtumasta seuraavat säkeet:

”Laivan ja kauniit airot,

lupasi äitini minulle.

Suorana seison peräsimessä

viikinkien retkillä,

ohjaan laivan

hyviin satamiin;

lyön hengiltä

yhden ja toisen.”

Runo kävi toteen, kun Egill oli noin 20-vuotias. Hän sai tuolloin taivuteltua vastahakoisen veljensä Thorolfin ottamaan hänet matkaansa meren yli Länsi-­Norjaan isänsä kotiseudulle.

Norjassa Eerik Verikirves oli noussut isänsä Harald Kaunotukan tilalle valta­istuimelle. Uusi kuningas oli mieltynyt tuntemaansa Thorolfiin siinä määrin, että oli valmis hautaamaan sotakirveen ja unohtamaan sukujen väliset riidat.

Perille päästyään Thorolf ja Egill vierailivat ensin isänsä hyvien ystävien, Björn Huldin ja Thoririn, luona. 

Veljekset iskivät kumpikin silmänsä Björnin tyttäreen Asgerdiin, mutta tällä kertaa runoilija jäi sanattomaksi, ja Thorolf pyysi Björniltä Asgerdin kättä. Veljekset jäivät asustamaan Thoririn luo, ja Egill ystävystyi tämän pojan Arinbjörnin kanssa.

Juuri Thorolfin ja Asgerdin häiden alla Egill sairastui eikä päässyt lähtemään häihin Björn Huldin kartanolle. Sen sijaan Egillille avautui yllättäen tilaisuus kohdata Norjan hallitsijapari.

Odin metaforissa:

Skaldien odotettiin osaavan ulkomuistista monia pitkiä runoja. ­Muistiinpainamisessa auttoivat monimutkaiset kielikuvat ja riimittely.

  • Miekkaleikin Odin = SOTURI

  • Odinin nuotio = TAISTELU

  • Odinin sateenkaari = MIEKKA

  • Odinin malja = RUNO

  • Odinin oluenkaataja = RUNOILIJA

Egill tappaa kuninkaan miehen

Thorolfin ja Asgerdin mennessä vihille pitkästynyt Egill lähti Thoririn velkojan mukana perimään maksamatta jätettyjä maavuokria. 

Miehet päätyivät myrskyssä saarelle, jossa kuningas Eerikin kartano sijaitsi. Kartanoa hoiti käskynhaltija Bård, ja sinä iltana paikalla oli myös itse kuningaspari.

Bård tarjosi miehille vaatimattoman aterian, mutta Egillille olisi maistunut olutkin. Kuninkaallisille vieraille oli kunnon juomingit, joihin Egillinkin seurue pääsi lopulta osallistumaan. 

Egill kumosi juomasarven toisensa jälkeen eikä malttanut olla sepittämättä pilkkarunoa isäntänsä kaksi­naamaisuudesta. 

Bård kieli Egillin pohjattomasta oluenjuonnista kuningattarelle, ja yhdessä nämä sekoittivat myrkkyä Egillin juomasarveen.

Valpas skaldi pani kuitenkin merkille vehkeilyn. Hän kajautti vielä yhden pilkkarunon, viskasi juomasarvensa menemään ja tarttui miekkaansa. Egill iski miekan Bårdin läpi ja pinkaisi karkuun.

Yön pimeydessä skaldi lähti uimaan pakoon. Hän pääsi rantautumaan saareen, mutta aamulla sinne saapui kuninkaan vartijoita etsimän karkulaista. 

Egill tappoi kolme miestä, jotka olivat jääneet vartioimaan venettä, ja lähti soutamaan takaisin Thoririn luo.

Veljesten kohdatessa Thorolf päätti, että oli parasta jättää Asgerd hetkeksi. Hän ja Egill lähtisivät muille maille, kunnes kuninkaan viha ehtisi laantua.

Thorolf kaatuu skottisodassa

Kierreltyään vuoden riehumassa pitkin Baltiaa ja Ruotsia, missä Egill oli matkan varrella tuloksetta kosiskellut kaunista jaarlin tytärtä värssyllä, skaldi löysi vihdoin vuonna 924 suojelijan englantilaisesta kuningas Athelstanista.

Englanti oli sisällissodan partaalla, ja kuningas etsi ulkomaisia lisävahvistuksia joukkoihinsa kukistaakseen kapinoivat ylimykset – ja samalla maahan tunkeutuvat skotit.

Egillin saagan mukaan veljekset määrättiin johtamaan suurta armeijaa, joka marssi kohti Northumbriaa kohdatakseen siellä kuningas Olavi Punaisen ryöstelevät ja kohti etelää pyrkivät joukot.

Saagan mukaan joukot kohtasivat niin kutsutulla Vina-nummella vuonna 925. Verinen yhteenotto päättyi skottien häviöön mutta maksoi Thorolfin ja skotti­kuninkaan hengen. 

Tapah­tuman jälkeen Egillin runouteen tuli uusia sävyjä, jotka osoittivat hänestä olevan muuhunkin kuin ivaan ja pilkkaan.

Veljensä haudalla Egill lausui väsyneiden joukkojensa mielialan nosta­miseksi muistorunot veljelleen ja muille kaatuneille, myös kuningas Olaville.

Egill palasi kuninkaan luo. Meneillään oli juomingit, mutta Egill oli iloton. Vasta kun kuningas ojensi hänelle kultaisen renkaan, Egilliin tuli eloa, ja hän lausui:

”Käsivarrellani usein

metsästyshaukkani istui,

nyt tahtoo sotajoukkojen ­­

herra kuulla kultarenkaan

helisevän siinä.”

Käsivarrestaan irrottamansa kultarenkaan lisäksi kuningas Athelstan antoi Egillille kaksi kirstullista hopeaa hyvitykseksi Thorolfin kuolemasta. 

Tästä ­ilah­tuneena Egill sepitti ylistysrunon kuninkaalle. 

Vaikka kuningas palkitsi Egillin avokätisesti ja tarjosi tälle paikkaa omana henkilökohtaisena skaldinaan, Egill päätti kuitenkin kevään koittaessa uhmata kohtaloaan ja alkaa valmistella matkaa Norjaan Thorolfin lesken luo – hänen kaipuunsa Asgerdin luo oli  ­vahvempi kuin hänen pelkonsa Eerik ­Verikirvestä kohtaan.

Skaldit ikuistivat suuret taistelut

Saagojen mukaan skaldit olivat paljon muutakin kuin vain viihdyttäjiä: he tallensivat säkeisiinsä merkittäviä tapahtumia ja heillä oli näin myös keskeinen merkitys sota-aikoina.

Esimerkiksi vuonna 1030 skaldi Tormod Kolbrunarskald lujitti Norjassa ­kuningas Olavi Pyhän joukkojen taistelutahtoa taruilla sankarillisesta kuningas Rolf Krakesta.

Skaldit olivat myös aikansa sotareporttereita, jotka painoivat muistiin taisteluiden vaiheet ja kertoivat myöhemmin omien joukkojen urotöistä. 

Joistakin ­skaldeista tuli aivan korvaamattomia ­sota­propagandisteja, joille hallitsijat syytivät rikkauksia ja valtaa. 

Esimerkiksi ­skaldi Sigvat päätyi työskentelemään ­kuningas Olavi Pyhän kansainvälisenä diplomaattina.

Pohjois-Euroopassa vallasta käytiin jatkuvaa kamppailua, ja skaldit joutuivat olemaan alati varuillaan ja valmiina etsimään uusia työnantajia. 

Tämä koski etenkin aikansa freelancer-runoilijoita, kuten Egill Kalju-Grimrinpoikaa. Hän viis veisasi perinteisestä hoviskaldin urasta ja kulki sen sijaan ympäri maita ryöstelemässä, taistelemassa – ja tienaamassa ­runoilulla aina tilaisuuden tullen.

Perintöriita johti tappoon

Hyvästeltyään Athelstanin Englannissa Egill matkasi veljensä lesken luo Norjaan. Perillä häntä odotti iloinen uutinen: Asgerd oli synnyttänyt Thorolfin tyttären.

Tytär perillisenä tarkoitti nimittäin sitä, että Egill voisi Thorolfin veljenä periä Asgerdin suvun tilan, kun Asgerdin vanha isä Björn Huld kuolisi. 

Egill pyysi Asgerdin kättä, ja Björn myöntyi, vaikka Egill olikin Norjassa varsin kiistanalainen hahmo. Häiden jälkeen Egill purjehti Asgerdin ja veljentyttärensä kanssa koti­tilalleen Islantiin.

Björn Huld kuoli kahdeksan vuotta myöhemmin, mutta Egillille ei herunutkaan perintöä. Norjan tila oli siirretty Asgerdin sisarpuolen miehelle Önundille, joka kuului Eerik Verikirveen sisäpiiriin. Raivostunut skaldi lähti Norjaan, missä edessä oli jälleen uusi yhteentörmäys ­kuningasparin kanssa.

Perillä Egill haastoi Önundin Gulan käräjille perinnöstä. Eerik Verikirves vaimoineen asettui Önundin puolelle, ja käräjöinti päättyi lopulta tuloksettomana sekasortoon. Egillin oli paettava paikalta.

Myöhemmin jo maasta lähteneeksi luultu Egill sai kuitenkin tilaisuuden kostoon, kun hän pääsi yllättämään kuninkaan pojan Herdla-luodolla ja tappoi tämän. Surmatyön jälkeen Eerik Veri­kirveen henkipatoksi julistama Egill ­purjehti kotiin Islantiin.

Skaldi Egill Kalju-Grimrinpoika tienasi elantonsa ­enimmäkseen soturina.

© iamsnyg.com

Runo pelasti skaldin hengen

Pian Egillin lähdön jälkeen Eerik Veri­kirves sai kuulla veljensä Haakonin saapuneen Englannista Norjaan. 

Kuningas Athelstanin kasvattama Haakon janosi valtaan Norjassa, ja kun kävi ilmi, että hänen joukkonsa olivat Eerikin armeijaa paljon suurilukuisemmat, tämä pakeni maasta vaimonsa ja lastensa kanssa ja asettui kuningas Athelsanin määräyksellä Yorkiin hallitsemaan Northumbriaa.

Islannissa Egilliä vaivasi alati voimistuva levottomuus: kuningatar Gunhildin sanottiin noituneen hänet, eikä Egill saisi rauhaa, kunnes he olisivat kohdanneet ja Gunhild saanut kostonsa. 

Kahden synkkämielisen talven jälkeen Egill matkasi Englantiin tapaamaan ystäväänsä kuningas Athelstania.

Matkalla Egillin alus haaksirikkoutui, ­­­ja hän nousi miehistöineen maihin ­Humberjoen suulla.

Maissa Egill sai tietää Eerikin hallitsevan aluetta, ja hän teki rohkean päätöksen: hän ei halunnut pakoilla vaan oli valmis kohtaamaan Eerikin, vaikka se ­sitten maksaisi hänen henkensä.

Egill kuuli myös ystävänsä Arinbjörnin majailevan Yorkissa, ja pyysi tältä neuvoa. Arinbjörn lupasi puhua Egillin ­puolesta ja kehotti tätä kohtaamaan ­kuninkaan nöyrästi.

Kuninkaan salissa Egill vaipui Eerikin jalkoihin ja lausui runon. Kuningatar Gunhild vaati, että Egilliltä piti iskeä pää poikki välittömästi, mutta Arinbjörn anoi kuningasta armahtamaan miehen, joka oli antautunut aseitta omasta ­tahdostaan. Eerik myöntyi ja salli ­Egillin elää yön yli.

Arinbjörn neuvoi Egilliä tekemään yön aikana kuninkaasta 20 säkeen ylistysrunon. Egill valvoi koko yön runoa valmistellen, ja aamuun mennessä hänellä oli kuin olikin 20 säettä mieleensä painettuna. 

Egill olisi voinut paetakin – häntä ei ollut vangittu mutta livistäminen olisi ollut raukkamaista ja häpeällistä.

Aamulla Egill ja Arinbjörn saapuivat Eerikin luo. Kuningatar yritti kiivaasti puhua Egilliä vastaan, mutta tämä astui kuninkaan eteen ja lausui runonsa. 

Egillin ylistävät säkeet tekivät kuninkaaseen vaikutuksen, ja hän antoi skaldin pitää henkensä – sillä ehdolla, että tämä pysyisi jatkossa poissa hänen silmistään.

Egill palasi myöhemmin perheensä luo Islantiin ja eli vielä yli kahdeksankymmenvuotiaaksi. Skaldeista suurin kuoli rikkaana ja tunnettuna miehenä.

Ehkä sinua kiinnostaa...