Viikingit kohottivat tiheään juomasarviaan kolme yötä kestäneiden joulujuhlien aikana.

Viikingit viettivät joulua alkoholin merkeissä

Joulu oli viikinkien tärkein juhla jo kauan ennen kuin sillä alettiin kunnioittaa Jeesuksen syntymää. Joulunviettoon kuului uhriverta, vahvaa olutta ja runsaasti sianlihaa.

maanantai 23. marraskuuta 2015 teksti Esben Mønster Kjær

Joulu oli viikingeille talven valopilkku

Talvi oli rankkaa – ja tylsää – aikaa viikingeille. Kun lumi ja pakkanen valtasivat tienoot, viikingit etsiytyivät hämäriin taloihinsa ja kääriytyivät turkiksiin pysyäkseen lämpiminä.

Vetoisissa pitkätaloissa oli vain muutama lämmönlähde. Keskellä oleva tulisija tarjosi lämpöä, mutta se myös vei päivittäin suuren määrän polttopuuta. Taloa lämmittivät myös sen toisessa päässä elävät eläimet. Hevoset, lehmät, lampaat ja vuohet tuotiin taloon suojaan talvelta, ja vastineeksi ne antoivat lämpöä, maitoa, voita ja juustoa.

Valitettavasti eläinten läsnäolo tarkoitti myös lannanlemua, vaikka lantaa luotiinkin tiheästi. Lemu sekoittui tulisijasta nousevaan savuun, joka tunkeutui kitkeränä joka nurkkaan ennen kuin poistui katossa olevan reiän kautta.

Köhiessään savussa ja vedellessään taljoja tiukemmin ympärilleen viikingeillä oli aikaa pohtia ruokavarastojen riittävyyttä. He olivat uurastaneet kesän täyttääkseen laarit, mutta jos syksyn sato oli jäänyt pieneksi, voisi talvella tehdä tiukkaa pitää niin perhe, eläimet kuin orjatkin hengissä, vaikka ruokaa miten säännösteltäisiin.

Toinen huolenaihe oli tylsistyminen. Talvella aika tuntui matelevan viikinkien tihrustaessa hämärässä talossa ommellen vaatteita, punoen köysiä, paikaten purjeita ja teroittaen työkaluja. Pimeän talven keskellä viikingeillä oli vain yksi kohokohta: joulu, jolloin unohdettiin kaikki huoli huomisesta ja mässäiltiin surutta.

Kaikki toivat, mitä voivat

Muinaispohjoismainen sana joululle oli jól. Joidenkin kielentutkijoiden mukaan se tarkoitti ”käännöstä” tai ”uudelleensyn­tymistä” – vietettiinhän juhlaa keski­talvella, jolloin talvi oli puolessa ja päivät alkoivat pidentyä. Viikingit juhlivatkin jouluna uuden vuoden tulemista, ja islantilaisten saagojen mukaan juhlintaa kesti kolme yötä.

Viikingit kerääntyivät syömään ja juomaan jumalien kunniaksi mahdol­lisimman laajalla joukolla. Hyvin har­valla olisi ollut varaa kestitä suurta seuruetta päiväkausia, joten tavan mukaan kaikki osallistujat toivat jotain tullessaan. Naapurit ja sukulaiset saapuivat juhlapaikalle mukanaan lihaa, olutta, simaa ja joskus teuraseläimiä.

Myös satunnaiset matkustavaiset kutsuttiin juhlaan pitkän pöydän ääreen, vaikka heillä harvoin oli muille mitään tarjottavaa. He saattoivat kuitenkin viihdyttää juhlijoita kertomuk­silla kaukaisista kolkista, mikä avarsi paikallisten maailmankuvaa ja säästi nämä kuulemasta jälleen kerran samoja vanhoja tarinoita.

Jotkut halusivatkin nimenomaan matkustaa jouluna ja viettää sitä kaukana kotoa. Yksi heistä oli Norjan ensimmäinen kuningas Harald Kaunotukka, joka hallitsi 900-luvun alussa. Kuningas halusi juoda joulua muualla”, kertoi skaldi eli runoilija Torbjørn Hornkløve Haraldista kirjoittamassaan runoelmassa.

Haraldin elinajalta peräisin oleva runoelma on vanhin pakana-ajan viikinkien joulusta kertova kirjallinen lähde, ja sen perusteella tiedetään, että keskitalven juhlassa juotavaa riitti.

Maljoja jumalille

Arkisin viikingit sammuttivat janonsa miedolla oluella, jota joivat lapsetkin. Vahvempaa ja maukkaampaa olutta säästettiin vuoden merkittäviin hetkiin, joista joulu oli tärkeimpiä. Oluen lisäksi hilpeät juhlijat joivat simaa, jota valmistettiin vedestä, hunajasta ja mausteista.

Käyttämällä valmistetun siman alkoholiprosentti oli 10–20 prosenttia, eikä sitä vahvempaa alko­holia pystytty edes valmistamaan, ennen kuin tislaustaito levisi 1500-luvun taitteessa. Päälliköt ja muut asemaansa korostavat suurmiehet joivat viiniä, jota oli hankittu ryöstö- tai kaupparetkillä Etelä-Euroopasta.

Jouluvieraat joivat paljon ja juopuivat vahvasti, mutta he tekivät sen erittäin arvokkaasti. Ainakin aluksi, kun he vielä muistivat, että kyseessä oli blót eli rituaali, jossa ihmiset rakensivat yhteyttä jumaliin.

Viikingit uskoivat, että Odin ja muut aasajumalat tarvitsivat lisää voimia voidakseen ajaa kylmän ja pahan talven pois. Ihmiset voisivat auttaa jumalia muun muassa juhlimalla, ja siksi jouluvieraat joivat jumalien kunniaksi.

Saagoja kirjoittanut islantilainen Snorri Sturluson on kuvannut viikinkien joulujuhlan rituaaleja. Isäntä nosti maljat, joista ensimmäinen omistettiin aina Odinille, aasojen kuninkaalle. Kaikki vieraat kumo­sivat pikarinsa ”voitolle ja voimalle”, ja siitä käynnistyi joulu.

Seuraavaksi juotiin meren jumala Njordille, jotta tämä täyttäisi vedet kaloilla ja takaisi merenkävijöille turvalliset purjehdukset. Sitten oli vuorossa hedelmällisyyden jumala Freyr, jolta pyydettiin ”vuosia ja rauhaa” eli pitkää ikää, hyvinvointia ja onnea. Freyr huolehti siitä, että kasvit alkoivat taas versoa talven jälkeen, ja hän oli viikingeille joulun tärkein jumala.

Siinä vaiheessa vahva olut alkoi jo vaikuttaa ja juhlien painopiste alkoi siirtyä maallisempiin asioihin. Seuraava malja juotiinkin usein runojen jumala Bragille, jonka toivottiin varmistavan viihtyminen kolme yötä kestävissä juhlissa.

Kun tärkeimmät jumalat olivat saaneet osansa, jo varsin humaltuneet viikingit alkoivat ehdottaa muistomaljoja vuoden mittaan kuolleille ihmisille. Lopulta vain mieli­kuvitus asetti rajansa sille, mille kaikelle juotiin.

Snorri Sturluson ei kerro saagoissaan mitään siitä, kauanko yöllinen juhlinta kesti ja sammuivatko vieraat vain yksi kerrallaan vai lähettikö illan isäntä jossain vaiheessa koko humalaisen seurakunnan nukkumaan. Joka tapauksessa juhlinta jatkui taas seuraavana iltana.

Sianliha oli ruuista arvostetuinta

Vaikka olut oli joulun juhlinnassa ehkä tärkeintä, myös lihalla oli suuri mer­kitys. Karjaa ja hevosia teurastettiin, ja niiden veri kerättiin talteen. Viikingit sivelivät uhriverta talon seiniin, ja verta pirskotettiin myös kaikkien vieraiden päälle. Naiset keittivät lihan ruuaksi juhlapöytään.

Ennen kuin ruoka tuotiin pöytään, isäntä pyhitti sen sanoin ja elein. Viikingit söivät jouluna sekä tuoretta uhrieläinten lihaa että jo syksyllä teuras­tettua ja kuivattua tai suolattua lihaa. Runsas ruoka teki vieraat janoisiksi, joten vahvaa olutta juotiin runsaasti myös palan painikkeeksi.

Tuore kala oli tervetullutta vaihtelua joulupöydässä, mutta kaikkein halutuinta oli sianliha. Viikingit arvostivat sian­lihaa, ja yksi kuolemanjälkeisen elämän odotetuista autuuksista oli saada syödä sianlihaa joka päivä.

Tarujen mukaan Odinilla oli Valhallassa Särimner-niminen sika, ja aina kun sen kyljestä leikkasi kimpaleen lihaa, uutta kasvoi pian tilalle. Niinpä vain yhdellä sialla pystyi ruokkimaan kaikki kuolleet soturit, jotka aasojen kuningas kutsui luokseen.

Viikinkien siat olivat toisenlaisia kuin nykyiset röhkijät. Niissä oli paljon enemmän rasvaa, ja viikinkien kasvot ja parrat kiilsivät rasvasta juhlapöydässä heidän ahmiessaan sikaa sormin. Joulujuhlien edetessä näky kävi yhä ruokottomammaksi. Viikinkien vaatteissa oli uhriveren roiskeita, rasvaa ja lihanesteitä, olut- ja simatahroja sekä siellä täällä joskus oksennustakin. Alkoholista turtuneet juhlavieraat saattoivat purskahtaa äkilliseen raivoon tai ylenpalt­tiseen riemuun vieruskaverin satunnaisesta lausahduksesta.

Kolmen juhlitun yön jälkeen olut ja ruoka viimein loppuivat ja joulu oli ohi. Vieraat lähtivät kotiin suunnattomassa krapulassa ylistäen isäntäänsä ja toivoen blótin onnistuneen. Vasta parin kuukauden kuluttua selviäisi, olivatko jumalat saaneet juhlista tarpeeksi voimia talven taittamiseen ja uuden hedelmäl­lisen kevään kutsumiseen.

Siihen asti viikinkien oli jälleen vain värjöteltävä vällyjen alla pitkätaloissaan ajan mataessa. Vaan olipahan heillä nyt sentään kolmen yön raisut juhlat muisteltavanaan.

Kristityt paheksuivat joulua

Kristityt papit kauhistelivat viikinkien pakanauskoa ja erityisesti joulua ja sen barbaarista juhlintaa. Yksi kärkkäimmistä arvostelijoista oli saksalainen piispa Thietmar Merse­burgilainen, joka kirjoitti Lejren daaneista vuoden 1015 tienoilla.

Hän kertoi daanien viettävän joka yhdeksäs vuosi tammikuussa suurta juhlaa, jossa uhrattiin 99 ihmistä, 99 hevosta sekä suuri määrä muita eläimiä. Adam Bremeniläinen kertoi samankaltaisista tapahtumista Uppsalassa 60 vuotta myöhemmin.

Trelleborgista tehtyjen arkeologisten löytöjen perusteella viikinkiajalla todella uhrattiin ihmisiä, mutta tuskin siinä määrin kuin kristityt kronikoitsijat väittivät. Papit olivat valmiita uskomaan pahimmat huhut viikinkien villeydestä, eivätkä viikingit puolestaan piitanneet kristityistä. Sen sai huomata myös kristitty Haakon Hyvä, kun hän tuli Norjaan noin vuonna 933 ryhtyäkseen sen kuninkaaksi.

Haakon oli pakanallisen Harald Kaunotukan poika, mutta hän oli kasvanut englantilaisten parissa vakaumukselliseksi kristityksi. Snorri Sturluson kertoo Haakon Hyvän saagassa, kuinka joulu oli uudelle kuninkaalle vaaran paikka.

Haakon oli kutsuttu Trondheimin­vuonoon, missä suuri seurue valmistautui keskitalven juhlaan. Kuningas yritti pysytellä taka-alalla, mutta raivostuneet ihmiset ahdistelivat häntä ja vaativat häntä osallistumaan blótiin.

Snorri Sturlusonin mukaan Haakon söi vähän hevosen maksaa ja joi kaikki muistomaljat, jotka hänelle kaadettiin. Koska Haakon pelkäsi henkensä edestä, hän ei siunannut saamaansa ruokaa ristinmerkillä, kuten hänen tapansa oli.

Kun joulu ja sen koettelemukset olivat lopulta ohi, Haakon poistui kiireesti seudulta hautoen kostoa. Erään uskol­lisen jaarlin viisaat sanat kuitenkin vakuuttivat Haakonin siitä, että hänen hirdinsä eli joukkonsa ei ollut tarpeeksi vahva voittamaan avointa yhteenottoa trondheimiläisten kanssa. Niinpä hänen piti vain odottaa kärsivällisesti ja yrittää ujuttaa kristillisyyttä läpi hiljalleen.

Kristitty kuningas Haakon herätti kiukkua Norjassa kieltäytyessään juhlimasta pakanallista joulua. Kuva: Peter Nicolai Arbo

Kirkko muutti joulun symboliikkaa

Snorri Sturlusonin mukaan Haakon ryhtyikin muuttamaan pakanallista joulua Jeesus-lapsen syntymän juhlaksi. Hän ymmärsi, ettei viikinkien joulun juhlintaa käynyt kokonaan kieltäminen, vaan siihen piti soluttaa kristittyä symboliikkaa, jotta kääntyminen kristin­uskoon helpottuisi.

Haakon vaati, että pohjanmiesten blót siirrettiin tammikuun puoli­välistä 25:nneksi joulukuuta, jolloin kristityt juhlivat pelastajansa syntymäpäivää. Uhriverellä maalaaminen piti lopettaa, mutta juhlijat saivat yhä syödä niin paljon sianlihaa kuin halusivat. Myös maljoja sai edelleen kumota, kunhan se nyt tehtiin Jeesuksen kunniaksi.

Sika on yhä joulupöydän suosikki

Vaikka monet ruokatavat ovat vuosisatojen kuluessa muuttuneet, viikinkien jälkeläiset suosivat yhä sianlihaa juhliessaan joulua.

Ruotsi: Leipää ja lientä
Perinteinen kinkku päällystetään muun muassa sinapista ja sokerista tehdyllä seoksella, ja paistoliemi tuodaan padassa pöytään, jotta siihen voi kastaa leipäviipaleita.

Islanti: Lammas vei voiton
Islannissakin kyllä kasva­tetaan sikoja, mutta jouluna pääaterialla on useimmiten hangi­kjötiä eli savustettua ja keitettyä lampaanviulua, perunoita, herneitä ja valkokastiketta.

Färsaaret: Joulukala löyhkää
Färsaarilla syödään sianlihaa, mutta moni haluaa joulu­pöytään ræst­fiskiä. Se on voimakas­hajuista ilmakuivattua ja hapatettua kalaa.

Tanska: Nahka on herkkua
Tanskalaisen joulupöydän paisti on sian niskaa tai selkää, joka paistetaan ja tarjoillaan nahkoineen. Monen mielestä parasta on suolainen ja rapea kamara, joka rouskuu herkuttelijoiden hampaissa.

Norja: Kylki on parasta
60 prosentissa norjalaiskoteja tarjoillaan jouluna sian kylkipaistia, mutta Bergenin ja Stavangerin alueella yleisintä on pinne­kjøtt eli suolattu ja kuivattu lampaankylki.

Ehkä sinua kiinnostaa...